Moshi Moshi

65 Au Revoir Simonea on uhannut sama kohtalo kuin lukuisia ensijulkaisullaan indieyleisön uudeksi suosikiksi nousseita kevyt-elektropop-yhtyeitä: kun tuotanto ja kappaleet eivät tunnu enää esikoista seuraavilla levyillä ottavan kovinkaan kummoisesti uusia suuntia, yleisö menettää mielenkiintonsa ja etsii uuden suosikin, joka on enemmän ajan hermolla. ”Au Revoir Simone, ei jaksa kiinnostaa ketään vuonna 2013”, eräskin nuorgamilainen luonnehti yhtyettä. Aivan näin tyly tilanne ei ole, mutta ankeasti nimetyllä Move In Spectrumsilla se ei kyllä kovin paljon paremmaksikaan muutu. Muutamia perushyviä popkappaleita toki löytyy. Esimerkiksi lennokas Crazy on aivan yhtä menevää rilluttelua kuin vaikkapa kotimainen Burning Hearts parhaimmillaan ja Somebody Who ihan silkkaa Austraa, mutta vain hivenen vähemmän huomiota herättävällä laulajalla. Sympaattisen yhtyeen pitäisi saada pari mojovaa, suoraviivaista hittiä ja tuotantoonsa enemmän rohkeutta, niin näistä aineksista voisi syntyä jotain paljon enemmän, kuin mihin nyt ylletään. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Danny Brown – Old

Fool’s Gold

88 Ei terve, mikä levy! Legendaarisessa The Wire -tv-sarjassa oli sellainen heroiiniaddikti-hahmo kuin Bubbles, joka oli aina vähän sekava ja homssuinen, mutta loppujen lopuksi terävä ja kekseliäs kaveri. Old on kuin tuon miehen sielunmaisema: hektinen ja pakkoliikkeinen, sekopäisestä hedonismista kakofoniseen pelkotilaan hyppivä mutta silti terävästi ympäristöä havainnoiva. Yhteiskunnallinen näköalattomuus, huumeet, yletön bailaaminen ja puhdas riettaus ällikällä lyövällä tarkkuudella kuvailtuna heittävät yläfemmoja biisistä toiseen. Danny Brownin ilmaisun raakuus, verbaalinen taituruus ja koko tuotantojäljen laaja-alaisuus tekevät Oldista yhden vuoden kovimmista suorituksista. 19 biisiä, joiden joukossa notkahduksetkin ovat vielä ihan hyvää keskitasoa. Biitit ovat uhkaavan rupisia tai ylikorostetun muovisesti ja villisti laukkaavia, mutta kummassakin tapauksessa helvetin hyvin Brownin ilmaisun kanssa yhteen pelaavia. Harvoin on toistuvista teemoista rakennettu näin hyvin jännitteensä säilyttävää pakettia. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Cage The Elephant – Melophobia

RCA Records

70 Tältä kentuckylaisyhtyeeltä eivät ideat lopu kesken, se tulee Melophobian vajaan neljänkymmenen minuutin aikana moneen otteeseen selväksi. Albumi on Cage The Elephantin kolmas, ja odotuksia on monelta suunnalta. Myös yhtyeellä itsellään on omien sanojensa mukaan tähtäimessä Melophobialla kasvaa irti vaikutteistaan. Juuriansa on tervettä näyttää ja käyttää, ja paikoitellen Cage The Elephantin musiikki tuo mieleen monet indiesuuruudet, kuten laulaja Matthew Shultzin ihannoiman Pixiesin. The Killsin Alison Mosshartin duetoiman It’s Just Foreverin intensiteetti tuo mieleen mahtavan edesmenneen The Blood Brothersin. Levy on ahdettu täyteen mitä erikoisempia ideoita, mutta parhaimmillaan bändi on suoraan sydänlankoihin tarttuvilla kappaleillaan, kuten singlellä Come A Little Closer. Levyn alkupuoliskon jälkeen monet kappaleet alkavat kilpailla tuotannollaan edellisten laulujen kanssa. Levyn kokonaissoundi leikittelee bändin live-energian ja korkealaatuisen studion erottelevuuden välillä, ja monessa kappaleessa on psykedeelinen surfvire. Paikoitellen tämä tuntuu (soundien puolesta) sekavalta ja ulkokultaiselta jo varsin omalaatuisten sävellysten päälle lapioituna. Cage The Elephant on nuori yhtye, joka uudella levyllään osoittaa kypsymisen merkkejä. Kypsyisivätpä kaikki yhtyeet näin hienosti. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Clap Your Hands Say Yeah – Little Moments EP

Clap Your Hands Say Yeah

62 Clap Your Hands Say Yeah aloittaa uudella EP:llään käytännössä alusta. Kahta jäsentä köyhempänä laulaja-kitaristi Alec Ounsworth sekä rumpali Sean Greenhalgh vetäytyivät kellariin meditoimaan ja puhdistautumaan. Little Moments on varmasti raju kokemus yhtyeen edellisiin julkaisuihin tutustuneille ja kiintyneille kuulijoille. Pääosissa ovat tiukasti sekvensoidut syna-arpeggiot ja biitit. Ainoat tutut elementit lienevät Ounsworthin tunnistettava ääni sekä paikoitellen nauhalle tarttuneet rummut. Vaikka soundimaailma on hieman geneerinen ja miltei joka kappaleella leikitään viive-efektin feedback-namiskalla, on tämä vaihe yhtyeen historiassa jännällä tavalla raikas ja sympaattinen. Little Moments tuntuu olevan varovainen kokeilu vailla tavoitteita, ja juuri siinä onkin sen vahvuus sekä heikkous. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Cults – Static

Columbia

66 Ou nou, tässä tulee bändi, jolla on taustallaan vaikeimmin uusinnettava hype hetkeen. Etenkin, kun duon eponyymi debyyttialbumi (2011) oli alkujaankin perin keskinkertaisesti länkyttelevää sixties-pastissia. Oikea lähestymistapa kakkosalbumin koostamiseen: sama resepti, parempia kappaleita, kiinnostavammat soundit. Mitään ylimääräistä levyllä ei tälläkään kertaa ole, mutta tuotanto on ajattomampi ja universaalimpi, välttyen 1960-luvun preservointiin keskittyvän kiiltokuvan keinotekoiselta viattomuudelta. Yläotsikkoja ovat kuitenkin eri aikakausien tulkinnat psykedeliasta, shoegazesta ja orkestraalisesta popista. I Can Hardly Make You Minen ja High Roadin kaltaiset ylpeästi etenevät biisit ovat riemuvoitto debyyttilevyn aneemisimpiin hetkiin verrattuna ja We’ve Got It todistaa entisten perinneheikkouksien korjaamisesta voimapopkirkkauteen. Spectoriaanisen monomanian maailmasta ei silti ole täysin päästy eroon, ja tasapaksuuteen lopulta sortuva kokonaisuus vain alleviivaa sitä tosiseikkaa, että tällaista musiikkia ei aikoinaan kirjoitettu albumimuodossa kuunneltavaksi. Vaikutelmaa ei ainakaan korjaa Madeline Follinin läpi levyn vivahteettoman yksitoikkoisena pysyttelevä lauluääni. Lopputuote on sokerisena helkkyvä albumi, joka suurimman osan ajasta kuulostaa hieman liikaa joululta. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Goldfrapp – Tales of Us

Mute

73 Triphopin jälkitiloissa vuonna 2000 ilmestynyt Felt Mountain kantoi aikansa eteerisimpiä ja samalla kliseisimpiä attribuutteja. Joka tapauksessa Goldfrappin epätasaisen uran käynnistäjänä se myös kuuluu englantilaisduon diskografian parhaimmistoon. Lukuisien muotokokeilujen jälkeen Tales of Us on tämän aikansa kulloisia trendejä state of the art -tronicaan yhdstelevän diivayhtyeen minimalistisin ja yllättäen akustisin levy sitten Felt Mountainin, jonka millenniaaliset trendioikut on hylätty ajattomamman äänimaiseman tieltä. ”Kate Bushin pikkusisar” -rinnastus on niin laiska, että se on pakko tehdä. Toisaalta juurilleen palanneesta yhtyeestä voi vasta tämän levyn jälkeen todeta, että eipä Glass Candyn ja Chromaticsin tapaisia elektroartistejakaan olisi välttämättä koskaan syntynyt ilman Goldfrappin pohjatyötä. Tales of Usin tunnelmissa on mutkaton ja kertakuuntelulla mukanaan vievä pohjavire, mutta tällä reseptillä on myös kaikki edellytykset synnyttää pelkkää apatiaa. Aika tulee paljastamaan, näyttäytyykö Tales of Us viihdyttävänä, atmosfäärillä ladattuna myöhäisenä laatutyönä, vai vain ensimmäisenä laskelmoituna reboottina maneeriksi muuttuneessa, kypsän iän tummasävyisyyden löytäneiden albumien ketjussa. Toivoa sopii, että tässä ei ollut kaikki, mitä duolla on tarjottavanaan. Tietty tyylitietoisuus on silti piirre, jota he tuskin ikinä tulevat menettämään, sillä lavaa pyyhkivä valokeila on Allison Goldfrappille enemmän kuin kohtalo. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Holy Ghost – Dynamics

DFA

61 Kun Holy Ghostin nimetön esikoisalbumi vuonna 2011 ilmestyi, vihelsi juna jo horisontissa. Sinällään levy oli yksi julkaisuvuotensa mainioimmista elektronisen popmusiikin julkaisuista, mutta jotain kertoo, että sen vanhin kappale (Hold On) oli tuolloin jo neljän vuoden ikäinen. Toisella albumillaan amerikkalaisduo ei edes yritä seurata saati luoda trendejä, vaan tyytyy toistamaan viimeisen kymmenen vuoden konepopin meemejä: Dynamicsilla kuullaan siis muun muassa LCD Soundsystemin takapotkubassoa ja lehmänkellonkilkatusta (Dumb Disco Ideas), Thomas Marsin epäortodoksisesti rytmitettyä laulua myöten mallinnettua Phoenix-poppia (Changing of the Guard) ja Driven neonvaloissa väreilevää Miami Vice -tunnelmointia (It Must Be the Weather). Levyn yksitoista kappaletta ovat pääosin aivan kelvollisia, mutta myös mahdottoman harmittomia. Kun kaikki tämä on kuultu jo niin monta kertaa ja niin paljon paremmin tehtynä, jää levyn käyttöarvo pieneksi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Moby – Innocents

Mute

35 1990-luvun Moby vaikutti suoraan koeputkesta putkahtaneelta ja isäntiään vastaan kapinaan nousseelta kloonilta, jolla oli tinkimätön visio johtaa puutunut sukupolvensa transhumanistiseen vallankumoukseen rakkauden ja musiikin kautta. Sittemmin Moby on pitänyt tuosta tinkimättömyydestä kiinni esiintyen nykyään sängen kasvattaneena androidi-dropottina, joka on kieltäytynyt asentamasta päivityksiä 20 vuoteen. Innocents on päättymätön ysäritrippi ja siitä on laajan vierailijakaartin panoksesta huolimatta vaikeaa löytää mitään tuoreelta tai innostavalta kuulostavaa. On gospel-vaikutteita, tietoisen haavoituvaiselta kuulostavia triphop- ja dream house -koskettimia, valtameren kuohunaa… Oikeastaan jokainen melodia, johon Moby koskee, muuttuu new age -jaarittevaksi rihkamaksi. Jopa Wayne Coynen kevytpäisyys näyttäytyy tässä sokerisessa kontekstissa kaikkein epäedullisimmassa, ehostuksen paljastavassa UV-valossaan. Innocents saa miettimään, että aikoinaan, kun Mobylla oli luultavasti kaikki edellytykset, hänen olisi kannattanut julistautua omaksi uskonnokseen ja alkaa pelolla hallitsevaksi kulttijohtajaksi. Vuonna 2013 on nimittäin hankalaa saada ihmiset kuuntelemaan delfiinien ääniä tooga-asusteissa tarjoamalla palkaksi vain keitettyjä linssejä ja alfafaa. Oikeastaan hän määrittelee uusiksi kelkastaputoamisen käsitteen. Moby on kenties ainoa artisti jonka urakehityksen suurin erhe oli myöhästyä Hale-Boppin komeetan kyydistä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Someone Still Loves You Boris Yeltsin – Fly by Wire

Polyvinyl

76 Yhtyeet, joiden nimissä on enemmän kuin kolme sanaa, tekevät säännönmukaisesti maalailevaa, elämän synkkyydestä ja tuonpuoleisen vääjäämättömyydestä inspiraationsa ammentavaa instrumentaalimusiikkia, joka vyöryy kuulijan päälle kymmenminuuttisina, dynamiikan ääripäistä voimansa hakevina hyökyaaltoina. Someone Still Loves You Boris Yeltsin soittaa kuitenkin indiepoppia, jossa on yhtä paljon dynamiikkaa kuin 400 gramman Edam-juustokimpaleessa. Fly by Wire on kauhean kiva levy: kuulijan on helppo kuvitella kolme kiharapäistä, kulahtaneissa bändipaidoissaan kyyristelevää ja tyytyväisesti keski-ikäistyvää indie-möhömahaa kompaktiin kellaristudioon, joka on viimeistä neliömetriä myöten pullollaan kirpputoreilta hankittuja vintage-instrumentteja, pienipainoksisilla 7-tuumaisilla ja fanzineilla täytettyjä pahvilaatikoita, 1970-luvun classic rock -mestareiden kellastuneita keikkajulisteita, bändipinssejä ja hiirenkorville luettuja muusikkoelämänkertoja. Trioksi kutistunut missourilaisbändi, joka oli jo kolmanteen albumiinsa mennessä tehtaillut riittävästi b-puolia ja muita harvinaisuuksia 26 biisin kokoelman tarpeiksi, tuntee popmusiikin historian kuin flanellipaitansa rintataskun ja nykäisee sieltä juuri oikeilla referensseillä höystetyn siivun nopeammin kuin ehdit sanoa yo-la-tengo. Rujoja rumpukoneita, aurinkoisia country-sävyjä ja nakuttavaa matikkapoppia yhdistelevän Fly by Wiren kappaleet on suunniteltu insinöörin tarkkuudella, mutta ne esitetään siinä määrin nuhjuisesti, ettei niistä voi olla pitämättä. Field Music tekee tämän kaiken huimapäisemmin ja Sea and Cake hypnoottisemmin, mutta kyllä näille borssikeiton ystävillekin on paikkansa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 53 Chairlift – Amanaemonesia

Olisivatpa kaikki elektropop-biisit yhtä kekseliäitä kuin Chairliftin Amanaemonesia. Kappaleen säkeistön laulun ja biitin välinen polyrytmia on niin harhauttavaa laatua, että aivot pehmenevät ja lantio vääntyy totaalisen solmuun. Kun kertosäe upottaa valtavan melodiakoukun sydämen sisään, mitään ei ole enää tehtävissä: diskopallo pyörii ja muistikuvat hälvenevät. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 52 Washed Out – Soft

Ensimmäinen sana: Slowdive. Syvältä pumpulin keskeltä nouseva narkomelodia kiertelee, kaartelee ja tempautuu termiikin mukana korkeuksiin. Toinen sana: baleaarinen. Kenkiinhän tässä taas tuijotellaan, mutta mitäs kummaa, popot tapailevat varovasti askelia shuffle-kompin tahtiin. Mitä tässä kiirehtimään, kun ei ole varsinaista määränpäätäkään. Rannalla kun ollaan. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 51 Tyler, the Creator – Yonkers

Räpin uusi paha poika ja OWFGKTA-kollektiivin jäsen teki keskinkertaisen levyn, jonka rosoinen kasettiestetiikka viehätti mutta myös turrutti. Siltä lohkaistu Yonkers on vuoden parhaita biisejä. Levyn loputon itseironia on problemaattista: Tyler uhoaa tökkivänsä bloggaavia hipsterhinttareita hangolla (pitchfork), mutta elää ja kuolee juuri näiden blogien kautta. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 50 Yuck – Get Away

Kummasti enemmän amerikkalaiselta kuin brittiläiseltä kuulostava lontoolaisbändi teki levyllisen 1990-luvun lämpöä hehkuvaa kitaramourua, joka ei kuitenkaan sorru sisällöttömään retroiluun. Jo debyytin avausraita Get Away on täynnä riffejä, joista yhtyeen esikuvat olisivat kateellisia, aivan syystä. Sen pitäisi olla jokaisen tulevan ilmakitaristin ohjelmistossa. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 49 Eleanoora Rosenholm – Valo kaasumeren hämärässä

Aiemmin Eleanoora Rosenholm kertoi makaabereja tarinoita ruumiinvalvojaisista. Silloin hän oli raadollisuudessaankin herttainen. Mutta kun hän nyt vie pommi-iskun jälkeisille raunioille, hyytyy kuulijan hymy. Ulkokohtaisen tarinoinnin tilalla on jotakin paljon kouriintuntuvampaa – hämmennys keskellä todellisuutta, joka on yhtäkkiä muuttunut untakin epätodemmaksi. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 48 Justice – Civilization

Lähestulkoon maailmanlopulta ja moottorin jyrinältä kuulostavan alun jälkeen biisistä kuoriutuu tarttuva tanssihitti, joka kuulostaa ylilyödyltä mutta silti sivistyneeltä. Ranskalaisduon odotetun kakkosalbumin Audio, Video, Discon ainoa aidosti yksinään toimiva kappale, josta löytyy vielä Justicelle aiemmin ominaista hulluutta ja luovuutta ilman yliyrittämistä. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

# 47 Battles – Futura

Tämän pitäisi soida Groove FM:llä. Ehkä se tulee kymmenen vuoden päästä soimaankin. Battlesin Futura on funkyin kappale miesmuistiin. Kun John Stanierin takoma rytmi alkaa minuutin kitarannytkyttämisen jälkeen kuulua, ei lantio pysy perässä. Hitaahko rytmi vie mukanaan kuin lumivyöry. Futura on täynnä virtuoosimaista taituruutta, järkeä ja ennen kaikkea tunnetta. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 46 LMFAO – Party Rock Anthem

Kuluneen vuoden ykköstanssittajasta ei liene epäselvyyttä. LMFAO:n yhdistelmä OutKastin hulluutta ja Black Eyed Peasin avaruusajan tuotantoa lanasi tanssilattiat sileiksi Hangosta Nuorgamiin. Bändi selvästi ymmärsi varsin syvällisellä tasolla, että promillelukemien ollessa noususuhdanteessa ja desibelimäärän noustessa toiselle sadalle, turha älyllisyys on pahasta. (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 45 Tv-resistori – Koputan puuta

Viime vuoden ehdottomasti paras kotimainen pop-albumi oli Tv-resistorin eponyymi kolmoslevy. Jos näit Ykän, Päivin, Aleksin, Tomin ja Honkan soittamassa syksyn viimeisillä keikoilla Koputan puuta, yhtä levyn monista huippuhetkistä, tiedät että yhtye oli elämänsä kunnossa. Mitä tahansa he tekevätkään tulevaisuudessa, tulevat numerot aina olemaan heidän puolellaan. (Mikko Valo)

Respa sanoi loppuvuodesta hei hei.

Kuuntele Koputa puuta Spotifyn kautta tästä.

# 44 Cults – Go Outside

Manhattanilaisduo Cults vastasi eräästä vuoden 2011 debyyttialbumeista. Yhtyeen uudelle vuosituhannelle päivitetty spektoriaaninen tyttöbändipop kuulosti suorastaan hätkähdyttävän omaperäiseltä – samanaikaisesti jokseenkin valheellisen viattomalta ja kimmeltävän kohtalokkaalta. Go Outside oli todistuskappale ”A” Madelin Follinin ja Brian Oblivionin popneroudesta. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 43 The Vaccines – Post Break-Up Sex

Lontoolaisyhtyeen ässäsingle vaikutti ensi kuulemalta huvittavalta. Yhdistelmä kaikuisia nakutuskitaroita ja lakonisia ihmissuhdepohdintoja oli kuin räätälöity menestysresepti indiepopmaineeseen. Vaccines osoittautui kuitenkin riemastuttavaksi, jopa sielukkaaksi kitarabändiksi, eikä Post Break-Up Sex suostu poistumaan päänsisäiseltä soittolistalta sitten millään. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 42 Freeman – Mattolaituri

Suurenmoisen Liian myöhään -hitin jälkilämmössä paistattelevat Freeman ja Uusi fantasia päättivät viisaasti yhdistää voimansa kokonaisen pitkäsoiton parissa. Lopputuloksena oli mainio Freeman IV, jolla muistettiin historia, mutta katsottiin myös tulevaisuuteen. Paula Vesalan sanoittama koskettava Mattolaituri vei mukanaan kuin aallot ja mäntysuopa elämän tahrat. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Madeline Follinin ja Brian Oblivionin Cults-duo levyttää Lily Allenin In the Name Of -levymerkille.

Vaikeasti googlattava bändi teki erinomaisen esikoislevyn.

Uudessa kirjassaan Retromania: Pop Culture’s Addiction to Its Own Past ylistetty musiikkikirjailija Simon Reynolds ruotii tapaa, jolla suuri osa nykypäivän popmusiikista tuntuu historiallisessa mielessä syövän omaa häntäänsä.

YouTuben ja Spotifyn mahdollistamasta musiikkiaikamatkailusta rockin seniorikansalaisten loppuunmyytyihin reunion-kiertueisiin, uudelleenjulkaisuihin sekä Hurtsin, Fleet Foxesin, Duffyn ja Yuckin genrepastisseihin valtava osa nykyisin kuunnellusta musiikista osoittaa suoraan sylttyytehtaalle – menneille vuosikymmenille.

Lisäksi, kuten Reynolds asian ilmaisee, jos suuntaa NME:n ja Pitchforkin viitoittamille post-indien kentille, suurin osa vastaan tulevasta musiikista on ”vaihtoehtoista” vain siinä merkityksessä, että se tarjoaa vaihtoehdon nykyhetkessä elämiselle. Hänen mukaansa uuden polven musiikin tekijöiden mielikuvituksissa Tulevaisuuden on korvannut Menneisyys; futurismi on kääntynyt retroksi, kokonaan uuden luomisen tilalle on tullut kekseliäs kierrätys.

Varmaan jo arvaattekin, mitä tekemistä tällä on Cultsin kanssa. Niin, myös Cults kierrättää – tällä kertaa 1960-luvun spektoriaanista tyttöbändipoppia maustettuna twee-indiellä ja modernin miksauspöydän läpi ajettuna. Cultsin erottaa monesta nykyretroilijasta se, että heitä kiinnostavat selvästi enemmän biisit kuin katu-uskottavat lofi-soundit tai mahdollisimman tyylipuhdas apinointi.

Niinpä Cults ei hieman yllättäen kuulosta ollenkaan loppuunkalutulta vaan varsin tuoreelta. Ehkä ei olekaan aivan reilua tuoda vaikutteita esiin näin näkyvästi, sillä esimerkiksi The Pipettesiin tai Duffyyn verrattuna bändi soi lopulta varsin 2000-lukulaisesti.

Ja miten se soikaan! Rummut napsaavat juuri oikein, basso juonii ovelasti ja voimalla, koskettimet ja kitarat helkkyvät, surraavat ja ujeltavat tyylikkäästi. Kerroksia lisätään, kunnes soundi on herkullisen mehevä mutta ilmava. Cultsin debyyttialbumi on ensitahdeista alkaen fantastisen säihkyvää, hivenen salaperäistä ja ylellistä popmusiikkia, jota duo voisi esittää sillä kasinolla, jolla Bond – ja nimenomaan Daniel Craigin uusi, karheampi Bond – pelasi Le Chiffren kanssa texas hold ’em -pokeria ja oli päästä hengestään.

Musiikkiaan myötäillen Cults säilytti pitkään hivenen salaperäisen auran, sillä bändistä ei tiedetty vuosi sitten julkaistun ensi-ep:n lisäksi juuri mitään. Yhtyeen mukaan he haluavat säilyttää hyppysellisen rockiin kuuluvaa mysteeriä ja romantiikkaa, mikä ei ole lainkaan hassumpi idea aikana, jolloin popkulttuurin moolokinkita ahmii, pureskelee ja sylkee takaisin ulos uudet bändit hurjalla vauhdilla.

Nyt kuitenkin tiedämme, että kyseessä ovat vähän yli parikymppiset Madeline Follin ja Brian Oblivion New Yorkista. Tiedämme myös, että he ovat pari. Ja jopa sen, että he ovat kaikkeen salaperäisyyteen nähden varsin epämystisiä nykynuoria Justin Timberlake -fanituksineen.

Vaan ei se kuulu musiikissa, joka on valmiin kuuloinen ja viettelevä yhdistelmä kohtalokasta ja viatonta. Yhtälön viattomasta puolesta vastaa erityisesti Follin, jonka ihastuttavan suorasukainen ja maneeriton ääni tuntuu kumpuavan rehellisestä paikasta. Se pelastaa hänet Adelen kaltaisten maneerisuutensa onttouteen vajoavien taiturien kohtalolta. Toisaalta taas Follinin äänen ohuus tekee siitä vähän vivahteettoman.

Pop-kohtalokkuuteen puolestaan ovat kallellaan sanat ja sävelet. Niissä on paikoittain samaa juhlavaa alakuloa kuin Del Shannonin ikiklassisessa Runaway-kappaleessa.

Naiivin traagiset, simppelit lyriikat istuvat ihan kivasti musiikin tunnelmaan, mutta ei niistä tavattomasti kotiin (tai Nuorgamiin) kirjoitettavaa ole. Sydämet särkyvät, mielenterveys on koetuksella, tylsyydeltä ollaan jatkuvasti karkaamassa sinne missä ruoho on vihreämpää ja huonon elämän seireeninlaulu käy vastustamattomaksi.

Tärkein asia levyllä on kuitenkin hyvät biisit – ne ovat nimittäin niitä aitoja noin kolmeen minuuttiin kiteytettyjä melodiahelmiä, joiden perään pop-puristit aina haikailevat. Albumilla on 10 kappaletta ja se kestää 33 minuuttia, eikä mukana ole ensimmäistäkään täytebiisiä. Olen kuunnellut levyn läpi ainakin parikymmentä kertaa ja vielä ei kyllästytä. Tarvitseeko muuta sanoa?

86Cultsia ympäröineen salaperäisyyden verhon alta ei ehkä paljastunut mitään mullistavaa – paitsi se tärkein eli tuoreesti 1960-luvun Wall of Sound -tyttöpoppia omiin tarkoitusperiinsä kierrättävä albumillinen erinomaisia kappaleita. En tiedä teistä, mutta ainakin minulle se riittää.

Video ei ole enää saatavilla