Vaikka minä Dolly Parton -fani olisinkin, ei sitä tarvitse minulle itselleni kertoa, tuumii Brandon Welchez (toinen oikealta).

Club Hori Smoku venyttää Helsingin kesää tuomalla Kuudennelle linjalle Kalifornian San Diegosta lähtöisin olevan Crocodiles-yhtyeen, joka nousi laajempaa tietoisuuteen viime vuonna mainiolla Endless Flowers -levyllään. Auringon polttaman hattaran hajuisella garagepopillaan bändi on hurmannut ainakin minut tavalla, josta Lauri Tähkänkin olisi kannattanut ottaa oppia ennen kalsarikylkiäisbisnekseen lähtöään. Kaikesta muusta paitsi ontuvista aasinsilloista kertoi lisää laulaja-kitaristi Brandon Welchez.

Puhutte paljon kotikaupungistanne. Miten San Diego on vaikuttanut musiikkiinne? Olisiko Crocodiles voinut syntyä jossain muualla?

”Charlie [kitaristi Rowell] ja minä emme olisi tavanneet, jos toinen meistä olisi asunut jossain muualla, joten siinä mielessä ei Crocodilesia ilman San Diegoa. Jos puhutaan musiikillisista vaikutteista, sanoisin, että ylipäänsä [post-hardcore-levy-yhtiö] Gravity Recordsin ympärillä pyörivän skenen seikkailunhaluinen henki on vaikuttanut meihin paljon, vaikkemme kuulosta millään tavalla yhdeltäkään sen piirin bändeistä.”

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Vaikea keksiä mitään yhtä, mutta yksi suosikeistani on tämä The Velvet Undergroundin Pale Blue Eyes -kappaleen värssy. Sen voi tulkita monella tavalla, minusta se vain on kaunis ja surullinen…”

”I thought of you as my mountain top
I think of you as my peak
I thought of you as everything
I had but could not keep”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”En oikeastaan tee sellaista, sillä kun olen itse dj:nä, koen kuvatunlaisen toiminnan vastenmielisenä.”

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Justin Benoit’n, joka soitti Cold Cavessa ja oli läheinen ystävämme. Olimme tunteneet yli kymmenen vuotta, matkustaneet paljon yhdessä ja jutelleet viikoittain. Hänen poismenonsa oli, ja on edelleen, erittäin vaikea pala purra.”

Video ei ole enää saatavilla

Mistä äänittämästäsi kappaleestasi olet kaikkein ylpein?

”Sanoisin, että She Splits Me Up uudelta levyltämme [Crimes of Passion]. En olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut, että pystyisimme tekemään sellaisia kappaleita.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä levyn ostit viimeksi?

”Alex Chiltonin Free Again – The 1970 Sessions. Albumi äänitetiin Box Topsin hajoamisen ja Big Starin syntymän välimaastossa, muta sitä ei aikoinaan varsinaisesti julkaistu. Levyllä on joitain uskomattoman hyviä biisejä, suosikkini on I Wish I Could Meet Elvis.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Alkoholi, seksi ja kirjat.”

Mikä laulu tuo sinulle aina nostalgisen olon?

”Richie Valensin La Bamba. Muistan varhaislapsuudestani miten isäni opetti sanoja minulle. Espanja on hänen äidinkielensä.”

Video ei ole enää saatavilla

Reilua tai ei, teidät lyödään usein osaksi Kalifornian ”uuden garagen aaltoa”. Mitä mieltä?

”Olemme kiertäneet Fresh & Onlysin kanssa, ja mielestäni he ovat yksi parhaista bändeistä tällä hetkellä! Mitä Kalifornian garagejuttuun tule, niin tykkään kyllä monista niistä bändeistä, mutta toiset taas ovat vain tylsiä. Meitä ei kiinnosta kuulua mihinkään, haluamme vain pysyä omana itsenämme ja ympäröidä itsemme muusikoilla, jota arvostamme. Kuulostimme sitten samalta tai emme.”

Mikä on edellinen todella hyvä biisi, jonka olet kuullut?

”En muista nimeä, se oli ehkä ’Little Kids’ [itse asiassa kappaleen nimi on Sandy]. Artisti oli joka tapauksessa Jackson Scott, [levy-yhtiö] Fat Possumin tuoreita kasvoja. Todella siisti biisi, taisin kuulla sen netissä jossain.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on noloin omistamasi levy?

”Jos pidän jostain, minua ei nolota, jos ihmiset nauravat sille. Jotkut kyllä varmasti tirskahtelisivat joillekin juustoisille hardcore- tai Dolly Parton -levyilleni.”

Millä tavalla tuhlaat aikaasi kaikkein mieluiten?

”Ison paksun spliffin pössyttely ja rentoutuminen vaimoni kera.”

Jos saisit pelastaa yhden levyn kokoelmastasi, mikä se olisi?

”Hmm… liian vaikea kysymys. Jos taloni palaisi, kuolisin todennäköisesti yrittäessäni pelastaa sekä levyni että kissani.”

Ketkä olivat ensimmäiset idolisi teini-ikäisenä?

”Ennen kuin innostuin tosissani musiikista, olin skeittari Rodney Mullenin fani. Hänen tekniikkansa on ainutlaatuinen ja hänen puheissaan on jotenkin filosofinen fiilis. Musiikin saralta ensimmäinen oli John Lydon, samoista syitä todennäköisesti.”

Video ei ole enää saatavilla

Crocodiles (USA) ja Night Beats (USA) Club Hori Smokun vieraina Kuudennella linjalla Helsingissä torstaina 26.9. Liput ennakkoon Tiketistä.

Video ei ole enää saatavilla

Full Time Hobby

63 Björkin viides ja mahdollisesti paras albumi Vespertine (2001) juurrutti popin muotokieleen estetiikan, joka rakentuu harppujen ja soittorasioiden kaltaisten instrumenttien kirkkaiden, lapsekkaasti nypähtelevien ja hypähtelevien äänten varaan. Estetiikka on tuottanut jokusen mestariteoksen verran ihastuttavan intiimiä avant-poppia, jonka elektroakustiset rasahdukset ja kilahdukset ovat tuntuneet kertovan faunien ja kentaurien maailmasta. Mutta ennen kaikkea se on tuottanut albumikaupalla laimeaa, korkeintaan äänitapetiksi kelpaavaa ambientpoppia, jota kuvaillakseen on täytynyt turvautua 1980-luvun suomalaisten mäkihyppyselostajien jargonista löytyvään adjektiiviin ”pikkunätti”. Braids kyllästyttää kakkoslevyllään kriitikon nopeammin kuin tämä ehtii kirjoittaa ”kuulas pulputus”. Kanadalaisyhtye on nyt enemmän pop kuin abstraktilla – ja varsin mainiolla – esikoisalbumillaan Native Speakerilla (2011), eikä siitä hyvää seuraa. Aidosti herkkiä Decemberiä ja Ebbeniä lukuun ottamatta Flourish // Perish -albumin kappaleet ovat liian varovaisia ja itsekeskeisiä. Braids tyytyy seikkailemaan itse rakentamassaan labyrintissä sen sijaan, että ottaisi selvää, mitä sen seinien ulkopuolelta löytyy. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Crocodiles – Crimes of Passion

Zoo Music

82 Helsingin Kuudennen linjan Hori Smoku -klubilla syyskuun lopulla esiintyvä Crocodiles on osoittautumassa yhdeksi 2010 takuuvarmimmista indierockyhtyeistä. Crimes of Passion on kalifornialaisyhtyeen neljäs albumi reiluun neljään vuoteen – ja aivan yhtä hyvä kuin edeltäjänsäkin. Viime vuonna ilmestyneestä Endless Flowers -albumista kirjoittamaani arviota lainatakseni Crimes of Passion ”yhdistelee hyväksi havaittuja aineksia konstailemattomalla tavalla. Vähälahjaisemmat lajitoverinsa Crocodiles hotkii kitaansa jo melodiatajunsa turvin. Jo Ramones tiesi, että suorin mutkin vedetty Beach Boys on aina hyvä idea, eikä Crocodiles ole katsonut aiheelliseksi tätä totuutta kyseenalaistaa”. Kirjoitetaan tähän vielä, että Rolling Stones, tamburiini, räkäinen glam rock, Ty Segall, kevyt slacker-psykedelia ja purkkapop, kruunataan kokonaisuus huikentelevaisella adjektiivilla ”spectoriaaninen” ja painotetaan vielä, että kuuntele nyt ainakin kymmenen pisteen kitarariffin kuljettama Me and My Machine Gun sekä lämpimästi huokaileva päätösbiisi Un chant d’amour. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Mushmouthed Talk – Foggy Notion

Bone Voyage

78 Mushmouthed Talk pääsi yllättämään niin sanotusti puskista. Nämä puskat sijaitsevat Oulussa, josta retrorocktrio niin sanotusti ponnistaa. Mushmouthed Talkin musiikki ei ole hiukkaakaan oululaista, joten säästytte sellaisilta laatusanoilta kuin ”äkkiväärä” tai ”nyrjähtänyt”. Sen sijaan se on kotoisin maailman metropoleista, sellaisista kuin New York, Lontoo – ja Utajärvi, jonka suurmiesten 22-Pistepirkon vaikutus paitsi näkyy siinä, että levyn julkaisee Bone Voyage, myös kuuluu siinä, että kahdella levyn kahdeksasta kappaleesta äänessä on Mushmouthed Talkin oma ”espe”, rumpali Joonas Manninen. Siinä missä Espe Haverisen laulamat kappaleet sulautuvat täydellisesti 22-Pistepirkon maailmaan, horjuttavat Mannisen biisit Foggy Notionin tasapainoa kuin Tuomas Kauhas -mainokset albumikuuntelukokemusta Spotifyssä. Kehnoja ne eivät ole, mutta olisiko niiden paikka jossain muualla? Foggy Notion on joka tapauksessa tyylilajista riippumatta yksi vuoden parhaista esikoisalbumeista. Kiitos keulakuvansa Lauri Sukasen se on peililasinviileä yhdistelmä loureedmäistä lakonisuutta, tyylitietoista modistelua ja räyhäkkää toimintarockia. Biiseistä omaksi suosikikseni nousee nimikappale, jonka kepeä fuzzpop on toistaiseksi paras kotimainen vastine Mac DeMarcolle. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

84 Kuluva vuosi on osoittautumassa varsin suotuisaksi rapeasti surisevalle indierockille. Cloud Nothingsin, Japandroidsin ja Black Twigin seuraan lyöttäytyy nyt Crocodiles, kalifornialaisten Charles Rowellin ja Brandon Welchezin duo, jonka kolmas albumi yhdistelee hyväksi havaittuja aineksia konstailemattomalla tavalla. Vähälahjaisemmat lajitoverinsa Crocodiles hotkii kitaansa jo melodiatajunsa turvin: jo Ramones tiesi, että suorin mutkin vedetty Beach Boys on aina hyvä idea, eikä Crocoiles ole katsonut aiheelliseksi tätä totuutta kyseenalaistaa, kuten riemastuttava Bubblegum Trash osoittaa. Parhaimmillaan, kuten nimikappaleellaan ja Sunday-singlellään, Endless Flowers on suorastaan juovuttava yhdistelmä new waven suoraviivautta, Spector-popin raikkautta sekä Dinosaur Jr:n ja My Bloody Valentinen kitaramyrskyjä. Kliseisiinkin bändi sortuu (Dark Alleys on se indieraamatun velvoittama motorisella kompilla naputtava krautpop) mutta silloinkin meiningistä välittyy kesää 2012 markkeeraava soittamisen riemu. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Paloma Faith – Fall to Grace

Sony

48 Kotimaassaan platinasarjaan noussut brittilaulaja Paloma Faith näyttää promokuvissaan dramaattiselta burleskihahmolta, mutta kuulostaa aika tavanomaiselta eurooppalaisen popsoulin tekijältä. Naisen esikoislevy Do You Want The Truth Or Something Beautiful? jaksoi kiinnostaa vahvojen sävellysten ansiosta: varsinkin Smoke and Mirrors ja New York olivat Duffyn tai Adelen parhaisiin verrattavissa olevia helmiä. Kakkosalbumilta sellaisia ei valitettavasti löydy. Meininkiä leimaa puiseva ihankivuus. Kun Adele lauloi särkyneistä parisuhteista, on Palomakin päättänyt panostaa särkyneen sydämen teemaan. Levyn avaavasta, kovin rutiininomaisesta Pickin’ Up the Pieces -sinkusta lähtien jauhetaan pitkälti samaa asiaa. Ei sekään juuri auta, että Just Be rauhoittuu pelkän pianon säestämään herkistelyyn: biisi on keskinkertainen, ja Paloma ylitulkitsee. Kohtalaisen tarttuva 30 Minute Love Affair ja hieman dramaattisempi päätösraita Streets of Glory nousevat kohokohdiksi, mutta kyllä tätä levyä on vaikea kuvitella kuuntelevansa enää arvostelun lähetettyään. On kai väistämätöntä, että Adelen ennenkuulumattoman menestyksen jälkeen markkinoille tulee ilmaantumaan paljon bulkkia ainoana motiivina murusten pyydystäminen samasta kultarysästä. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

Jaakko Eino Kalevi & Long Sam – Totuuden rakastajat / Amateurs de vérité

Helmi-levyt

74 Jaakko Eino Kalevi on eräänlainen suomalaisen elektron outolintu, mistä kertoo sekin, että hän levyttää enimmäkseen aivan erilaisesta musiikista tunnetulle Helmi-yhtiölle. Musiikki on kuitenkin parhaimmillaan loistanut Flexible Heart -biisin kaltaisina täysiverisinä pop-timantteina. Jotain hieman erilaista on tarjolla tällä kaksijakoisella äänitteellä, jonka materiaali on tehty nuoruudenaikaisen soittokaveri Long-Samin kanssa. Levy alkaa neljällä biisillä vuosien 2001–2003 julkaisemattomista sessioista; loput neljä ovat viime vuosien satoa. Kronologisesti järjestetty julkaisu starttaa hieman fokustaan hakevalla likaisella elektrolla, mutta peliääniä ja rock-kitaraa naittava Cruisin’ piristää tunnelmaa, ja avauspuolen päättävä upean syntisesti funkkaava I’m Scared I’m Getting Used to This Low Life I’m Living on falsettilauluineen ja nimeään myöten nerokas. Sen tasolle ei uudempikaan tuotanto yllä, mutta tarjoilee kyllä entistä kiteytyneempiä sävellyksiä, meheviä synasoundeja ja riittävästi vaihtelua. Plastic Bag on hienoa, minimalistista poppia, She’s the Line hämmentää tönkköenglanniksi vedetyllä koomisella mystiikallaan. Kokonaisuutena voi todeta, että herrat Savolainen ja Toroi tasapainoilevat onnistuneesti popin ja erikoismusiikin välisellä ei-kenenkään maalla. Hyvän käsityksen toiminnan sympaattisesta outsider-luonteesta saa jo kansiposeerauksista. (Niko Peltonen)

Peaking Lights – Lucifer

Mexican Summer

83 Peaking Lights julkaisi alkuvuodesta Lucifer-nimisen streamin. Se osoittautui uuden albumin sijaan mixtapeksi, joka antoi ymmärtää, että tuleva levy veisi duon dub-vaikutteista soundia lähemmäs New York Hustlea, lovers rockia ja UK-discoreggaeta. Aivan näitä odotuksia Lucifer ei onnistu täyttämään, mutta loistava, calypsomaisena keinuva Live Love tai monotonisessa klubiusvassa uiskenteleva Midnight kyllä toimisivat tanssiinkutsuina; mieluiten jossain merenrannalla sijaitsevassa ränsistyneessä yökerhossa, jossa jäämurska olisi alkoholia tärkeämpi osa drinkkejä ja äänentoisto kilpailisi aaltojen pauhun ja patiolla sähköä tuottavan generaattorin hikisen puuskutuksen kanssa. Edessä on silmänkantamattomiin pimeää rantaviivaa ja lupaus seikkailusta tai pelkästään ajelehtimisesta yössä vailla kontaktia todelliseen. Edellinen levy 936 toi tunkkaista lämpöä talveen keinotekoisella tropiikilla, Lucifer taas helpottaa helteitä, kun kukat mätänevät parvekerasioissa, ja toimii vilvoittavana suihkuna, jossa vesipisarat on terästetty kiniinillä. Se on sadekuuron ropinaa peltikattoon kuivuuden riivaamassa shanty townissa. Miinuksen sanana todettava, että loppua kohti tällaiset levytykset onnistuvat toki aina kääntymään junnaaviksi basso-orgioiksi ja lapsen jokelluksen miksaaminen mukaan mihin tahansa biisiin saa minut ajattelemaan hippejä ja kantoliinoja ja avojalkaisuutta, ja siinä vaiheessa heiluu delete. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

The Pond – s/t

43 Kathryn Williams löi läpi vuosituhannen vaihteessa julkaistulla Little Black Numbers -albumilla, jonka herkät ja tummasävyiset laulut toivat liverpoolilaiselle Mercury-ehdokkuuden ja poikivat jopa maltillista listamenestystä. Brittiläisen folkpopin sankarittareksi Williamsista ei kuitenkaan ollut; hänen myöhemmistä julkaisuistaan eniten huomiota on herättänyt vuoden 2004 coveralbumi Relations, jonka kappalevalinnat (Neil Young, Leonard Cohen, Jackson Browne, Tim Hardin) kertovat paljon 37-vuotiaan musiikillisesta vaikutepaletista. Kahdeksannella albumillaan Williams hylkää sooloartistin identiteettinsä ja korostaa kuuluvansa nyt yhtyeeseen. Williamsin ja sessiomuusikoiden Simon Edwardsin ja Ginny Cleen muodostama The Pond (ei sovi sekoittaa juuri uuden albumin julkaisseeseen australialaisyhtyeeseen Pondiin) tekee valitettavasti armottoman tylsää musiikkia; sellaista jazzfolkin ja electronican yhdistelmää, jonka hengettömyys paljastui jo vuosituhanteen vaihteessa Bentin ja Mint Royalen kaltaisten downtempo-artistien toinen toistaan laimeammilla leyvillä. Bebopin yllättävä räp-osuus herättää horroksesta, muuten levy ärsyttää lähinnä mitäänsanomattomuudellaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Edward Sharpe & the Magnetic Zeros – Here

68 En suoraan sanottuna ymmärrä, millä lihaksilla Edward Sharpe & the Magnetic Zeros on kasvanut muutamassa vuodessa niin suureksi, että Alex Ebertin cityhippikollektiivin kakkosalbumi singahti ilmestyessään Yhdysvaltain albumilistan viidenneksi. Kaikkia mahdollisia amerikkalaisen juurimusiikin tyylejä vapaamielisesti sekoitellut Up from Below (2009) oli toki viehättävä albumi, mutta ei juuri millään tavalla kaupallinen – ainakaan Mumford & Sonsin maailmanvalloitusta edeltäneessä maailmassa. Here on edeltäjäänsä huomattavasti hallitumpi ja seesteisempi albumi. John Phillipsin ja American kaltaisia 1970-luvun alun länsirannikkolorvailijoita muistuttavassa ilmavuudessaan ja raukeudessaan se on melkeinpä liiankin rento. Ilman Jade Castrinon, joka laulaa levyn reippaimman kappaleen, jalkaa saluunanlattiaan polkevan That’s What’s Upin, ruudikasta panosta levy olisi huomattavasti tylsempi. Ebertin biisien perustaso on periaatteessa korkea, mutta kauniiksi yhteislauluksi kasvavaa Maylaa lukuun ottamatta kovin moni levyn kappaleista ei muistijälkiä jätä.

Video ei ole enää saatavilla

The Walkmen – Heaven

Fat Possum

70 Albumi albumilta sointiaan rikastanut The Walkmen on löytänyt musiikissaan tietyn ajattomuuden tilan, jossa se on vapaa nykyhetkeen sidotuista trendeistä ja tyyleistä kuulostaen silti aina myös ajankohtaiselta – sekä ennen kaikkea itseltään. Toistaiseksi terävimmillään ja kiinnostavimmillaan newyorkilaisyhtye oli vuoden 2008 albumillaan You & Me. Vuonna 2010 ilmestynyt Lisbon jatkoi yhtyeen soundin kehittämistä sekä irtiottoa 2000-luvun jenkki-indien loputtomasti toistetuista kaavoista. Heaven on tyylikäs jatko The Walkmenin uralla, mutta aiempiin levytyksiin nähden se kuulostaa omaan korvaani hieman enemmän välityöltä ennen uusien ideoiden kristalloitumista. Se on edeltäjänsä tavoin albumillinen brooklynilaista kitararockia aikuisempaan makuun, mutta siltä puuttuu You & Men ristiriitaisuus, jollaista se kieltämättä kaipaisi. Vaikuttaakin siltä, että yhtye on Heavenilla löytänyt sisäisen harmoniansa. Kuuntelijaa tasapainoisuus käy silti hetkittäin tympimään. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla