Boyd Rice. Ostaisitko tältä mieheltä käytetyn barbien?

Jos olet sitä mieltä, että neofolkilla tarkoitetaan Bon Iverin tai Fleet Foxesin kaltaisia 2000-luvun indiefolk-inisijöitä, voit lopettaa lukemisen samantien. Nyt ei ole tarkoitus puhua mistään parrankasvatukseen keskittyvästä mainstream-ilmiöstä, vaan jostain marginaalisemmasta ja vaikeaselkoisemmasta.

Kun kuulin Boyd Ricen saapuvan Helsinkiin marraskuussa ja Death In Junen joulukuussa, halusin välittömästi kirjoittaa artikkelin heidän erikoisesta artistiperheestään. Tuo perhe on neofolk – palaneen Euroopan raunioilla lämmittelevä antimoderni yhteisö, jonka sotaisa leirinuotioromantiikka on suututtanut antifasismi-järjestö Antifan ja poikinut syytteitä kolmannen valtakunnan ihannoimisesta. Natsimusiikkia, sanoisi ”liberaali” vasemmistolainen ja missaisi koko pointin. Mystiikkaan ja ambivalenssiin verhottua kansallisromantiikkaa, sanoisi neofolk-artisti, jos viitsisi tai jaksaisi.

Mitä neofolkilla sitten oikein tarkoitetaan? Aluksi on tärkeä ymmärtää, että kyseessä ei ole mikään yhtenäinen musiikillinen suuntaus, vaan samalla tapaa ajattelevien ihmisten esoteerinen yhteenliittymä. Liikkeen juuret ovat 1980-luvun alun englantilaisessa post-punkissa ja etenkin post-industrialissa. Kun Current 93:n kaltaiset yhtyeet vähensivät musiikkinsa industrial-sävyjä ja hurahtivat kansantarujen kuvastoon, neofolkin ensimmäinen aalto oli syntynyt.

Englannin lisäksi neofolk sai nopeasti jalansijaa Saksassa, Italiassa, Itä-Euroopassa ja Pohjoismaissa. Kuten maantietoa taitavat ehkä älysivätkin, neofolkille oli keskeistä nimenomaan eurooppalaisen historian, kulttuurin, kansantaruston ja kielten vaaliminen. Kun Death In June -nokkamies Douglas Pearcelta kysyttiin, miten hän luonnehtisi neofolkin syvintä olemusta, Pearce vastasi: ”Whatever it may be, the term euro-centric should be in it”. Ehkä José Manuel Barroson kannattaisi alkaa soittaa neofolkia liitoksissaan natisevan EU:n jäsenmaille?

Musiikillisesti neofolk ammentaa paitsi edellä mainituista post-punkista ja post-industrialista, myös dark wavesta, ambientista, 1960-luvun klassisesta folk-perinteestä ja Wagnerin militaristisesta pauhusta. Yleisimpiä soittimia ovat metallikielinen akustinen kitara, viulu, huilu, perkussiot ja torvet. Laulun sijaan moni artisti luottaa omalla äidinkielellä artikuloituun puhelauluun, jonka kantavia teemoja ovat spengleriläinen ajatus länsimaiden perikadosta, nietzscheläiset yli-ihmiskuvitelmat, kansallisromantiikka, okkultismi ja maailmansotien tapahtumat. Usein biisit sisältävät myös kirjallisuusviitteitä tai sämplejä aidoista historiallisista tapahtumista. Esimerkiksi Blood Axisin biisi Lord of Ages perustuu Rudyard Kiplingin runoon ja Death In Junen biisi Runes & Men sämplää natsi-Saksan aikaisen Münchenin aluejohtajan Adolf Wagnerin puhetta.

Jep, natsit mainittu! Miksi ihmeessä oikeistolainen ikonografiikka kiehtoo niin monia neofolk-artisteja? Ja miksi se herättää niin paljon vastustusta näin pientä musiikki-ilmiötä kohtaan?

Räjähdysherkimmillään tilanne on (luonnollisestikin) Saksassa, jossa neofolk-artistit ovat joutuneet jatkuvan syynin ja kriitikin kohteeksi. Erityisen ongelmalliseksi asian tekee se, että Saksan historiallinen omahäpeä heijastelee myös laajempaa populaarikulttuurista tendenssiä, jonka mukaan mikään yhtye ei saisi esittää Saksan kansakuntaa positiivisessa valossa. Jos näin tekee, on automaattisesti sikaniskanatsifasisti, joka paistaa makkaraa holokaustin jättämällä hiilloksella. Mikäli Saksasta kuitenkin haluaa laulaa, se pitää vetää näkyvästi läskiksi, kuten Rammstein konsanaan. Ongelma on vain siinä, ettei ketään järkevää ihmistä kiinnosta, mitä Rammstein tekee.

Miksi saksalaiset neofolk-yhtyeet sitten haluavat ylistää Saksaa? Siitä yksinkertaisesta syystä, että he ovat kiinnostuneita juuristaan ja maansa kansantarustosta. Neofolk on aina vierastanut valistusajan aatteita ja niiden mukanaan tuomaa modernismia, ja halunnut palauttaa mystiikan nykyaikaan. Mitä taas tulee muunmaalaisiin neofolk-yhtyeisiin, fasististen symboleiden käytössä on usein kyse estetiikasta tai provokaatiosta. Toki mukaan mahtuu myös aidosti epäilyttävää materiaalia, mutta missäpä musiikkigenressä sitä ei olisi?

Seuraavaksi esittelen viisi neofolk-artistia, joita ilman neofolk olisi tuskin koskaan syntynyt.

Boyd Rice (NON) Helsingin Kuudennella linjalla 6.11. ja Death in June Helsingin Semifinalissa 4.12.

DOUGLAS PEARCE (DEATH IN JUNE)

Homoseksuaalin Douglas Pearcen ympärille rakentuva englantilainen Death In June (tai DI6) on täysin aiheesta neofolkin suosituin ja vaikutusvaltaisin yhtye. Itse asiassa bändin soundi on niin tunnistettava, että siitä on rakentunut miltei standardi sille, miltä neofolk-bändin täytyy kuulostaa. Sama pätee genren lyyrisiin teemoihin ja esteettiseen kuvastoon.

Marxilaisesti orientoituneen punk-bändin Crisisin raunioille perustettu Death In June soitti aluksi ah niin lontoolaista post-punkia. Kun tyyli vaihtui 1980-luvun loppupuolella neofolkiin, kasassa olivat kaikki draaman ainekset. Aluksi Death In June herätti pahennusta ottamalla logokseen SS-divisioona Totenkopfin pääkallotunnuksesta muokatun symbolin. Sitten bändi alkoi esiintyä maastokuvioiduissa camouflage-univormuissa, joiden tyylit vaihtelivat toisen maailmansodan aikaisista SS-kuoseista modernimpiin Saksan puolustusvoimien asusteisiin. Toisinaan Pearcen olkavartta koristi myös hakaristi, mikä johti siihen, että Death In Junen keikkoja peruttiin muun muassa Sveitsin Lausannessa ja Chicagossa.

Eniten nillitystä aiheuttivat kuitenkin Death In Junen lyriikat ja samplet, joissa Pearce hyödyntää Natsi-Saksan inspiroimaa kuvastoa ja kielikuvia. Räikein esimerkki lienee vuoden 1987 Brown Book -albumi, jonka nimi on napattu Länsi-Saksan sota- ja natsirikollisista kertovasta propagandajulkaisusta. Saksassa myyntikieltoon asetetulta Brown Book -levyltä löytyy muun muassa mukaelma natsien rynnäkködivisioona SA:n tunnuslaulusta Horst-Wessel-Lied.

Melankolisesti sovitetun biisin kohdalla on (täysin tosissaan) spekuloitu esimerkiksi sitä, onko kyseessä natsiaikakautta romantisoiva nostalgia-anthem. Tämä siitäkin huolimatta, että ennen Horst-Wessel-Liediä kuullaan sample holokaustia käsittelevästä antifasistisesta televisio-ohjelmasta. Myös kappale Runes & Men on herättänyt keskustelua, koska siinä Pearce laulaa ”paremmista ajoista” samalla kun taustalta kuuluu puhe, jossa puolustellaan vuoden 1934 Pitkien puukkojen yön massamurhaa.

Kun Pearcelta kysyttiin hänen kiinnostuksestaan kolmatta valtakuntaa kohtaan, vastaus oli lyhyt ja tyhjentävä: ”I’ve an interest in all aspects of the Third Reich. It has had such a huge influence on the world, who could fail to be intrigued by it? However, I’ve still read more pages of Das Kapital than Mein Kampf”. Siinäpä se, Death In Junen ideologia pähkinänkuoressa. Faktaperäisen julistuksen sijaan bändi on aina rakastanut ristiriitoja ja rakentanut biisinsä ambivalenssin varaan. Oli kyse sitten natseista, eurooppalaisesta kulttuuripessimismistä, S&M-leikeistä, Jean Genet’n homokirjoista, rakkaudesta tai yksinäisyydestä, Death In June ei varmasti lähesty aihettaan suorasti. Miksikäs muuten Pearce olisi esimerkiksi tehnyt yhteistyötä lukuisten juutalaisartistien kanssa?

Video ei ole enää saatavilla

BOYD RICE (NON)

Vaikka kalifornialainen Boyd Rice tuli suosituksi ja epäsuosituksi aivan toisenlaisella musiikilla kuin neofolkilla, hänen vaikutuksensa genren luonteeseen ja leviämiseen on kiistaton. Ilman Riceä neofolk olisi tuskin koskaan rantautunut Pohjois-Amerikkaan saati kokeillut rajojaan yhtä estottomasti. Ricen suosiota neofolk-piireissä selittänee myös se, että hän on tehnyt yhteistyötä Death In Junen, Current 93:n ja Sol Invictuksen kaltaisten neofolk-artistien kanssa.

Industrialin, post-punkin ja noisen pioneereihin kuuluva Boyd Rice aloitti uransa 1970-luvun puolivälissä tekemällä äänikokeiluja NON-nimikkeellä. Yksi näistä varhaisista kokeiluista oli äänikollaasi, jossa teinitähti Lesley Gore toistaa sanaa cry. Toiseen 7” vinyyliinsä Rice porasi ylimääräisiä reikiä ja kannusti kuulijoitaan tekemään samoin, jotta fanit muuttuisivat passiivisista kuluttajista aktiivisiksi musiikintekijöiksi. Rice harrasti myös skrätsäystä ja julkaisi useita surrealistisia noise-kollaaseja, joita oli mahdollista soittaa millä tahansa kierrosnopeudella.

Vaikka Rice harjoittaa muusikon pestinsä lisäksi kuvataiteita, valokuvausta, elokuvantekoa, näyttelemistä ja kirjoittamista, parhaiten hänet tunnetaan provokaattorina. Massojen hämmentäminen alkoi jo vuonna 1976, jolloin Rice yritti ojentaa presidentti Fordin vaimolle nyljetyn lampaanpään hopealautasella. 1980-luvun puolivälissä Rice ystävystyi Charles Mansonin ja Saatanan kirkon perustajan Anton LaVeyn kanssa. Myöhemmin Rice ylennettiin Saatanan kirkon papiksi ja aina valtuuston magisteriksi saakka.

Kuten LaVey, myös Rice oli kiinnostunut misantropiasta ja vahvimpien selviytymiseen nojaavasta sosiaalidarwinismista. Tästä johtuen hän perusti yhdessä Nikolas Schreckin kanssa The Abraxas Foundation -nimisen ajatushautomon, joka ajoi totalitarismin, antidemokratian ja elitismin kaltaisia aatteita. Osa näistä aatteista päätyi NON:n vuonna 1995 julkaisemalle Might!-levylle, jolla kuullaan katkelmia vuoden 1890 sosiaalidarwinistisesta Might is Right -kirjasta.

Kiristääkseen moralistien pinnan äärimmilleen Rice on toistuvasti flirttaillut myös natsismin ja fasismin kanssa. Vuonna 1989 hän poseerasi ”läpällä” valkoisten ylivaltaa ajavan American Front -järjestön Bob Heickin kanssa Sassy Magazinen kannessa. Paheksunnasta piittaamatta Rice osallistui myös äärioikeistolaisen Tom Metzgerin isännöimään Race and Reason -tv-ohjelmaan ja julkaisi Total War -nimisen kappaleen, jonka avainsäe ”do you want total war?” viitannee Goebbelsin kuuluisaan urheilupalatsipuheeseen vuonna 1943. Kun Riceltä kysyttiin myöhemmin, katuiko hän vehtailuaan uusnatsien kanssa, mies vastasi: ”I don’t care. I don’t think I ever made a wrong move. The bad stuff is just good.”

Näinhän se on nähtävä. Douglas Pearcen tapaan myös Boyd Ricen taide elää ristiriidoista, jotka yleisö joko tajuaa tai ei tajua. Provokatiisen roolinsa vastapainoksi Rice on humoristinen ja pidetty seuramies, joka lesoilee isolla Barbie-kokoelmallaan (jota hänellä ei oikeasti edes ole), intoilee tiki-kulttuurista ja kirjoittaa toimintakykyisen alkoholistin elämäntapaa ylistävään Modern Drunkard Magazineen. ’Nuff said?

Video ei ole enää saatavilla

GENESIS P-ORRIDGE (THROBBING GRISTLE, PSYCHIC TV, THEE MAJESTY)

Manchesterilaissyntyinen performanssitaiteilija, artisti, okkultisti ja kulttijohtaja Genesis Breyer P-Orridge vaikutti suuresti neofolkin ensimmäisen aallon syntyyn. Vuosina 1975–1981 hän soitti ja lauloi industrial-kulttuurin ehkä tärkeimmässä ja sekopäisimmässä yhtyeessä Throbbing Gristlessä. Throbbing Gristlen ponnahduslautana toimi dadaistinen COUM Transmissions -taiteilijakollektiivi, jonka provokatiiviset perfomanssit herättivät pahennusta muun muassa siksi, että niissä nähtiin natsisymboleita, alastonkuvia, strippareita, käytettyjä tamponeita, transuvartijoita ja milloin mitäkin.

Vuonna 1981 P-Orridge perusti technon ja trancen edelläkävijöihin lukeutuvan Psychic TV:n. 1980-luvun puolivälissä Psychic TV otti tavoitteekseen julkaista livelevyn joka kuun 23. päivä 23:n kuukauden ajan. Syynä oli beat-kirjailija William S. Burroughsin popularisoima 23-uskomus, jonka mukaan suuri osa maailman tapahtumista kytkeytyy numeroon 23. Vaikka Psychic TV epäonnistui tavoitteessaan ja julkaisi vain 14 levyä 18 kuukaudessa, yhtye onnistui pääsemään Guinnessin ennätyskirjaan. Tämän jälkeen P-Orridge liittyi löyhähköön artisti- ja magiakollektiiviin Thee Temple ov Psychick Youthiin ja perusti englantilaista hippipsykedeliaa kanavoivan Thee Majesty -yhtyeen.

Myös siviilissä P-Orridge on vähintäänkin erikoinen persoona. 1990-luvun alussa hänet karkotettiin Englannista radikaalien aktiviteettiensa ja konservatiivisen lehdistökampanjansa vuoksi. Muutettuaan Brooklyniin P-Orridge aloitti vartalonsa rajun muokkaamisen yhdessä toisen vaimonsa Jacqueline ”Lady Jaye” Breyerin kanssa. Useita plastiikkakirurgiaoperaatioita sisältäneen prosessin tarkoituksena oli luoda yksi sukupuolineutraali hahmo nimeltä Breyer P-Orridge. Kun P-Orridgelta kysyttiin syitä hänen yhä jatkuvaan ihmiskokeeseensa, vastaus kuului: ”We started out, because we were so crazy in love, just wanting to eat each other up, to become each other and become one.”

Mitä tekemistä tällä kaikella on neofolkin kanssa? Musiikillisesti ei paljoakaan, mutta impulssien tasolla aivan valtavasti. P-Orridgen tapa haastaa auktoriteetteja, tehdä muotokieleltään vapaata kokeellista taidetta ja käsitellä sosiaalisia tabuja vailla mustavalkoisuuden kahleita toimi suurena innoituksena useille tuleville neofolk-artisteille. Yksi heistä oli Current 93:n johtohahmo David Tibet.

Video ei ole enää saatavilla

DAVID TIBET (CURRENT 93)

Malesiassa syntynyt mutta Englannissa varttunut David Michael Bunting alias David Tibet sai lempinimensä Genesis P-Orridgelta, jonka on väitetty olleen osasyyllinen myös Current 93:n perustamiseen. Neofolkin ensimmäiseen aaltoon kuuluva Current 93 aloitti uransa industrialin parissa, mutta siirtyi 1980–1990-lukujen taitteessa kristillis-gnostilaisia visioita maalailevan apokalyptisen folkin pariin. Sittemmin Tibet on tehnyt yhteistyötä lukuisten eri artistien kanssa, joista mainittakoon Douglas Pearce, Steven Stapleton (Nurse with Wound), Steve Ignorant (Crass), Boyd Rice, Nick Cave, Björk, Andrew W.K., Will Oldham, Rose McDowall, Tony Wakeford (Sol Invictus), Marc Almond, Antony Hegarty ja Ian Read (Fire + Ice).

Maaliskuussa Suomessakin piipahtaneen Current 93:n lyriikan keskiössä on lähes fetissinomainen kiinnostus maailmanloppua kohtaan. Jo teini-iässä Tibet kiinnostui Uudesta Testamentista, buddhalaisuudesta, kabbalasta ja Aleister Crowleysta. Näistä jälkimmäinen teki nuoreen Tibetiin niin suuren vaikutuksen, että hän nimesi bändinsä crowleylaisen käsitteen mukaan ja kiinnostui Ordo Templi Orientis -järjestön toiminnasta.

Viime vuosina Tibet on kuitenkin tehnyt pesäeroa crowleylaiseen filosofiaan ja osoittanut suurempaa kiinnostusta kristillistä eskatologiaa, Tiibetin buddhalaisuutta ja gnostilaisuutta kohtaan. Toisin kuin monet kollegansa, Tibet on tunnustautunut kristityksi.

Video ei ole enää saatavilla

IAN READ (FIRE & ICE, SOL INVICTUS)

Riimukirjoitukseen ja kaaosmagiaan vihkiytynyt Ian Read on todellinen vanhan koulun neofolk-artisti. Siinä missä esimerkiksi Death In June hakee inspiraationsa kirjallisuudesta ja lähihistorian tapahtumista, Readin jäkäläiset silmälasit näkevät suurempien asiakokonaisuuksien taakse.

Hyvä esimerkki on miehen vuonna 1991 perustama Fire + Ice, joka viittaa jo nimessään pohjoismaisen mytologian käsitykseen maailman synnystä. Itse biisit ovat anglosaksiseen folk-perinteeseen nojaavia tarinatuokiota, joiden pääosaa näyttelevät niinkin vaatimattomat teemat kuin keskiaikainen indoeurooppalainen traditio, pohjoismaalaiset myytit, okkultismi ja purismi. Tai kuten Read asian ilmaisee: ”Fire + Ice takes the purity and philosophy of early music and melds it into a message redolent with powerful seeds of honour, truth, loyalty and the bond of true friendship.”

Ennen Fire + Icen perustamista Read vaikutti neljän vuoden ajan Tony Wakefordin johtamassa Sol Invictuksessa. Lisäksi hän oli mukana Current 93:n albumilla Swastikas for Noddy (1987) ja Death In Junen albumilla Brown Book (1987). Viime vuosina englantilainen Read on myös laulanut saksankielisissä Forsetissa ja Sonne Hagalissa, mikä ei sinänsä yllätä, koska Read kiinnostui Saksan kielen, historian ja pakanismin opiskelusta jo teini-ikäisenä.

Siviilissä Read toimittaa uuspakanallista Rûna-lehteä ja on arvostettu hahmo niin kaaosmagian kuin aasainuskon kannattajien keskuudessa. Kaaosmagialla tarkoitetaan 1970-luvun lopulla syntynyttä järjestelmää, joka pyrkii löytämään olennaisen uskontojen rituaaleista ja toisista maagisista järjestelmistä. Aasainusko on puolestaan uuspakanallinen uskonto, joka pyrkii elvyttämään vuosina 800–1050 Skandinaviassa vallinneen pohjoismaisen uskonnon.

Ei mitään ihan perinteistä muusikkojen meininkiä. Ei, vaan neofolkia.

Video ei ole enää saatavilla

Apokalyptistä folkia? Sehän oli sanaleikki, nauraa genren arvostetuin hahmo.

Current 93:n unenomaisen, apokalypsin symbolismin paatoksen ylipappi David Tibet on epäilemättä mystisen eksentrikon maineessa. Brittiläiseen neofolk- ja industrial-skeneen yhdistetyn, mutta viime vuodet näihin piireihin ilmeistä hajurakoa tehneen taiteen sekatyöläisen visiot ovat usein psykedeelisiä ja surrealistisia. Eläin- ja kasvisymboliikkaa, okkultistisia viittauksia, maailmanloppua ja ennen kaikkea kristillis-gnostilaista henkeä sisältävä kuvasto on menneiden kolmen vuosikymmenen kerännyt myyttisen auran ympärilleen.

Outolinnun aura karisee äkkiä, kun tavoitan Tibetin puhelimitse hänen kotoaan Hastingsista kesken parisuhdevelvollisuuksien. Ensi töikseen hän anteeksipyydellen nauraa, jos hetken odotus mitenkään onnistuisi, että hän ehtisi sulkea Skype-yhteyden ja sanoa heit tyttöystävälleen. Sitten hän kertoo innostuneena tulevasta vuodesta: Current 93 heittää kymmenkunta keikkaa pitkin vuotta ja julkaisee levyn. Tibet itse taas viimeistelee runokirjaansa ja pitää New Yorkissa taidenäyttelyn.

Reilun tunnin aikana keskustelu rönsyilee vanhan progen ja glamrockin arvostamisesta muun muassa niihin kahteen asiaan, joista ventovieraan kanssa ei muka saisi puhua: uskontoon ja politiikkaan. Olennaisin on toki kysyttävä heti alkuun:

Miksi vasta vuosi 2012 oli kypsä Current 93:n ensimmäiselle Suomen-keikalle?

”En oikeastaan tiedä! Sinun täytyy kysyä sitä Euroopan keikkamyyjältäni. Hän soitti minulle ja kysyi haluammeko esiintyä Suomessa. Ei sille mitään erityistä syytä ollut, yhtä hyvin olisimme voineet soittaa siellä 10–20 vuotta sitten. Olen tietenkin erittäin innoissani tästä keikasta, olen jo pitkään halunnut esiintyä Suomessa!”

Mikä oli ensimmäinen popkappale, josta muistat pitäneesi?

”Lapsena Malesiassa asuneena en kuulleet kovinkaan paljon länsimaista pop-musiikkia, vaikka tietysti Beatlesia silloin tällöin. Ensimmäinen suosikkini oli kuitenkin T. Rexin Metal Guru, ja rakastan edelleen glamrockia yli kaiken. Se on vaikuttanut aina vahvasti omaankin musiikkiini, vaikkei ehkä kuulukaan niin selvästi. Ensimmäinen ostamani levy oli Uriah Heepin Demons and Wizards.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä levyä olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Näin 51 vuoden iässsä olen kuunnellut niin paljon levyjä, että vaikea sanoa… Jos mietin nuoruuttani, niin voisin mainita sellaisia kuin T. Rexin The Slider, Yesin Fragile, Emerson, Lake & Palmerin Trilogy, Judas Priestin Sin After Sin, se Demons and Wizards, Jethro Tullin Aqualung… Sitten kuuntelin myös paljon varhaista musiikkia, kuten gregoriaanista laulua ja etenkin Palestrinaa. Romanttisista säveltäjistä en pahemmin perusta, mutta Glenn Gouldin Beethoven-tulkinnat ovat mahtavia.”

Video ei ole enää saatavilla

”Viime aikoina olen kuunnellut paljon afroamerikkalaista gospelia ja Leonard Cohenia. Olen aina fanittanut häntä suuresti, ja hänen uusi levynsä on fantastinen! Varsinkin, kun ajattelee miehen ikää, verrattuna vaikka Bob Dylaniin. Kyllä minä häntäkin arvostan, mutta Cohenin sanoituksista saa sentään nykyäänkin selvää. Cohen onkin ehkä ainoa artisti, jonka uusia levyjä hankin, siis muusikkoystävieni julkaisujen lisäksi.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Niitäkin on niin paljon, mutta eräs mikä on koskettanut minua yli 25 vuoden ajan, on Blue Öyster Cultin Astronomy, Secret Treaties -levyltä:”

”Come Susie dear, let’s take a walk
Just out there upon the beach
I know you’ll soon be married
And you’ll want to know where winds come from
Well it’s never said at all
On the map that Carrie reads
Behind the clock back there you know
At the Four Winds Bar”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Coilin Jhonn Balancen. Toki myös Peter ’Sleazy’ Christophersonin poismeno oli hyvin surullinen tapaus ja rakastin häntä kovasti, mutta Jhonn oli yksi läheisimpiä ystäviäni. Jhonnin kuolemasta kuulin kesken astanga-joogatuntini Cornwallissa, Sleazysta kuulin taas kotonani Hastingsissa.”

Video ei ole enää saatavilla

Olet tehnyt yhteistyötä valtavan artistikatraan kanssa, aina Nurse With Woundin Stephen Stapletonista Bonnie ”Prince” Billyyn ja Antony Hegartyyn. Onko vielä ketään, jonka haluaisit soittavan tai laulavan levylläsi?

”Ehkäpä Cyndi Lauper, olen hänen suuri faninsa. Ja Rob Halfordin haluaisin ehdottomasti levyilleni! Ja jos he olisivat hengissä, niin totta kai Sweetin Brian Connolly ja T. Rexin Marc Bolan. Hiljattain olen kuunnellut hyvin paljon Geneviève Beaulieun bändejä Menace Ruine ja Preterite, hänen kanssaan oli hauska tehdä yhteistyötä. Ja sitten on tietenkin Leonard Cohen.”

Kenen edesmenneen artistin tai hajonneen yhtyeen olisit halunnut nähdä livenä?

”Comus oli pitkään yksi, mutta hehän palasivat kasaan ja aion julkaistakin heitä tulevaisuudessa. Martin Raphaelin Ramasesin olisin halunnut nähdä. Sellainen hieman psykedeelistä poppia 1970-luvun alussa tehnyt nimi, jonka taustabändinä soitti 10cc. Hän tosin teki itsemurhan vuosia sitten… Shirley ja Dolly Collinsin yhteisesiintymisiä en myöskään koskaan päässyt näkemään.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Mahdotonta sanoa… Mutta ainakin kaikki ystäväni.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Tämäkin on vaikea, heh! Mietinpä hetken… Ainakin närhet, ne linnut siis, Pyhä Graal ja Aleister Crowleyn maalaukset, joita keräilen innokkaasti.”

Mikä on mielestäsi aliarvostettua, mikä taas yliarvostettua?

”Aliarvostettua on ainakin rakkaus ja ihmisyys, ihmissielu ylipäätään. Yliarvostettua ovat taas media, mainonta ja ahneus. Varsinkin näinä eurokriisin aikoina: koko valuutta oli katastrofi jo syntyessään. Sen suunnittelivat ahneet pankkiirit ja poliitikot saadakseen lisää valtaa. Kokonaisuus ei ole kestävä, kun sen alla on niin monta eri järjelmää. Esimerkiksi Kreikassa korruptio, lahjonta ja veronkierto on yleistä, ja näemmä tämä pitää maan talousjärjestelmän edes jotenkin kasassa. Mutta kun sen yhdistää pohjoiseurooppalaisiin, ’kiltteihin veronmaksajiin, niin eihän se toimi. Ja luonnollisesti tavallinen kansa kärsii pahiten. Eikös Suomi ole eurossa? Miten teillä ihmiset suhtautuvat siihen? Ja olikos teillä se… se ’True Finns’?”

Olet viime aikoina ollut aktiivinen myös kuvataiteen parissa. Käsittelet siinä paljolti samanlaisia teemoja kuin musiikissasi. Miten eri alat kulkevat taiteessasi lomittain?

”En oikeastaan koe itseäni muusikoksi tai taiteilijaksi, enemmänkin olen vain tyyppi, jolla on voimakas pakkomielle niitä asioita kohtaan, jotka minua koskettavat. Olen oikeastaan tehnyt kaiken taiteen itselleni, se on eräänlaista itsekseni puhumista. Tarkoitukseni ei ollut, että taide koskettaisi muita ihmisiä, ja sikäli suosio tuli yllätyksenä. Monet työni ovat outoja, ja ymmärrän, jos joku ei niitä tajua, mutta ymmärrän myös heitä, jotka tajuavat. Olen toki kiitollinen kaikille, jotka työtäni arvostavat, samoin kuin olen kiitollinen heille, joista olen vaikuttunut. Minulta on myös tulossa valokuvakirja sekä muutamia veistostöitä.

Uskon, että meidät on luotu nimenomaan luoviksi olennoiksi. Näin ollen kaikilla ihmisillä on kyky tehdä todella mahtavia juttuja, kunhan he eivät välitä mitä muut ihmiset ajattelevat – että ’nauretaanko minulle, kun teen nyt näin’. Uskon ihmisen sieluun, Jumalaan, ja toivon, että olemme kykeneväisiä tekemään paljon enemmän. Olemme oppineet paljon siitä, miten maailma toimii, mutta olemmeko oppineet juuri mitään omasta toiminnastamme? Nämähän ovat kaikki kliseitä, mutta miksi ne ovat sellaisia? Kannattaako meidän edes esittää uusia ajatuksia ja kysymyksiä, kun emme ole ratkaisseet edes näitä vanhoja?”

Olet työskennellyt myös vaatesuunnittelija Fabio Qarantan kanssa. Onko lisää vastaavaa tulossa?

”Niin, Qarantan kanssa toimimme niin, että hän käytti monia maalauksia ja piirroksiani vaatteidensa printteinä, enkä sinällään ollut mukana designauksessa. Luulisin, että tällaisia hankkeita on luvassa enemmänkin.”

Kertoisitko hieman sivuprojekteistasi, kuten Zu93:sta ja Myrninerestistä? Kummatkin ovat esittäneet myös Currentin materiaalia.

”Zu’ta olen fanittanut pitkään ja he ovat fanittaneet minua. He pyysivät minua laulamaan heidän äänitteilleen, ja lähettivät minulle hyvin yksinkertaisia noise- ja dronepätkiä. Sitten he muokkasivat näitä raitoja, ja koostimme niistä impro-dronepohjalta levyn. Olemme tähän mennessä esiintyneet kahdesti.

Myrninerest taas syntyi siten, että minut ja Michael Cashmore pyydettiin esiintymään Barcelonaan. Aikeenamme oli esittää Currentin biisejä, mutta halusimme eri nimen ja myös viulistin. Tähän rooliin valikoitui Aloma Ruiz Baoda. Olen itse asiassa tänään tapaamassa Natalie Hyndea, joka on Pretendersin Chrissy Hynden tytär, ja kitaristi James Blackshaw’ta, joiden kanssa menemme äänittämään bändin uutta levyä. Levyn nimi on Jhonn, Uttered Babylon, ja se käsittelee suhdettani Jhonn Balanceen.”

Mikä on suhteesi Niksu-satuhahmoon ja nukketeologiaan ylipäätään? Muistan Niksun omasta lapsuudestani…

”Et sinä voi muistaa Niksua! Hän oli osa minun lapsuuttani! (naurua) Jo pienenä tykkäsin Niksu-tarinoiden tummasävytteisestä estetiikasta. Monet Harmsen van der Beekin kuvituksista olivat yllättävän synkkiä. Kun tein Swastikas for Noddy -levyä, ajauduin aika maaniseen tilaan vedettyäni happoa, amfetamiinia ja vodkaa. Näin Niksun ristiinnaulittuna taivaalla peikkojen kanssa, ja näky teki minuun vaikutukseen. Hurahdin täysin: hankin hirveästi Niksu-sälää mukeista pyjamoihin – minulla oli jopa Niksu-hattu!

Tuon ’puppet theology’ -jutun loin vähän Philip K. Dickin jalanjäljissä. Se oli alusta asti tehty vähän kieli poskessa – vaikka samalla se oli hyvinkin vakavaa. Siihen liittyi kristillistä apokalyptismiä ja vaihtoehtoista teologiaa, muttei mitään ’oikeaa’. Samalla syntyi tuo apocalyptic folk -termi, joka oli lähinnä sanaleikki! Monet ihmiset olivat siihen aikaan että ’mitä vittua David, tämähän kuulostaa ihan Simon & Garfunkelilta huonolla tripillä, olet pilannut urasi!’ Ja minä vastasin, että juuri näin! Tuo apokalypsi liittyi toki mainitsemaani teologiaan, mutta folk-sanalla viittasin myös kansaan.”

Eli Niksu-päiväsi ovat siis ohi?

”Hahaa, joo. Olen jo liian vanha sellaiseen!”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suhtautumisesi kristillisiin yhteisöihin ja järjestäytyneeseen uskonnollisuuteen – käytkö esimerkiksi kirkossa? Jos kutsun uskoasi synkretistiseksi, olenko väärässä?

”Käyn kirkossa melko harvoin. Ulkomailla enemmänkin, ja silloinkin minua kiinnostavat ne lähinnä rakennuksina. Malesiassa kristinusko näyttäytyi yhtä eksoottisena uskonton hindulaisuuden tai buddhalaisuuden keskellä. Olin kuitenkin eniten kiinnostunut kristillisistä tekteistä, enkä sinällään sanoisi uskoani synkretistiseksi. Minua kiinnostivat Uusi testamentti, maailmanloppu, apokryfikirjat. Kiinnostuin myös buddhalaisuudesta, kabbalasta ja Aleister Crowleysta. Jo 12-vuotiaana minulla oli paljon näihin aiheisiin liittyviä kirjoja, mikä kuulostaa varmasti hassulta. Kiinnostuksestani tiibetiläisiä viisauksia kohtaan tein levynkin. Olin myös Crowleyn thelemalaisia oppeja seurailevan Ordo Templi Orientisin jäsen, mutta sydämeni oli silti kristinuskossa.

En varmaankaan ole mikään ’standardiuskovainen’, mutta en missään tapauksessa koe olevani mitenkään erikoinen. Minusta ihmisen suhteen Kristukseen tulisi olla henkilökohtainen, enkä usko tuomitsevuuteen – vaikka minähän olen tuomitsevainen, koska olen ihminen! Uskon kuitenkin siihen, että Kristus nousi kuolleista ja tulee palaamaan. Mutta voin puhua vain omasta puolestani, sillä aivan hyvin voin olla väärässäkin. Näkemykseni eivät vuosien saatossa ole sinällään muttuneet, vaikka nykyään ne ovat ehkä sofistikoituneempia. Onko se sitten hyvä juttu, en tiedä, hehheh.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”Jos olen rehellinen, niin tuntemukseni on nolla. Ainoa bändi, jonka muistan nimeltä, on Wigwam, mikä sekin ulottuu nuoruuteeni ja progen diggailuun. Tosin olen ymmärtänyt, että teillä oli muutama vuosi sitten suurikin räjähdys underground-musiikin puolella? Monet ystäväni soittivat niitä bändejä minulle, mutten muista niiden nimiä. Olen lukenut Kalevalan, käännöksenä tosin, ja Tolkien-fanina tiedän, että hän kehitti haltiakielen suomesta. Kielenne on musikaalinen ja kaunis!”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Current 93 Savoy-teatterissa 18. maaliskuuta.

Giotto Scrovegni: Kiss of Judas

Kaksi Nuorgamin toimittajaa väittelevät pääsiäisen kunniaksi siitä, kummasta raamatullisesta hahmosta on tehty parempia biisejä.

Tai niin oli alkuperäinen tarkoitus. Lopputuloksesta tuli jotain aivan muuta.

Sinisessä kulmassa Jeesuksen parran pukee päälleen Hannu Linkola. Punaiseen kulmaan Juudaksen kaapuun asettuu Matti Markkola.

Genesis – Jesus He Knows Me vs. Killing Joke – Judas Goat

Video ei ole enää saatavilla

Hannu Linkola: Nykymaailmassa menestys perustuu suhdeverkkoon ja sen hallintaan. Ei riitä, että on jotain. Pitää myös tuntea joku, jonka tarjoama sosiaalinen pääoma on helppo muuttaa taloudelliseksi.

Jeesus tekee ystävistään rikkaita. Hänen arvonsa määrittyy niiden kautta, jotka luovat hänelle merkityksiä luodakseen itselleen merkityksiä. Uskonnon ja pyrkyryyden suhde on tiivis. ”Taivaan isä ja poika Oy rakkautta tänään halvalla myy.”

Genesis kritisoi tv-evankelistoja aiheesta. Ovathan ne iljettäviä. Mutta jos on tekopyhää tehdä raamatusta rahaa, onko sen jalompaa tehdä rahaa kritisoimalla niitä, jotka tekevät raamatusta rahaa? Ketkä ovat lopulta varsinaisia paimenia ja ketkä vain vuohia paimenen kaavussa?

Video ei ole enää saatavilla

Matti Markkola: On kilttejä ja hyvin koulutettuja paimenkoiria. joiden tehtävä on suojella lampaita. On pahoja ja hyvin koulutettuja paimenvuohia, joiden tehtävä on ohjata autuaan tietämättömät lampaat kohti varmaa kuolemaa teurastamoissa.

Jälkimmäisestä laulaa Killing Joke yli kuusiminuuttisessa maailmanlopun-julistuksessaan. Siis siitä kuinka me, autuaan tietämättömät ihmiset, seuraamme omaa petollista vuohipaimentamme, joka ohjaa meidät tuhoon. Ihanaa.

Tuomari: Pääsiäisen viettäminen alkaa kovin kyynisissä merkeissä. Ottelijat kiertelevät toisiaan kehässä, ja iskut viuhuvat ilmassa, mutta erä jää ratkaisemattomaksi. 0-0.

Depeche Mode – Personal Jesus vs. Depeche Mode – Judas

Video ei ole enää saatavilla

HL: Jos Jeesus olisi täällä tänään, hänet olisi helppo kuvitella Maarit Tastulan kaltaiseksi ymmärtäväiseksi ja empaattiseksi kuuntelijaksi. Hän esittäisi kiperiäkin kysymyksiä, mutta aina toista kunnioittaen ja tämän lähtökohtia arvostaen. Itselleen hän ei pyytäisi mitään.

Kukapa ei haluaisi istua vastapäisessä tuolissa? Kukapa ei haluaisi kertoa huolistaan, uskoutua traumoistaan ja esittää toiveitaan? Martin Goren kauniin ajatuksen mukaan tällainen palvelu on puhelinsoiton päässä, kunhan numero vain on oikea. Armahdukseen riittää toinen ihminen.

Jokainen meistä on vähän Jeesus.

Video ei ole enää saatavilla

MM: Jos Juudas olisi täällä tänään, hänen olisi helppo kuvitella esittävän mukavaa miestä saippuaoopperassa, jonka juonen kaikki arvaisivat ennalta. Tuo hirveä mies tulee pettämään vaimonsa ja tuhoamaan perheensä! Mutta miksi? Se katsojia jännittäisi. Niin mukavan oloinen mies. Katsojat tunnistaisivat Juudaksesta itsensä.

Ihminen on aina lopulta yksin. Kuten Martin Gorekin on aina yksin, kun hän esittää livenä Judaksen sanat:

”Cheating Judases / Doubting Thomases /
Don’t just stand there and shout it / Do something about it”

Mutta mitään ei voi tehdä.

Tuomari: Ottelija sinisessä kulmassa ottaa ylivoiman kauniilla puheillaan, mutta vastustajan torjunta pitää. Hieman kulunut klassikkokappale häviää vähemmän tunnetulle Depeche Mode -helmelle. Juudakselle 1-0.

Kanye West – Jesus Walks vs. Lady Gaga – Judas

Video ei ole enää saatavilla

HL: Populaarimusiikissa sallitaan uskonnon kritisointi. Sen sijaan omaa uskoa ei parane tunnustaa. Usko on tabu, joka ei kuitenkaan vavisuta normeja. Suuren yleisön on vaikea suhtautua sellaiseen.

Listamenestystä tavoittelevassa musiikissa aiheiden pitää olla selkeitä ja provosoinnin räikeää. Tämä lainalaisuus tuottaa omituista arvomaailmaa. Aseet, väkivalta, päihteet tai synnillinen elämä eivät hätkäytä, mutta tasa-arvon ja tasa-armon sanoma hätkäyttää.

Onko siis rohkeutta harjoittaa haureutta Juudaksen kanssa vai lähteä paljain mielin Jeesuksen matkaan? Vai tekeekö postmodernin ajan merkitysvirta kummastakin ratkaisusta vain identiteettipeliä, jossa lopullisen merkityksen antaa tarkastelukonteksti?

Video ei ole enää saatavilla

MM: Ei ole sattumaa, että Lady Gaga hyppää Juudaksen kelkkaan tulevalla levyllään. Juudas oli Jeesuksen lapsista se, jonka tehtävä oli rahakukkaron hallinta. Juudas oli se, joka auttoi Jeesusta pesemään Maria Magdaleenan, likaisen naisen, jalat.

Gagan Judas-kappaleessa Gagalla on meneillään kolmiodraama hänen, Juudaksen ja Jeesuksen välillä. Juudas pettää Gagaa, mutta Gaga ei pysty olemaan rakastamatta häntä:

”Jesus is my virtue, Judas is the demon I cling to”

Kappale ei ole Gagan parhaita, mutta se tekee tärkeän kulttuuriteon tuomalla Juudaksen 2010-luvulle populaarimusiikissa.

Tuomari: Edellisen erän hävinnyt partasuu nousee hallitsemaan rakkauden voimalla. Rakkaus voittaa vihan ja Kanyen hurmoksellinen hiphop-eepos Gagan halvan kierrätyshitin. 1-1.

Pelle Miljoona Oy – Jos Jeesus olisi täällä tänään vs. Juice Leskinen – Suutele, Juudas

Video ei ole enää saatavilla

HL: Jeesusta pidetään usein latteana hahmona – jeesustelijana, joka saarnasi pehmeitä arvoja ja puhui isänsä puolesta. Luonteeton mies.

Kapinallinen tuntee kuitenkin kapinallisen. Pelle Miljoona näkee Jeesuksessa aikansa radikaalin toisinajattelijan, anarkistin. Nasaretilainen vapaustaistelija oli valmis korostamaan itsekeskeisyyden sijasta ihmistenvälisyyttä, silläkin uhalla että tie veisi ristille.

Pellessä ja Jeesuksessa on paljon samaa. Kummassakin hahmossa on karikatyyrin piirteitä, kummankin muotokieli kaipaisi päivitystä – mutta sopivasti valikoituna heidän sanomassaan on edelleen paljon kuuntelemisen arvoista. Eikä kenestäkään ole heidän sijaisikseen. Ei edes Juicesta.

Video ei ole enää saatavilla

MM: Uskonnon irvikuva on kuin jatkuva Juudaksen suudelma. Yhä uudestaan Juudas suutelemalla kavaltaa aidon uskonnon:

”Suutele Juudas / sen tänään jo siedän /
kun sinun laillasi totuuden tiedän /
Suutele Juudas / ja hymysi viekkaan /
voit ikuistaa jokaisen areenan hiekkaan”

Tätä sanoitusta korostaa karnevaalitunnelma, posetiivimusiikki, joka tulee kuin karusellikentältä, tivoli on täynnä yleisöä. Onko uskonto vain leipää ja sirkushuveja sekin?

En tiedä. En ole äskeisen kirjoittaja. Googlasin pätkän netistä. Olen heikko ihminen. Saatana meni korvastani sisään. Kuten Juudaalla.

Tuomari: Ottelun kiivainta erää säestävät suomirockin ikonit. Sinisestä kulmasta hyökätään vahvalla Juicen kyseenalaistamisella, ja vastustaja joutuu turvautumaan hakukoneeseen! Rakkaus voittaa taas. Jeesukselle 2-1.

The Velvet Undergroud – Jesus vs. Current 93 – Judas as Black Moth

Video ei ole enää saatavilla

HL: Kun ihminen on eksyksissä itsensä kanssa, hän kaipaa lohdutusta ulkopuolelta. Hän haluaa kääntää katseensa pois itsestään, mutta lohdun tarve vangitsee itsekeskeisyyteen.

Tällaista tilaa ihminen haluaa paeta. On sattumasta kiinni, mikä valikoituu todellisuuspaon väyläksi. Lou Reedille kaikki suunnat ovat tuttuja. Yhden tien päässä hän anoo apua Jeesukselta, toisaalla hän tekee itsestään heroiinilla Jeesuksen pojan.

Uskonto on oopiumia ja oopiumi uskontoa. Kumpikin on avunpyyntöä, rohkeuden keräämistä tai rohkeuden katoamisen peittelemistä.

”Help me find my proper place.”

Video ei ole enää saatavilla

MM: Viisi minuuttia eteeristä pianonsoittoa. Se on kaunista, mutta tuntuu ajanpeluulta, rohkeuden keräämiseltä ennen puhumaan uskaltautumista.

Kun pato murtuu, puhetta tulee. Seitsemän minuutin kohdalla uskalletaan kysyä olennaiset kysymykset:

”Do you believe in God? Do you believe in Christ?”

Ja sen jälkeen tunnustaa:

”What monsters we have become”

Tähän tunnukseen tarvittiin tarvittiin gnostilaisena tunnettu lyyrikko David Tibet.

Tuomari: Ottelu saa yllätyskäänteen! Ottelijat laskevat nyrkkinsä ja syleilevät toisiaan veljellisesti, partasuu saa jopa poskelleen suudelman. Mutta mitä – sen seurauksena hän tuupertuu maahan, ja Juudas on ottamassa tyrmäysvoiton. Sinisen kulman ottelija lupaa kuitenkin nousta vielä, ja ottelu päättyy ratkaisemattomaan. 2-2.

Bonuskierros!
Junior Murvin – Judas and Jesus vs. !!! – Even Judas Gave Jesus a Kiss

Video ei ole enää saatavilla

HL: Jumalan ja saatanan välisestä kilvoittelusta on laulettu kautta kristikunnan historian. Junior Murvinin taistelupari on kuitenkin paljon kiinnostavampi.

Kyse ei ole mustavalkoisesti hyvästä ja pahasta, vaan jatkuvasta inhimillistä moraalia määrittävästä ristiriitaisuudesta. Miksi ihminen on valmis toimimaan tavalla, jolla hän ei tahdo toimia?

Asetelma on tuttu jokaiselle. Jos tällaisista kiusauksista onnistuu luopumaan ja jos samalla osaa antaa anteeksi niille, jotka ovat itseä vastaan rikkoneet, ei ole Jeesusta vähäisempi.

Mutta huono ei ole sekään, joka osaa ottaa anteeksiannon vastaan. Oikeastaan vasta siinä punnitaan todellinen rakkaus.

Video ei ole enää saatavilla

MM: Tähän on hyvä lopettaa. Rakkauteen. Uskon, että Juudas tiesi, mitä oli tekemässä, kun hän luovutti Jeesuksen roomalaisille. Hän tiesi tapattavansa Jeesuksen.

Jonkun se oli tehtävä. Kuka muu sen olisi tehnyt? Sinä?

Kuuntele pääsiäisen huippujännittävään otteluun liittyvä soittolistamme täällä:

Jeesus vs. Juudas

Neljällä vuosikymmenellä on David Tibet tehnyt Current 93 -nimikkeellä erilaisia kokeiluja alkuaikojen industrialista ja dronesta myöhempien aikojen melankoliseen folkiin.

Taiteilijan pohjattomasta mielikuvituksesta putkahtelee levyjä tasaisella tahdilla. Honeysuckle Æons on todennäköisesti vain yksi pienoinen pala tätä suuruutta, mutta minkäänlaisia merkkejä vakiintumisesta tai väsymisestä ei levyllä kuulu.

Edellisillä levyillään, Aleph at Hallucinatory Mountainilla (2009) ja Baalstorm, Sing Omegalla (2010) Current 93 luotti suureelliseen ilmaisuun, ja etenkin ensiksi mainitun doom metal -henkinen soundimaailma oli suuri yllätys. Honeysuckle Æons ei juurikaan muistuta musiikillisesti kumpaakaan levyä. Se mietiskelee hiljaa, viipyilee ja pohtii.

Levyn aloittaa lyhyt intro Kingdom, joka liukuu suoraan kakkosraita Mooniin. Theremin ujeltaa aavemaisesti pianon tapailun päälle. Mieleen tulee vuoden 1998 klassikkolevy, Soft Black Stars, joka perustui kauttaaltaan pianosäesteiselle ilmaisulle.

Theremin onkin yksi levyn keskeisimmistä instrumenteista, ja harvalla levyllä kuulee soitinta käytettävän näin hienosti. Sen laahaava ujellus toimii kuin kaukaa kaikuva yksinäisen melankolinen laulu.

Odottavainen tunnelma muuttuu nelosraita Cuckoolla. Ritualistiset perkussiot sekä itämaisesti soiva, busukinomainen kielisoitin muuttavat intensiteettiä huuruisemmaksi. Taustalla soi tällä kirkkourku.

Seuraava biisi Jasmine tuo urkua enemmän esille. On vaikea uskoa, että urkuraidat on äänitetty nimenomaan kirkossa; sen jazzahtava soundi kun tuo mieleen lähinnä savuiset baarit.

Jasminen musiikillinen rakenne vastaa hyvin pitkälti sitä, mille suurin osa levyn kappaleista perustuu: yksinkertaiselle melodiakuluille, jotka toistuvat toistumistaan. Välillä se toimii, välillä ei. Jasminessa ratkaisu on perusteltu, urkuriffi kun svengaa kaikessa minimalistisuudessaan hillittömän hyvin.

Loppulevy onkin suurimmilta osin urkuvoittoinen. Ensimmäisillä kuunteluilla soittimen värikäs soundimaailma vangitsee, mutta pikkuhiljaa sävellysten köykäisyys puskee läpi. Läpi levyn jatkuva intensiivinen tunnelma pelastaa paljon, mutta jatkuva riffien jankutus ei pidemmän päälle toimi. Välissä on tosin Pomegranate, joka palaa alkulevyn melankoliaan pianon ja thereminin avulla.

Albumin kliimaksina toimii Sunflower. Rakenteellisesti biisi ei ole poikkeus levyllä, mutta junnaava urku pääsee vihdoin valloilleen, vyörymään apokalyptisesti. David Tibetin seesteinen tarinointikin yltyy maaniseksi messuamiseksi.

Vaikka Current 93 onkin aina risteillyt suuntaan ja toiseen, on David Tibetin jossain mikarättömäisen paatoksen, spoken wordin ja dramaattisen runonlausunnan välillä oleva vokaalinen ilmaisu aina ollut bändin musiikin keskiössä. Se voi käydä pidemmän päälle puisevaksi, mutta tämä on anteeksiannettavaa. Tibet on esimerkiksi Mark E. Smithin tavoin luonut kuitenkin itselleen pettämättömän tyylin.

Sanoituksellisesti Tibetin runous jatkaa vaikeaselkoista, symbolista linjaa. Tematiikassa on tosin paljon samaa mitä Baalstorm, Sing Omegalla. Tibet on avoimesti kristillis-gnostilainen, jonka filosofiaan æon – aioni – liittyy vahvasti.

Termillä on lukuisia eri merkityksiä, mutta tässä yhteydessä se tarkoittanee gnostilaisen mystiikan käsitystä jumalhahmoista. Epäselvempää on Tibetin kukkaissymboliikka, tässä tapauksessa honeysuckle eli kuusama.

Current 93:n levyt luovat usein vaikutelman, että niitä kuunnellessa on jonkin suuremman äärellä. Sama tunnelma on läsnä myös Honeysuckle Æonsilla. Siksi Tibetin musiikkiin ei pysty suhtautumaan kuin ”normaaleihin” levyihin. Ne ovat pikemminkin pienimuotoisia rituaaleja, joiden ylipappina David Tibet lausuu loputtomana virtana mystisiä runojaan.

73 Current 93 tarjoilee taas yhden kiehtovan ja mystisen rituaalin. Se luottaa mietteliääseen tunnelmaan, muttei aivan saavuta parin aikaisemman levyn monipuolisuutta.

Video ei ole enää saatavilla

Current 93 – Cuckoo