Modular

54 Nu-madchester? Screamadelica ja Pills n’ Thrills n’ Bellyaches puskevat mieleen heti, kun house-piano hyppää esiin Free Your Mindin nimikkokappaleessa. Ja kyllä, löytyy täältä diiva-taustalaulajiakin (ei toki ensimmäinen kerta tälle bändille). Tässä vaiheessa Cut Copy heittää pois muut tavoitteet ja pyrkii olemaan vain sopivan hyväksyttävä bilebändi mahdollisimman monelle. Musiikista tulee hieman värikkäämpää, mutta yksinkertaistettu päämäärä sulkee pois monia enemmän tai vähemmän toivottavia elementtejä ja pelkistää tunnelman vain hieman neutraalin yläpuolelle. Äänimaailma polttomerkitään vuodelle 2008 ja Cut Copy joutuu tuomiolle jo viisi vuotta sitten kyynikoiden esittämistä keskinkertaisen retroilun syytteistä. Se ei ole Free Your Mindin kompastuskivi – se, että hyvien biisien kirjoittaminen unohdettiin, on paljon raskauttavampaa. Nyt ekstaasinhuuruinen tunnelma ei pysy muistissa, vaikka kuinka yrittäisi. Ehkä tämä toimisi paremmin, jos nyt olisi kesä? (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Dead Meadow – Warble Womb

Xemu

77 Melankolista ja raskasta psyke-bluesia tuvan täydeltä tarjoava Dead Meadow osuisi skaalalla puoliväliin Woven Handia ja Earthia. Tai sitten vertauksen voi kääntää toisin päinkin: tämä on kevyempää kuin ensin mainitun loputon apokalypsi, ja vähemmän hypnoosihakuista kuin jälkimmäinen. Kitarat surisevat ja rytmi pysyy juuri ja juuri keskitason alapuolella, suurimmaksi osaksi. Tuon ohjenuoran ulkopuolella voidaan päätyä kummallisiin paikkoihin: fraktaalikylvetetty kaksiosainen nimibiisi ja vielä häilyvämpi Mr. Chestyn intro puskevat Warble Wombin todella syvälle psykedeliaan. One More Toll Taker taas käyttää kolme minuuttia haitarin ja akustisen kitaran yhdistelmään. Vastapainona tällaiselle on bändille tunnuksenomaisempaa stoneria: This Song Is Over venyy kymmeneen minuuttiin, mutta kuten muutkin pidemmät biisit, se käyttää aavikkomaista tunnelmaa suureksi edukseen. Dead Meadow ottaa siis suht laajan skaalan tarjottavakseen. 1,000 Dreams ja In the Thicket toimivat helpoimpina sisäänpääsyinä, ja jos bändin edelliset levyt tai kumpikaan aiemmin tekstissä mainituista bändeistä miellyttää, Warble Womb on helposti nauttittavissa. Mikäs tuo fraktaalivalo tuolla onkaan… (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Death Grips – Government Plates

Thirdworlds

61 Jos musiikillisten tyylikeinojen kirjosta puhutaan, Death Grips ei varsinaisesti loista kaikissa Benettonin väreissä. Sen tehokkuus on verhoutumisessa kokomustaan aggressioon. Ongelmana on, ettei duo pysty enää uutta, tummempaa väriä keksimään. Yllätysjulkaisu Government Plates onkin omanlaisensa deus ex machina – jumala laskeutuu koneesta soittamaan suutaan ja iskee salamalla: loppu huonosti, kaikki huonosti. Arvattava ratkaisu loistavien Money Storen ja No Love Deep Webin jälkeen siis. Yhtye on mestaroitunut negatiivisen energian manifestaatioissa, mutta alkuvoimaisin ja rujoinkin punk-asenne voi muodostua rajoitukseksi itselleen. MC Ride on jo sylkenyt misantropiaansa sen verran, että välillä hänen haluaisi kanavoivan jotain muutakin tai menevän vihanhallintakurssille. Shokeeraavinta mitä Government Plates olisi voinut tarjota, olisi ollut täyskäännös ja oman sisäisen harmonian löytäminen. Biisejä kukkasista, hattarasta ja popcornista – kaikki asioita, jotka voi myös sytyttää tuleen. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Bryce Dessner & Kronos Quartet – Aheym EP

Anti

83 The Nationalista tunnettu kitaristi Bryce Dessner on säveltänyt kaikessa rauhassa musiikkia emoyhtyeensä varjossa. Noin kuuden vuoden aikana sävellyksiä on kertynyt jo aika liuta, ja yhteistyökumppanien lista on vaikuttava. Uusi sävellyskokoelma Aheym (sana on yiddishiä ja tarkoittaa ”kotiinpäin”) on neljän pitkän kappaleen kokonaisuus, jonka punaisena lankana kulkee hienossa vedossa oleva Kronos Quartet. Siinä on jotain hienoa, että Dessner on pitänyt tämän puolen itsestään tavallaan piilossa julkisuudelta. Hän on saanut kypsytellä säveltäjän ääntään kaikessa rauhassa. Dessner on klassisesti koulutettu säveltäjä, joten ei ihmekään, että ”se jokin muu” on täysin erilaista kuin The National. Mutta se ei selitä kaikkea. Kyseessä on sarja erittäin kunnianhimoisen ja lahjakkaan säveltäjän kappaleita. Paikoitellen musiikki on vähän liiankin ”fiksua”, mutta kolmessa kappaleessa neljästä Kronos Quartetin asettamat raamit tekevät sävellyksistä jännitteisiä ja intensiivisiä. Näistä kuitenkin varta vasten Kronos Quartetille sävelletty A Little Blue Something jää hieman ontoksi. Levyn kohokohta on upea Tenebre. Kokoelman viimeinen raita, Tour Eiffel, on kappaleista suurin, ja polveilee moneen suuntaan kitaran johdolla. Kappaleella laulaa Brooklyn Youth Choir. Aheym on kiinnostava ja vahva puheenvuoro säveltäjältä, jolla tulee olemaan vielä paljon sanottavaa. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Forest – Caramel Arms EP

Indelabel

65 Tällä Forestilla ei ole mitään muuta yhteistä 1960- ja 1970-luvun taitteen brittiläisen folk-kulttisuosikin kanssa kuin kotimaa. Viiden hädin tuskin täysi-ikäisen cambridgelaisnulikan muodostama yhtye ammentaa inspiraationsa 1990-luvun britti-indien arvattavimmista mahdollisista lähteistä. Ensimmäisen ep:n taiderock My Bloody Valentine– ja Radiohead-vaikutteineen on muisto vain, sillä kolmannella julkaisullaan Forest särisee energisesti ja aurinkoisesti, särinällä, huminalla ja hädin tuskin havaittavilla grunge-sävyillä melodista voimapoppiaan maustaen. Lopputulos on ihan kiva, viitaten milloin priimakauden Ride-söpöilyn (Warm Tyres) ja milloin Los Campesinosin päällekäyvän teini-indien (Coaster) suuntaan. Kypsyttelyä kannattanee kuitenkin vielä jatkaa, sillä universumille lisäarvoa tuovaa albumia ei näillä eväillä vielä synny. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Heavenly Beat – Prominence

Captured Tracks

68 Skandaali! Nuorgam klikkihuoraa arvioimalla ihan kivan indiebändin entisen basistin sooloprojektin ei juurikaan odotetun kakkoslevyn ja antaa sille provosoivasti 68 pistettä! Beach Fossilsissa soittanut John Peña tekee musiikkia, joka on parasta mahdollista seinätapettia, mutta joka ei jätä kuulijan pääkoppaan juuri minkäänlaisia muistijälkiä. Heavenly Beatin rytmit ovat pikemminkin varovaisia kuin taivaallisia: ne svengaavat hieman. Peña sormeilee akustisia kitaroitaan ja latinoperkussioitaan sulavasti siinä missä 1980-luvun sofistopopparit Haircut 100:sta Matt Biancoon mutta ei saa puhallettua hempeään keinuntaansa samaa vaivihkaista tenhoa kuin esimerkiksi Suomi 2013 -soundin sanansaattaja Shine 2009 tai länsinaapurimme The Embassy. Kevyttä tuulenvirettä muistuttavan albumin energisin kappale on Forever, ei siitäkään ole aiheuttamaan mitattavia muutoksia keskivertoyksilön adrenaliinintuotannossa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

M.I.A. – Matangi

Interscope

72 Virhepäätelmä, joka yleisölle syntyi M.I.A:n suhteen Arularin ilmestyessä, oli että hän tekisi popmusiikkia. No, ”popmusiikkia” tietenkin, mutta kivasti kokeellisempana ja tiedostavampana – viimeistään Kalan myötä fanit alkoivat odottaa artistilta nyrkki-silmään-koukkuihin ja yksittäisiin iskulauseisiin perustuvia hittejä, jotain mitä tanssia indiediskossa. Heiltä jäi huomaamatta että M.I.A. on liian älykäs tehdäkseen niin yksiulotteista musiikkia loputtomiin. Ongelma on, että hän ei myöskään ole tarpeeksi lahjakas tehdäkseen oikeasti vakavaa levyä. Näiden kahden tosiseikan väliin jää häilymään myös Matangi, jonka M.I.A. on ilmoittanut olevan uransa viimeinen albumiformaatissa julkaistu teos. Koko projektia leimaa vaikutelma siitä, että artistin ideat alkavat olla loppuunkäytetyt. Kun vuoden 2010 Maya oli yritys irtautua pop-leimasta, ei yleisö sitä sallinut. Post-internet-estetiikkaa parilla vuodella ennakoinut levy saatetaan myöhemmin nostaa ansaitsemaansa arvostukseen, mutta Matangia ei tule muistamaan kukaan. Se on muuten harmi. Matangi on ehkä päällisin puolin teemoiltaan vanhentunut – samaa tuttua orientaaliflirttailua uudelleen lämmitettynä, hölmöjä lyriikanpätkiä ja kömpelöjä biisinnimiä. Mutta se on myös kokonaisuus, joka ei missään vaiheessa koita viihdyttää liikaa. Ainoa idiottivarma hitti on kaksi vuotta vanha Bad Girls, joka on Matangin antia heikoimmillaan, väkinäistä yritystä vanhojen lattiantäyttölohkaisujen toistamiseen. Loput levystä on artistin naiivia ja samalla vinon kiehtovaa, auttamattoman epätrendikästä tajunnanvirtaa. Haluaisin ajatella, että tämä on lopulta Mathangi Arulpragasamin oikea ääni, ainoa lajissaan. Hän ei ole kala, ei lintu, eikä lentokone. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Lee Ranaldo and the Dust – Last Night on Earth

Matador

82 Kun rockmuusikon sanotaan ”vanhenneen arvokkaasti”, tarkoittaa se yleensä kaunistellusti sitä, että kaikki on ohi. Kiitos vaan, tuosta kouraan kultakello ja kausikortti kulttuurireliikkien saattokotiin, menehän jo. Päinvastaisiakin esimerkkejä on. Sonic Youthin salainen ase Lee Ranaldo on 57-vuotias – eikä peittele sitä millään tavalla. Iän tuoma kokemus kuuluu kitaristin musiikissa ihailtavana helppoutena ja vaivattomuutena, eikä juuri koskaan nautiskelevana jammailuna. Sillä pahin virhe, mihin ansioitunut konkari voi sortua, on löysätä vyötä ja ryhtyä soittamisen sijasta soittelemaan. Last Night on Earth on Ranaldon toinen albumi Sonic Youthin hajoamisen jälkeen. Kuten edeltäjänsä Between the Times & the Tides (2012), se on erittäin hyvä – joskin eri tavalla. Ranaldon ympärilleen kokoama yhtye The Dust (SY-rumpali Steve Shelley, taidemusiikin parissa touhunnut kitaristi Alan Licht, basisti Tim Lüntzel) kääntää Ranaldon toteavat, suorakulmaisuudessaan 1980-luvun R.E.M.:stä muistuttavat laulut uuteen asentoon ja löytää niistä psykedeelisen rockin syvyyttä, vähän mutta riittävästi. Onkin vaikea kuvitella, kuinka esimerkiksi countrysti keinuvan Key/Holen tai Sonic Youthin ja Crazy Horsen täsmällisen kohtauspisteen löytävän Ambulancerin kaltaiset kappaleet voisivat kuulostaa yhtään paremmalta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Seekrets / Lazards – Split 7″

Blast Of Silence

80 Kerrankin splitti, joka oikeasti palvelee tarkoitusta. Liian usein splittilevyjen bändeillä joko a) ei ole mitään tekemistä keskenään tai b) ne ovat kuin samasta puusta. Nyt homma kuitenkin toimii: molemmat bändit surffaavat löyhästi samoilla retroilevan, syntikoilla maustetun autotalliboogien määrittämillä aallonpituuksilla, mutta tarjoavat kaluttuun aiheeseen kaksi jokseenkin omaperäistä ja toisistaan poikkeavaa näkökulmaa. Yhden puolen kuunneltuaan haluaa kuunnella sen toisen. Ja tämä kai juuri pitäisi olla splitin idea: bändit tukevat toisiaan. Juuri nyt levy hyppiikin lautasellani ikiliikkujan elkein, enkä kuolemaksenikaan osaa sanoa kummasta puolesta pidän enemmän. Pääasiallinen ero on, että Lazardsin anti on asteen ilmavampaa ja psykempää kuin The Seekretsin. Ensinmainitun huippuhetkeksi nousee sisin raita Thinkin’ About You. Bändin laahaava komppi pääsee huumaavan klesaan lentoon ja laulaja tuo hetkittäin elävästi mieleen nuoren Iggyn. Seekretsillä soundin keskiössä on tahallisen ärsyttävä nasaalilaulu, joka huonona päivänä saisi harkitsemaan korvien putsausta pyöröviilalla. Juuri nyt, yksin himassa parin kaljan pöhnässä, kuuppa videopeleistä pehmeänä, se kuitenkin tuntuu h-h-hyvältä. Soitto on ihanan rajua – kitaran paiskonta tuo mieleen Dr. Feelgoodin räyhähengen Wilko Johnsonin (RIP) hurjat päivät. Rock’n’roll Fruit kuulostaa siltä kuin The Crampsin Lux Interior olisi syönyt pilaantuneen pallokalan ja paskantanut invavessassa Shonen Knifen. Pitänee taas kääntää puolta. (Jarkko Immonen)

Tindersticks – Across Six Leap Years

Lucky Dog

63 Across Six Leap Years on erikoinen retrospektiivi. Yhtä vaille kaikki biisit on jo nähty joko bändin tai laulaja Stuart Staplesin levyillä, eikä tässä ole suunniteltu mitään radikaaleja uudelleenversiointeja. Tämän levyn tarkoitusta voikin pohtia hyvän aikaa, sillä alkuperäiset versiot esimerkiksi biiseistä A Night In ja Sleepy Song nousivat jo alkuperäisinä versioina sellaisiin korkeuksiin, ettei parantamisen varaa jäänyt. Täältä löytyvät versioinnit menettävät sen kylmän juhlavuuden, joka oli viehättävimpiä piirteitä Tindersticks II:lla, mutta uusille kuulijoille nekin voivat olla valaisevia. Tasaisuutta esityksistä ei löydä: Simple Pleasurelta löytynyt If You’re Looking for a Way Out toistetaan turhan jäykkänä, mutta Waiting for the Moon -levyn Say Goodbye to the City saa uhkaavuutta. Can Our Love -albumin Dying Slowly menettää jännitteensä, mutta She’s Gone tuo dipsomaaniseen flamencoonsa keveämpää ohikiitävyyttä. Jokaista pientä onnistumista vastaan on tarjota yksi merkityksetön versiointi. Across Six Leap Yearsin kummallinen, enemmänkin faneille suunnattu luonne ei kuitenkaan ole missään muodossa tarpeellinen. Ehkä se johdattaa taas muutamia ihmisiä bändin kahden ensimmäisen mestariteoksen luokse, mutta muussa muodossa tämä revisionismi ei palvele kuulijaa, niin hyviä kuin kappaleet ovatkin. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 41 Thurston Moore – Benediction

Tuskinpa yksikään toinen vuonna 2011 julkaistu kappale keräsi julkaisemisensa jälkeen vastaavaa merkitysten painolastia kuin Thurston Mooren Benediction. Mooren ja yhtyetoverinsa Kim Gordonin avioerouutisen jälkeen akustisen kitaran kannattelema popkaunokki kuulosti vielä astetta riipaisevammalta, varsinkin sen viimeiset rivit: ”I know better than to let you go.” (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 40 Metronomy – Everything Goes My Way

AOR-vaikutteista indietä ihanampaa on indievaikutteinen AOR. Sen kypsästi tuotettuun pehmeyteen erikoistui Metronomyn turhan niukalle huomiolle jäänyt The English Riviera -levy. Everything Goes My Wayn veltto poljento on kuin suoraan Fleetwood Macin Dreamsistä, ja lauluvuoroakin lainaa stevienicksmäisesti rumpali Anna Prior. Thunder only happens when it’s raining! (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 39 The Rapture – How Deep Is Your Love

Eräs kesän upeimmista hetkistä tapahtui, kun kaiuttimista kuului ensimmäisen kerran tämä diskohelmi. Ensitahdeista alkaen oli selvää, että tässä kuunnellaan nyt jotain erityistä, eikä biisin lumo ole haihtunut tippaakaan. Thong Song -konnotaatio nosti arvostuksen lähes toiseen potenssiin. Biisi, jossa handclapsit sekä hallelujahit ovat tasan tarkkaan kohdallaan. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 38 St. Vincent – Cruel

Cruelissa tuntuu kummittelevan näpistettynä ainakin neljä eri laulumelodiaa, joita en pysty paikallistamaan mihinkään. Annie Clark pelaa kuulijaansa kuin musiikillinen pokerihai ja vie kaikki rahat. Habitus pysyy viileähkönä, välillä kitarasoolo bluffiksi: julmettu sydänrosmo valloittaa puolelleen. Seireeninkutsu vaikenee vasta, kun eukko on haudattu pihamaalle. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 37 Lady Gaga – The Edge of Glory

Vaikka Born This Way -albumi ei ollut aivan toivottu jymypaukku, löytyi lihaksikkaalta levyltä monta hienoa hetkeä. Vuoden mahdollisesti komeimmat valtavirtapopsekunnit koettiin levyn vastustamattomimman kappaleen kliimaksissa, jossa edesmenneen Clarence Clemonsin tuuttailu yhtyy ekstaattiseen tanssipoppiin. Alkaa videon noin kolmannen minuutin kohdalla. Ihanata! (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 36 Florence + the Machine – What the Water Gave Me

Florence Welchillä on huiman keuhkokapasiteettinsa lisäksi ymmärrystä siitä, miten kappaleet tulisi rakentaa. Tässä biisissä on malliopillinen draamankaari: Welch huokailee ja huutaa vuorotellen pitäen mielenkiinnon yllä loppuun asti. Kappale on mystinen, kaunis ja upottava, se houkuttelee vaikka uhkuu myös vaaraa. Biisi on täydellinen vastakohtien leikkauspiste. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 35 John Maus – Cop Killer

Kun on toipunut siitä pienestä pettymyksestä, että kyseessä ei olekaan taideteorioiden läpi valutettu versio Ice-T:n johtaman Body Countin 1990-luvun alun Yhdysvaltoja presidenttitasolla kuohuttaneesta kaimakappaleesta, voi keskittyä miettimään olisiko tämä John Mausin kirkossa kaiutettu taidepop aiheuttanut viitteensä kaltaista kohua kaksi vuosikymmentä sitten. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

# 34 Cut Copy – Take Me Over

Australialaiselektropoppareiden Zonoscope-albumi oli hieno, vaikka levy ei herättänytkään samanlaista kollektiivista kiimaa kuin läpimurtolevy In Ghost Colours. Alkupään hittiputkesta korvaan tarttui erityisesti Take Me Over, jonka yksi jos toinenkin kuuli muistuttavan Paul Simonin You Can Call Me Alia, Men at Workin Down Underia sekä Fleetwood Macin Everywhereä. (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 33 Jare & Villegalle – Mitä sä siit tiiät (feat. Ruudolf & Karri Koira)

Ostin kesällä melko kalliin yhden koon lippiksen. Sitten JVG, Rudy ja Koira veivät yhden biisin voimin ne kertaheitolla pois tyylistä. Olisi harmittanut enemmän, mutta tämän huikean biisin kuunteleminen toistakymmentä kertaa päivässä helpotti mielialaa kummasti. Missä ihmeessä viipyy Karri Koiran soololevy? Suomen Nate Dogg ansaitsee tulla tunnustetuksi omillaan. (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 32 Radiohead – Bloom

King of Limbs oli valitettavasti turhan tynkä ja vain puoliksi upea levy. Onneksi saimme sentään muutaman Radioheadin merkittävyyttä puolustavan hienon kappaleen. Kosmisen avarasti tutkiskeleva levyn avausraita Bloom sekä videobiisi Lotus Flower jäivät pahiten kutittelemaan päätäni. Vesi kielellä odotan jo kesän keikkoja, joilla kuultaneen paljon KoL-materiaalia. (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 31 Fleet Foxes – Bedouin Dress

Fleet Foxes maustaa Beduin Dressissa Byrds-henkisiin lauluihin ja leijuvaan folkkiin pohjaavaa indietänsä Lähi-itä-vaikutteilla. En osaa sanoa, mikä tässä kappaleessa vetoaa eniten: ihanasti heläjävät stemmat, kevyen progressiivis-psykedeelinen folk-poljento vaiko itämainen viululinja? Ehkäpä näistä elementeistä yhdessä siittyvä oudon epätodennäköinen täysosuma? (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 30 James Blake – A Case of You

Yleisen ohjenuoran mukaan Joni Mitchelliä ei kannata lähteä coveroimaan. Vaisto sanoo, ettei siitä selviä kunnialla. Tätä neuvoa ovat monet typerykset uhmanneet. James Blakekin sokaistui suuruudenhulluuksissaan, mutta lahjakkaana miehenä onnistui välttämään täystuhon. Blaken A Case of You on kaunis, hento ja persoonallinen cover, joka tekee Mitchellille kunniaa. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

Antti H, Sami ja Tiskijukka hekumoivat bailukulttuurin ytimessä.

Nuorgam onnittelee tässä kuussa viisi vuotta täyttävää tamperelaista Hang the DJ -klubia mitä sydämellisimminsydämellisesti! Juhlan kunniaksi pyysimme HTDJ-kolmikkoa Antti H, Sami & Tiskijukka valitsemaan viisikymmentä klubin kaikkien aikojen suurinta hittiä.

Hang the DJ juhlii syntymäpäiviään ytimekkäällä maailmankiertueella, joka piipahtaa Pietarista (13.10. Club Griboedov) ennen palaamistaan kotipesään Tampereen Klubille, jossa 14.10. on mukana menossa Nuorgaminkin jututtama Marissa Nadler ja 15.10. puolestaan Magenta Skycode. Hang the DJ tanssittaa myös Helsingin Kuudennella Linjalla lauantaina 22.10.

1. Familjen – Det snurrar i min skalle
2. Two Door Cinema Club – Something Good Can Work [The Twelves Remix]
3. Kings of Convenience – I’d Rather Dance With You
4. Mark Ronson feat. Amy Winehouse – Valerie
5. ESG – Dance
6. Robyn – Dancing On My Own [Fred Falke Remix]
7. Arctic Monkeys – When the Sun Goes Down
8. ZZ Top – Sharp Dressed Man
9. Justice – Phantom Pt. II [Soulwax Remix]
10. Cut Copy – Out There on the Ice
11. The Cure – Close to Me
12. Suede – Beautiful Ones
13. Breakbot – Baby I’m Yours
14. M.I.A. – Paper Planes
15. Risto – Rakkauden rock
16. Cats on Fire – Your Woman
17. Nik Kershaw – The Riddle
18. Jackson 5 – I Want You Back [Dimitri from Paris Supa Funk Brakes Mix]
19. TV on the Radio – Wolf Like Me
20. The Strokes – Someday
21. Beck – Loser
22. Radio Dept. – Heaven’s On Fire
23. Lykke Li – I Follow Rivers [The Magician Remix]
24. Prince & the Revolution – Raspberry Beret
25. Blondie – Hanging on the Telephone
26. Pet Shop Boys – Being Boring
27. Boston – More Than a Feeling
28. Jenny Wilson – Let My Shoes Lead Me Forward
29. The Rapture – House of Jealous Lovers
30. Caesars – Jerk It Out
31. Vampire Weekend – A-Punk
32. Caribou – Odessa
33. Phoenix – If I Ever Feel Better
34. PMMP – Pariterapiaa [Uusi Fantasia Remix]
35. Depeche Mode – Enjoy the Silence
36. Bloc Party – Banquet
37. The Cardigans – Lovefool
38. The Knife – Heartbeats
39. Maskinen – Alla som inte dansar
40. Regina – En tiennyt että osaan tanssia
41. Dizzee Rascal – Dance Wiv Me
42. Daft Punk – One More Time
43. Jay-Z – 99 Problems
44. Snoop Dogg – Drop It Like It’s Hot
45. New Order – Bizarre Love Triangle
46. The Police – Roxanne
47. Mylo – Drop the Pressure
48. The Streets – Fit But You Know It
49. Gossip – Heavy Cross [Fred Falke Remix]
50. MGMT – Kids [Soulwax Mix]

Kuuntele soittolista tästä.

Ensin käteen osuivat Fleetwood Macin ja Electric Light Orchestran vinyylilevyt. Indie nautti kuulemastaan, mutta oli epävarma; sen ylähuulta koristivat vielä ironiset viikset.

Mutta polte indien rinnassa ei hellittänyt. Aina heikkoina hetkinään se palasi hyllyn äärelle ja penkoi kerta kerralta syvemmältä: Boston, Tears for Fears, The Carpenters, Steve Winwood.

Viimein indie rohkaistui, ajoi viiksensä ja kasvatti parran. Se puhui Totosta ja Americasta. Paul Simonista. The Bandistä. AOR:stä. Soft rockista. Muutos oli peruuttamaton.

Kulminaatiopiste? Kun newyorkilainen Holy Ghost! -yhtye tiedotti yhden esikoisalbuminsa vierailijoista olevan The Doobie Brothersin Michael McDonald.

Sanottakoon se toisenkin kerran: The Doobie Brothersin Michael McDonald.

Jäljelle jäi vain yksi kysymys: onko vuoden 2011 paras albumi Iron & Winen (kuvassa) Kiss Each Other Clean, Toro Y Moin Underneath the Pine, Cut Copyn Zonoscope vai Destroyerin Kaputt?

Video ei ole enää saatavilla

Iron & Wine – Walking Far from Home

Video ei ole enää saatavilla

Toro Y Moi – Still Sound

Video ei ole enää saatavilla

Cut Copy – Need You Now

Video ei ole enää saatavilla

Destroyer – Kaputt