New Order juhlii voittoaan Nuorgamin Popklassikko-skabassa 83-tyyliin.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan kahdeksas osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen soittolistalta puuttuvat kokonaan Mike Oldfieldin Moonlight Shadow ja Hüsker Dün Real World. Pahoittelemme.

Soittolistalla on kaikkea muuta kuin definitiivinen versio kahdesta muustakin kappaleesta: Sisters of Mercyn Temple of Lovesta kuullaan vuonna 1992 äänitetty versio ja The Go-Betweensin Cattle and Canesta vuonna 1988 äänitetty liveversio.

Vuoden 1983 Top 30 (no okei, Top 28)

1. New Order – Blue Monday
2. The Smiths – This Charming Man
3. David Bowie – Let’s Dance
4. Tom Waits – In The Neighbourhood
5. U2 – Sunday Bloody Sunday
6. The Blue Nile – Tinseltown in the Rain
7. Sisters of Mercy – Temple of Love [1992]
8. Yes – Owner of a Lonely Heart
9. The Go-Betweens – Cattle And Cane [live]
10. Spandau Ballet – True
11. Eurythmics – Sweet Dreams (Are Made of This)
12. Frankie Goes to Hollywood – Relax
13. Billy Bragg – A New England
14. Madonna – Holiday
15. Kajagoogoo – Too Shy
16. Talking Heads – Burning Down the House
17. Aztec Camera – Oblivious
18. Run-D.M.C. – It’s Like That
19. The Lotus Eaters – The First Picture of You
20. The Police – Every Breath You Take
21. Liquid Liquid – Optimo
22. Depeche Mode – Everything Counts
23. Bonnie Tyler – Total Eclipse of the Heart
24. S.O.S. Band – Just Be Good to Me
25. Public Image Limited – This Is Not a Love Song
26. Cybotron – Clear
27. Cyndi Lauper – Time After Time
28. Suicidal Tendencies – Institutionalized

Linkki soittolistaan tästä.

Clear enteili teknoa, jonka hiomista Juan Atkins jatkoi myöhemmin Model 500 -aliaksellaan.

”Clear… Clear… Clear…”

1980-luvun alussa populaarimusiikki loi nahkaansa ja innovaatiot paikallistuivat ennen kaikkea isoihin teollisuuskaupunkeihin. Manchester ja Sheffield nousivat maailmankartalle, mutta Detroitissa oltiin valovuosia edellä: kun brittikollegat vielä hakivat vaikutteita uusromantiikasta, katseltiin Atlantin takana tulevaisuuteen mediateoreetikko ja sosiologi Alvin Tofflerin ja tämän futurismin innoittamina.

Motor Cityn autoteollisuus oli vielä tuolloin kaikki yhteiskuntaluokat läpäisevä työllistäjä ja tarjosi harvinaisen emansipaatiorajapinnan. Detroitilaisissa lähiöissä kehittyneellä mustalla keskiluokalla oli nyt mahdollisuus kuunnella eurooppalaista vaihtoehtomusiikkia, joka oli aiemmin ollut collegeradioiden snobeille varattua herkkua. Motownin raskaasta painolastista haluttiin päästä eroon ja funkista oli tullut pöhöttynyttä. Detroitin uuden soundin taustalla kuului enemmän autotehtaiden kokoonpanolinjojen kolina kuin diskojen tuuttaama viihdykepoppi.

Parikymppinen Juan Atkins kuunteli anekdootin mukaan tuolloin autossaan pelkästään Kraftwerkin ja Gary Numanin kappaleista koostuvaa mixtapea. Kun Atkins sitten perusti Richard Davisin kanssa Cybotroniksi nimetyn kombon, oli kakkosjulkaisu Cosmic Cars (1982) omistettu juuri Atkinsin autolle, vuoden 1980 Oldsmobile Cutlass Supremelle.

Autoilun sanelema infrastruktuuri oli epäilemättä olennainen tekijä uuden musiikkikielen muotoutumisessa. Vuosisadan alun kulttuurikriitikoista jo Walter Benjamin näki levottomaksi kehittyneen kaupunkitilan ja alati kasvavien nopeuksien häiritsevän havaintomaailmamme. Adorno taas identifioi mekanisaation vieraannuttavaksi tekijäksi modernissa kokemuksessa.

Alvin Toffler esitteli 1960-luvulla hieman toisenlaisen näkökulman korostaen kykyämme sopeutua uusiin teknologioihin ja ottaa kehitys vastaan kulutustapojen muutoksien kautta. Toffleria lukeneet Atkins ja Davis siirsivät samat ideat Cybotronin musiikkiin. Esimerkiksi Kraftwerkin konefantasiat olivat vielä satiirisuuteen viittaavia tulkintoja nykyteknologiasta: tietokoneet antropomorfisoitiin ja liikennevälineitä romantisoitiin. Cybotron sen sijaan kuulosti ensimmäistä kertaa koneiden koneille tekemältä musiikilta.

Cosmic Cars -single riisuttuine sanoituksineen oli pysytellyt yhä poplaulun perinteessä ja oli yhtä paljon velkaa Afrika Bambaataan elektrolle kuin Chuck Berryn autolauluillekin. Clear sen sijaan edustaa kenties populaarimusiikin ensimmäistä todellista paradigmavaihdosta sitten sähkökitaran käyttöönoton – se luopuu narratiivista ja popkappaleen draamallisesta rakenteesta pyrkimättä olemaan avantgardea tai taidemusiikkia.

Clear oli liike struktuurien ekonomisesta järjestelystä äänitalouteen. Ääni ja rytmi itsessään muodostavat substanssin ja kietoutuvat erottamattomaksi matriisiksi.

Clear oli myös liike pois idolisoivasta artistikeskeisyydestä kohti teoskeskeisyyttä ja anonymiteettiä. Cybotron riisuu artistin ja kappaleen välisen linkin, jonka kautta redusoida tuotos henkilöön. Tämä korreloi Tofflerin lanseeraamaa prosumer-käsitettä, jossa jokainen meistä on paitsi kuluttaja myös tuottaja. Teknologia demokratisoi tekijävoimat ja mahdollistaa pienempien kuluttajaryhmien syntymisen.

Tästä viitekehyksestä Clear kuulostaa edelleen hämmästyttävän ajankohtaiselta. Se enteili ensimmäisenä kappaleena genreä, jonka Atkins sittemmin hioi pidemmälle Model 500 -aliaksellaan. Tekno-nimityksen hän nappasi tietenkin jälleen Tofflerin kirjasta.

Video ei ole enää saatavilla