Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 221 Niclas Frisk – Catch 22

Atomic Swingistä ja A Campista paremmin tunnettu Niclas Frisk on kadehdittava mies siinä suhteessa, että hän on luonut omaperäisen ja tunnistettavan lauluntekotavan. Catch 22 on 70-luvun glampoprockia, joka on huolella puunattu kiiltäväksi aikuisrockiksi. Mielenkiintoiset sovitusratkaisut, lanteita nytkyttävä bassolinja ja vastustamaton kertsi räjäyttävät pankin. (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 220 Body Language – You Can

Brooklynissa asuu noin 2,5 miljoonaa ihmistä, joista todistettavasti useampi kuin neljä harjoittaa populaarimusiikkia. Nämä nimenomaiset neljä ovat kuitenkin siinä suhteessa erityisiä nuoria, että he eivät näe tarpeelliseksi verhota itseään ironian kelmeään kaapuun. Tee-se-itse-sähkösoul läiskähtelee raikkaasti, ja poikatyttöduetto pysyy söpön oikealla puolella. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 219 Julia Holter – Goddess Eyes

Julia Holter sulattaa yhteen mitä kauneinta noisea, Hippolytos ja Arikiaa ja electrodubfolkia Nick Draken ja Stina Nordenstamin koeputkilapsen hengessä. Tämän soisi mullistavan kokeellisen popmusiikin pelikenttää samalla tavalla kuin vapaasti mukailemansa Rameaun ooppera kolmesataa vuotta sitten omaansa. Jossain Goddess Eyesissa on piilossa mitä kummallisin hitti. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 218 Scandinavian Music Group – Liian laiha rakkaani

Ratsastuskomppi ja slidekitaran sävyttämä haikea kantrihan ovat mitä luontevin yhdistelmä. Näin ainakin, kun asialla on folkpopin suomalaisten kärkinimien joukossa jo asemansa vakiinnuttanut SMG. Sävellys on Manner-levyn täydellisin muotovalio, ja Terhi Kokkonen laulaa haikean ja runollisen tekstin taas yhdestä kauniista rakkaudesta, joka ei saanut täyttymystään. (Niko Peltonen)

Scandinavian Music Groupin kuudes albumi Manner julkaistiin huhtikuussa.

Voit kuunnella kappaleen Spotifyn kautta tästä.

# 217 Dalglish – 6.8.2002

Synapsit nitisevät, kun Dalglish, yksi electrotaiteilija Chris Douglasin lukuisista aliaksista, etsii kaaokselta taajuutta ja pulssia. Sykäysten, paineiden, katkoksien ja repeämien kautta aikaa rytmittävä ja sen armoille heittäytyvä Dalglish kuljettaa abstraktin syntysijoille. Joskus, kuten kuudes elokuuta 2002, saattaa tiivistyä myös aavistus melodiaa ja draamaa. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 216 Nneka – Do You Love Me Now

Rakastatsä mua? -tivaus on sinänsä kornia ja vaivaannuttavaa, mutta kun sen tekee sellaisella kauniin aggressiivisella raivolla kuin Nneka, on annettava anteeksi. Biisin loppua kohden kasvava tunteiden revittely ja – pahoittelut juustoisesta kliseestä – samettisen sulava ääni kertakaikkiaan nostattavat niskakarvat nautinnosta, vaikka lyriikat paikoin tökkivätkin. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 215 Mirror Mirror – Love Is The Law (Stuart Moxham Laying Down The Law Remix)

Sukupolvet paiskaavat kättä kuilun yli, kun Young Marble Giantsin setä uudelleensekoittaa brooklynilaisen (tietysti) outopopkaksikon kipaleen. Stuart Moxham sovittelee taiten yhteen vanhan bändinsä rapsakan näkkärisoinnin, acid-kurnutuksen ja brianwilsoniaaniset vokaalihersytykset. Kevyt vaihtoehto – vanha minimalisti tietää olla tuuttaamatta joka rööriä täyteen. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 214 Sara – Yhtenä iltana

Melankolisen popahtavaan vaihtoehtometalliin kallellaan oleva yhtye tekee Hector-klassikosta komeasti omansa. Luennan muoto ja sisältö osuvatkin täydellisesti kohdilleen: kaunis melodia sulautuu optimaalisesti yhtyeen napakan tyylikkääseen sointiin. Huolellinen instrumentaatio ja hiottu sovitus nostavat onnistuneen esityksen sykähdyttävimpien covereiden joukkoon. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

# 213 dEUS – Keep You Close

90-lukuinen Belgian vaihtoehtosuuruus dEUS katosi kartalta juuri ennen vuosituhannen vaihdetta. Pääarkkitehti Tom Barman kasasi uuden miehistön vuonna 2005. Kahden surkean paluulevyn jälkeen menetin uskon bändin tekemisiin, vaan kuinka kävikään? Keep You Close -albumi ja etenkin sen pauhaava nimikkokappale räjäyttivät tajunnan. Molemmat ovat vuoden 2011 huippuja. (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

# 212 Azealia Banks – 212

Vuoden pysäyttävin kappale ja video ovat tässä. Ihmiset saattavat olla katsoneet Nicki Minaj’n Super Bass -videon yli 209 miljoonaa kertaa, mutta tähän verrattuna se on (toki tarkoituksella) höttöä hattaraa, jonka 212 jauhaa kimmeltävänvalkoisilla hampaillaan ja räkäisee tiiliseinään ihastuttavien törkypuheiden saattelemana. Karsittua estetiikkaa, sulaa neroutta. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 211 Cykles – Sandcastles

Agents oivalsi aikoinaan, että rautalanka ja iskelmä ovat yhtä suurta rock’n’rollia. Sandcastlesilla Cykles kertoo tyylilajien sidoksista jotakin yhtä tärkeää. Orkesterin käsittelyssä laajakangasrock sulaa sinivalkoisen Stratocasterin suruun kuin auringonlaskuun hukkuva vuori. Loppuvyörytys povaa yölle ukkosta, mutta pimeyden kanssa laskeutuukin autuas täyttymys. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 210 Me and My Army – Anthem

Jos ei muuta, niin Me and My Armyn esikoisalbumin avausraita oli ainakin vuoden osuvimmin nimetty kappale. Elektropoptuottajana tunnetun Andreas Kleerupin (mm. Robynin With Every Heartbeat) softrockyhtye luo parilla soinnulla ja simppelillä melodialla sporttitunnarifiiliksen, jonka innostavaan hyväntuulisuuteen ovat yltäneet vain Stevie Winwood ja Gösta Sundqvist. (Antti Lähde)

Yrityksistään huolimatta Me and My Army ei kyennyt näyttämään kuvaussessioissa yhtään ruotsalaisemmalta.

Voit kuunnella Anthemin Spotifyn kautta tästä.

Sarja jatkuu huomenna.

Cyklesin olemuksessa yhdistyvät kirkas visio, utuisat taustat ja kiehtovat varjot. (Kuva: Noora Isoeskeli)

Omalla OreMansion-levymerkillään toukokuussa debytoinut Cykles on vuoden riemukkaimpia tuttavuuksia. Laajasta vaikutepohjasta ammentava yhtye vie häpeilemättömällä ja luovalla otteellaan kuulijan löytöretkelle aikatasolta toiselle. Puoli vuotta esikoisensa syntymän jälkeen yhtye istuttaa Arthur Schopenhauerin tuottajanpallille ja hiljentyy pohtimaan Burzumin soveltuvuutta työpaikkamusiikiksi. Myös Metallica ja Lou Reed mainitaan.

Video ei ole enää saatavilla

Yhtyeeseen kuuluvat:

Ilkka Oikarinen (laulu, kitara, syntetisaattorit, pasuuna), Ville Keinonen (kitara, taustalaulu), Sampo Oikarinen (rummut ja perkussiot), Jyri Mikkilä (basso, pasuuna, taustalaulu) ja Osku Pärnänen (pasuuna, perkussiot).

Perustettu:

Virallisesti Helsingissä keväällä 2007. Cyklesin esiaste on tosin saanut alkunsa jo 2000-luvun alkupuolella Rantasalmella Etelä-Savossa.

Julkaisut:

Cykles (albumi, omakustanne, 2011)

Todennäköisimmin Cykles…

Osku: Todennäköisimmin Cykles kaikuu.

Ilkka: Todennäköisimmin Cykles pohtii vedetäänkö encore vai ei.

Nuorgamin arvio: Todennäköisimmin Cykles tarkoittaa tulevaisuudessa kotimaiselle musiikkiväelle jotakuinkin samaa kuin Rubik muutama vuosi sitten.

Epätodennäköisimmin Cykles…

Ville: Epätodennäköisimmin Cykles tekee Big Brotherin ensi kauden tunnusmusiikin.

Sampo: Epätodennäköisimmin Cykles voittaa vuoden naisartistipalkinnon Emma-gaalassa.

Osku: Epätodennäköisimmin Cykles kitisee.

Nuorgamin arvio: Epätodennäköisimmin Cykles päätyy aliarvioimaan itseään tai kuulijaansa.

Levyhyllyssä Cyklesin voi sijoittaa…

Ville: Levyhyllyssä Cyklesin voi sijoittaa C:n kohdalle.

Nuorgam: Aakkosten mukainen sijoitus lienee luontevin paikka orkesterille, sillä kenelläkään on tuskin hyllyssään sellaista teemanurkkaa, johon Cykles vaivatta asettuisi. Vai tunnustaako kukaan säilyttävänsä Marko Haaviston & Poutahaukkojen, Pink Floydin, Johan Farnhamin, Editorsin ja Tears for Fearsin levyjä rinnakkain?

Miksi Cykles on hyvä?

Sampo: Meillä ei ole liian selkeää visiota, joka kahlitsisi tekemistämme. Tai kenties jokaisella on sellainen omassa päässään, mutta onneksi nämä visiot eivät kohtaa liian yksiselitteisesti. Homma pysyy mielenkiintoisena ja raikkaana.

Jyri: Me ei olla päätetty, miltä hyvän musiikin tulisi kuulostaa.

Ville: Emme ole poseeraajabändi. Ainakaan vielä.

Ilkka: Koska se ei ole huono. Loppujen lopuksi ei ole olennaista, onko Cykles hyvä tai huono. Tärkeää on musiikin tekeminen, ei sen arvottaminen.

Millaisella reseptillä Cyklesin musiikkia valmistetaan?

Ville: Pohjaan laitetaan kitaran avosointuja, täytteeksi synaa ja vaskipuhaltimia sekä stratocaster-kitaraa, joka saattaa merkitä jollekin Pink Floydia tai Agentsia. Lopputulos ei ole mitään vegemättöä. Kasvisruokavalio on toki hyvä valinta, mutta Cykles-resepti sisältää myös lihaa.

Sampo: Luonnollisesti kaikki lähtee rummuista ja rytmistä. Siihen päälle sitten vähän jotain ekstraa.

Jyri: Kyllähän se niin menee, että Ilkka alkaa treeniksellä rämpyttää ja joikhata jotain aihiota, jonka aukkoja me muut sitten yritämme spontaanisti tilkitä.

Osku: Fiilispohjalta. Pyrin takomaan pasuunastani Ilkan biisiaihion mukaisia tunnelmia. Joskus se onnistuu, joskus ei. Pasuunasektorin osuudet syntyvät ainakin hyvin empiirisesti.

Ilkka: Tähän asti resepti on ollut se, että olen esitellyt treeniksellä muille enemmän tai vähemmän valmiin biisiaihion. Sitten aihiosta muokataan yhteistyössä lopputulos. Prosessi on kollektiivinen.

Video ei ole enää saatavilla

Missä kappaleessanne yhtyeenne olemus kiteytyy parhaiten? Miksi?

Ville: Car Crash Daydream sisältää luultavasti kaikki Cyklesille tunnusomaiset elementit kuulaista kitaroista syntetisaattoreihin. Toki jokainen kappaleemme on 100-prosenttista Cyklesiä ja antaa oikean kuvan siitä mistä tässä on kysymys.

Sampo: Car Crash Daydream. Keskeiset tekijät (pois lukien puhaltimet) ovat siinä mukana. Rakenne ei ole perinteinen pop-rakenne, koska Cykles ei ole perinteinen pop-bändi.

Osku: Car Crash Daydreamissa jätkät soittaa juuri niin kuin ne on tehty soittamaan.

Video ei ole enää saatavilla

Kuunteletteko niin paljon musiikkia kuin levynne antaa ymmärtää?

Ilkka: Kyllä. Etsin aktiivisesti uutta musaa. On hienoa tehdä löytöjä.

Ville: En etsi aktiivisesti uutta musiikkia, mutta olen altistunut kaikelle pienestä pitäen.

Sampo: Minäkään en etsi uusia bändejä. Hyvään musaan törmään esimerkiksi elokuvien kautta. Kaikenlaiselle musiikille olen kyllä altistunut lapsesta saakka.

Jyri: Kuuntelen musiikkia melkein koko ajan, mutten harrasta musiikin kuuntelua ja lempiradiokanavani on YLE Puhe. Töissä meillä on hieno musiikkikylpy, kun kukin saa vuorollaan valita stereoista kuuluvan musiikin. Mun Burzumit on välillä aiheuttaneet hieman nikottelua.

Osku: Aina soi jokin. Basso ja Radio Helsinki ovat lempiradiokanaviani, toinen hyvien biittien ja hauskojen juttujen vuoksi, toinen erittäin ammattitaitoisten DJ:den ansiosta. On mukavaa, kun joku etsii hyvän musiikin puolestani.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä albumia olette kuunnelleet eniten elämänne aikana?

Ilkka: Vaikea sanoa. En tilastoi elämääni. Veikkaisin kuitenkin että Pink Floydin Dark Side of the Moonia tai Radioheadin Ok Computeria.

Ville: Juice Leskisen XV yötä (Tauko III).

Jyri: Metallican Ride the Lightningia. Se oli yksi noin kolmesta viisivuotiaana omistaneestani kasetista ja kului miltei puhki.

Sampo: Kenties U2:n Achtung Babya tai Mika ja Turkka Malin Vysotksin lauluja.

Osku: Kasvatus oli jo nuorella iällä kohdallaan ja Led Zeppelin lähti ajoissa soimaan. Ensimmäinen ja ehkä kuunnelluin levyni on Zeppelinin kokoelmalevy Remasters.

Video ei ole enää saatavilla

Mikä yhtye tai artisti tekee tällä hetkellä maailman tärkeintä musiikkia? Miksi?

Ville: Luultavasti se on joku josta en ole kuullutkaan. Ei ainakaan Metallica tai Lou Reed.

Osku: Haha, myötäilen Villeä!

Sampo: Alexander Balanescu. Se on nyt minulle tärkeintä. Muiden maailmoista en voi puhua.

Jyri: M83. Olen kuunnellut sitä todella paljon viime aikoina energiavajetta paikatakseni.

Ilkka: Tänä aamuna se taisi olla Bon Iver.

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikkisäkeenne pop-musiikissa?

Ville: ”My lifestyle determines my death style” (Frantic, Metallica).

IIkka: ”And if a double-decker bus. Crashes into us / To die by your side / Is such a heavenly way to die / And if a ten-ton truck / Kills the both of us / To die by your side / Well the pleasure – the privilege is mine” (There Is a Light That Never Goes Out, The Smiths).

Sampo: ”You got to cry without weeping / Talk without speaking / Scream without raising your voice” (Running To Stand Still, U2).

Jyri: ”You stab my back with a pocket knife” (Ilkka Oikarinen).

Osku: ”I was lookin’ back to see / if you were lookin’ back at me /
 to see me lookin’ back at you” (Safe From Harm, Massive Attack).

Video ei ole enää saatavilla

Millaisia kuvia Cyklesin musiikki saa tekijänsä näkemään?

Ville: Vihreitä tai ruskeita niittyjä, sinivalaita, linkkuveitsiä ja autonromuja. Myös betoniarkkitehtuuria tyyliin Merihaka.

Sampo: Riippuu päivästä. Toisinaan toiveikkaita, toisinaan pitkäveteisiä ja tylsiä.

Jyri: Ei kuvia vaan tunnelmia surusta iloon. Kuva on kokemuksena liian kaksiulotteinen.

Osku: Seesteisiä ja voimakkaita.

Miksi mikään muu yhtye ei kuulosta samalta kuin te?

Osku: Koska DNA.

Ville: Ehkä ne muut yrittävät liikaa kuulostaa joltain tietyltä genreltä.

Sampo: Missään muussa (?) bändissä ei neljä viidesosaa jäsenistä ole kotoisin keskeltä kauneinta Järvi-Suomea.

Onko Cykles edellä aikaansa, ajan tasalla vai sopivasti jäljessä?

Ville: Luulen että on parempi olla miettimättä moisia, ettei se vaikuta liikaa omiin tekemisiin.

Sampo: Ei kai voi olla muuta kuin ajan tasalla. Muut vaihtoehdot ovat ymmärtääkseni mahdottomia.

Osku: Rumpu- ja bassosektorilla ollaan ainakin ajan tasalla. Pasuuna sen sijaan sleebaa koko ajan sopivasti jäljessä.

Missä paikassa ja minä aikakautena soittaisitte keikan, jos saisitte valita vapaasti? Kuka olisi lämppärinne?

Ilkka: Lontoossa 1965. Lämppärinä The Tea Set.

Osku: Huomenna Berliinissä parin suomalaisen indiebändin kanssa intiimissä täyteen ahdetussa rockpubissa.

Video ei ole enää saatavilla

Mihin yhtyeeseen tai artistiin vertaaminen imartelisi teitä kaikkein eniten?

Ville: Pink Floydiin.

Jyri: Ihan sama tai kaikki käy! Muuten söisin sanani.

Ilkka: Komppaan Jyriä.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta toivotte DJ:ltä, kun olette hyvin, hyvin humalassa?

Ilkka: Viimeksi toivoin Kraftwerkin Radioactivityä. En tainnut kuitenkaan olla hyvin, hyvin humalassa, koska muistan toiveeni.

Osku: ”Hei, tyyppi, soita Jamiroquaita tai Michael Jacksonia, mä luulen just oppineeni tanssimaan!”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia suosittelette todennäköisimmin uudelle tuttavuudelle?

Ilkka: Taisin joskus suositella Islajaa.

Osku: The Applesin levyä Buzzin’ About.

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on musiikissa tärkeintä?

Ilkka: Välittäminen.

Ville: Se ettei tee ollenkaan virheitä. No, Kummeli-huumori sikseen. Jos tuota yrittäisi noudattaa, emme voisi toimia ollenkaan. Tärkeintä lienee herättää tuntemuksia itsessään ja kuulijassa.

Sampo: Musiikissa tärkeintä on musiikki. Toki siihen liittyy hienoja lieveilmiöitä kuten kaverit, yhdessä tekeminen ja keikkailu. Musiikin redusoiminen kuitenkin lopulta tuhoaa musiikin. Olkoon musiikilla siis itseisarvo.

Osku: Tunne, rytmi ja harmonia tässä järjestyksessä.

Mikä on suosikkiäänenne maailmassa?

Ville: Kuikan huuto öisellä järvellä on aika hyvä.

Ilkka: Juuri nyt Yamaha CS-80.

Sampo: Herätyskello, jonka olet laittanut soimaan puoli tuntia etukäteen: edessä on päivän nautinnollisin puolituntinen.

Jyri: Nukkuvan enkelin tuhina kainalossa.

Osku: THX Deep Note. Myös mökin saunassa palavan näreen räsähtely yhdistettynä kiukaan sihinään aiheuttaa suurta mielihyvää.

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissanne? Kuka toimisi tuottajana?

Ville: David Bowien Berliini-kauden rytmiryhmä ja David Gilmour. Lauluun vaikka Ian Gillan. Tuottajaksi Pedro Hietanen.

Sampo: John Bonham, Larry Mullen, Jr., Jojo Mayer ja Pete Best. Tuottajaksi palkkaisin Arthur Schopenhauerin.

Ilkka: Vangelis, Ralf Hütter, Jean-Michel Jarre ja Jan Hammer. Tuottajana Timo Kaukolampi.

Miltä nämä yhtyeet kuulostaisivat?

Ville: Hyvin funkkaavalta, sielukkaalta ja huvittavalta.

Sampo: Elämänrytmiltä.

Ilkka: Nostalgiselta.

Mitä seuraavaksi?

Ville. Keikkailua Suomessa ja toivottavasti muuallakin.

Sampo: Joululahjaostoksia.

Jyri: Päätöntä elämän pakenemista.

Ilkka: Yöpalaa.

Osku: Unta, unia ja unelmia.

Video ei ole enää saatavilla

Universal

70 Paljon on vettä Vantaanjoessa virrannut sitten Eminemin kultavuosien. Royce da 5’9″:n kanssa muodostetun Bad Meets Evilin kesällä julkaistu äänitys valaa kuitenkin toivoa siitä, että oikeassa seurassa Marshall Mathers on yhä kova luu purtavaksi. Hell: The Sequel käy päälle valtavalla voimalla ja on helposti vuoden parhaita mainstream-levyjä genressään. Tai olisi, ellei siinä olisi jotain kovin häiritsevää. Alkuvuodesta Tyler, the Creator uhosi puukottavansa Bruno Marsia ruokatorveen. Eminem ja Royce taas päättivät tehdä tämän kanssa biisin. Lighters soi parhaillaan radioissa. Saako tätä diggailla? (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Big Troubles – Romantic Comedy

Slumberland

82 Big Troubles levyttää samalle levy-yhtiölle kuin twee-revivalin lippulaiva The Pains of Being Pure at Heart, mikä kertookin varsin paljon yhtyeen estetiikasta. Lähimpänä henkistä isoveljeään newjerseyläiskvartetti on vaivattomalla Minor Keys -pophelmellä, joka kuuluukin Romantic Comedy -esikoisalbumin ehdottomaan parhaimmistoon. Big Troublesin sokerisesti ja raukeasti naukuvassa indiepopissa on runsaasti varhaista Smashing Pumpkinsia ja ropsaus Olivia Tremor Controlin ja Gorky’s Zygotic Myncin 1990-lukuista pehmeää folkpsykedeliaa. Ilmeinen vaikute on myös softrock-kauden Fleetwood Mac, jonka Gypsy-hitti (1983) kummitteleekin enemmän kuin vahvasti You’ll Be Laughingin kitaramelodioissa. Tosi kivalta levyltä ei löydy yhtään likimainkaan heikkoa hetkeä, mutta pieni tujaus rohkeutta ja omaa ääntä ei tekisi Big Troublesille hallaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Big Wave Riders – EP

Soliti

68 Nick Trianin luotsaaman Solitin julkaisupolitiikka hahmottuu levy levyltä. Samalla käy selväksi, kuinka tervetullut tällainen indierockille omistautunut, väljäksi genreotsikoksikin kelpaava levy-yhtiö on. Soliti tarjoaa turvapaikan muun muassa helsinkiläiselle Big Wave Ridersille, joka nakuttelee uuden aallon palikoista terhakkaa ja sympaattista kitarapopia. Narskuvien kitaroiden, kulmikkaiden rumpujen ja asianmukaisen elektrosilauksen alkulähteitä on helppo hakea 1980-luvun Manchesterista, mutta orkesteri tuo mieleen myös Suburban Kids With Biblical Namesin ja Kameran kaltaiset ruotsalaisartistit, jotka valloittivat yliopistoradioita 2000-luvun puolivälissä. Länsinaapurien tavoin Big Wave Ridersin ansiokasta pillifarkkupoljentoa latistaa kappalemateriaalin hienoinen yksioikoisuus. Vaikka orkesteri rikastaa musiikillista taustaansa riemukkaalla läsnäolollaan, se tuo tyylilajiinsa vain vähän uutta. Hetkessä eläviä trendejä Big Wave Riders rytmittää loistavasti, mutta pysyvämpiä jälkiä kovertaakseen yhtye kaipaisi vielä hieman syvyyttä, arvaamattomuutta tai ainakin yhden ylittämättömän sävellyksen. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Class Actress – Rapprocher

Carpark

69 Class Actressin ensimmäinen albumi antaa vaikutelman varsin pätevästä elektropoptriosta, joka haluaa kovasti kuulostaa Italians Do It Better -lafkan etäisen viileältä diskoposeeraamiselta, mutta sekoittaa mukaan pieniä annoksia päiväkirjamaista hempeilyä. Yhtälö ei ole mahdoton, mutta biisinkirjoitus tuntuu useimmiten jämähtäneen puolitiehen. Elizabeth Harperin ääni miellyttää, samoin laskelmoidun coolit syntikkataustat, mutta kappaleet junnaavat varsin mielikuvituksettomasti ja vailla tarvittavaa mysteerin tuntua. Kohokohdaksi nousee napakka, viikonlopun lähestymisen tunnelmia tehokkaasti summaava Weekend. Singlenä kuultu Keep You tarjoaa puolestaan levyn ainoan merkityksellisen koukun. Kokonaisuudessaan Rapprocher sisältää liikaa kimallusta ja liian vähän kitkaa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Cykles – Cykles

OreMansion Records

86 Cyklesin toukokuinen debyytti ohitti ilmestyessään korvani, mutta onneksi hyvä musiikki ei ole kuukausista kiinni – varsinkaan kun sen sukupuu ulottaa juurensa vuosikymmenien taakse. Helsinkiläisviisikon väljänä viitekehyksenä on Editorsin kaikuja toistava laajakuvaindie, johon haetaan väriä ja syvyyttä 1970-luvun glam-rockista, takaa-ajon tunnelmaa huokuvasta rautalangasta sekä tietenkin uuden aallon kolkosta kauneudesta. Välillä orkesteri yläotsikoi kappaleitaan tietyllä tyylilajilla, mutta useammin aikakaudet ja musiikilliset teemat sekoitetaan vallattomasti rönsyileviksi kokonaisuuksiksi. Cykles voikin onnitella itseään vaikutepaketin ensiluokkaisesta hyödyntämisestä. Yhtyeen kiihkeässä dramatiikassa ja perimänsä tiedostavassa luovuudessa on samaa henkeä kuin vaikkapa Rubikin debyyttilevyssä tai harmillisen vähälle huomiolle jääneen Palman soinnissa, mutta verrokeistaan Cykles erottuu pinnistelemättömällä otteellaan. Suureellisuudessaankaan orkesteri ei tyrkytä melodisuuttaan tai nerokkuuttaan, vaan hiipii ovelasti ihon alle valmistelemaan yhtä vuoden hurmaavimmista yllätyksistä. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Future Islands – On the Water

Thrill Jockey



87 Viime vuonna baltimorelainen Future Islands yllätti ja vakuutti loistavalla In the Evening Airilla – kauniilla levyllä täynnä New Orderin ja The Curen sukuista dramaattista ja leijailevaa synapoppia. Toisin kuin monet elektronisempia soundeja viljelevät virkaveljensä, Future Islands ei ollut etäinen, kylmä tai virtaviivainen, vaan etenkin nokkamiehensä Samuel Herringin elämän iskuissa parkkiintuneen äänen ansiosta enemmänkin surumielinen ja nukkavieru – kuin polvilleen lyöty piruparka, joka jaksaa kammeta itsensä pystyyn vielä yhtä epätoivoista taistelua varten. Jos voit kuvitella Tom Waitsin esiintymässä jossain Twin Peaksin seutuvilla taustallaan uuden aallon elektropopyhtye, alat olla aika lähellä Future Islandsin soundia. On the Waterilla on siirrytty elementistä toiseen, mutta muuten yhtye on ennallaan – tällä kertaa varustettuna vieläkin hienommilla kappaleilla. On the Water, The Great Fire ja Where I Found You ovat upean kuulaita slovareita, jotka tuovat mieleen loputtomat valtatiet syksyn kirkkaassa, mutta vähitellen himmenevässä auringonvalossa. Nopeammilla kappaleilla, kuten Before the Bridge, Balance ja Close to None Herring yhtyeineen johdattaa tanssimaan kyyneleet silmäkulmassa diskoon öisen kaupungin salatussa sydämessä. On the Water tarjoaa lyödyille, hylätyille, surusilmäisille haaveilijoille ja särkyneitä sydämiään hoivaaville lämpimän olkapään, jota vasten on hyvä nojata.

 (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Joakim – Nothing Gold

Tigersushi

84 Joakim Bouaziz on julkaissut omaa musiikkiaan Tigersushi-levymerkin pyörittämisen ja remix-töiden (Annie, Goldfrapp) lomassa jo lähes kymmenen vuotta – ilman mainittavaa menestystä. Miehen neljäs albumi parantaa monta pykälää sympaattisista, mutta kovin raakilemaisista Monsters & Silly Songsista (2007) ja Milky Waysista (2009). Nothing Goldilla Bouaziz pyörittää melko rajallista soundipalettiaan erinomaisen näkemyksekkäästi ja onnistuu luomaan yli tunnin mittaisesta albumista yhtenäisen kokonaisuuden. Kalkattavat perkussiot, upottavat syntetisaattorimatot, syvät bassot ja hiukan kolhot laulumelodiat toistuvat biisistä toiseen hyvin samanhenkisinä, mutta kuitenkin riittävästi varioituina. Levyn huippuhetkiksi kohoavat hypnoottisen rytmikäs In the Cave valtameren ylittävine pianosoundeineen, ruotsalaisen Studion baleaarisesta raukeudesta muistuttava Nothing Gold sekä Kraftwerkia ja Chicago-housen hektisiä pimputuksia yhdistelevä New How Love Life. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

William Shatner – Seeking Major Tom

Cleopatra



46 Musiikillisen uransa puolesta lähinnä The Transformed Man -levyn (1968) camp-klassikoista (Mr. Tambourine Man, Lucy in the Sky With Diamonds) tunnettu William ”kapteeni Kirk” Shatner julkaisi vuonna 2004 puun takaa samalla sekä hauskan, koskettavan, kypsän että syvällisen Has Been -albumin. Seeking Major Tomilla tv-legenda kuitenkin ampaisee suoraan takaisin camp-avaruuteen. Tyyli on tuttu: Shatner ei laula, vaan lausuu kappaleiden sanat dramaattisesti ylinäytellen. Tällä kertaa materiaali koostuu avaruusaiheisista popklassikoista, Space Odditystä Silver Machineen ja Space Cowboysta Rocket Maniin. Vierailijoita piisaa heavy-legendoista proge-sankareihin ja… Sheryl Crow’hun. Parhaimmillaan Shatner on hilpeä ja yllättävät vierailijat huvittavat (vaikka harvoin erottuvat selvästi), mutta lopulta tämä tupla-cd on pitkä kuin matka avaruuden kylmässä tyhjiössä ja yrittää liikaa tiedostavassa hassuttelussaan. Kun Seeking Major Tom päättyy yli 90 minuutin jälkeen Steve Howen jammaillessa Shatnerin kanssa Duran Duranin Planet Earthia, pöllämystynyt kuuntelija ei oikein tiedä mikä häneen osui. Eikä todellakaan ole varma haluaako kokea saman uudelleen. Soveltuu vain kaikkein pelottomimmille avaruusmatkaajille.

 (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Zola Jesus – Conatus

Sacred Bones

71 22-vuotias Nika Roza Danilova on ehtinyt suoltaa reilussa kahdessa vuodessa kunnioitettavan määrän musiikkia. Kolmea singleä, kolmea ep-levyä ja kahta splittiä seuraa nyt jo kolmas albumi, Conatus, joka ei ennakkotiedoista poiketen poikkea paljoakaan artistin aikaisemmasta tuotannosta. Danilova hoilottaa yhä kolhoon ja etäiseen tyyliin ja jatkaa musiikillisesti tyylipuhtaan 4AD-avantpopin linjoilla, joka on silkkaa mannaa Kate Bushin, This Mortal Coilin ja Dead Can Dancen aikakaudelle haikaileville. Yksittäisinä annoksina Zola Jesusin keskiaikainen goottidisko saa höristämään korviaan, mutta albumimitassa artistin yksipuolisuus paljastuu armottomasti. Esimerkiksi Ruotsin Lykke Li synnyttää samankaltaisista aineksista huomattavasti monipuolisempaa ja notkeampaa musiikkia. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla