<?xml version="1.0" encoding="UTF-8"?>


<rss version="2.0"
  xmlns:content="http://purl.org/rss/1.0/modules/content/"
  xmlns:dc="http://purl.org/dc/elements/1.1/"
  xmlns:atom="http://www.w3.org/2005/Atom"
  xmlns:sy="http://purl.org/rss/1.0/modules/syndication/"
  xmlns:media="http://search.yahoo.com/mrss/"
  >

<channel>
  <title>Nuorgam — Cornershop</title>
  <atom:link href="https://www.nrgm.fi/artisti/cornershop/feed/" rel="self" type="application/rss+xml" />
  <link>https://www.nrgm.fi</link>
  <description>Verkkomedia, jossa rakkaus musiikkia kohtaan kukoistaa ja voi hyvin.</description>
  <lastBuildDate>Wed, 18 Mar 2026 13:17:32 +0000</lastBuildDate>
  <language>fi</language>
  <sy:updatePeriod>hourly</sy:updatePeriod>
  <sy:updateFrequency>1</sy:updateFrequency>
  <generator>https://wordpress.org/?v=7.0</generator>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/g/r/a/grandroyaljpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/g/r/a/grandroyaljpg-500x500-non.jpg" />
    <title>Romukaupasta listojen kärkeen — 1990-luvun postmodernin kirpputorimusiikin jäljillä</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/romukaupasta-listojen-karkeen-1990-luvun-postmodernin-kirpputorimusiikin-jaljilla/</link>
    <pubDate>Wed, 16 May 2018 05:15:10 +0000</pubDate>
    <dc:creator>Kimmo Vanhatalo</dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>
		<category><![CDATA[Uusi loppu]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=52109</guid>
    <description><![CDATA[1990-luvun loppupuolella Cornershopin, Beckin ja The Beta Bandin postmoderni ja kollaasinomainen kirpputorisoundi näytti hetken musiikin tulevaisuudelta. Kuinkas sitten kävikään? Kimmo Vanhatalo tutkii

]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img fetchpriority="high" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-52112" class="size-large wp-image-52112" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2018/05/brimful-700x525.jpg" alt="Cornershop nousi hetkellisesti hittibändiksi Fatboy Slimin tekemän Brimful of Asha -remixin myötä." width="700" height="525" srcset="https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2018/05/brimful-700x525.jpg 700w, https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2018/05/brimful-460x345.jpg 460w, https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2018/05/brimful-768x576.jpg 768w, https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2018/05/brimful-480x360.jpg 480w, https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2018/05/brimful.jpg 1248w" sizes="(max-width: 700px) 100vw, 700px" /></a><p id="caption-attachment-52112" class="wp-caption-text">Cornershop nousi hetkellisesti hittibändiksi Fatboy Slimin tekemän Brimful of Asha -remixin myötä.</p>

<p>1990-luvun loppupuolella sellaisten yhtyeiden, kuten Cornershopin, Luscious Jacksonin ja The Beta Bandin, tekemä postmoderni kollaasinomainen kirpputorisoundi näytti hetken musiikin tulevaisuudelta. Kuinkas sitten kävikään?</p>

<blockquote><p>”I live in my open mind / And I’ll die in my open mind”<br />
Luscious Jackson – Citysong</p>
<p>”Once again the name of the game is funky and it’s funky again<br />
Seems like the funky days are back again”<br />
Cornershop – Funky Days Are Back Again</p></blockquote>
<p>Vuonna 1996 vaihtoehtorockia käsittelevä lehti <em>Option</em> haastatteli Cornershop-yhtyeen <strong>Tjinder Singhiä</strong> ja <strong>Ben Ayersia</strong>. Haastattelija ei saanut paljoa irti krapulaisesta parivaljakosta ennen kuin hän suuntasi heidän kanssaan kirpputorille ostamaan levyjä.</p>
<p>”Meillä ei ole varaa ostaa uutta musiikkia. Kaikki parhaat juttumme tulevat kirppiksiltä — kuoromusiikki, lastenlevyt, linnunlaulu, ääniefektit, neulantestaamislevyt, klassinen musiikki, 1920-luvun jazz, 1970-luvun reggae, punjabilainen folk ja paljon hippipaskaa”, Singh innostui.</p>
<p>Jutussa kuvataan, kuinka Singh ja Ayers ostavat ”laulavan nunnan” <strong>Jeannine Deckersin</strong> levyn, vanhan Kodak-kameran ja olkisen matkalaukun. Artikkeli päättyy siihen, kun Singh istuu tyytyväisenä ostokset sylissään ruuhkaan pysähtyneessä autossa ja kuuntelee viereisen taksin radiosta soivaa salsamusiikkia. ”Tämän on jonkinlainen uni, eikö niin?” hän tunnelmoi. ”Jonkinlainen uni.”</p>
<h3>Kuuntele tästä essentiaalit kirppissoundit!</p>
<p></h3>
<p>1990-luvun puolivälissä Cornershop oli muuttunut meluisasta kitarabändistä monipuoliseksi kokoonpanoksi, joka yhdisteli intialaista musiikkia, psykedeliaa, Velvet Undergroundia, indierockia, elektronista musiikkia, hiphopia ja monia muita musiikkityylejä kiehtovaksi monikulttuuriseksi ja rönsyileväksi keitokseksi.</p>
<p>Yhtyeen kunnianhimoinen soundi huipentui 1997 julkaistulla albumilla <em>When I Was Born for the 7th Time</em>. Levyllä Cornershop tuntui yrittävän tunkea kaikki kirppiksiltä kaivamansa musiikilliset aarteet samalle albumille. Sitarit raikasivat, <strong>Allen Ginsberg</strong> lausui runon, useamman kappaleen oli tuottanut hiphop-tuottaja <strong>Dan the Automator</strong> ja yhtye coveroi punjabinkielellä Beatlesin <em>Norwegian Woodin</em>. Olipa levyllä muutama suorasukainen popkappalekin, kuten hittisingle <em>Brimful of Asha</em>.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="https://youtu.be/lM7H0ooV_o8" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/lM7H0ooV_o8</a><br />
<strong>Cornershop – Brimful of Asha</strong></p>
<p>Kun levyä nyt kuuntelee, se tuntuu utopistiselta unelmalta tulevaisuuden monimuotoisesta musiikista. Voi melkein tuntea raikkaan tuulen puhaltavan ja tunteen siitä, että ehkä häämöttävällä uudella vuosituhannella ahtaat genrerajat jätettäisiin taakse, ja kaikki levyt olisivat tällaisia. Hiphop rummut iskevät rytmiä ja urkuharmoni soi, englanti sekoittuu punjabiin ja skrätsäys dholki-rumpuihin. Kitarapoppia seuraa instrumentaali-hiphop ja sitä puolestaan retrofunk.</p>
<p>Cornershop ei ollut yksin monimuotoisen eklektisminsä kanssa. 1990-luvun puolivälin jälkeen kourallinen yhtyeitä ja artisteja seurasi samaa idealistista polkua. Tällaisia nimiä olivat muun muassa Luscious Jackson, <strong>Money Mark</strong>, <strong>Tommy Guerrero</strong>, <strong>Sean Lennon</strong>, The Beta Band, DJ Shadow ja Future Pilot AKA. Oman alagenrensä muodostivat japanilaiset Shibuya-kein (eli Shibuya-tyylin) edustajat, kuten Pizzicato Five, Cibo Matto, Buffalo Daughter ja Cornelius.</p>
<p>Monet näistä artisteista levyttivät joko Beastie Boysin omistamalle Grand Royal -levy-yhtiölle tai <strong>James Lavellen</strong> ja <strong>Tim Goldsworthyn</strong> Mo’ Waxille.</p>
<p>Ryhmän rajat olivat häilyvät. Näitä artisteja ja yhtyeitä ei yhdistänyt mikään tiukka musiikillinen tyyli, vaan estetiikka ja asenne. Usein ne niputettiin vaihtoehtorockin tai indien epämääräisten kattotermien alle. Ne kuitenkin erosivat ratkaisevasti 1990-luvun alun valkoisesta ja miehisestä kitaravetoisesta indiestä. Naiset ja ei-valkoiset etniset ryhmät olivat kokoonpanoissa vahvasti edustettuina.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="https://www.youtube.com/watch?v=EN9auBn6Jys" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/EN9auBn6Jys</a><br />
<strong>Cibo Matto – Sugar Water</strong></p>
<p>1990-luvun alussa <strong>Francis Fukuyama</strong> oli teoksessaan <em>Historian loppu ja viimeinen ihminen</em> esittänyt, että maailma oli tullut vaiheeseen, jossa todelliset yhteiskunnalliset muutokset olivat loppuneet. Liberaali demokratia oli viimeinen yhteiskuntamuoto, jota kohti kaikki maailman valtiot vähitellen suuntasivat.</p>
<p>Musiikissa 1900-luku oli ollut kiihkeän innovaation vuosisata. Teknologiset keksinnöt ruokkivat uusia musiikillisia tyylejä. Syntyi genrejä, kuten jazz, blues, country, rock, soul, funk, disko, rap, heavy metal ja lukemattomat elektronisen musiikin muodot. Sanalla sanoen koko moderni popmusiikki.</p>
<p>1990-luvulle tultaessa kehitys kuitenkin näytti pysähtyneen. Kulttuuri alkoi katsoa taakse päin. Grunge otti vaikutteensa 1970-luvulta, brittipop haikaili Cool Britannia -nostalgiassa 1960-luvun ”svengaavaan Lontooseen”.</p>
<p>Kaikki menneisyyteen viittaaminen ei kuitenkaan ollut silkkaa retroa tai nostalgiaa. Artistit alkoivat postmodernismin hengessä kontekstualisoida menneisyyttä uudella tavalla. Ehkä, kuten Francis Fukuyama väitti, maailma oli valmis. Ehkä kaikki musiikkityylit oli jo keksitty, mutta entä, jos menneisyyden ja nykyisyyden, kulttuurit paikallisesti ja globaalisti, populaarin ja obskuurin laittaisi kaikki samalle levylle? Ehkä jopa yhdelle kappaleelle?</p>
<p>Voisiko musiikki olla kuin kirpputori, romukauppa tai kaapelikanavilla rauhattomasti surffaavan ihmisen mieli?</p>
<p>Tyylin innovaattorit olivat olleet 1990-luvun alussa Beastie Boys ja <strong>Beck</strong>. Beastie Boysin <em>Paul’s Boutique</em>, <em>Check Your Head</em> ja <em>Ill Communication</em> ja Beckin <em>Mellow Gold</em> ja <em>Odelay</em> toivat kirpputorimusiikin estetiikan valtavirtaan. Kaapelikanavien, MTV:n, sarjakuvien ja roskaelokuvien loputtoman populaarikulttuurivyöryn parissa kasvanut sukupolvi löysi äänensä musiikissa, jossa kaikui edellisten vuosikymmenten kulttuurinen hylkytavara.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="https://www.youtube.com/watch?v=uxugaMpt1vU" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/uxugaMpt1vU</a><br />
<strong>Beck – New Pollution</strong></p>
<p>Jos aikaisemmin rocklevyn ihannemuoto oli <em>Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandin</em> tai <em>Pet Soundsin</em> kaltainen saumattomasti etenevä draamallinen kokonaisuus, nyt soundin esi-isä tuntui olevan Beatlesin <em>The White Album</em>: sotkuinen, luonnosmainen ja rönsyilevä kollaasimainen teos, jossa palasten liitoskohdat saivatkin näkyä.</p>
<p>Hiphopista mukaan otettiin paitsi tymäkät biitit myös samplaaminen: ajatus siitä, että uuden kappaleen saattoi koota menneisyyden palasista. Uusi syntyi kirjaimellisesti vanhasta.</p>
<p>Beastie Boys saattoi samplata vanhoja diskosinglejä, <strong>Paul McCartneya</strong>, Loggins and Messinan yacht rockia tai Ramonesia. Beckin pilvenhöyryisessä vaikutteiden kaleidoskoopissa country, folk, hip hop, psykedelia ja kitarameteli elivät rinta rinnan.</p>
<p>Kollaasimaisuus kuului myös näiden artistien sanoituksissa. Beckin ensimmäisen hitin <em>Loserin</em> lyriikat ovat kuin palasia puoliksi kuullusta keskustelusta tai kanavalta toiselle hyppivän television ääniraidalta.</p>
<blockquote><p>”In the time of chimpanzees I was a monkey<br />
Butane in my veins and I’m out to cut the junkie<br />
With the plastic eyeballs, spray-paint the vegetables<br />
Dog food skulls with the beefcake pantyhose”</p></blockquote>
<p>Beastie Boysin räpit tulvivat popkulttuuriviittauksia tunnetusta obskuuriin. Pelkästään vaikkapa <em>Sure Shot</em> -kappaleessa mainitaan muun muassa <strong>Dr. John</strong>, Kojak, <em>The Taking of Pelham One Two Three</em>,<strong> John Woo</strong>,<em> Cheech Wizard</em> ja <strong>Doug E. Fresh</strong>.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="https://youtu.be/JhqyZeUlE8U" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/JhqyZeUlE8U</a><br />
<strong>Beastie Boys – Sure Shot</strong></p>
<p>Ennen internetiä moisten viittausten setvimiseen tarvittiin paljon aikaa ja/tai autistinen populaarikulttuurituntemus. Tällaista tuntemusta oli hahmolla, jonka juuri Beastie Boys ja Beck toivat popkulttuurin keskiöön: hipsterillä.</p>
<p>Artikkelissaan <em>Cannibals, Mutants, and Hispters</em> <strong>John J. Harvey</strong> esittelee hipsterin 1990-luvun vastineena aikaisempien vuosikymmenten perinteiselle rocktähdelle. Kun rocktähti mittasi menestystään seksuaalisten valloitusten määrällä, huumesekoilulla ja kyvyllään täyttää stadionien istuimia, hipsteri päti tuntemuksellaan musiikkihistorian syrjäisistä sivupoluista ja harvinaisista levyistä. Mahtipontisuuden ja ylilyöntien sijaan hipsteri suosi hienovaraista ironiaa.</p>
<p>Stadionin, kaupallisen radion ja nahkahousujen tilalle olivat tulleet kellari, college-radio ja huonosti istuvat kirppisvaatteet. ”Hipsteri oli globaalisti tietoinen historiallisen kulttuurin kullankaivaja, joka keräsi vastakulttuurillista pääomaa”, Harvey tiivistää.</p>
<p>Hipsteri mittasi musiikin arvoa paitsi sen subjektiivisen ”hyvyyden” myös sen harvinaisuuden ja tuntemattomuuden kautta. Kaikkein cooleinta oli musiikki, joka oli unohdettu ja jonka saattoi löytää uudelleen.</p>
<p>Suosittujen poplevyjen sijaan hipsteri kuunteli vaikkapa vanhaa bluesia, brasilialaista psykedeliaa, blaxploitation-elokuvien soundtrackeja tai outsider-muusikoiden kotiäänityksiä.</p>
<p>Toisinaan myös epäcoolit poptähdet ja dinosaurusyhtyeet, kuten Carpenters tai Electric Light Orchestra, saattoivat saada hipsterin hyväksynnän. Ne olivat niin epäcooleja, että paradoksaalisesti niistä tulikin cooleja. 1990-luvulla lounge ja easy listening olivat hetken maailman viileimpiä genrejä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="https://youtu.be/tN64qgptQQA" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/tN64qgptQQA</a><br />
<strong>Dimitri from Paris – Sacré Français!</strong></p>
<p>Samoin kuin Beastie Boys ja Beck musiikissaan, hipsteri uudelleenkontekstualisoi menneisyyden kulttuuria. Eikä tämä rajoittunut vain musiikkiin. Elokuvat, televisiosarja, kirjat, sarjakuvat, vaatteet ja tavarat olivat osa kokonaisuutta. Kokoelma popkulttuurirojua oli laajan kulttuurisen pääoman merkki. Tätä pääomaa tulkittiin uudelleen usein ironisesti ja humoristisesti. Cooliuden huippu oli hassu vanha leffajuliste tai pöhkön 1980-luvun metallibändin paita.</p>
<p>Ilmiö näkyi 1990-luvulla kulttuurissa myös laajemmin. Ei ollut sattumaa, että aikakauden coolein ohjaaja oli <strong>Quentin Tarantino</strong>, jonka elokuvat tulvivat viittauksia menneisyyden kulttielokuviin.</p>
<p>Ajan henki oli vahvasti läsnä Beastie Boysin <em>Grand Royal</em> -lehdessä, jota ilmestyi kuusi numeroa vuosina 1993–1997. Lehdessä käsiteltiin aiheita takatukasta (Beastie Boys popularisoi, ehkä jopa keksi “mullet”-termin) meksikolaiseen naamiopainiin ja Moog-syntetisaattorista siihen, kuinka peittää pilvenhajuinen hengitys tavisten keskuudessa. Lähinnä se käsitteli kaikkea sellaista, jota Beastie Boys ja heidän lähipiirinsä piti coolina.</p>
<img decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-52111" class="size-full wp-image-52111" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2018/05/grandroyal.jpg" alt="Yksi Grand Royal -lehden numeroista." width="600" height="773" srcset="https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2018/05/grandroyal.jpg 600w, https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2018/05/grandroyal-460x593.jpg 460w, https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2018/05/grandroyal-326x420.jpg 326w" sizes="(max-width: 600px) 100vw, 600px" /></a><p id="caption-attachment-52111" class="wp-caption-text">Yksi Grand Royal -lehden numeroista.</p>
<p>1990-luku oli otollista aikaa postmodernille kirpputorimusiikille. Vuosikymmenen puolivälissä oli epävarmaa, mihin suuntaan popmusiikki tulisi kehittymään. Mahdollisia reittejä oli lukemattomia. Vaihtoehtorock ja indie alkoivat olla niin laajoja termejä, että ne saattoivat tarkoittaa mitä vain jälkigrungesta powerpoppiin, alt.countrysta skahan ja brittipopista punkpoppiin. Jopa Metallica leikkasi hiuksensa ja teki <em>Load</em>-levyllään ”vaihtoehtorockia”.</p>
<p>Hiphopissa tehtiin tuottaja Timbalandin johdolla musiikillisia innovaatioita ja elektroninen musiikki kolkutteli valtavirran portteja. Spice Girls valloitti maailmaa. Genret, kuten emo ja nu metal, odottelivat varjoissa omia kunnian päiviään.</p>
<p>Samalla musiikkibisnes eli nousukautta ja rahaa piisasi. <strong>Lizzy Goodmanin</strong> kirjassa <em>Meet Me in the Bathroom</em> kuvataan, kuinka köyhät musiikkijournalistit tunkivat levy-yhtiöbileissä housuihinsa evääksi kokonaisia hummereita ja levy-yhtiöiden työharjoittelijat käyttäytyivät kuin rocktähdet.</p>
<p>Tässä maksimalistisessa ja sekavassa ilmapiirissä postmoderni kirpputorimusiikki kukoisti. Beastie Boys nousi Billboardin albumilistan kärkeen levyillään <em>Ill Communication</em> (1994) ja <em>Hello Nasty</em> (1998). <em>Ill Communication</em> -levyn <em>Sabotage</em>-singlen <strong>Spike Jonzen</strong> ohjaamasta 1970-luvun poliisisarjaa parodioivasta videosta tuli osa aikakautensa ikonista kuvastoa.</p>
<p>Beckin vuonna 1996 julkaistu <em>Odelay</em> oli hitti sekä kriitikkojen että yleisön kirjoissa. Levy voitti kaksi Grammy-palkintoa ja myi miljoonia. Se teki <em>Loser</em>-hittinsä jälkeen hieman nihkeässä maineessa olleesta Beckistä yhden sukupolvensa arvostetuimmista artisteista.</p>
<p>Luscious Jacksonin <em>Naked Eye</em> nousi Billboardin Hot 100 -sinkkulistalle. <strong>DJ Shadow’n</strong> levynkeräilyä juhliva ja lähes kokonaan sampleista koostettu <em>Endtroducing</em>….. oli yksi vuoden 1996 kiitetyimmistä levyistä. Cibo Matto esiintyi <em>Buffy the Vampire Slayer</em> -sarjassa. Oasis ja Radiohead intoilivat haastatteluissa tekevänsä seuraavaksi Beta Band -tyylisen levyn.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="https://www.youtube.com/watch?v=3PldHbXBOlw" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/3PldHbXBOlw</a><br />
<strong>The Beta Band – Inner Meet Me</strong></p>
<p>Vuonna 1998 <strong>Norman Cookin</strong> eli Fatboy Slimin tekemä remix Cornershopin <em>Brimful of Asha</em> -kappaleesta nousi Brittien singlelistan kärkeen. Jopa <em>Hittibuumi 12</em> -kokoelman ostajat pääsivät mukaan laulamaan Tjinder Singhin riemukasta ylistystä Bollywood-laulaja <strong>Asha Bhoslelle</strong> ja seiskatuumaiselle singlelle:</p>
<blockquote><p>”Everybody needs a bosom for a pillow<br />
Everybody needs a bosom<br />
Mine’s on the 45!”</p></blockquote>
<p><em>Spin</em>-lehti valitsi <em>When I Was Born for the 7th Timen</em> vuoden 1997 levyksi. Se pisti paremmaksi kuin muun muassa <strong>Björk</strong>, Portishead, <strong>Missy Elliott</strong> ja Daft Punk.</p>
<p>Hetken näytti siltä, että koko musiikkimaailma oli muuttumassa. Hiphop, elektroninen musiikki, pop ja rock yhdistyisivät riemukkaissa musiikillisissa orgioissa. Nousuaan tekevä internet antaisi vauhtia monikulttuuriselle ja monimuotoiselle vallankumoukselle.</p>
<p>Spinin vuosilistan kakkosena oli kuitenkin levy, joka edusti paremmin muotoa, jonka indie tulisi ottamaan 2000-luvulla, valkoisten miesten kitaravetoisen angstin Mount Everest ja Graalin malja: Radioheadin <em>OK Computer</em>.</p>
<p>2000-luvulla indiemusiikin keskiöön nousivat jälleen kerran valkoiset miesrokkarit. The Strokes, The White Stripes, Interpol, The Killers ja The Libertines johtivat post-punkin ja garage rockin uusia tulemisia. Coldplay ja Muse hioivat Radioheadin angstisen soundin terävimmät kulmat pois ja ratsastivat sillä menestykseen (Radiohead itse taas vetäytyi kitaramusiikin parista vuosiksi). Emo nousi valtavirtaan.</p>
<p>Iloisen kollaasin aika oli ohi. Genret eriytyivät ja indie hajaantui yhä vahvemmin erilaisiin mikrogenreihin. Hiphop ja elektroninen musiikki lähtivät omille poluilleen.</p>
<p>Beck teki vuonna 2002 perinteisen ja vakavan indiefolklevyn <em>Sea Changen</em>. Beastie Boys palasi tiukemmin old school -hiphopin pariin vuonna 2004 julkaistulla <em>To the 5 Boroughs</em> -levyllään. Cornershop alkoi kuulostaa laimealta 1970-luvun boogierockilta sellaisilla levyillä, kuten <em>Handcream for a Generation</em> (2002) ja <em>Judy Sucks a Lemon for Breakfast</em> (2009).</p>
<p>The Beta Band ei oikein koskaan onnistunut lunastamaan ensimmäisten EP-levyjensä lupausta. Kun yhtye hajosi 2000-luvun puolivälissä, se oli niin suurissa veloissa, että bändin johtohahmo <strong>Steve Mason</strong> joutui menemään raksalle töihin.</p>
<p>Luscious Jackson ja Cibo Matto hajosivat vuosituhannen vaihteessa (kummatkin ovat tosin tehneet reunionin). Kerran niin arvostetuista yhtyeistä tuli unohdettuja alaviitteitä musiikin historiankirjoihin.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="https://www.youtube.com/watch?v=IjN2mQ6IYQY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/IjN2mQ6IYQY</a><br />
<strong>Luscious Jackson – Citysong</strong></p>
<p>Myös musiikillinen hipsterihahmo joutui vaikeuksiin 2000-luvulla. Vuonna 2002 <strong>James Murphyn</strong> johtama LCD Soundsystem julkaisi singlen <em>Losing My Edge</em>. Se kertoi ikääntyvästä 1990-luvun tyylisestä hipsteristä, joka alkoi menettää peliä niskaan hengittäville nuorille tulokkaille.</p>
<p>”I&#8217;m losing my edge to the Internet seekers who can tell me every member of every good group from 1962 to 1978&#8243;, yksi Murphyn säkeistä kuului. Internet, YouTube ja P2P-verkot sekä myöhemmin suoratoistopalvelut olivat vähitellen himmentämässä 1990-lukulaisen populaarikulttuuritietämyksellään pätevän hipsterin cooliutta.</p>
<p>Yhtäkkiä faktat obskuureista yhtyeistä tai harvinaiset singlet vuosikymmenien takaa olivat kaikkien tiedettävissä, kuultavissa ja ladattavissa. Kirpputorien ja levylaarien kaivelusta oli tulossa toimintaa, jossa ei enää kerätty tietoa ja statusta, vaan nostalgisia muistoja tai fetissimäisiä objekteja, joilla oli arvoa vain toisille keräilijöille.</p>
<p>Myös niin kutsuttu poptimismi murskasi hipsterihahmon. Obskuurien menneisyyden nimien sijaan kriitikot alkoivat suitsuttaa juuri niitä tuoreita poptähtiä, joita hipsterit olivat halveksineet. <strong>Beyoncén</strong> ja <strong>Rihannan</strong> kaltaiset popkuningattaret ovat 2010-luvun jälkipuoliskon kiitetyimpiä hahmoja. Harvinaisten vinyyliensä kanssa näpräävä, usein miehinen keräilijä alkoi näyttää poptimistien silmissä tunkkaiselta hahmolta – elitistiltä, jolla ei ole sijaa popin inklusiivisessa maailmassa.</p>
<p>2010-luvulla myös itse hipsterin käsite muuttui. Se alkoi tarkoittaa pinnallista ja karikatyyrimäistä hahmoa, joka enemmänkin seuraili trendejä kuin loi niitä itse. Viiksekkäällä ja fiksipyörällä kulkevalla hipsterillä ei ollut paljon yhteistä 1990-luvun vastineensa kanssa. Termi muuttui pilkkanimeksi, ja lopulta merkityksettömäksi monien ”hipsteriyden” piirteiden muututtua osaksi valtavirtakulttuuria.</p>
<p>Onko 1990-luvun kirpputorimusiikin henki kuollut lopullisesti? Ei sentään, vaikka vanhassa postmodernissa muodossaan se ei enää ole mielekäs 2020-luvun kynnyksellä. Musiikin henkeä ovat pitäneet elossa viimeisen parinkymmenen vuoden ajan esimerkiksi sellaiset artistit ja yhtyeet, kuten Gorillaz, <strong>Ariel Pink</strong>, Go! Team, <strong>M.I.A.</strong> ja <strong>Janelle Monáe</strong>. Tänä keväänä debyyttinsä julkaissut nuorien muusikoiden globaali kokoonpano Superorganism kuulostaa erehdyttävästi 1990-luvun jälkipuoliskon yhtyeiltä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="https://www.youtube.com/watch?v=mJQYRzAoErc" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/mJQYRzAoErc</a><br />
<strong>Superorganism – Everybody Wants to Be Famous</strong></p>
<p>Suomessa tyylin henki elää omalla tavallaan sellaisissa artisteissa, kuten <strong>Litku Klemetti</strong> ja <strong>Jukka Nousiainen</strong>, jotka löytävät vaikutteensa menneisyyden unohdetusta romusta ja suosivat virtaviivaisuuden sijaan rönsyilyä.</p>
<p>Voisi sanoa, että vuonna 2018 musiikkimaailman valtavirta muistuttaa enemmän kuin koskaan 1990-luvun kirpputorimusiikin henkeä. Popmusiikki lainailee vapaasti milloin mistäkin, ja globaalit soundit, kuten K-pop tai lattari, nousevat listoille. Poptähti <strong>Camila Cabellon</strong> levyllä kuullaan rinta rinnan lattari-hiphopia, akustista folkpoppia ja indiesynasoundeja. <strong>Charli XCX:n</strong> monipuolisen <em>Pop 2</em> -mixtapen vierailijat tulevat ympäri maailmaa, muun muassa Brasiliasta, Virosta, Saksasta ja tietysti Suomesta.</p>
<p>Valkoihoinen mies ei enää ole kukkona tunkiolla popkulttuurin huipulla, vaan monimuotoisuus, -äänisyys ja -kulttuurisuus ovat jatkuvasti nousussa, jopa perinteisesti niin valkoisen indierockin piirissä.</p>
<p>Jonkinlaista unta? Ehkei sittenkään.</p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/c/o/r/cornershop96jpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/c/o/r/cornershop96jpg-500x500-non.jpg" />
    <title>#12 Cornershop – Brimful of Asha</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/12-cornershop-brimful-of-asha/</link>
    <pubDate>Sun, 17 Feb 2013 07:00:24 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=39381</guid>
    <description><![CDATA[Brimful of Asha-single on brittiyhtye Cornershopille ja sen keulakuvalle Tjinder Singhille taakka, josta he eivät pääse koskaan eroon.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img loading="lazy" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-40473" class="size-full wp-image-40473" alt="Norman Cookin kultasormi langetti Cornershopin ylle yhden hitin ihmeen kirouksen." src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2013/02/cornershop.jpg" width="630" height="522" srcset="https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2013/02/cornershop.jpg 630w, https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2013/02/cornershop-460x381.jpg 460w, https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2013/02/cornershop-480x397.jpg 480w" sizes="auto, (max-width: 630px) 100vw, 630px" /></a><p id="caption-attachment-40473" class="wp-caption-text">Norman Cookin kultasormi langetti Cornershopin ylle yhden hitin ihmeen kirouksen.</p>
<p><em>Brimful of Asha</em> -single on brittiyhtye Cornershopille ja sen keulakuvalle <strong>Tjinder Singhille</strong> taakka, josta he eivät pääse koskaan eroon.</p>
<p>“Jos joku olisi sanonut: ‘Okei, teitte<em> Brimful of Ashan,</em> tehkää nyt levyllinen samanlaisia kappaleita’, emme olisi pystyneet siihen. Emme olisi halunneetkaan tehdä niin. Se olisi ollut vihonviimeinen tavoite, johon olisimme halunneet pyrkiä”, Singh totesi vuonna 2010 <em>The Quietus</em> -verkkojulkaisun haastattelussa.</p>
<p>Tuo yksittäinen sitaatti kuvastaa Cornershopin ongelmallista suhdetta suurimpaan hittiinsä. Se on jättänyt varjoonsa kaikki muut yhtyeen tekemiset. Yhtyeen kannalta surullista kappaleen jättimenestyksessä on, että sen edellytyksenä oli <strong>Norman Cookin</strong> eli <strong>Fatboy Slimin</strong> kultainen kosketus.</p>
<p>Kun<em> Brimful of Asha</em> julkaistiin, se jäi Briteissä sinkkulistan sijalle 60. Mutta kun vuonna 1998 Cook remixasi kappaleen, se ponnahti brittilistan kärkeen. Big beat -huuma oli silloin Briteissä kuumimmillaan. Ei siis mikään ihme, että genren tunnetuimman nimen lisäämät kolisevat rummut riittivät nostamaan puolituntemattoman indiebändin kaikkien huulille.</p>
<p>Traagisinta<em> Brimful of Ashan</em> menestyksessä on, että se on varastanut huomion yhtyeen vuonna 1997 ilmestyneeltä erinomaiselta<em> When I Was Born for the 7th Time</em> -albumilta. Singhin ja <strong>Dan The Automatorin</strong> tuottama levy on omalaatuinen ja mielikuvituksekas sekoitus tanssimusiikkia ja kitarapoppia. Albumikokonaisuudessa <em>Brimful of Asha</em> on vain yksinkertainen renkutus, jossa ei ole puoliakaan siitä musiikillisesta kunnianhimosta, mitä levyn muut kappaleet säteilevät.</p>
<p><em>Brimful of Ashan</em> menestyksestä seurasi myös krapula. Cornershop kärsi sitä viitisen vuotta ennen kuin palasi<em> Handcream for a Generation</em> -albumillaan vasta vuonna 2002.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=lM7H0ooV_o8" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/lM7H0ooV_o8</a></p>
<h2>Bonus!</h2>
<p>Tässä Norman Cookin remix, joka nosti Cornershopin listakärkeen.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=5LBnMRWeV-E" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/5LBnMRWeV-E</a></p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/b/a/r/barrowkansijpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/b/a/r/barrowkansijpg-500x500-non.jpg" />
    <title>Minikritiikit, viikko 23</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/kritiikit/minikritiikit-viikko-23-2/</link>
    <pubDate>Mon, 04 Jun 2012 11:00:00 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Arviot]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=28550</guid>
    <description><![CDATA[Arvioituina Alt-j:n, Geoff Barrow &#038; Ben Salisburyn, Dean Blunt &#038; Inga Copelandin, Broken Waterin, Cornershopin, Elifantreen, Kimbran sekä King Tuffin uudet albumit.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<h2>Alt-j – An Awesome Wave</h2>
<p><em>Infectious</em></p>
<p><span class="arvosana">50</span> 2000-luvulla on tehty paljon hyvää musiikkia yhdistelemällä ennakkoluulottomasti musiikkityylejä, joilla on lähtökohtaisesti vain vähän tekemistä toisensa kanssa. Etenkin vuosituhannen alussa pinnalle nousi monia kiinnostavia, erillaisilla tronica-päätteisillä termeillä kuvailtuja yhtyeitä, jotka maustoivat kitarapainotteista pop-, rock- tai folkmusiikkiaan hiphopin, teknon tai modernin r&amp;b:n elementeillä. Nykypäivänä moinen tyylilajien sekoittelu on ennemminkin sääntö kuin poikkeus, eikä leedsiläinen Alt-j-yhtyekään (joka viittaa itseensä teennäisellä kolmio-symbolilla – uuniin!) kuulosta lainkaan niin jännittävältä kuin kenties kuvittelee. Bändiä on verrattu toistuvasti <strong>Foalsiin</strong> ja kiertuekumppaniinsa <strong>Wild Beastsiin</strong>. Vertailussa on periaatteessa tolkkua, mutta ei sittenkään; Alt-j:n kappaleet ovat näennäisen kunnianhimoisia, mutta järjestään harmittomia ja ylituotettuja ja vain harvoin aidosti kiinnostavia. Parhaimmillaan, kuten pilkottuja rytmejä ja herkkää melodisuutta yhdistelevällä <em>Tessellatella</em> tai singlenäkin julkaistulla <em>Breezeblocksilla</em>, Alt-j kuulostaa ihan viehättävältä, mutta liian usein <em>An Awesome Wave</em> tuo mieleen keskinkertaisella laulajalla (<strong>Joe Newman</strong>) siunatun brittipopyhtyeen, joka on kadottanut fokuksensa ja unohtanut vahvuutensa vietettyään liikaa aikaa <strong>DJ Shadow’n</strong> <em>Endtroducingin</em> ja Warpin ja Anticonin klassikkojulkaisujen parissa. (<strong>Antti Lähde</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/Rkt4xU2wwhU" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Rkt4xU2wwhU</a></p>
<h2>Geoff Barrow &amp; Ben Salisbury – DROKK: Music Inspired by Mega-City One</h2>
<p><em>Invada</em></p>
<p><span class="arvosana">81</span> <strong>Geoff Barrow</strong> elää uransa tuotteliainta vaihetta. <strong>Portisheadin</strong> erinomaisen <em>Third</em>-albumin (ja sen jälkeen julkaistun <em>Chase the Tear</em> -singlen) jälkeen hän on ehtinyt tehtailla kaksi albumillista krautrockia (<strong>Beak&gt;</strong>) ja tuplalevyllisen hiphopia (<strong>Quakers</strong>) sekä tuottaa niin <strong>The Horrorsia</strong> kuin postpunk-suojattiaan <strong>Anikaa</strong>. Elokuvasäveltäjä <strong>Ben Salisburyn</strong> kanssa juonittu <em>Drokk</em> on loogista jatkoa avantgarden ja rytmimusiikin rajapintoja kaikissa tekemisissään tutkailleen Barrow’n uralle; monen muun artistin kohdalla kuvitteellisen soundtrackin tekeminen <em>Judge Dredd</em> -sarjakuviin olisi yllätys, Barrow’n ei. Muutama vuosi sitten julkaistuna <em>Drokk</em> olisi voinut aiheuttaa suurempaakin kuohuntaa, nyt sen sci-fi-soundtrackeja ja esi-industrialia naittava äänimaailma on – kiitos <strong>Daft Punkin</strong> <em>Tronin</em>, <strong>Justicen</strong> esikoisen ja lukemattomien coldwave-vaikutteisten indietulokkaiden – lähinnä ajanmukainen. Parin minuutin mittaisista aihioista koostuva albumi muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden, jota toimii parhaiten dystooppisen ahdistuksen taustamusiikkina. <strong>Canin</strong> <em>Mother Skystä</em> muistuttava <em>Inhale</em> tuo orgaanisuudessaan inhimillisen huokauksen levyn koleaan äänimaailmaan, jossa on kaikuja<em> Blade Runnerista</em>, <strong>Rob Hubbardin</strong> pelimusiikista, <strong>Goblinin</strong> kauhuscoreista ja <strong>Front 242:n</strong> piiskaavista rytmeistä. Kyyti on kylmää, mutta mukaan hyppääminen kannattaa. (<strong>Antti Lähde</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/hdjJQXXsjuk" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/hdjJQXXsjuk</a></p>
<h2>Dean Blunt &amp; Inga Copeland – Black Is Beautiful</h2>
<p><em>Hyperdub</em></p>
<p><span class="arvosana">84</span> <strong>Hype Williams</strong> -nimikkeellä aiemmin levyttäneiden <strong>Dean Bluntin</strong> ja <strong>Inga Copelandin</strong> &#8221;esikoislevyä&#8221; on helppo kuunnella metrossa. Se kuulostaa niin bugiselta kokonaisuudelta, ettei äänten sekoittuminen liikennehälyyn haittaa. <em>Black Is Beautiful</em> käynnistyy <strong>Black Sabbathin</strong> <em>Sweet Leafia</em> sämpläämällä. Dean Blunt &amp; Inga Copeland hidastavat <strong>Tony Iommin</strong> marihuanankatkuisen yskäkohtauksen ja hautaavat sen kaahaavien autojen jarrutusääniin. <em>Black Is Beautiful</em> tuntuu olevan ladattu merkityksillä jo <em>Ebony</em>-aikakauslehdestä pöllitystä kansikuvastaan alkaen, mutta siitä on vaikea saada mitään otetta. Copelandin laulajanolemus vaihtelee korvanjuuressa ynisevästä japanipop-hyttysestä sammumispisteessä hoipertelevaan r&#8217;n&#8217;b-kuningattareen. Levy noudattaa genrestä toiseen poukkoilevassa levottomuudessaan hajoavan älypuhelimen logiikkaa. Se on vieraannuttava sekoitus aamuyössä viistäviä poliisiautoja, digitaalista mainosroskaa, kehnosti paistettua glittersuolaa ja särisevää kuvaa valvontakamerassa. <strong>Donnie &amp; Joe Emersonin</strong> <em>Babya</em> romanttisen uneliaasti versioiva <em>2</em> on levyn ainoana selkeänä pop-kappaleena kuin tökerö deitti-ilmoitus muun triviaalin informaatiosalaatin keskellä. (<strong>Iida Sofia Hirvonen</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=7FAKb2KG3es" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/7FAKb2KG3es</a></p>
<h2>Broken Water – Tempest</h2>
<p><em>Sub Pop</em></p>
<p><span class="arvosana">75</span>Luuletko kuulleesi tämän levyn aiemminkin? <em>Tempestin</em> kakkosraita <em>Coming Down</em> on kuin <strong>Beck</strong> coveroimassa varhaista <strong>Nirvana</strong>-biisiä <strong>Thurston Mooren</strong> äänellä. Toinen naislaulajista kuulostaa aivan <strong>Elisa Ambrogiolta</strong>. Kappaleiden verenkiertoa määrittää <strong>Moe Tucker</strong> -pulssi. Ilmiselviä vertauksia voisi luetella enemmänkin. Tunnelma on latautunut, myrskyä edeltävä. <em>Tempest</em> edustaa sitä indierockin perusrakenteisiin pohjautuvaa lajia, jossa autotallissa pehmenneiden pahvilaatikkojen aarteet levitetään lattialle tutkailtaviksi. Tällaiset levyt saavat minut miettimään ensimmäistä postimerkkikokoelmaani: hajanainen, vailla rariteetteja, innokkaiden kourien räpeltämä, hammasteiltaan rispaantunut; hauska. <em>Broken Wateria</em> voisi kuunnella samalla, kun odottaa sisätiloissa ukkosmyrskyn laantumista. Tai loppukesän unettomassa yössä, kun deliriumia kohti vievä kaskaiden laulu on hukutettava jollain. Melko jänskä levy oikeastaan, mutta rockin sisäistä filateliaa ei keksitä uudelleen. (<strong>Joni Kling</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=SzcjAPkggw4" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/SzcjAPkggw4</a></p>
<h2>Cornershop – Urban Turban</h2>
<p><em>Ample Play</em></p>
<p><span class="arvosana">65</span> Vaikka Cornershopin parhaat kappaleet ovat yleensä olleet riemukkaita kitarapopkappaleita à la<em> Brimful of Asha</em>, yhtye on levyillään aina hypellyt estoitta genrestä toiseen. Cornershopin uusin albumi <em>Urban Turban</em> kuitenkin eksyy rönsyilyssään jo hiukan liian pitkälle ja hukkaa yhtyeen identiteetin jonnekin. <strong>Tjinder Singh</strong> laulaa levyllä vain yhden kappaleen, albumin ylivoimaisen huippuhetken, iloluontoisen<em> What Did the Hippie Have in His Bagin</em> (joka tosin löytyy levyltä kahtena eri versiona). Muuten laulusta vastaa kirjava joukko vierailijoita, ja jokaisen vierailijan kohdalla vaihtuu myös tyylilaji. Kun mikään (kuten vaikkapa Singhin lempeä ääni) ei ole ankkuroimassa rönsyilevää musiikkia, <em>Urban Turban</em> päätyy kuulostamaan sekalaiselta kokoelmalta, joka on kuin kesäinen festivaali. Telttojen katveesta ja lavoilta kuulet indiepoppia, intialaista kansanmusiikkia, soulia, housea, breakbeatia, hiphopia, dubia ja kaikuja lukemattomista muista musiikkityyleistä. Aurinko paistaa, fiilis on loistava ja hymy herkässä. Lopulta kuitenkin juot hieman liikaa, etkä seuraavana aamuna herätessäsi muista juuri mitään. Ainoastaan se yksi kappale jää soimaan päähän itsepintaisesti: <em>”What did the hippie have in his bag? It’s unknown how the story unfolds</em>”. (<strong>Kimmo Vanhatalo</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=XyRsiU9dc_Q" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/XyRsiU9dc_Q</a></p>
<h2>Elifantree – Time Out</h2>
<p><em>Eclipse Music</em></p>
<p><span class="arvosana">83</span> Vuonna 2010 debyyttinsä <em>Love &amp; Trees</em> julkaissut Elifantree on niitä yhtyeitä, joiden tuotoksia kannattanee levykaupassa hakea jazz-hyllystä, vaikka ne sopisivat yhtä hyvin samaan karsinaan kokeellisempien pop-albumien kanssa. Jazzympyröistä ponnistavan laulu-saksofoni-rummut-trion uutukainen käynnistyykin pop-vaihde silmässä. <em>Tic Toc, That Girl</em> ja <em>Where’s Your Courage</em> ovat kaikki kappaleita, joiden laulumelodioita huomaa muutaman kuuntelun jälkeen vaivihkaa hyräilevänsä. Vasta näitä seuraava <em>The Eye</em> alkaa huojuttaa juuri tukevaksi todettua maata jalkojen alla ja vihjailla Elifantreen seikkailunhaluisemmasta puolesta. <em>Time Out</em> aukenee pikkuhiljaa. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla tuntuu, että Elifantree kykenee minimalistisella kokoonpanollaan valaisemaan kappaleistaan vain yhtä kulmaa kerrallaan. Sitä huomaa kaipaavansa bassolinjaa tuohon ja rikkaampaa harmoniaa tähän. Muutamien kuuntelukertojen jälkeen oma päänsisäinen orkesteri saa kuitenkin juonen päästä kiinni ja paikkailee parhaansa mukaan tyhjiä kohtia siellä, mihin niitä jää. <em>Time Out</em> on ehdottomasti edeltäjäänsä kypsempi levy. Elifantree on ravistellut yltään turhat rönsyt ja tuloksena on fokusoitunut kokonaisuus, jossa pop-elementit ja härömpi jazzillinen estetiikka ovat hienosti tasapainossa. Ei ihan mitätön saavutus. (<strong>Ami Vuorinen</strong>)</p>

<h2>Kimbra – Vows</h2>
<p><em>Warner</em></p>
<p><span class="arvosana">79</span><strong> Gotyen</strong> indiemegahitillä duetoivan uusiseelantilaisen Kimbran albumi on pistetty osittain uusiksi Eurooppaa ja Yhdysvaltoja varten. Hengenheimolaisina on mainittu monia naisartisteja <strong>Björkistä</strong> lähtien. Samalla voitaisiin mainita <strong>Roy Wood</strong> tai kuka tahansa teknologialla ääntään runsaasti manipuloiva; myös kotimainen <strong>Vuk</strong>, joka rakentaa Kimbran lailla kappaleitaan laululoopeille ja perkussiolle. Kimbran oma juttu perustuu 1900-luvun puolivälin naisstereotypioilla leikittelemiselle ja soulvaikutteille. Singleistä <em>Settle Down</em> on kotirouvaksi haluavan miltei robottimainen mantra,<em> Cameo Lover</em> taas päivitetty 1960-luvun tyttöbändi. Täydellistä raikkaan kitkerää poppia, kuten myös levylle nyt lisätty looginen seuraava single<em> Something in the Way You Are</em>. Kimbran laulukynä ei petä monipuolisemmillakaan alueilla:<em> Come Into My Head</em> ja <em>Call Me</em> tunkevat <strong>Princen</strong> r’n’b-valtakuntaan. Naisen jazz-opinnot kuuluvat itselauletuissa ja kieronkuuloisissa harmonioissa sekä <strong>Nina Simonelta</strong> lainatussa<em> Plain Gold Ringissä</em>. Heikkouksia ovat looppipedaalipohjaisten laulujen lievä mekaanisuus ja <em>Possen</em> indieskenetietoiset sanat: <em>”You got Morrissey, Joy Division on cd, but I don&#8217;t go for them, I can&#8217;t move to that beat.”</em> Ruusunpiikin uhka muuten ihanalta tuntuvassa tulevaisuudessa. (<strong>Gaius Turunen</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=XfKUjkqSRqg" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/XfKUjkqSRqg</a></p>
<h2>King Tuff – s/t</h2>
<p><em>Sub Pop</em></p>
<p><span class="arvosana">72</span> <strong>Kyle Thomas</strong> kuuluu samaan sarjaan <strong>Ty Segallin</strong> ja edesmenneen <strong>Jay Reatardin</strong> kanssa. Hän on suttuisen jenkki-indien karismaattinen yleissäätäjä, joka mieluummin pirskottelee luovuuttaan joka suuntaan kuin laittaa urakeskeisesti kaiken yhden kortin varaan. Sub Popin julkaisema eponyymi albumi on <strong>Feathersissä</strong> psykedeelistä folkia, <strong>The Witchissä</strong> (<strong>J Mascisin</strong> kanssa) stoneria ja <strong>Happy Birthdayssa</strong> indiepoppia tehtailleen Thomasin toinen <strong>King Tuff</strong> -nimellä julkaistu albumi. Vuoden 2007 <em>Was Deadia</em> seuraava levy soi suurimman osan kestostaan viehättävän laiskasti surisevaa garagerockia, joka on kuin varhaisen <strong>Supergrassin</strong> ja selväpäisen <strong>The Brian Jonestown Massacren</strong> risteytys. Levyn parhaista kappaleista ilmavan bassomelodian kuljettama <em>Losers Wall</em> on parasta slacker-rockia sitten <strong>Girlsin</strong> ja akustisesti rämpyttävä <em>Baby Just Break</em> luojan kiitos lähempänä <strong>Jonathan Richmania</strong> kuin <strong>The Kooksia</strong>. <em>Unusual Worldin</em> klassisessa popsoundissa vilahtaa jopa syntetisaattori. Pistemäärää laskevat <em>Strangerin</em> ja singlenäkin julkaistun <em>Bad Thingin</em> kaltaiset tylsät perusrockit, jotka olisi voinut siivota tältä levyltä jonkun toisen bändiprojektin siemenperunoiksi. (<strong>Antti Lähde</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/lRE3jb7VRns" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/lRE3jb7VRns</a></p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/d/o/p/dopingjpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/d/o/p/dopingjpg-500x500-non.jpg" />
    <title>&#8221;We wanna get loaded! And we wanna have a good time!&#8221; – eli 19 kappaletta, joista ei olisi tullut hittiä ilman remixiä</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/we-wanna-get-loaded-and-we-wanna-have-a-good-time-eli-19-kappaletta-joista-ei-olisi-tullut-hittia-ilman-remixia/</link>
    <pubDate>Thu, 19 Apr 2012 07:30:59 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>
		<category><![CDATA[Wanha!]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=26665</guid>
    <description><![CDATA[Nuorgam nostaa hattua Jason Nevinsille, Ferry Costenille, Armand Van Heldenille, Boris Dlugoschille, Todd Terrylle ja monelle muulle popmusiikin piikittäjälle. ]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img loading="lazy" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-26668" class="size-large wp-image-26668" title="Doping" alt="Belle &amp; Sebastianin Stuart Murdochin Fox in the Snow -kappaleeseen tilaamalla Boys Noize -remixillä oli arvaamattomia vaikutuksia." src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/04/Doping-700x504.jpg" width="640" height="460" /></a><p id="caption-attachment-26668" class="wp-caption-text">Belle &amp; Sebastianin Stuart Murdochin Fox in the Snow -kappaleeseen tilaamalla Boys Noize -remixillä oli arvaamattomia vaikutuksia.</p>
<p>Doping toimii, siksi sitä käytetään. Myös musiikissa.</p>
<p><em>Nuorgam</em> nostaa hattua <strong>Jason Nevinsille</strong>, <strong>Ferry Costenille</strong>, <strong>Armand Van Heldenille</strong>, <strong>Boris Dlugoschille</strong>, <strong>Todd Terrylle</strong> ja monelle muulle popmusiikin piikittäjälle. Ilman heidän lääkelaukkujensa aarteita lukemattomat hienot kappaleet olisivat jääneet alaviitteiksi musiikin historiaan sen sijaan, että olisivat kohonneet listojen kärkeen – ja usein singauttaneet esittäjänsä suosion uusiin sfääreihin.</p>
<p>Seuraavassa yhdeksäntoista kappaletta, joista ei olisi tullut hittiä ilman remixiä. Esittelemme niin alkuperäisen kappaleen kuin siitä tehdyn uusioversion, minkä lisäksi olemme laskeneet salaisella kaavan avulla, kuinka monta prosenttia kappaleen hittipotentiaali remixin myötä kasvoi.</p>
<p>Teksit ovat kirjoittaneet <strong>Markus Hilden</strong> (MH), <strong>Juha Merimaa</strong> (JM), <strong>Arttu Tolonen</strong> (AT), <strong>Gaius Turunen</strong> (GT) ja <strong>Anton Vanha-Majamaa</strong> (AVM). Editointi ja toimitustyö, sekä siitä johtuvat virheet, ovat <strong>Antti Lähteen</strong>.</p>
<h2>#19 Jennifer Lopez – I&#8217;m Real</h2>
<p><strong>Ennen:</strong> <em>Jenny from the Block</em> rävähti kertaheitolla poptähdeksi <em>If You Had My Love</em> -hitillään vuonna 1999. <em>I&#8217;m Realin</em> ilmestyessä pari vuotta myöhemmin hän oli suositumpi kuin koskaan.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=Y-N0eVy4UMo" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Y-N0eVy4UMo</a></p>
<p><strong>Sitten: Murder Inc.</strong> -mafian villit vuodet 2000-luvun alussa innostivat Lopezia muokkaamaan sinkuistaan täysin uusia biisejä.<em> I&#8217;m Realille</em> palkattiin mukaan<strong> Ja Rule</strong> ja sen tempoa hidastettiin niin, ettei uusi versio kuulostanut juuri lainkaan nasevasti hytkyvältä emoraidaltaan. Hot 100 -listan ykkönen.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/Sjx9oSJDAVQ" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Sjx9oSJDAVQ</a></p>
<h3>Kasvatti hittipotentiaalia: 39 %</h3>
<p><em>I&#8217;m Realin</em> remiksaus tehtiin USA:n hittiradioita varten ja siinä onnistuttiin erinomaisesti. Voidaan keskustella, onko se parempi kuin alkuperäinen. Minusta ei. (<strong>MH</strong>)</p>
<h2>#18 Freddie Mercury – Living on My Own</h2>
<p><strong>Ensin: Queenin</strong> Ainoan Oikean Laulajan ensimmäinen soololevy<em> Mr Bad Guy</em> (1985) poiki pari isohkoa hittiä, mutta <em>Living on My Own</em> kangistui brittilistan sijalle 50 – mikä oli odotettavissa, kun kyseessä oli jo levyn kolmas singlelohkaisu.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=KbqMD29qi58" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/KbqMD29qi58</a></p>
<p><strong>Sitten:</strong> Mercuryn kuoltua marraskuussa 1991 surukoneisto ylsi listamielessä lähes samanlaisiin saavutuksiin kuin <strong>John Lennonin</strong> poismenon jälkeen. Vanhojen soolokappaleiden remixeistä koottu <em>The Freddie Mercury Album</em> sisälsi <a href="http://www.youtube.com/watch?v=KKJ5WsLu5Xo"><strong>Julian Raymondin</strong> remixin <em>Living on My Ownista</em></a>. Brittilistan kärkeen elokuussa 1993 ylsi kuitenkin alla oleva <strong>No More Brothersin</strong> remix.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=NEyABL7Yevs" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/NEyABL7Yevs</a></p>
<h3>Kasvatti hittipotentiaalia: 49 %</h3>
<p>1980-luvun synapopilla ei olisi enää surukoneistokaan mahdollisimman isoa hittiä saanut, joten eurodanceksi oli biisi väännettävä. Raymondin remix on selvästi klubikäyttöön – alkuperäisen jazzpiano taipuu helposti myös housepianoksi. No More Brothersin versio on sisäsiistimpi ja tylsempi, hyvin ilmeistä listahittivarmistelua. Risuja ex-veljille myös Freddien hulvattomien vokaali-improvisaatioiden minimoimisesta. Tarkkavainuisempi eurodance-tuottaja olisi tajunnut, että tässä oli potentiaalia <strong>Scatmanin</strong> prototyypiksi! (<strong>GT</strong>)</p>
<h2>#17 Cornershop – Brimful of Asha</h2>
<p><strong>Ensin:</strong> Intilaistaustaisen britin <strong>Tjinder Singhin</strong> kirjoittama <em>Brimful of Asha</em> oli Cornershop-yhtyeen neljännen levyn kolmas single. Bollywood-laulajatar <strong>Asha Bhoslea</strong> kunnioittanut kappale oli hieno pophelmi ja pikkuhitti ja nousi brittilistan sijalle 60.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=lM7H0ooV_o8" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/lM7H0ooV_o8</a></p>
<p><strong>Sitten:</strong> Moni tykästyi <em>Brimful of Ashan</em> rentoon meininkiin. Yksi heistä oli <strong>Fatboy Sliminä</strong> paremmin tunnettu dj <strong>Norman Cook</strong>, joka teki kappaleesta remixin nopeuttaen sitä ja lisäten taustalle jytinää ja pauketta.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=MO4iqdrO3xQ" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/MO4iqdrO3xQ</a></p>
<h3>Kasvatti hittipotentiaalia: 52 %</h3>
<p>Remix julkaistiin aluksi vain rajoitettuna 12 tuuman maksisinglenä, mutta se nousi niin suosituksi, että pian tarvittiin cd-painos. Kappaleesta tuli Cornershopin ensimmäinen (ja ainoa) listaykkönen. Vaikka remix on kappaleen tunnetuin versio, on Cornershop jatkanut kappaleen soittamista sen alkuperäisessä muodossa ja tempossa. Ratkaisu on perusteltu, sillä iskevyydestään huolimatta Cookin nopeutus vie laululta alkuperäisen letkeyden. (<strong>JM</strong>)</p>
<h2>#16 David Bowie – Hallo Spaceboy</h2>
<p><strong>Ensin:</strong> Popin kameleontti kirjoitti <em>Hallo Spaceboyn</em> konseptialbumilleen <em>1. Outside</em> (1995).</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=q_Ph72pCNlM" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/q_Ph72pCNlM</a></p>
<p><strong>Sitten:</strong> Viralliseksi singleversioksi valittiin albumiraidan asemesta <strong>Pet Shop Boysin</strong> discohenkinen remiksaus, jolla <strong>Neil Tennant</strong> myös laulaa. Bowie ja Pet Shop Boys esittivät kappaleen vuoden 1996 Brit Awards -bileissä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=cwdssHTfPJQ" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/cwdssHTfPJQ</a></p>
<h3>Kasvatti hittipotentiaalia: 56 %</h3>
<p>Ihmiskunta ei vielä tunne kappaletta, jonka pophittipotentiaali ei olisi parantunut Neil Tennantin vokaaleiden ansiosta. (<strong>MH</strong>)</p>
<h2>#15 Sneaker Pimps – Spin Spin Sugar</h2>
<p><strong>Ensin:</strong> Triphop alkoi olla jo menneen talven lumia, kun Sneaker Pimps julkaisi <em>Becoming X</em> -esikoisensa (1996). Niinpä sitä piti ryydittää kovin trendikkäillä dub-mausteilla.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=id4splHS8vM" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/id4splHS8vM</a></p>
<p><strong>Sitten:</strong> Breikatakseen toden teolla hyvin coolin bändin piti turvautua populaarimpaan otteeseen. Amerikkalaisen dj-ikonin <strong>Armand Van Heldenin</strong> käsittelyn jälkeen <em>Spin Spin Sugar</em> nousi myös USA:n klubilistoille.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=zciWTiCdEsA" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/zciWTiCdEsA</a></p>
<h3>Kasvatti hittipotentiaalia: 58 %</h3>
<p><em>Spin Spin Sugarista</em> ei tullut remiksauksen ansiosta ainoastaan helpommin lähestyttävä vaan kenties myös parempi biisi – tai ainakin paljon tanssittavampi. (<strong>MH</strong>)</p>
<h2>#14 Wildchild – Renegade Master</h2>
<p><strong>Ensin:</strong> Tanssituottaja <strong>Roger McKenzie</strong> ehti juuri maistaa listamenestystä ennen menehtymistään sydänkohtaukseen syksyllä 1995, vain 24-vuotiaana. Alkuperäinen <em>Renegade Master</em> ylsi brittilistan 11:nneksi.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=eJR_dX8i0ww" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/eJR_dX8i0ww</a></p>
<p><strong>Sitten:</strong> Norman Cook eli Fatboy Slim, 1990-luvun lopun big beat -ilmiön keulakasvo, remiksasi <em>Renegade Masterin</em> talvella 1998 listakolmoseksi ja isoksi eurohitiksi.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=P6uX2XOo8lo" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/P6uX2XOo8lo</a></p>
<h3>Kasvatti hittipotentiaalia: 65 %</h3>
<p>Biisi ei välttämättä parantunut, mutta tuolloin ultraviileän Fatboy Slimin näkemys nosti Wildchildin hetkeksi parrasvaloihin, vaikka hän ei uransa aikana ehtinyt julkaista mitään erityisen merkittävää. Sitä se nuorena kuoleminen teettää. <em>Renegade Masterista</em> tulikin ehkä enemmän Fatboy Slimin kuin Wildchildin hitti. (<strong>MH</strong>)</p>
<h2>#13 Everything But the Girl – Missing</h2>
<p><strong>Ensin:</strong> Vuonna 1994 <strong>Tracey Thorn</strong> ja <strong>Ben Watt</strong> olivat folkjazzin veteraaneja, joiden ensimmäisestä levystä oli ehtinyt vierähtää jo kymmenen vuotta. Yhtyeen kahdeksas levy <em>Amplified Heart</em> ei sanottavasti uudistanut yhtyettä. Singleksi valittu <em>Missing</em> kuulosti toki kauniilta, mutta vain harva olisi veikannut kappaleelle elinkaarta pikkuklubien ja aikuisradion ulkopuolella.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/W9VdJA6BCww" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/W9VdJA6BCww</a><br />
<strong>Sitten:</strong> Hornin mukaan yhtye ymmärsi kuitenkin kappaleen potentiaalin ja lähetti sen <strong>Todd Terrylle</strong> toiveenaan saada kappaleesta tanssimiksaus diskoja varten. Terryn rohkea house-versio löi kaikki ällikällä, nousi Britanniassa listakolmosesi ja Yhdysvalloissa kakkoseksi ja nosti duon uran uuteen nousuun.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=ycPWuo7CsyA&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/ycPWuo7CsyA</a></p>
<h3>Kasvatti hittipotentiaalia: 66 %</h3>
<p>Terryn syöttämä pallo tuli ehkä arvaamattomasta suunnasta, mutta EBTG-kaksikko otti siitä tyylipuhtaan kopin. Kaksikon seuraavat levyt <em>Walking Wounded</em> ja <em>Temperamental</em> jatkoivat <em>Missingin </em>näyttämään suuntaan komein tuloksin. (<strong>JM</strong>)</p>
<h2>#12 SWV – Right Here</h2>
<p><strong>Ensin:</strong> Sisters With Voices oli menestyksekäs 1990-luvun R&amp;B-trio, jonka paremmat päivät lopahtivat miltei samalla kun swingbeat lakkasi kansaa kiinnostamasta. Debyyttialbumi <em>It&#8217;s About Timen</em> ensimmäinen single <em>Right Here</em> jäi vielä pikkuhitiksi, mutta pari seuraavaa hittiä tekivät kaupallisen läpimurron.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=2I1LdPCtWP4" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/2I1LdPCtWP4</a></p>
<p><strong>Sitten:</strong> <em>Right Heren</em> remix (josta vastasi ensimmäisen version tapaan swingbeatin kultasormi <strong>Teddy Riley</strong>) sämpläsi selkeän tunnistettavasti <strong>Michael Jacksonin</strong> <em>Human Naturea</em>. Kappale pääsi vuoden 1993 <em>Free Willy</em> -elokuvan soundtrackille, jossa Jacksonin omalla <em>Will You Be Therellä</em> oli jo keskeinen rooli. Kaiken lisäksi soundtrack julkaistiin Jacksonin oman MJJ-levymerkin kautta. Teddy Rileyn Jackson-yhteydet (mm. <em>Dangerous</em>-albumin osittainen tuottaminen) selittävät nekin <em>Right Heren</em> vahvan jacksonistamisen.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=NOKd_et0A4o" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/NOKd_et0A4o</a></p>
<h3>Kasvatti hittipotentiaalia: 70 %</h3>
<p>Yhdysvalloissa pärjääminen oli SWV:lle jo taattua, mutta mash-upilla <em>Right Here</em> saatiin myytyä albumin ostaneille uudestaan. Biisistä tuli bändin kotimaassa sen toiseksi isoin hitti (Billboardin kakkonen) ja Euroopassa ylivoimaisesti bändin suosituin. Muut SWV:n hitit eivät vanhalla mantereella kiinnostaneet levynostajia, mutta <em>Right Here/Human Nature</em> jaksoi Britanniassa peräti sinkkulistan kolmanneksi ja muuallakin top 20:n tuntumaan. Jackson-laina toimi siis takaporttina eurooppalaisten vieroksuman R&amp;B:n myymisessä. (Knoppitiedon kerääjiä kiinnostanee, että bändin namecheckauksen hoitaa nuori <strong>Pharrell Williams</strong>!) (<strong>GT</strong>)</p>
<h2>#11 Moloko – Sing It Back</h2>
<p><strong>Ensin: Róisín Murphyn</strong> ja<strong> Mark Brydonin</strong> Moloko nautti kulttisuosiota Brittein saarilla jo 1990-luvun puolivälissä, mutta juuri mikään ei viitannut tulevaan supertähteyteen. <em>Sing It Back</em> oli <em>I Am Not a Doctor</em> -albumin (1998) toinen sinkku ja raahusti brittilistan 45:nneksi.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=b9_OfgmGlDs" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/b9_OfgmGlDs</a></p>
<p><strong>Sitten:</strong> Saksalaisen <strong>Boris Dlugoschin</strong> house-remiksaus teki <em>Sing It Backista</em> klubbaajien ykköshitin ja Molokosta lopulta jokaisen eurooppalaisen popnörtin suosikkiyhtyeen, kunnes bändin taru päättyi vuonna 2006. Sen sijaan <em>Sing It Back</em> täyttää tanssilattian yhä kuusi vuotta myöhemmin.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=7DBG_uDp8Qc" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/7DBG_uDp8Qc</a></p>
<h3>Kasvatti hittipotentiaalia: 72 %</h3>
<p>Ilman Dlugoschin remiksausta Moloko olisi todennäköisesti jäänyt kyntämään indieklubeja ja brittilistojen ynnä muut -sijoituksia – sillä oletuksella, ettei Murphyn valloittavan eksentrinen olemus olisi riittänyt takaamaan laajempaa suosiota. (<strong>MH</strong>)</p>
<h2>#10 Kelly Rowland – Work</h2>
<p><strong>Ensin: Destiny&#8217;s Childin</strong> toiseksi tunnetuin jäsen oli vaipumassa unholaan, sillä pitkään kypsytellyn <em>Ms. Kelly</em> -kakkosalbumin (2008) ensimmäinen lohkaisu <em>Like This</em> ei juuri kiinnostanut ja alkuperäinen <em>Work</em> jäi niin ikään huomiota vaille ansioistaan huolimatta.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=lkZbXRIrvUo" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/lkZbXRIrvUo</a></p>
<p><strong>Sitten:</strong> Aiemminkin hittejä klubimuotoon sorvannut <strong>Freemasons</strong>-kaksikko muunsi <em>Workin</em> hengästyttäväksi arabirytmejä ja house-koukkuja viljeleväksi bilekilleriksi. Tuloksena vuoden parhaita biisejä ja iso listahitti Euroopassa.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/OOyDp44jn2s" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/OOyDp44jn2s</a></p>
<h3>Kasvatti hittipotentiaalia: 78 %</h3>
<p><em>Work</em> merkitsi selvää käännekohtaa Rowlandin uralla: hänestä tuli r&amp;b-laulajan ohella myös tanssidiiva ja hänelle lankesi merkittävä rooli <strong>David Guettan</strong> tarinassa kohti megatähteyttä. (<strong>MH</strong>)</p>
<h2>#9 Snoop Dogg – Wet</h2>
<p><strong>Ensin: Prinssi Williamin</strong> synttäreille tilaustyönä rustattu <em>Wet</em> on henkistä jatkoa vuoden 2007 uussoul-herkkupalalle <em>Sexual Eruption</em>. Kannabikselta käryävä flegmaattisuus ei kuitenkaan poikinut suurta hittiä. Kappale jäi Yhdysvaltain hiphop- ja r&amp;b-listalla sijalle 40.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=2-Fj33r2qdc" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/2-Fj33r2qdc</a></p>
<p><strong>Sitten:</strong> Kenet värvätään rukkaamaan missatusta mahdollisuudesta jättihitti? David Guettasta tietenkin. Patonkihousen kultasormi ymppäsi biisiin vähän <strong>Jomandan</strong> <em>Don&#8217;t You Want My Lovea</em>, nosti tempoa ja synnytti hitin, jollaiseen Dogg itse ei ole vuosikymmeneen yltänyt: kärkisijoja lukuisilla soittolistoilla, Yhdysvalloissa tanssilistan neljäs.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=KnEXrbAQyIo" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/KnEXrbAQyIo</a></p>
<h3>Kasvatti hittipotentiaalia: 84 %</h3>
<p>Liikaa ei voi korostaa sitä, kuinka iso juttu on päästä tekemään töitä David Guettan kanssa. Tai saada hänet remiksaamaan kappaleesi. Snoop Doggin tähti oli ollut pitkään laskussa, mutta <em>Sweat</em> nosti sitä ainakin hetkellisesti ylöspäin. Guettan näkemys on täydellinen klubibangeri ja oikeastaan enemmän hänen biisinsä kuin Snoopin. Jälkimmäisen mukavuusalueelta ollaan aika kaukana, mikä on ihan hyvä, sillä <em>Doggumentary</em> (2010), jonka ensisinkku <em>Wet</em> oli, on täysin yhdentekevä sekasotku. (<strong>AVM</strong>)</p>
<h2>#8 Eric B. &amp; Rakim – Paid in Full</h2>
<p><strong>Ensin:</strong> Eric B. &amp; Rakim on yksi hiphopin alkutaipaleen innovatiivisimmista yhtyeistä, ja Rakimia pidetään harvinaisen yksimielisesti yhtenä alan kaikkien aikojen parhaista solisteista. <em>Paid in Full </em>oli kaksikon ensimmäisen levyn viides sinkku. Sitä edeltäneet viisi singleä olivat käväisseet Billboardin R&amp;B-listan hännillä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=b6aAFkP0BGU" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/b6aAFkP0BGU</a></p>
<p><strong>Sitten:</strong> Brittikaksikko <strong>Coldcut</strong> sai remix-toimeksiannon Island Recordsilta. Remix osoittautui niin suosituksi klubeilla, että sitä alettiin promota sinkkuna Britanniassa. Uusi versio <em>Paid in Fullista </em>oli Eric B. &amp; Rakimin ensimmäinen oikea poplistahitti ja kaksikon avain maailmanmarkkinoille.</p>
<p>Lyhyt single-versio:</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=E7t8eoA_1jQ" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/E7t8eoA_1jQ</a></p>
<p>Niinikään legendaarinen 12&#8243;-miksaus:</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=LPRHknmCTdc" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/LPRHknmCTdc</a></p>
<h3>Kasvatti hittipotentiaalia: 86 %</h3>
<p>Alkuperäisasussaan <em>Paid in Full </em>on minimalistisen tehokas veto ja hieno biisi, muttei mikään crossover-hitti. Coldcutin koristeltua Eric B. &amp; Rakimin rytmimunan kuin Fabergé konsanaan, maailma oli taas yhden askeleen lähempänä syleilemään hiphopia aidosti globaalina kulttuurina. (<strong>AT</strong>)</p>
<h2>#7 Tori Amos – Professional Widow</h2>
<p><strong>Ensin:</strong> Tori Amos raivasi osaltaan tietä <strong>Sheryl Crow&#8217;lle</strong>, <strong>Alanis Morissettelle</strong> ja muille laulunkirjoittajanaisille 1990-luvun alussa platinakerroksia haalineilla <em>Little Earthquake</em>&#8211; ja <em>Under the Pink</em> -albumeillaan. <em>Professional Widow</em> oli <em>Boys for Pelen</em> (1996) neljäs single, eikä siltä odotettu paljoakaan&#8230;</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=JIS2U8grY1E" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/JIS2U8grY1E</a></p>
<p><strong>Sitten:</strong> &#8230;kunnes Armand Van Heldenin remiksaus sai ilmaa siipiensä alle. Tuloksena Amosin kolmas top ten -brittihitti ja ainoa ykkönen. Remiksaus julkaistiin jo alkuperäisellä singlellä, mutta <em>Radio Edit</em> paraatipuolena vuodenvaihteessa 1996–97.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=B58P5593d-w" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/B58P5593d-w</a></p>
<h3>Kasvatti hittipotentiaalia: 87 %</h3>
<p>It&#8217;s got to be big: <em>Professional Widow</em> ei alun perin tuoksunut pophitiltä, mutta van Heldenin remiksaus osui kaikin tavoin oikeaan saumaan. (<strong>MH</strong>)</p>
<h2>#6 Simian – Never Be Alone</h2>
<p><strong>Ensin:</strong> Manchesterilaisen indieryhmän kakkoslevy <em>We Are Your Friends</em> poiki pikkuhitin <em>Never Be Alone.</em> Valju rock-veto heräsi henkiin ainoastaan kertosäkeessään eikä juuri kukaan sitä enää muista.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=JBVlEjibJQY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/JBVlEjibJQY</a></p>
<p><strong>Sitten:</strong> Vuonna 2006 ranskalainen <strong>Justice</strong> osallistui remix-kilpailuun <em>We Are Your Friendsillä</em>, joka rukkasi uusiksi brittiryhmän neljän vuoden takaisen biisin. Lopputuloksena oli voitto MTV EMA:ssa parhaan musiikkivideon sarjassa, mikä suututti <strong>Kanye Westin</strong>, jonka <em>Touch the Sky</em> jäi täten pystittä. <em>NME</em> listasi <em>We Are Your Friendsin</em> viidentoista viime vuoden parhaiden kappaleiden joukkoon.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=L0TvnWRSyr4" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/L0TvnWRSyr4</a></p>
<h3>Kasvatti hittipotentiaalia: 89 %</h3>
<p>Modernin elektronisen musiikin suuri mestariteos on hävettävän hieno kappale. Justicen sopivan limainen tuotanto haisee tekonahalta ja pallihieltä, ja yksinkertaisen tehokas kertosäe pyörii biisin primus motorina. Taustalla tapahtuu kyllä kaikkea, mutta fokus on ennen kaikkea äärisimppelissä säeparissa <em>”we are your friends / you&#8217;ll never be alone again”</em>. Voi tätä katkeransuloista toiveikkuuden tunnetta. (<strong>AVM</strong>)</p>
<h2>#5 Suzanne Vega – Tom&#8217;s Diner</h2>
<p><strong>Ensin:</strong> <em>Luka</em>-singlellään taivaskanavilla keikkunut Suzanne Vega esitti jo vuonna 1981 kirjoittamansa <em>Tom&#8217;s Dinerin</em> täysin ilman säestystä. Molemmat kappaleet löytyvät <em>Solitude Standing</em> -kakkosalbumilta (1987).</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=58Nz7y26Tfs" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/58Nz7y26Tfs</a></p>
<p><strong>Sitten:</strong> Ei mikään ihme, että <strong>DNA</strong>-tuottajakaksikko iski silmänsä ja korvansa <em>Tom&#8217;s Dineriin</em>. Biisi suorastaan huusi tuekseen maukasta tanssibiittiä. Remiksaus nousi listoille lopulta vuonna 1990, juuri Vegan kolmannen albumin <em>Days of Open Handin</em> ilmestyttyä eikä sitä julkaistu millään studioalbumilla.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=FLP6QluMlrg" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/FLP6QluMlrg</a></p>
<h3>Kasvatti hittipotentiaalia: 93 %</h3>
<p>A cappella -esitykset eivät ole koskaan pärjänneet listoilla, joten mikä tahansa käsittely olisi tehnyt <em>Tom&#8217;s Dinerista</em> potentiaalisemman hitin. Biisi nousi muun muassa Saksan ykköseksi ja Britannian kakkoseksi. (<strong>MH</strong>)</p>
<h2>#4 Primal Scream – I’m Losing More Than I’ll Ever Have</h2>
<p><strong>Ensin:</strong> Vuodesta 1986 vuoteen 1991 Primal Scream oli vain yksi keskinkertainen indiebändi satojen muiden juuri ja juuri levytyssopimuksen saaneiden joukossa. Sen kaksi ensimmäistä levyä, <em>Sonic Flower Groove </em>ja <em>Primal Scream</em>, olivat flopanneet. <em>I&#8217;m Losing More Than I&#8217;ll Ever Have </em>löytyy jälkimmäiseltä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/3mcJMve476I" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/3mcJMve476I</a></p>
<p><strong>Sitten:</strong> Kun bändin jäsenet löysivät ravet ja yhdestä niistä <strong>Andrew Weatherallin</strong>, alkoi tapahtua. Bändi pyysi mieheltä remixiä. Weatherall pisti biisin palasiksi ja kokosi uudestaan niin, ettei sitä enää tunnistanut entisekseen. Se sai uuden nimen, <em>Loaded, </em>ja aloitti prosessin, josta kasvoi niin monta elämää muuttanut ja Primal Screamin klassikkoliigaan nostanut <em>Screamadelica</em>.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/3O9sLkn3nz0" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/3O9sLkn3nz0</a></p>
<h3>Kasvatti hittipotentiaalia: 95 %</h3>
<p>Weatherall taikoi koko homman ilmasta. On olemassa häviävän pieni mahdollisuus, että maailma olisi hullaantunut alkuperäiskappaleen kehnosta<strong> Rolling Stones</strong> -pastissista. Häviävän pieni. (<strong>AT</strong>)</p>
<h2>#3 William Orbit – Barber&#8217;s Adagio for Strings</h2>
<p><strong>Ensin: Madonnan</strong> <em>Ray of Light</em> -albumin tuottajana läpi lyönyt Orbit päätti levyttää omat näkemyksensä taidemusiikin klassikoista. Uunista tuli <em>Pieces in a Modern Style</em> -albumi (2000).</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=TmJLhyBCGI4" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/TmJLhyBCGI4</a></p>
<p><strong>Sitten:</strong> Hollantilainen <strong>Ferry Corsten</strong> puki <strong>Samuel Barberin</strong> <em>Adagio for Stringsin</em> trance-kuosiin. Versio meni brittilistan neljänneksi ja rohkaisi tuhannet ihmiset hankkimaan ambient-henkisen <em>Pieces in a Modern Stylen</em>.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=7nPAkX1oot0" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/7nPAkX1oot0</a></p>
<h3>Kasvatti hittipotentiaalia: 98 %</h3>
<p>Ajatus alkuperäisestä albumiversiosta listahittinä on melko absurdi. Myös seuraavan, ja toistaiseksi viimeisen, brittihittinsä soolona Orbit sai uudelleenkäsittelyn avulla: <strong>Maurice Ravelin</strong> <em>Pavane pour une infante défunten</em> remiksasi mies itse. (MH)</p>
<h2>#2 Los Del Rio – Macarena</h2>
<p><strong>Ensin:</strong> Sevillalainen lounge-duo Los Del Rio oli esiintymismatkalla Venezuelassa, kun duon osapuolista toinen, <strong>Antonio Romero Monge</strong>, sai yksityisjuhlissa tapaamastaan tanssijasta inspiraation rumban rytmillä etenevään kappaleeseen. Kappaleen nimeksi tuli ensin <em>Ma’dalena</em>, mikä viittasi <strong>Maria Magdalenaan</strong> ja siten kevytkenkäiseen naiseen. Yhtye levytti kappaleen useita kertoja, vuonna 1992 rumbana ja seuraavana vuonna flamenco-rumba-pop-fuusiona. Kappale sai suosiota espanjankielisessä maailmassa, ja Puerto Ricossa siitä tehtiin vaalilaulu.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=nd5hXdSEnWA&#038;feature=results_video&#038;playnext=1&#038;list=PL391FE2094601BFCC" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/nd5hXdSEnWA</a></p>
<p><strong>Sitten:</strong> Suosio Puerto Ricossa sai <em>Macarenan</em> leviämään Yhdysvaltojen latinoyhteisöihin. Miamissa se päätyi dj-kaksikko <strong>Bayside Boysin</strong> remiksaamaksi. Pian iso pyörä alkoi pyöriä: kappaleeseen kirjoitettiin englanninkielisiä sanoja (jotka annettiin naisäänelle laulettaviksi). Suurin oivallus oli kuitenkin kappaleen video, jonka tanssin kehitti lähteestä riippuen joko venezuelalainen salsaopettaja tai videolla itsekin tanssiva koreografi. Mene ja tiedä. Joka tapauksessa lopputulos oli kansainvälinen megahitti, riesaksi asti levinnyt tanssi-ilmiö ja 1990-luvun paras tanssiraita.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=5NKiHvHiOxA" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/5NKiHvHiOxA</a></p>
<h3>Kasvatti hittipotentiaalia: 99 %</h3>
<p><em>Macarena</em> ketkutti Los Del Rion kaikkien aikojen yhden hitin ihmeeksi, vaikka happamien kommentaattorien – kuten remixin tehneiden Bayside Boysin – mielestä ihan koko kunnia ei ehkä kuulunut heille. Duo sai hitistään vain 25 prosentin osuuden, mutta teki kaksikosta varakkaita herrasmiehiä. (<strong>JM</strong>)</p>
<h2>#1 Run-D.M.C. – It’s Like That</h2>
<p><strong>Ensin:</strong> <em>It&#8217;s Like That </em>oli klassikkobändin ensimmäinen sinkku. Hittinä se jäi vaatimattomaksi eikä yltänyt kuin sijalle 15 Yhdysvaltain R&amp;B-listalle. Sinkku ja etenkin sen b-puoli <em>Sucker MC&#8217;s </em>olivat suosittuja hiphop-klubeilla 1980-luvun puolenvälin tienoilla, eli kulttibiisiksi <em>It&#8217;s Like That</em> jäi. Euroopassa se ei mennyt läpi edes sen vertaa. Vasta kolme vuotta myöhemmin <strong>Aerosmithin</strong> kanssa taltioitu <em>Walk This Way </em>teki kolmikosta tähtiä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/_hN1SKVx31s" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/_hN1SKVx31s</a></p>
<p><strong>Sitten:</strong> Vuonna 1997 amerikkalainen house-dj <strong>Jason Nevins</strong> remiksasi kappaleesta säälimättömästi etenevän tanssipopjyrän. Kappaleesta tuli kansainvälinen hitti, yksi niitä kappaleita, joita ei pääse pakoon. Se oli brittilistan ykkösenä kuusi viikkoa vuonna 1998.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/TLGWQfK-6DY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/TLGWQfK-6DY</a></p>
<h3>Kasvatti hittipotentiaalia: 100 %</h3>
<p>Nevins kasvatti jo unholaan jääneen rapakontakaisen kulttisinkun hittipotentiaalia 100 prosenttia. <em>It&#8217;s Like Thatin </em>alkuperäisversiolla ei olisi ollut mitään mahdollisuutta menestyä singlenä 1990-luvun lopussa. Nevinsilla maksettiin duunista muuten se normaali 5 000 dollarin kertakorvaus&#8230; (<strong>AT</strong>)</p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/k/a/n/kansipeakinglightsjpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/k/a/n/kansipeakinglightsjpg-500x500-non.jpg" />
    <title>Minikritiikit, viikko 16</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/kritiikit/minikritiikit-viikko-16/</link>
    <pubDate>Mon, 18 Apr 2011 05:00:47 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Arviot]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=4264</guid>
    <description><![CDATA[Arvosteltuina Cornershopin, Lupe Fiascon, Foundin, Frankie &#038; the Heartstringsin, Katy B:n, Peaking Lightsin ja Wye Oakin uudet albumit.
]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<h2>Cornershop – &amp; the Double ’O’ Groove Of<br />
<span style="color: #444444; line-height: 24px; font-size: 16px;"><em>Ample Play</em></span></h2>
<p><em></em><span class="arvosana">74</span><em>Brimful of Asha</em> -jättihitin varjoon jäänyt <em>When I Was Born for the 7th Time</em> (1997) oli yksi 1990-lukuisen kollaasipopin mestariteoksista, leikkisä, imelältä tuoksahtava ja jokaisella kuuntelulla jotain uutta itsestään kertova albumi, jolla on iso, hymyilevä sydän. Sitä seuranneen puolentoista vuosikymmenen aikana <strong>Cornershop</strong> ei saanut aikaan juuri mitään mainitsemisen arvoista.</p>
<p><em>Double ’O’ Groove </em>palauttaa muistot Cornershopin kulta-aikaan. Hajamielisen ja huolettoman oloiselta albumilta puuttuu kaikki se ryppyotsaisuus ja rypistys, joka teki esimerkiksi <em>Handcream for a Generationista</em> (2002) yhden hengettömimmistä tällä vuosituhannella julkaistuista levyistä. Heleä-äänisen punjabilaislaulajan <strong>Bubbley Kaurin</strong> maailmalle esittelevää albumia työstettiin peräti seitsemän vuotta. Levyn kymmenestä kappaleesta elastisesti helisevä <em>Topknot</em> ja minimalistisesti groovaava <em>Natch</em> julkaistiinkin singlellä jo vuonna 2004! Niiden lisäksi levyn parhaimmistoon nousevat <strong>Aphrodite’s Childia</strong> muistuttava <em>Double Decker Eyelashes</em> ja<em> Don’t Shake It</em>, jolla <strong>Tjinder Singh</strong> väläyttää osaamistaan barokkisen sunshine-popin saralla. (Antti Lähde)<br />
<p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=T-NZo9z-FDQ" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/T-NZo9z-FDQ</a><br />
<span class="videokuvateksti">Cornershop feat. Bubbley Kaur – Topknot</span></p>
<h2>Lupe Fiasco – Lasers<br />
<span style="color: #444444; line-height: 24px; font-size: 16px;"><em>Atlantic</em></span></h2>
<p><span class="arvosana">61</span> Vaikka perinteinen ”pyhä artisti vs. levy-yhtiön sieluttomat pukumiehet” -asetelma onkin aikamoinen klisee, tämä albumi on hyvä esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun levyjä tehdään focus group -ajattelun nostattamat taalankuvat silmissä. <strong>Lupe Fiasco</strong> itse on tehnyt selväksi, että erinäisistä levy-yhtiösotkuista johtuen platta tehtiin pitkälti bisnespuolen ehdoilla.</p>
<p>Ja kyllähän se kuuluu. Aiemmin omaperäisellä, lämpimän futuristisella soundillaan erottuneen Lupen albumin jokaiselle raidalle on nyt puskuahdettu stadionkokoisia <strong>Rihanna</strong>-kertosäkeitä. Tämä on räikeässä ristiriidassa Fiascon terävän riimittelyn kanssa. Onkin likipitäen rikos, että tämän hetken lahjakkaimpiin räppäreihin lukeutuvan miehen flow murskataan korskeassa ylituotannossaan totalitaaristen kertsien alle.</p>
<p>Brittien fantastinen grime-mc <strong>Sway</strong> vierailee biisillä <em>Break the Chain</em>, joka kiteyttää albumin ongelman: Lupen ja Swayn hallitsemat säkeistöt kuulostavat kekseliäiltä ja energisiltä, kun taas kertosäe tuo mieleen lähinnä <strong>Modern Talkingin</strong> imelän krauttipopin <strong>David Guetta </strong>-sukupolvelle päivittynä. (Santtu Reinikainen)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=btQKGvVRnZ8" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/btQKGvVRnZ8</a><br />
<span class="videokuvateksti">Lupe Fiasco – Words I Never Said feat. Skylar Grey </span></p>
<h2>Found – Factorycraft<br />
<span style="color: #444444; line-height: 24px; font-size: 16px;"><em>Chemikal Underground</em></span></h2>
<p><em></em><span class="arvosana">67</span><strong>Found</strong> on edinburghilainen, monenkirjavissa avantgarde-projekteissa marinoitunut trio, jonka kolmas albumi yllättää popmaisuudellaan. <em>Factorycraft</em> pursuaa ideoita ja ajatuksia, mutta on liian kliininen tuottaakseen kuulijalle kovinkaan syviä tunne-elämyksiä. Tasavahvan ja lopulta myös -paksun albumin ylivoimaisesti paras kappale on singlenäkin julkaistu <em>Machine Age Dancing</em>, joka rakentaa sillan <strong>Everly Brothersin</strong> harmoniapopin ja kolean indietronican välille. Hyviä kappaleita löytyy muitakin, kuten riemastuttavasti nimetty drone-jurnutus <em>You’re No Vincent Gallo</em>, mutta Factorycraftissa on liikaa laboratoriota ja liian vähän sydäntä, jotta se voisi nousta samanhenkisten <strong>Pinbackin</strong>, <strong>Grizzly Bearin</strong> tai <strong>The Notwistin</strong> parhaiden töiden rinnalle. (Antti Lähde)<br />
<p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=52xCERqSqvs" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/52xCERqSqvs</a><br />
<span class="videokuvateksti">Found – Machine Age Dancing (livenä Edinburghissa 4.12.2010)</span></p>
<h2>Frankie &amp; the Heartstrings – Hunger<br />
<span style="color: #444444; line-height: 24px; font-size: 16px;"><em>Pop Sex</em></span></h2>
<p><span class="arvosana">62</span> Sunderlandilainen <strong>Frankie &amp; the Heartstrings </strong>huokuu nuorille popyhtyeille tyypillistä yli-innokkuutta. Yhtyeen esikoisalbumilla sen voi kuulla kaikenkattavana hätäilynä ja huojuvuutena, mutta myös parina Täydellisenä Pophetkenä, joiden edessä ei voi kuin kumartaa. Frankie &amp; the Heartstringsin vahvin lenkki on laulaja <strong>Frankie Francis</strong>, jonka paatoksellisessa ja kiljahtelevassa tulkinnassa on paljon <strong>Erasuren Andy Belliä</strong> ja <strong>ABC:n Martin Fryta</strong>. Francis on muuhun bändiin verrattuna aivan omalla tasollaan; hieman kuin <strong>Martin Rossiter</strong> oli kimalteleva helmi <strong>Genen</strong> soittaja-sioille. Frankie &amp; the Heartstrings hakee vaikutteensa ei-niin-yllättäen 1980-luvulta: ihastuttavasti kuplivalla<em> Ungrateful</em>-singlellä bändi tekee parhaansa kuulostaakseen <strong>Orange Juicelta</strong>, rempseä <em>Possibilities</em> tuo puolestaan mieleen <strong>The Clashin</strong> popeimmillaan. Hutejakin levyltä löytyy: esimerkiksi <em>It’s Obvious</em> on umpisurkea, viisi vuotta myöhästynyt yritys tavoittaa <strong>Franz Ferdinandin</strong> esikoisalbumin maaninen iskevyys. (Antti Lähde)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=5y5J4K3wMN8" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/5y5J4K3wMN8</a><br />
<span class="videokuvateksti">Frankie &amp; the Heartstrings – Ungrateful</span></p>
<h2>Katy B: On a Mission<br />
<span style="color: #444444; line-height: 24px; font-size: 16px;"><em>Columbia</em></span></h2>
<p><span class="arvosana">85</span> Dubstep-piireistä ponnistaneen <strong>Katy B</strong>:n debyytti solahtaa sulavasti tyylikkään ja fiksun brittiläisen rytmimusiikin jatkumoon – jopa siinä määrin, ettei levyä olisi voitu missään muualla edes tehdä. Henkisiä edeltäjiä voisi luetella elektronisen kauden <strong>Everything But the Girlistä</strong> lähtien, mutta lähimpänä Katyn soundi taitaa kuitenkin olla kahta levylläkin mukana olevaa artistia.</p>
<p>Jos siis halutaan yksinkertaistaa (ja haluammehan me), voidaan sanoa, että <em>On a Mission</em> yhdistää <strong>Ms. Dynamiten</strong> haikean garage-r&amp;b:n <strong>Magnetic Manin</strong> enigmaattiseen bassorytmittelyyn. Levyllä on myös sekvensseripätkien sijaan ihan oikeita, hyviä biisejä. Kuin vain paras tanssimusiikki voi, ne saavat tanssihalut ja tunteet heräämään samanaikaisesti. Ja siinä on temppu, johon aika harva lopulta pystyy. (Santtu Reinikainen)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=qNhPYj-5rIY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/qNhPYj-5rIY</a><br />
<span class="videokuvateksti">Katy B – Katy on a Mission</span></p>
<h2>Peaking Lights: 936<br />
<span style="color: #444444; line-height: 24px; font-size: 16px;"><em>Not Not Fun</em></span></h2>
<p><span class="arvosana">85</span> Aviopari <strong>Indra Dunis</strong> ja <strong>Aaron Coyes</strong> ovat saaneet aikaan jo toisen albumillisen hämyistä, mutta helposti lähestyttävää dubia. Kaiken kaikkiaan duon rumpu- ynnä muihin luuppeihin ja kaikuihin nojaava rytmitaide ei ole kuitenkaan – luojan kiitos – uskollinen jamaikalaiselle innoittajalleen: se punoo luupeista, synista, psykedeliakitaroista ja lantioon menevistä bassolinjoista kudelman, jonka päällä <strong>Numbers</strong>-yhtyeessä rummuttaneen Indran uneliaat vokaalit leijuvat juuri sopivasti. Vaikka tietynlainen monotonisuus kuuluu asiaan, oikeassa paikassa oikeaan aikaan tämä albumi on parasta ikinä. (Juho Kaitajärvi)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=omGnzAd28YM" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/omGnzAd28YM</a><br />
<span class="videokuvateksti">Peaking Lights – Amazing and Wonderful </span></p>
<h2>Wye Oak – Civilian<br />
<span style="color: #444444; line-height: 24px; font-size: 16px;"><em>Merge Records</em></span></h2>
<p><em></em><span class="arvosana">85 </span><strong>Jenn Wasnerin</strong> ja <strong>Andy Stackin</strong> muodostama <strong>Wye Oak</strong> äityy kolmannella levyllään uransa monipuolisimpaan ja kiehtovimpaan esitykseen. Omaehtoinen duo hoitaa kerralla kaikki bändisoittimet, mutta löytää karsitusta arsenaalistaan dynamiikkaa ja runsautta. <em>Civilian</em> on täynnä huolellista etsimistä ja riemuisaa löytämistä. Wye Oak maistelee teemojaan mieluummin hetken liian kauan kuin liian vähän. Se ei kuitenkaan sorru pitkäveteisyyteen. Kappaleet etenevät Wasnerin vetoavan laulun kannattelemina luontevasti ja vievät usein jonnekin aivan muualle kuin mistä on lähdetty liikkeelle. Vaikka Wye Oak on parhaimmillaan kauniissa ja pienimuotoisissa kierroissaan, se myös hyökkää ärhäkästi. <em>Holy Holyn</em> ja nimikkokappaleen kaltaisissa täysosumissa ääripäät limittyvät luontevasti. <em>Civilianilla</em> Wye Oak tuntuu tutkivan hartaasti ja monesta eri näkökulmasta sitä, miltä <strong>Low</strong> tai <strong>Beach House</strong> kuulostaisivat nurkkaan ahdistettuina. Tutkimustuloksensa yhtye kertoo omalla äänellään. (Hannu Linkola)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=i2VNG8yMI8w" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/i2VNG8yMI8w</a><br />
<span class="videokuvateksti">Wye Oak – Civilian</span></p>
]]></content:encoded>

    </item>
  </channel>
</rss>
