Kun Crystal Castles vieraili Suvilahdessa kesällä 2009, Alice Glassin lavatoiminta muistutti lähinnä psykoottista barbieta. (Kuva: Tomi Palsa)

Crystal Castlesilla oli ensin pinta, sitten sisältö ja lopulta myös tunne.

”We were lovers
Now we can’t be friends
Fascination ends
Here we go again”

Musiikinkuunteluun liittyy kaksi ultimaattisen typerää pakkomiellettä. Toinen niistä on omien, äärimmäisten obskuureiden indiebändien omaa suojelu muilta, jotta oma musiikkimaku pysyisi mahdollisimman erityislaatuisena pikkupikku lumihiutaleena. Toinen typeryys on välttää bändejä niiden muodikkuuden vuoksi. Kun bändiin lyödään trendileima, se karkoittaa ”aidon” musiikin ystävät välittömästi tiehensä. Syystä, että olisihan se noloa olla yksi teennäinen musahipsteri muiden joukossa.

Minä suhtauduin taannoin Crystal Castlesiin alkujaan juuri tällä tavalla. Kun yhtye nousi pinnalle vuonna 2008, se oli oksettavan trendikäs: Se kuvaili itseään MySpacessa sanoilla ”Thrash / Thrash / Thrash”, peitti kasvonsa ja näytti kuvissa vicemaisemmalta kuin Vicen omat valokuvat ja kaiken huipuksi toimi rikkinäisiltä muistikorteilta ja korruptoituneilta tiedostoilta kuulostavan soundin, eikä niinkään kappaleiden ehdoilla.

Kaiken huippuna juuri ja juuri parikymppinen solisti Alice Glass oli aikansa superhipsteri, piripäisesti esiintyvä ja ilmeisen piripäinen heroin chic, jonka rinnalla heitä trendiaallokossa edeltäneet nu-rave-neonistit ja Justicen nahkatakkiranskikset tuntuivat landepaukuilta.

Toisin sanoen Crystal Castles oli varhaisvaiheessaan pelkkää estetiikkaa. Se on yleisin syy, miksi siihen ja niin moneen muuhun pintansa hioneeseen artistiin suhtaudutaan paheksuen. Lisäksi pelkkään estetiikkaan pohjautuva musiikki kun jäi 2000-luvulla lähes aina aikansa lapseksi, minkä ovat saaneet kokea karvaasti nahoissaan niin kingsoftheconveniencet, klaxonsit kuin muutkin trendibändit.

Toisaalta Crystal Castlesista tykkääminen oli tuohon aikaan samanlainen avain katu- ja internetkredibiliteettiin kuin Vicen Irc-Galleria-yhteisöön kuuluminen. Ja toki se oli bändi, josta taidelukiomme viileimmät tytöt tuntuivat intoilevan enemmän kuin mistään muusta. Jo siksi sitä piti yrittää edes kuunnella.

Vaikken tuolloin missään tapauksessa rakastanut Crystal Castlesia, hurjimmat soundikokeilut Alice Practice ja XXCZCUCZ Me sekä Health-cover Crimewave riittivät lopulta syyksi ostaa albumi, jonka piti unohtua muutamassa kuukaudessa. Samoihin aikoihin kristallipallosta saattoi nähdä, kuinka Alice Glass tekisi itselleen liian hurjan päihdecocktailin ja menehtyisi.

Crystal Castles perustettiin vuonna 2004, kun Ethan Kath pyysi Alice Glassia laulamaan hänen demoilleen ja studioinsinööri nauhoitti Glassin soundcheckin. (Kuva: Tomi Palsa)

Mutta kuinka kävikään? Kaksi vuotta myöhemmin Crystal Castles palasi ja oli kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti jälleen koherentti. Bändin kakkoslevy oli kylmän viileä, mutta Glass ja Ethan Kath olivat rakentaneet äänisirpaleistaan oikeita kappaleita. Estetiikan alla oli sittenkin substanssia: Celestica, Suffocation ja Empathy olivat erinomaisia biisejä.

Toisenkin levyn laulunkirjoituksellinen huippuhetki oli silti cover. Kanadalaisen, lähinnä kotimaassaan mainetta keränneen new wave -bändin Platinum Blonden vuonna 1983 levyttämä Not in Love julkaistiin Crystal Castlesin kakkoslevyn neljäntenä singlenä joulukuussa 2010. Lopputulos on bändin listamenestynein single, unohdetun pikkuhitin huikea uudelleensyntymä.

Kun versiota vertaa Platinum Blonden originaaliin, joutuu myöntämään, että Crystal Castles ei läpilue vanhaa kappaletta, vaan kirjoittaa siihen itse sisällön. Esimerkiksi käy jo säkeistöön sovitettu nerokas syntikka-arpeggio, joka kiristää jännitettä kertosäkeeseen asti. Kun kertosäe starttaa, Ethan Kath kaivaa koneistaan turboboostin, ja kappale sukeltaa vastustamattomalla tavalla suihkumoottorein peilien, mustan jään ja strobovalojen täyttämään tunneliin.

Tärkein on silti vierailija. Albumiversiosta poiketen singlellä Alice Glassin efektoidut huudot saivat antaa tilaa The Curen Robert Smithille. Not in Loven teksti on suorasanainen erotragedia täynnä Love Will Tear Us Apartille sukua olevaa kylmyyttä. Siksi osuvampaa esittäjää sille ei olisi kuin taatun ylipateettinen Smith.

Debyyttilevyllään Crystal Castles oli pintaa, jonka alta toisella levyllä paljastui sisältö. Robert Smith toi Not in Loveen mukaan tunteen, joka bändin musiikista vielä puuttui. Siksi Not in Love on Crystal Castlesin uran tähänastinen merkkipaalu. Silloin kohdallaan on aivan kaikki.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Crystal Castlesilta äänestettiin myös kappaleita Air War ja Crimewave.

Fiction

51 Kaipasitko isojalkaa Purity Ringin ja Salemin välissä? Ei kukaan muukaan. Crystal Castles on karistanut kaiken ufokarkkianarkismin itsestään ja hypännyt genre-kelkkaan. Witch housen noidat ovat lopulta tunkeneet lopulta sisälle kristallimetsään, jossa Ethan Kath ei enää uskalla pelata Segaa ja Nintendoa sekaisin. Liian vanhaksi 24-vuotiaana muuttunut Alice Glass ei enää teeskentele itkuraivaria ja orgasmia samaan aikaan, enkä olisi millään halunnut kuulla Glassin laulavan. III ei ole vieläkään Alice Practicen vuonna 2008 lupaama levyllinen upeaa piripäisen Sonic-siilin ja hysteerisen hekumallisen heroin chickin parittelua, vaan kiiltävää, steriilinä kummittelevaa öljyn tahrimaa hattaraa. Komeahkon Plaguen jälkeen seuraa levyllinen tyhjää kumisevia variaatioita teemasta, johon Crystal Castlesin magia ei riitä. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Dakota Suite – An Almost Silent Life

Glitterhouse

71 Liekö Dakota Suiten treenikämpässä tuuletettu kertaakaan sen jälkeen, kun leedsiläisyhtye alkoi 1990-luvun puolivälissä muovailla käsitystään masentavimmasta mahdollisesta musiikista? Slowcore-veteraanin laulut huokuvat seisovan ilman raikkautta. Ne ovat kuin pölyn peittämiä kaappikelloja, jotka tikittävät tuskin havaittavasti mutta silti vääjäämättömästi. An Almost Silent Life on Dakota Suiten aivan-liian-mones levy ja kenties kuvaavimmin nimetty albumi popmusiikin historiassa. Se ei ole sävellyksiltään yhtään sen kummoisempi kuin maailman johdonmukaisesti sivuuttamat edeltäjänsä, mutta on sovituksiltaan niin hienovarainen, että sen kappaleet ikään kuin sulautuvat yhteen, pehmeiksi ja lämpimiksi vilteiksi, joiden seassa on turvallista nököttää, kun ei uskalla laittaa Slintin Spiderlandia levysoittimeen. Välillä, kuten suhteellisen rytmikkäillä instrumentaaleilla Wanneer de pijn ons doet scheiden ja Lumen, Dakota Suite innostuu revittelemään. Mutta pelko pois, silloinkin sen riehakkuus voidaan rekisteröidä korkeintaan Tindersticks-asteikolla. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

El Perro Del Mar – Pale Fire

Ingrid

83 On kuin olisi jo ikuisuus siitä, kun El Perro Del Mar huokaili tiensä popmaailman huulille hartaalla You Gotta Give to Get -balladillaan. Ja onhan siitä jo seitsemän vuotta, mikä on popmaailmassa pieni ikuisuus. Kaksi harmillisen laimeaa albumia ja yksi lupauksia herättänyt ep myöhemmin Sarah Assbring palaa levyllä, jolla vihdoin lunastaa ainakin suurimman osan harteilleen kasatuista odotuksista. Pale Fire on Assbringin itsensä tuottama, ja jotain lienee tarttunut puseroon Love Is Not Pop -EP:llä mukana olleelta Studio-velho (anteeksi) Rasmus Häggiltä, niin hallitusti Pale Firen synteettisen ilmava äänimaailma on rakennettu. Levyn yleistunnelma on hillitty, tummasävyinen ja maltillisen rytmikäs. Jos The Knife ryhtyisi yhteistyöhön Saden kanssa, voisi lopputulos olla jotain tällaista. Vuoden parhaiden singlejen joukkoon nousevan Walk on Byn lisäksi levyltä nousevat esiin hyytävän kaunis balladi I Was a Boy sekä dubahtavuudessaan vanhaa Saint Etienneä muistuttava Love in Vain. Yhdentekeväksi kappaleista jää vain Love Confusion. Aivan Lykke Lin tai Natasha Khanin karismaa Sarah Assbring ei huou, mutta pohjoismaisen vastineen Jessie Warelle hänestä saa leivottua. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Sky Ferreira – Ghost Ep


Capitol

79 Banaaliuden uhallakin väitän, että Ghost on kuin käsilaukku täynnä 
meikkinäytteitä. Vaihtelevalla kappalevalikoimalla esitellään 
yhdysvaltalaisen poplupauksen edustavimpia puolia tyylilajista toiseen 
edeten. Löytyy toisaalta Lana Del Rey -tyttökantria (Sad Dream), 
toisaalta Icona Popin hengessä skandinaavisesti säksättävää elektroa 
(Lost in My Bedroom). Tulipunaisen huulipunan edustus on huomattava: 
Shirley Mansonin kädenjälki on vahvasti läsnä Red Lipsin 
alternativerockissa. Sky Ferreira hakee edelleen omaa täsmäimagoaan, ja 
Ghostin aineksista saattaa tulevaisuudessa jalostua linjakas 
elektrolevy tai eklektinen supertuottajien salaattipöytä. Ainakin 
briljantti Everything Is Embarrassing puhuu vahvasti ensimmäisen 
vaihtoehdon puolesta. Molemmat lähestysmistavat kuitenkin vaikuttavat 
lupaavilta, sillä lajissaan Ghost on joka tapauksessa vuoden 
ehdottomasti viihdyttävimpiä levyjä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Lau Nau – Valohiukkanen

Fonal Records

72 Tuoreimmalla levyllään muun muassa Avarus-yhtyeestä ja Kiilasta tuttu Laura Naukkarinen jatkaa folkin ja avantgarden rajapintojen tutkimusta. Valohiukkanen ei kuitenkaan ole itsetarkoituksellisen haastavaa äänimaisemaa tunkkaisiin taidegallerioihin, vaan suurimmaksi osaksi popmusiikin logiikkaa noudattavaa musiikkia kotistereoihin. Naukkarisen edelliseen levyyn, vuonna 2008 ilmestyneeseen Nukkuu-albumiin verrattuna hänen kappaleensa ovatkin nyt jäsennellympiä ja sen seurauksena myös helpommin lähestyttäviä. Parhaimmillaan, kuten esimerkiksi Valolle-avausraidalla, hänen musiikkinsa on musertavan kaunista. Hetkittäin hänen persoonallinen intonaationsa vie kuitenkin liikaa huomiota musiikin muilta elementeiltä. Tulkinta Tapio Rautavaaran Juokse sinä humma-ikivihreästä tuntuu tarpeettomalta, koska Naukkarisen musiikki ansaitsisi huomiota silkalla omaperäisyydellään, ilman tuollaisia kosiskelevia kädenojennuksia. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Lindstrøm – Smalhans

Smalltown

79 Kestää 20 sekuntia, kunnes norjan kosmikko on todistanu palanneensa siihen, mitä monet häneltä ovat eniten toivoneet: Smalhans on pitkien groovien ja vintage-syntikoiden kyllästämä lantioonpesiytyjä. When You Go I Go Toon menestysreseptiä se ei kuitenkaan toista: biisit pysyvät vähän yli 30 minuutin trimmattuna pakettina. Eksentrisempiä suuntia vieroksuneet ovat toivottavasti valmiita tarttumaan syöttiin, sillä Norjan paras tanssilattiakalamies saa pyrstön kuin pyrstön heilumaan tämän tahdissa. Greenpeace, be forewarned: hietikkoa kansoittaa pian hetula jos toinenkin, suurin osa valmiina toivottavasti jo suunnitteilla olevaa remix-levyä varten. Näissä kappaleissa olisi valtava määrä tilaa luovien mielten seikkailla. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Mi Ami – Decade

100 % Silk

71 Hornsin hidastettu diskodraamankaari tarjoaa lievästi sanottuna kummallisen alun. Ehkä joku tummanpuhuva hahmo on ryöstänyt Mi Amin keikkabussin sisällön, tipauttaen vahingossa syntsakaupan käyntikortin raahattuaan kitarat ja rummut kauas pois? Kappalerakenteessa on kuitenkin vielä suurempi osa identiteettiä kuin pelkässä toteutuksessa. Decade ei muuta tätä – sillä puolella on nähtävissä enemmänkin kasvua: itsevarmuutta ja sulavuutta tässä on vähintään yhtä paljon kuin Watersportsilla ja Steal Your Facella. Parhaimmillaan, kuten kymmenen minuutin aikana kasvavan ja yhtä aikaa paloiksi hajoavan Free of Lifen inspiraationpuuskassa, ajatus Mi Amista transsia etsivänä konemusiikkibändinä toteutuu loistavasti. Decade on jotain odottamatonta mutta hyvää jo itsessään, vaikka yhteyttä yhtyeen edellisiin levyihin ei pintapuolisesti olekaan. Synteesi bändin kahdesta tyylistä voisi olla melkoisen kutkuttava. Soundin uudelleenmietintänä tämä toimii hyvin. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Ninni Forever Band – s/t

Äänetön

71 Pintandwefallissa soittavan Ninni Luhtasaaren sooloprojekti on ennen muuta tekijälleen leikkikenttä. Tosin sellainen leikkikenttä, jonka liukumäet tekevät mutkia, joita ei olisi saattanut kuvitellakaan ja johon minä veisin imaginäärisen lapseni paljon mieluummin kuin mihinkään Hoplopiin. Leikkikenttämäisyys näkyy musiikissa, joka suorastaan heittelee kuulijaa rumpukonevimpaimesta toiseen. Kappaleiden taso ja tyyli vaihtelee aivan miten sattuu. New Friendsin maailman nössöin alisuorittajadisko, The Nose in the Headin makuuhuone-Bat for Lashes ja Mortal Kombatin light-psykemantra tuntuvat maailman parhailta keksinnöiltä. Vastavuoroisesti Monitor Manin ja The Opposerin lo-fi-länkyttely ja pari instrumentaalia ovat selvästi vaisumpia. Mutta jos musiikille kuuluisi 68 pistettä, levyn henkinen puoli ansaitsisi niitä ainakin 86. Ninni Forever Bandin punainen lanka on kirkasotsaisessa kokeilunhalussa, täysin uniikissa soundissa ja pohjattoman aidolta tuntuvassa höpsöydessä. Ninni Forever Band on levy, jolla on poikkeuksellisen suuri sydän. Siksi sitä kuunnellessa vakuuttuu siitä, että Ninnin on oltava maailman paras tyyppi. Kuin sinetiksi näin unen, jossa olimme bestiksiä. (Oskari Onninen)

Stubborn Heart – s/t

One Little Indian

51 Stubborn Heart solahtaa vaivattomasti samaan jatkumoon sellaisten elektronista äänimaisemointia ja jääkaapinviileää sielukkuutta yhdistelevien artistien kuin James Blaken ja Active Childin kanssa. Brittiduon esikoisalbumi jättää kuitenkin kylmäksi; musiikillisesti se on huumorintajuttomuudessaan tukahduttava, minkä lisäksi Luca Santuccin emotionaalinen falsetti (Elbow’n Guy Garvey kohtaa QOTSA:n Josh Hommen) tuntuu enimmäkseen falskilta. Bossanova-rytmien suuntaan tapailevassa Starting Blockissa on itua, eikä Better Than Thisin kertosäkeessä pirskahtelevia Commodore 64 -soundeja voi kuin ihastella, mutta suurimman osan ajasta Stubborn Heart yrittää aivan liikaa, vaikkei sillä tunnu olevan mitään sanottavaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Vajaa kymmenen vuotta sitten Curtis Jackson III oli hiphopin suurin tähti; hänen esikoisalbumiaan Get Rich or Die Tryinia (2003) myytiin maailmanlaajuisesti noin 15 miljoonaa kappaletta ja sitä seurannutta Curtisia (2005) sitäkin 7 miljoonaa. Artistin edellisestä isosta hitistä (Ayo Technology) on kuitenkin kulunut jo viisi vuotta, eikä edellinen albumi Before I Self Destruct (2009) suuria laineita nostattanut. Street King Immortal onkin 50 Centin uran kannalta ratkaiseva albumi, mikä näkyy suurina satsauksina: taustatukea räppärille antavat ”executive producer” -titteliä kantavat Dr. Dre ja Eminem, ja vieraslistalla kimaltelevat ainakin Alicia Keys, Busta Rhymes ja Wiz Khalifa, joiden lisäksi puhetta on ollut esimerkiksi Frank Oceanista, Kanye Westistä ja Rihannasta.

Video ei ole enää saatavilla

Clinic – Free Reign

Leikkausmaskit, kraut-poljento ja falsettilaulu eivät mene Liverpoolin klinikalla koskaan muodista. Seitsemänteen levyyn ennättänyt Clinic julkaisee Free Reignin nimellä kulkevan terveysoppaansa Domino-levy-yhtiön kautta. Miksausapuna toimii Oneohtrix Point Never.

Video ei ole enää saatavilla

Crystal Castles – (III)

Torontalaisten Ethan Kathin ja Alice Glassin kokeellinen elektroduo julkaisee kolmannen albuminsa. Uskonsa ihmiskuntaan menettäneen Glassin mukaan (III):n kantava teema on sorto. Levy on äänitetty Varsovassa.

Video ei ole enää saatavilla

Deftones – Koi No Yokan

Kalifornialainen vaihtoehtometalliyhtye julkaisee seitsemännen albuminsa. Reprise Recordsin kautta ilmestyvän levyn on tuottanut Nick Raskulinecz (Evanescence, Alice in Chains). Laulaja Chino Morenon mukaan Koi No Yokan on aiempia Deftones-levyjä ”dynaamisempi”. Morenon mukaan levyä on inspiroinut merkittävästi Chi Cheng, Deftones-basisti, joka on ollut koomassa vuoden 2008 autokolarin jälkeen. Chengiä tuuraa edelleen Sergio Vega, uudelle levylle biisejäkin säveltäneelle entiselle Quicksand-basistille, joka debytoi Deftonesissa kahden vuoden takaisella Diamond Eyes -albumilla.

Video ei ole enää saatavilla

El Perro del Mar – Pale Fire

”Meren koira” on Sarah Assbring (ei tirskuta siellä takarivissä!), göteborgilainen lauluntekijä, jolta on tätä ennen ilmestynyt kolme studioalbumia, yksi ep- ja singlekokoelma sekä split-singlet muun muassa Jens Lekmanin ja Lykke Lin kanssa. Levyllä on kymmenen kappaletta, ja ainakin Walk on Byn perusteella El Perro -soundia on ruuvattu elektronisempaan ja tanssittavampaan suuntaan.

Video ei ole enää saatavilla

Green Day – Dos!

Kalifornialaisen punkrock-jättiläisen kymmenes studioalbumi on trilogian toinen osa. Syyskuussa ilmestyneen ¡Uno!-albumin jatkeeksi ilmestyvä ¡Dos! saa jatkoa vuodenvaihteen jälkeen, jolloin ilmestyy ¡Tres! Laulaja Billie Joe Armstrong on maininnut trilogian esikuvaksi Van Halenin I–III-albumitrilogian. ¡Dos!-albumin tuottanut bändin pitkäaikainen luottomies Rob Cavallo. Nightlife-kappaleella vierailee Lady Cobra.

Video ei ole enää saatavilla

Ital – Dream On

Daniel Martin-McCormick on kannuksensa ansainnut: 2000-luvun hän lauloi washingtonilaisessa hardcoreyhtyeessä Black Eyesissä, johti sen jälkeen dub-psykedeliaryhmä Mi Amia ennen kuin sukelsi kokeellisen konemusiikin maailmaan Sex Workerina. Dream On on Martin-McCormickin toinen Ital-nimellä julkaisema albumi. Tyylilaji on tällä kertaa suoraviivainen house, jota maustetaan elementeillä dubista, industrialista ja minimalismista.

Video ei ole enää saatavilla

Lau Nau – Valohiukkanen

Lau Nau on muun muassa Kiilassa ja Avarus-yhtyeessä soittanut Laura Naukkarinen ja Valohiukkanen hänen kolmas albuminsa. Fonalin julkaisemalla levyllä Naukkarista säestävät muun muassa Pekko Käppi ja J. Tolvi Semibandista tuttu Jaakko Tolvi. Levyn kymmenestä kappaleesta yksi on lainabiisi, Tapio Rautavaaran Juokse sinä humma!

Video ei ole enää saatavilla

Ninni Forever Band –s/t

Pintandwefallin Dumb Pintinä tunnetun Ninni Luhtasaaren debyytti saa kunnian avata Sami Sänpäkkilän ja Ville Pirisen uuden, ”valtavirrasta poikkeavaan pop- ja rock-musiikkiin” keskittyvän Äänetön-levy-yhtiön tien. Levyn naivistisen indiepopin yhteydessä on mainittu niin Lykke Lin, Belaboriksen kuin Vaselinesinkin nimet.

Jukka Orma – Öisin olemme samanlaisia

”Walker Brothers, D’Angelo, Oasis, Johanna Kurkela, Gil Evans, Amy Winehouse, Mantovani, Last Poets”. Satunnainen otanta valveutuneen musiikinystävän iPod-shufflesta? Ei, vaan Jukka Orman uudesta albumista kertovan tiedotteen referenssit. Sielun Veljet -kitaristin albumin julkaisee TUM Alternative, ja se on sävelletty Orman puolison, kirjailija Anja Snellmanin runoihin. Levyn solisteina kuullaan Orman lisäksi Maarit Hurmerintaa, Roni Martinia ja Siiri Nordinia. Lisäksi muutamassa kappaleessa Anja Snellman tulkitsee runojaan itse.

Video ei ole enää saatavilla

Soundgarden – King Animal

Grunge-fossiili Soundgarden palaa uudella albumillaan levytyskantaan. Edellisestä onkin jo 16 vuotta. Onnea pojille! Tuottajan pallilla tönötti Adam Kasper (Foo Fighters, QOTSA).

Video ei ole enää saatavilla

The Weeknd – The Trilogy

Viime vuonna kolmella mixtapellaan (House of Balloons, Thursday, Echoes of Silence) modernin r&b:n kurssia uuteen suuntaan reivannut Abel “The Weeknd” Tesfaye julkaisee vihdoin virallisen esikoisalbuminsa. The Trilogylla kuullaan viimevuotisten mixtapejen parhaita paloja päivitettyinä versioina sekä kolme kokonaan uutta kappaletta. Tänä vuonna The Weeknd on vieraillut muun muassa 2Chainzin ja Wiz Khalifan levyillä.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Uuden albumin julkaisevat muun muassa Action Bronson & The Alchemist, rktau Eos, The Babies, Bush Tetras, Celine Dion, Enforcer, Brian Eno, Eternal Tapestry, Example, Freeway, Guided by Voices, Steve Hauschildt, Roc Marciano, Midnight Magic, Oneida, OneRepublic, Pop Levi, Pää Kii, Styles P, Kim Talon, Tyvek, The UV Race, White Flame, Wires Under Tension, Yleislakko ja Jozef Van Wissem and Jim Jarmusch.

Daphni on yhtä kuin Dan Snaith eli Flow Festivalillekin dj-keikalle saapuva Caribou. Muutaman pikkuvinyylin ja remixin pyöräyttäneen Daphnin esikoisalbumi Jiaolong ilmestyy 9. lokakuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Laura Närhi – Tuhlari

Seuraaja Kemopetrol-laulajan platinaa myyneelle Suuri sydän -albumille (2010) ilmestyy vielä tämän syksyn aikana. Levyn ensimmäisen singlen ovat säveltäneet Matti Mikkola ja Street Kobra. Teksti on Närhen omaa käsialaa.

Video ei ole enää saatavilla

Crystal Castles – Plague

Kanadalaisen indie-elektrosuosikin kolmosalbumi kuuluu loppuvuoden odotetuimpiin levyihin. Sitä odotellessa bändi on julkaissut uuden kappaleen, Plaguen, joka löytyy uudelta albumilta – tai sitten ei.

Video ei ole enää saatavilla

Konev – The Final Cut

Tamperelainen koneellisen elevaattorimusiikin tuore pioneeri julkaisee toisen levynsä Dedicated to People Flow’n syyskuussa. Teollista, ambientia ja elektronista äänimaisemaa yhdistelevän bändin mukaan: ”All your media will be assimilated. Resistance is futile.”

Video ei ole enää saatavilla

Sin Cos Tan – Trust

Jori Hulkkosen ja Villa Nahin solistina tutuksi tulleen Juho Paalosmaan Sin Cos Tan -duo soitti viime viikolla ensimmäiset keikkansa. Nyt kaupoista löytyy 12-tuumainen sinkku ja Youtubesta kaksi lisäbiisiä. Debyyttitäyspitkää voi odotella loppusyksystä.

Video ei ole enää saatavilla

Crystal Castles / Alice Glass 28.6.2009 Pitkä kuuma kesä, Helsinki.
Crystal Castles esiintyy tänä iltana Helsingin The Circus -klubilla. Lippuja on vielä jäljellä.