Joensuu 1685 oli yksi tärkeimpiä tekijöitä shoegaze-soundin paluussa suomalaiseen indieen 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Kuva: Tomi Palsa.

Shoegazen elämänkaari on samanlainen kuin monen muunkin musiikkityylin – innostus, unohdus ja uudelleen löytyminen.

Shoegaze ei syntynyt tyhjästä. Sen keskeisiin esikuviin kuuluvat esimerkiksi Cocteau Twins, The Jesus And Mary Chain, My Bloody Valentine ja Dinosaur Jr. Niillä kaikilla oli oma tunnistettava soundinsa. Ne kaikki olivat aika pienten diggaripiirien suosikkeja niin Suomessa kuin muuallakin.

Tyylilajin nimi viittaa tapaan, jolla yhtyeiden kitaristeilla oli tapana tuijottaa kenkiään – tai efektipedaaleitaan. Usein bändien tyypittely shoegazeksi tapahtuukin sen perusteella, miltä niiden kitarat kuulostavat. Alusta asti shoegazen ääripäiden, vaikkapa My Bloody Valentinen hurjan holokaustin ja Cocteau Twinsin hahtuvina leijailevien kaikujen, väliin on mahtunut paljon hyvin erilaista musiikkia.

Vaikka Dinosaur Jr:n varhainen Britannian-kiertue ja etenkin sen kitaristin J Mascisin holtiton tyyli olivat tärkeitä innoittajia shoegazen synnyssä, on kyseessä perienglantilainen ilmiö. Se syntyi vahvasta teestä ja sateisista iltapäivistä opiskelija-asuntoloissa.

Yhtenä uuspsykedelian muotona nähtävän shoegazen kulta-aikaa vietettiin aivan 1990-luvun alussa. Koko liikkeelle alustan valanut My Bloody Valentine ja ensimmäisen aallon tärkeimmät yhtyeet Ride ja Slowdive muodostavat tyylilajin ydinkolmikon.

My Bloody Valentine vuonna 2013. Kuva: Martin Donohoe / Wiki Commons.

Shoegazessa oli kyse ennen kaikkea siitä, miltä musiikki kuulosti. Se perustui yhteiseen estetiikan tajuun eikä sisältänyt minkäänlaista yhteiskunnallista ideologiaa. Se oli myös poikkeuksellisen tasa-arvoinen liike. Siihen ei kuulunut minkäänmoista tähtikulttia ja yhtyeissä oli paljon naismuusikkoja.

Soittajien ja seuraajien ulkonäössäkin korostui tavallisuus. Näkyvimmät heimomerkit olivat Dr. Martens -kengät ja silmillä roikkuvat hiukset. Myös kuluneita farkkuja ja raitapaitoja suosittiin. Kaunosieluisimmilla saattoi jopa olla helmet kaulassa.

Shoegaze pysyi pinnalla vain pienen hetken. Kun ensin Amerikasta työntynyt grunge ja sitten brittipop valloittivat weeklyjen kannet, shoegaze väistyi suosiolla. Tyylin keskeisistä yhtyeistä Ride siirtyi vaikutteensa 1960-luvulta napanneeseen retrorockiin ja Slowdive elektronisempaan ja hiljaisempaan ilmaisuun. My Bloody Valentine jäi pitkälle tauolle. (Nyt kaikki kolme ovat palanneet takaisin ja jopa esiintyivät Flow-festivaaleilla peräkkäisinä vuosina.)

Toki Suomessakin kuunneltiin shoegazea sen kulta-aikana, mutta levytetty musiikki tuli hiukan jälkijunassa. Haukiputaalainen Aknestik oli yksi ensimmäisistä yhtyeistä, joka julkaisi selvästi shoegazelta kuulostavia biisejä. Helsinkiläisen Wilman ensimmäinen albumi (Pölyä kuusta, 1992) viittasi shoegazeen aika varovasti, mutta esimerkiksi toisen levyn (Claudius, 1993) nimibiisin massiivisen soundin lähteestä ei voi erehtyä.

1990-luvun puolivälin jälkeen shoegaze painui maan alle. Suomessa kitaravalliyhtyeet olivat enemmän Dinosaur Jr- ja Sonic Youth -lähtöisiä – amerikkalaisempia, rokkaavampia ja usein äkkiväärempiä. Ne eivät pyrkineet kauneuteen, vaan johonkin muuhun.

Ajatus kuitenkin kyti jossain. Vähitellen shoegaze hiipi takaisin esiin, tietenkin muotoaan muuttaneena ja lukuisiksi alatyyleiksi pirstaloituneena, siis aivan kuten muuallakin.

Joensuu 1685:n musiikki on luokiteltavissa monella muullakin termillä, mutta sen jälkeen sieltä täältä rupesi putkahtamaan yhtyeitä, joissa oli kyse ennen kaikkea shoegazesta. Reginan Soita mulle -albumi (2011) teki siitä hetkeksi melkein valtavirtaista musiikkia.

Parin viime vuoden aikana jopa Suomessa on ilmestynyt paljon musiikkia, jota voi halutessaan kutsua shoegazeksi. Vielä enemmän on sellaisia yhtyeitä, joissa voi kuulla shoegaze-vaikutteita. Niistä useimmat olen unohtanut kuuntelulistalta.

#1 Aknestik – Ilmakitaroita tuulikaapissa (albumilta Valassaaret, 1993)

Video ei ole enää saatavilla

Kai Latvalehto (kitara): Ensimmäisestä Somaa-omakustannesinglestä (1989) lähtien Aknestik pyrki siihen, että kuulostaisi ajassa kiinni olevalta, modernilta kitarapopyhtyeeltä. Sivuaskeleita otettiin reippaastikin.

Shoegaze, tai muutamat tähän tyylisuuntaan liitetyt orkesterit, vaikutti Aknestikin soundiin hyvin paljon. Etenkin Ride. Jo Syvät veet -ep:ltä (1992) löytyy Hontelo, jossa on paljon samaa kuin Riden Like A Daydreamissä.

Vesa Kupila (kitara): Valassaaret-levyn julkaisusta tuli maaliskuussa 25 vuotta. Valassaaret on mulle rakkain AT-levy, niin musiikillisesti kuin fiilistasollakin.

Aiemmin oltiin tehty studiossa demoja, single, pari ep:tä ja yksi albumi. Meillä oli siis etäinen käsitys siitä, mitä studiossa oleminen tarkoittaa. Levy tehtiin Oulussa SM-studiolla. Niksu Nikula -vainaa oli tuottaja-äänittäjä-miksaaja.

Niksun kanssa oltiin tehty kaikki edeltävätkin studiotyöt Ojat on rajat -levyä (1991) lukuun ottamatta, joten oltiin tutulla porukalla liikkeellä. Se teki hommasta helpon. Fiilis studiolla oli turvallinen. Kaikenlaista uskalsi kokeilla.

Tuolloin elettiin muutenkin viattomuuden aikaa ja kaikki musatouhuun liittyvät jutut olivat uusia ja mahtavia. Muutenkaan ei ollut huolta maailmassa.

Latvalehto: Ilmakitaroita taisi olla työstämisvuorossa jonkin illan päätteeksi. Ihmettelin, kun kerrankin kukaan ei valittanut tai kieltänyt, kun ehdotin, että vielä voisi yhden särökitaran käydä töräyttämässä. Kitararaitoja, joissa sävellaji laajenee vapaasti, taisi olla toistakymmentä.

Kupila: Luultavasti Ilmakitaroiden synty noudatteli aika lailla perinteistä kaavaa, jolla tuohon aikaan toimittiin. Biisit tulivat (Jukka) Takalon tai Latvalehdon suunnalta. Yleensä Kaitsulla oli neliraiturilla tehty demo, josta sai pienen käsityksen, mitä säveltäjän mielessä on mahtanut liikkua. Jukka esitti biisiaihionsa akustisen kitaran kanssa ja heitteli kommentteja, mihin suuntaan biisin pitäisi mennä. ”Mieti The Churchia”, se saattoi sanoa.

Ilmakitarat on Jukan biisi eli ensitapaaminen sen kanssa oli treenikämpällä akustisen rämpytyksen kera. Yleensä kun biisin soinnut ja rakenne oli esitelty, sitä alettiin soittaa. Katsottiin, mihin päin se lähtee menemään. Toisinaan kävi niin, että biisistä tuli tyystin erilainen kuin kellään oli mielessä.

Kaitsu oli meidän indiemies. Hänellä oli laajin musiikillinen sivistys ja hän oli töissä levykaupassa. Hän myös yritti parhaansa mukaan laajentaa meidän muiden umpimielisten musiikillista spektriä.

Muistan, kun Kaitsu antoi mulle My Bloody Valentinen ja Riden levyjä kuunneltavaksi, että vähänkö surisee. Kyllähän se kelpasi, mutta oli ehkä turhan jyrkkää mun makuun. Viihdyin tuohonkin aikaan paremmin vähän kevyemmän indien, The Smithsin ja R.E.M.:n parissa.

Studiossa Kaitsu näki tilaisuutensa ja ohjasi meitä kitaravallisuuntaan. Aika varmasti Valassaarten referenssilevyjen joukossa oli myös My Bloody Valentinea.

Toisinaan sovitusvaiheessa ilmeni ryttäämistä. Termi syntyi, kun joku alkoi soittaa käsittelyssä ollutta biisiä hirmu temmolla ja väkivaltaisella otteella ja muut lähtivät leikkiin mukaan. Soiton tauottua todettiin, että ”jätkä ryttäs biisin”. Joskus ryttääminen oli tuloksellista ja biisi muuttui alkuperäisestä parempaan suuntaan.

Veikkaan, että juuri näin kävi Ilmakitaroille. Se kuulostaa biisiltä, joka on rytätty.

Ilmakitarat on aika vimmainen biisi. Muistaakseni ensin tallennettiin kaikkien soitto livenä, koska peruskaahaus saadaan paremmin toimimaan, kun kaikki soittaa yhtä aikaa samassa tilassa. Kitararaitoja lisättiin sitten ”jokunen”. Minä sahailin alle surinaa ja Kaitsu vongutti päälle.

Biisi saa kruununsa Kaitsun ulisevista kitaroista. Muistelen, että kun hän oli soittamassa äänitystilassa, tarkkaamossa oli hymyt leveällä ja ihokarvat pystyssä. Aika tymäkkää settiä tuli kaiuttimista.

Latvalehto: Miksauksessa Niksu Nikula väänsi parilla napin pyöräytyksellä Mikon (Rautalin) rumpuihin kolkon laatikkosoundin ja Jukalle terävän laulusoundin, jotta sanoista saisi kuitenkin selvää. Hyvin orgaaninen ja ripeä suoritus.

Kupila: Ilmakitaroita oli kiva soittaa livenä. Luonnollisesti se vähän köyhtyi livenä, kun kitaroita oli vain kaksi. Kerran Tampereen Yo-talolla Pietiläisen Tommi tuli soittamaan kolmatta kitaraa ja se kyllä kuului. Sen vedon olisin halunnut nähdä ja kuulla yleisön joukossa.

#2 Wilma – Claudius (albumilta Claudius, 1993)

Video ei ole enää saatavilla

Anna Kuoppamäki (laulu): Claudius lähti liikkeelle Hansin (Andersson) kitaroinnista. Eteenpäin kulkevan kitaravallin päälle syntyi vähän haikea ja viipyilevä melodia. Biisin lumo on ehkä juuri tässä kontrastissa. Samalla rujoa ja kaunista.

Muistan, että Claudius-biisi syntyi jonkinlaisessa flow’ssa. Meillä molemmilla oli visio siitä, mitä halutaan sanoa. Hans ohjasi biisistä videon, joka palkittiin ensimmäisillä Oulun musiikkivideofestivaaleilla.

#3 Love Handles – Friday (Anatomy-ep:ltä, 1994)

Video ei ole enää saatavilla

Ilkka Mattila (kitara): Shoegaze viehätti mua siksi, että se oli sulkeutuneiden ihmisten tekemää tunteellista ja välillä aggressiivista musiikkia. Love Handlesissa shoegaze-vaikute oli varmaan ainakin My Bloody Valentinea, josta Tommi ja minä tykättiin. (Tapasin Kevin Shieldsin Berliinissä talvella 1985, kun ne oli vielä täysin tuntematon bändi. Kevinin äiti oli lähettänyt sille joulupaketin, jossa oli villasukat ja hedelmäkakkua.)

Toisaalta me myös soitettiin keikoilla The Beatlesin Tomorrow Never Knowsia, joka on tietysti psykedeliasurinaa. Tommi on aina tajunnut Beatlesin päälle. Mä taas soittelen aina jotain jumitusta enkä muista kappaleiden rakenteita.

Tommi Pietiläinen (kitara ja laulu): En koskaan ajatellut Love Handlesin olevan shoegaze-bändi, vaikka My Bloody Valentinesta kovasti tykkäsinkin. Mulle tärkeitä bändejä tuohon aikaan olivat muun muassa The Flaming Lips, Afghan Whigs ja Teenage Fanclub, ja onhan tuossa vähän Ramonesiakin. Tärkeintä oli soittaa kovaa kitaralla ja kehitellä jotain biisejä siihen ympärille, että pääsi soittamaan niitä kitaroita.

Halusin tehdä sellaista musiikkia, jota itse olisin halunnut kuunnella. Klisee, mutta näin kuitenkin.

Mattila: Friday oli ekoja biisejä, joita Love Handlesissa soitettiin. Pari muutakin aika tarttuvaa rallia tuli myöhemmin, mutta niitä ei saatu tallennettua, kun yhtye hyydähti. Kaikilla oli kiireitä ja basistirekrytointikin kävi työlääksi. Tommin kanssa on joskus soiteltu niitä levyttämättä jääneitä kappaleita ruoanlaiton lomassa.

Pietiläinen: Fridayssa on sellainen aika perinteinen Lennon-sointukierto sus/add9-sointuineen ja räväkkä oktaaviriffi. Hyvä A-osa ja vähän laimea kertsi, jota yritin stemmoilla pelastaa. C-osa on edelleen mielestäni mainio.

Tekstiin väsäilin sellaisen romanttisen fiilistelyn siitä, miten mukavaa on viikonlopun alkamisen ja parhaan mahdollisen seuran kihelmöivä odottelu. Biisin nimi on myös kuin tämän henkilön nimi Robinson Crusoen hengessä.

Love Handlesin Friday paperilla.

Mattila: Keskeisin periaate Love Handlesissa oli, että kitarat oli ihan järjettömän kovalla. Kummallakin oli kaksi vahvistinta, myös kaikkein pienimmissä keikkaläävissä, kuten esimerkiksi Turun Tinatuopissa. Järjetöntä, mutta hauskaa.

Pietiläinen: Love Handlesin aikana siirryin jonkinlaisesta musiikin tekijästä opiskelemaan nykyiseen ammattiini eli käytännössä aikuistumaan. Sellaista jatkettua nuoruutta alkoi olla riittävästi takana. Alussa oli kova into tehdä bändiä tosissaan, mutta oman vaatimattoman taitotason laulajana ja muiden realiteettien takia rajat tulivat äkkiä vastaan.

Bändi oli mulle kuitenkin tärkeä henkireikä, koska asuin silloin ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Se antoi tekosyyn käydä harrastamassa alakulttuuria Helsingissä ja pyöriä omanhenkisten ihmisten seurassa. Tämän bändin ydinryhmän kanssa ollaan edelleen tiiviisti yhteyksissä. Se on hieno asia.

#4 Coo – Fiat 600 (Heavenly Blue -ep:ltä, 1996)

Video ei ole enää saatavilla

Jussi Ristikaarto (kitara): Fiat 600:n kertosäkeen kitarakuvio (se diuii-diuii-riffi) oli Curve-yhtyeen inspiroima. En muista, minkä niiden biisin, mutta joka tapauksessa adaptoin omaan muotoon niiltä pöllityn idean. Kukaan ei ole koskaan maininnut asiasta, joten ilmeisesti se on tarpeeksi erilainen.

Biisi rakentui käytännössä kyseisen riffin ympärille. Alla kulkevat soinnut ovat murrettuja puolibarresointuja, joissa yläkielet soivat koko ajan vapaana.

Laser-Studiolla Ulvilassa haettiin äänittäjä Jussi Saivon avustuksella Virtasen Sakun kanssa sointukitaroihin mahdollisimman isoa ja julkeaa säröä. Siinä oli monta erilaista säröpurkkia peräkkäin, jonkun mielestä ehkä shoegazen hengessä. Tuossa vaiheessa emme enää pitäneet itseämme shoegaze-bändinä — vaikka alkuperäinen inspiraatio bändiin sieltä tulikin — vaan olimme jo jollain omalla kiertoradalla tavoittelemassa jotain vähän muutakin.

Rumpujen soundi on jotenkin käsittämätön mutta kuitenkin toimiva. Saivon Jussi laittoi Alénin Antin soittamaan kannut ahtaaseen, täysin kaiuttomaan koppiin. Siksi niiden perussoundi on rutikuiva.

Turo Kuninkaan bassottelu kuulostaa edelleen maagiselta. Hänelle ei kukaan koskaan kertonut, miten bassolinjojen pitäisi mennä. Sieltä ne tulivat kudelmina jostain.

Tietäväisen Antin lauluja tuplattiin John Lennon -hengessä. Se kuulosti meistä silloin ihan sairaan hyvältä.

Ehkä koko ep:n omintakeinen soundimaailma johtuu osittain siitä, että kuuntelimme studioiltoina raakamiksauksia ihan tolkuttomassa pilvessä, ja päädyimme viemään yleissoundin aika jännään suuntaan.

En muista yhtään, miksi biisin nimi on Fiat 600. Se oli varmaan jotain bändin sisäpiirihuumoria. Biisien työnimet olivat aina tosi sakeita, ja osa niistä jäi lopullisiksi. Ehkä tämä oli yksi niistä.

#5 Joensuu 1685 – Nothingness (albumilta Joensuu 1685, 2008)

Video ei ole enää saatavilla

Mikko Joensuu (kitara ja laulu): Joensuu 1685:n aika oli todella inspiroitunutta aikaa tutustua erilaisiin uusiin äänimaisemiin ja soittimiin. Olin saanut siskolta lainaan sähköviulun, josta sai irti kaikkea mukavaa, kun sitä ajoi pedaalien ja muljuttimien läpi.

Soitettiin ja jamiteltiin tuohon aikaan noin kuutena päivänä viikossa, noin kuusi tuntia päivässä. Kuten suurin osa muistakin kappaleista, jonkun huuruisen jamin tulos tämäkin kappale oli, mutta mitään muistikuvaa kappaleen säveltämisestä ei enää kylläkään ole.

#6 Scarlet Youth – Gleaming Endless Ocean (Breaking The Patterns -ep:ltä, 2009)

Video ei ole enää saatavilla

Kalle Pyyhtinen (kitara ja syntetisaattori): Gleaming Endless Ocean -biisin lopputulos on enemmän kuin osiensa summa. Puolivahingossa mukaan löytyneen Markus Baltesin ääni sopi biiseihin erinomaisesti. Samaten biisin lopussa oleva Marko Soukan E-Bow:lla soittama kitaramelodia nosti kappaleen aivan uusiin sfääreihin. Marko soitti sen aika lailla puskista ja suoraan biisissä olevalla soundilla. Se aiheuttaa yhä kylmät väreet. Muistan yhä hetken, kun oltiin sitä kahdestaan taltioimassa.

Jaani Peuhun ja Riku Mattilan yhteistyö rytmiosastolla toimi erittäin hyvin, ehkä jo herrojen aiemman yhteisen soittokokemuksen takia.

Shoegazen löysin aikoinaan Slowdiven kautta. Myöhemmin kiinnostus genreen vahvistui My Bloody Valentinen Lovelessin myötä. Ensin en juuri välittänyt Lovelessista, mutta sitten se vaan kolahti totaalisesti. Siihen saattoi vaikuttaa Lost In Translation -leffa.

Genressä viehätti marginaalisuus ja kulkeminen tietyllä tapaa valtavirtaa vastaan. Tai ehkä ennemminkin oman jutun tekeminen valtavirrasta ja sen ahtaista toimintamalleista välittämättä. Vapaus tehdä ihan mitä huvittaa.

Voimakas efektien ja kaikujen käyttö kiinnosti myös. Sellainen ääniseinämä, mikä Lovelessilla esiintyy monessa biisissä, on erittäin kiehtova. Joidenkin mielestä sitä saattaa olla ahdistava kuunnella, mutta itse koen sen kauniina. Samaten tykkään niistä pitch bendeistä, joissa sävelkorkeutta muutetaan kesken sävelen”vääräksi” ja takaisin alkuperäiseen. Äänimaailma ikään kuin vääntyy tai murtuu hetkellisesti.

Scarlet Youth lähti liikkeelle lähinnä kokeilumielessä. Halusin tehdä erilaisia biisejä kuin aiemmin ja leikkiä efekteillä. Tavallaan se alkoi oman henkilökohtaisen diktatuurin leikkikenttänä demokraattisemman ShamRain-yhtyeen jälkeen.

Lisäilin syntikkaan älyttömästi delayta ja säröä, tein erilaisia biisirakenteita ja sovituksia. Gleaming Endless Ocean -biisissäkin on kertsin syntetisaattoreissa aika paljon säröä, joka luo ehkä sellaisen Sigur Rós -tyyppisen fiiliksen, vaikkei se ollutkaan hakusessa.

Koko ensimmäinen ep oli eräänlainen kunnianosoitus 1990-luvun shoegazelle. Bändillä ei varsinaisesti ollut jatkosuunnitelmia sitä tehdessä. Homma kuitenkin toimi niin hyvin, että jatkoa seurasi parin levyn, yhden ep:n sekä Slowdive-tribuutille tehdyn coverin verran. Bändi ei ole ollut aktiivinen neljään, viiteen vuoteen.

#7 Delay Trees – Gold (albumilta Delay Trees, 2010)

Video ei ole enää saatavilla

Rami Vierula (kitara ja laulu): Gold syntyi jostain masentuneen mielen syvyydestä rukouksena ja toiveena valosta. Kun äänitimme sitä Porvoon Mankku-studiolla kesällä 2010, kappale oli jo läpeensä mietitty ja saatoimme keskittyä yksinomaan tunnelman tavoittamiseen. Otimme useita ottoja, kunnes pääsimme kappaleelle otolliseen tilaan tai kunnes rumpufillit osuivat yhteen muun tunnelatauksen kanssa. Onni (Oikari) nimittäin soitti rumpuja joka otolla hieman eri tavalla. Se oli lopulta ainoa ”suuri haaste” äänityksissä.

Muistan sessioiden olleen innostuneet ja levolliset, paikoin jopa hartaat. Se hartaus kuuluu myös kauttaaltaan levyllä erityisenä läsnäolona.

Delay Trees liittyi tyylillisesti shoegazeen, mutta ei jämähtänyt siihen. Musiikistamme pystyi kuulemaan brittipopin, slowcoren, postrockin tai 1960-luvun kitarapopin vaikutuksen aivan yhtä vahvana. Toisaalta efektipedaalit, kaikuisa laulu ja helisevä Rickenbacker liittivät soundimme shoegazeen.

Emme kuitenkaan ikinä pyrkineet osaksi mitään tiettyä genreä tai trendiä. Päämääränä oli yksinkertaisesti harmoninen ja kaunis musiikki, jota esitettiin kitaravetoisesti. Se, että monet vaikutteemme olivat dream popissa ja shoegazessa, kuului toki luontaisesti läpi.

Shoegaze on itselleni nykyisin etäinen genre, mutta kyllä se joskus innostaa edelleen. Esimerkiksi muutama vuosi sitten ilmestynyt sinikantinen My Bloody Valentine -levy on upea teos, jota kuuntelin aivan hiljattain. Samoin Slowdiven Pygmalion ei tunnu tyhjentyvän mihinkään hienoudessaan.

Myös Cocteau Twins antaa edelleen samoja säväreitä kuin ensikuulemalta. Sitä en tosin uskalla leimata shoegazeksi. Cocteau Twins jos joku ansaitsee oman genrensä tai täyden vapauden moisista.

#8 Regina – Jos et sä soita (albumilta Soita mulle, 2011)

Video ei ole enää saatavilla

Iisa Pajula (laulu): Jos et sä soita -biisi ja koko Soita mulle -levy olivat konkreettinen seuraus siitä, kun kolmen elektronisen Regina-levyn jälkeen meille tuli fiilis, että olisipa virkistävää nollata pöytä ja tehdä kitaralevy. Siinä kohtaa se elektroninen maailma tuntui aika tunkkaiselta, ja me haluttiin ottaa siihen kunnolla pesäeroa. Ensimmäinen ajatus oli silti, että eihän tätä pakkaa voi pistää kokonaan uusiksi. Toinen ajatus olikin jo, että niin juuri tulee toimia.

Mikko Pykäri (kitara, basso, kosketinsoittimet): Mulla on sellainen kuva, että Jos et sä soita -biisi yllätti ihmiset aika isosti. Se biisi syntyi suunnilleen takki päällä studiosta lähtiessä. Ajattelin silloin, että saako näin tehdä. Että onko tämä liian yksinkertaista ja helppoa.

Kun levyä ruvettiin tekemään, mulla oli olo kuin demobändissä. Kaikki piti aloittaa ikään kuin nollista. Siinä oli paljon opettelua, mikä tuntui aika turhauttavalta aluksi.

Suurin idea oli ehkä riisua musiikista kaikki muodolla kikkailu. Haluttiin lukita se muoto ja mietittiin, mikä olisi yksinkertaisin mahdollinen muoto, mikä se voisi olla.

Koko jutun ytimessä oli se, että me haluttiin saada talteen oman nuoruuden tunne sellaisena kuin se tuntuu sitten, kun se nuoruus ei enää koskaan palaa. Haluttiin keskittyä tiettyyn tunnetilaan.

Olin kiinnostunut levystä, joka vaan velloisi jossain tunteessa. Koko levy olisi kuin yksi iso tunnetila.

Pajula: Muistan kun Oskari Onninen haastatteli meitä levyn ilmestymisen jälkeen ja tenttasi shoegaze-knoppologiaa samaan malliin kuin ensimmäisen albumin jälkeen Samuli Knuuti grillasi synaduo(!)-genrestä. Me ei koskaan oikein kehdattu sanoa, että ei me olla minkään genren suhteen tehty senkaltaista taustatutkimusta, kun ei se juttu milloinkaan perustunut suoraan vaikutteiden imemiseen yhtään mistään. Ennemminkin mentiin aina vähän epävarmuusalueelle ja intuitiolla uutta kohden.

Pykäri: Ehkä shoegazessa vetosi silloin tietty ajattomuus. Kun levy tehtiin, se ei ollut ajankohtaista tai päivän trendi. Toisaalta tiedän, että se oli just sen ajan asia. Juuri silloin rupesi tulemaan muitakin sen tyyppisiä bändejä.

1990-luvun alussa olin kiinnostunut esimerkiksi Smashing Pumpkinsista ja The Cardigansin tapaisesta chamber popista. Mun mielestä Soita mulle -levyn jotkut jutut on fiilikseltään hyvin samanlaisia kuin jotkut Smashing Pumpkinsin jutut. Se on suorin linkki mun omaan nuoruuteen.

Särövalli ei ollut mun oma juttu 1990-luvun alussa. Soita mulle -levylläkään ei kopioitu 1990-luvun alun shoegaze-juttua, vaan pikemminkin ajateltiin, mitä se olisi voinut olla. Se on oma, muistinvarainen versio siitä ajasta.

Pajula: Jos et sä soita -biisistä on pelkästään hyviä muistoja. Jengi otti sen omakseen ja sitä oli aina ihana soittaa livenä.

Pykäri: Soita mulle ja meidän edellinenkin levy (Puutarhatrilogia, 2010) arvioitiin Pitchforkissa. Se oli aika käsittämätön ja epätodennäköinen juttu. Kyllä me sitä itsekin ihmeteltiin. En tiedä, miten ne sinne päätyivät. Ainakaan itse en niitä lähettänyt.

#9 Tyynyt – Pusuudelleen (albumilta Ystävät hämärän jälkeen, 2015)

Video ei ole enää saatavilla

Jari Oisalo (soittimet ja laulu): Pusuudelleen oli ensimmäinen Tyynyt-biisi, jonka tein valmiiksi. Yhteistyö Solinan kanssa alkoi sen biisin demon kautta.

Ei mulla ollut mitään sellaista, että otan tyylilajiksi shoegazen ja rupean tekemään sellaista musaa. Jotenkin vaan päädyin äänittelemään biisejä, joista huomasin, että nämä taitavat mennä semmoisen kategorian alle. Ei siinä sen suurempaa suunnitelmaa ollut.

Kun kesällä 2014 sain Pusuudelleen-biisin valmiiksi, se tapahtui yllättävänkin helposti. Mietin parikin kertaa, että viitsinkö tätä mihinkään lähettää. Välillä tulee sellainen fiilis, että biisin eteen pitää vähän taistella. Siinä ei ollut mitään taistelua. Se vaan tuli.

Tietenkin mulla oli levystä äänivisio päässä. Pyrin välttämään sellaista, mikä omaan korvaan kuulosti selkeältä My Bloody Valentine -meiningiltä. Moni on silti anonut, että siltähän levy paikoin kuulostaa. Ei mun mielestä. Sen verran tarkka ja vainoharhainen olen tämmöisissä asioissa, että jos tulee vahingossa ripattua jotain suoraan alitajunnasta, niin yleensä korjaan tai pistän biisille lisää puuteria naamaan. Että ei varmasti kukaan tunnista, mitä on tullut tehtyä.

Kun tein levyä, putkahteli pinnalle paljon uusia shoegaze-bändejä. Taisi olla jopa pienoinen buumi. Silloin kuuntelin niitä sen verran, minkä ehdin. Tavallaan yllätyin, että jostain tuli niin paljon nuorempia kavereita, jotka olivat selvästi kuunnelleet My Bloody Valentinea, Wilmaa ja muita.

Sitä ennen olin miettinyt, että olenko tässä lähestulkoon yksin. En ollut hirveästi seurannut, mitä muut tekevät ja missä mennään.

Kitaristina mua viehättää shoegazessa lupa käyttää efektejä niin paljon kuin kehtaa. Shoegaze on mahtava formaatti läträtä niiden kanssa. Tietenkin jossain vaiheessa äänityksiä iski kauhu, että eihän tätä saa millään kuulostamaan samalta keikalla. Mutta edes melkein.

#10 Oranssi Pazuzu – Saturaatio (albumilta Värähtelijä, 2016)

Video ei ole enää saatavilla

Jun-His (laulu ja kitara): En ole bändin kovin shoegaze-jäbä, mutta Slowdivea ja My Bloody Valentinea on tullut joskus kuunneltua hyvinkin paljon. Ja niiden johdannaisia myös.

Löysin shoegazen bändikaverien kautta, jotka niitä levyjä paljon pyörittelivät. Mulle harvoin tyylisuuntaukset pelkkänä sanana edustavat hirveästi. Asiat ovat usein mielenkiintoisempia, kun ei sitouduta yhteen juttuun.

Nuorena kuuntelin enimmäkseen hevihommaa ja vähän myöhemmin tuli grungepuoli tutuksi. Sitä kautta menin koko ajan enemmän ja enemmän äärimetalliin. Jos ajattelen nykyistä spektriä, niin kuuntelen kaikkea, mikä säväyttää emotionaalisella tasolla jollakin tavalla. Voin ihan hyvin kuunnella peräkkäin vaikka Suedea ja Cannibal Corpsea.

Pazuzua ajattelen kahden asian yhdistelmänä. Ajattelen, että se voi toimia porttina molempiin suuntiin – metallista poppiin ja popimmasta metalliin.

Joku on nimennyt meidän tyylin blackgazeksi, mutta en oikein osaa sanoa, mitä sillä haetaan. Se on enemmän muiden kuin mun tehtävä. Kategorisointi on välillä avuliasta, välillä pelkästään hämmentävää. Ymmärrän toki, miksi sitä tehdään.

Meillä sointukierrot voivat olla synkempiä ja ahdistavampia kuin jollain muilla. Siellä on kuitenkin se upottava, orgaaninen pyörre, mihin meidän tapauksessa yhdistyy metalli ja synteettisempi homma.

Saturaatiossa yritettiin laittaa kaikki peliin ja sitten tavallaan aloittaa levy uudestaan.

Sävellyspuolella ajatuksena oli tehdä mantramainen, toistuva, vähän itämainen kuvio kitaralla. Sitten ruvettiin rakentamaan päälle sellaista pyörivää äänimaailmaa. Sellaista, missä on eri vaiheita, missä heitetään sekaan noisea ja pötkytystä päälle. Välillä se kiinteytyy hetkeksi järkälemäiseen riffiin, mutta sitten taas leviää eetteriin.

Voisi ajatella, että olisi semmoisessa virrassa, joka menee niin lujaa, että kaikenmoisia kärpäsiä ja mitä tahansa tavaraa lätkähtää siihen linssille. Ajatuksena on, että päällä on sellainen hyperajo. Siltä sen pitäisi kuulostaa.

Loppupuolella se pyörre pysähtyy. Tai alkaa pyöriä toiseen suuntaan, kun siinä tulee kolossaalisempi riffi. Viimeinen osa on sellainen, että kun tajunta on riekaleina kaikesta pyörityksestä, niin jäljelle jää ainoastaan katatoninen olo ja tuijotus. Kaikki on annettu.

#11 On Volcano – True Lies (albumilta Hide & Seek, 2016)

Video ei ole enää saatavilla

Lassi Peltoniemi (basso ja kosketinsoittimet): Me kutsuttiin True Liesia bändin kesken ”kantribiisiksi”. Se oli jotenkin niin suoraviivainen ja simppeli kappale. Sitä oli kiva soittaa keikoilla ja levytetty versiokin kuulostaa kivalta.

Mazzy Star ja Mojave 3 edustavat mulle sellaista utuista shoegaze-americanaa, jota ehkä tässäkin vähän haettiin. Shoegaze-soundi on viehättänyt mua aina. Ehkä syy on se jännä ristiriita, mikä siinä musassa on: välillä herkkää ja kaunista, välillä taas aggressiivista mekastusta.

Slowdive on mulle ehdottomasti tärkein shoegaze-bändi. Vuoden 2017 comeback-levy oli tosi hieno. Toki kävin bändin tarkastamassa myös Flow-festareilla.

#12 Mumrunner – Shawshank (Gentle Slopes -ep:ltä, 2016)

Video ei ole enää saatavilla

Sauli Hämäläinen (kitara): Ekan Full Blossom -ep:n (2015) jälkeen halusin tehdä entistä enemmän biisejä, missä kaksi kitaraa soittaa kumpikin melodioita ja jättää sointurämpytysrallatuksia vähemmälle. Shawshankin melodiat oli kytenyt päässä pidemmän aikaa ja silloinen toinen kitaristimme Jukka (Lahtinen) täydensi ideoillaan parit puuttuvat jutut sinne. Näin ollen biisi alkoi olla sävellyksien puolesta bueno.

Haluttiin pitää melodiat keskiössä ja laulut suoraviivaisina niin lyriikoiden kuin myös niiden esille tuonnin kanssa. Laulut loppuukin suht aikaisessa vaiheessa, jonka jälkeen biisi onnistuu kasvamaan nätisti ja luonnollisesti mukaan tulevilla pikkubuustauksilla siten, että se pysyy poppina eikä muutu miksikään postrock-jyystöksi.

Shawshank taipuu kivasti livenä ns. tarpeen mukaan. Jos ollaan oltu jonkun indiebändin kanssa keikalla, ollaan saatettu vetää vähän kevyemmällä otteella, kun taas esimerkiksi saksalaisen postrock-bändin kanssa kiertäessä vedeltiin hieman raskaammalla kädellä ja lisäiltiin tavaraa sinne loppuun.

Sauli Hämäläinen katsoo kenkiin.

Tekeillä olevalla Mumrunnerin debyyttialbumilla ei tulla juurikaan särökitaravalleja kuulemaan. Kyllä siellä edelleen kenkiä tuijotellaan, mutta se saattaa johtua ennemminkin siitä, että joku on astunut koiranpaskaan, sotkeutunut kitarapiuhoihinsa tai yrittää selvitellä minkä pedaalin välipiuha on tällä kertaa simahtanut.

Omassa tekemisessä kuuluu toki edelleen myös harcdcore-, punk- ja postrock-menneisyys, mutta voimaa biiseihin ollaan haettu tällä kertaa muualta kuin Big Muffista. Muiden efektien kirjo on aiempaa laajempaa.

Itselleni tärkein shoegaze-genren alle menevä bändi on symppiksen kalifornialaisen rekkakuskin Jason Martinin luotsaama Starflyer 59. Erityisesti The Fashion Focus -levy vuodelta 1998 teki aikanaan lähtemättömän vaikutuksen. Vasta myöhemmin mukaan tulivat Slowdive, My Bloody Valentine, Cocteau Twins sun muut.

#13 Cats of Transnistria – Candy Man (albumilta Opium, 2018)

Video ei ole enää saatavilla

Henna Emilia Hietamäki (laulu): Muistan, miten suuri kokemus oli, kun kuuntelin Seinäjoella teini-ikäisenä isoveljeni – joka nykyään soittaa bassoa blackgaze-termillä kuvaillussa Oranssi Pazuzu -yhtyeessä – My Bloody Valentinen Loveless-levyä ensimmäistä kertaa. Miten musiikki voi kuulostaa yhtä aikaa taivaallisen kauniilta ja siltä, että joku sirkkelöi?

Olin hyvin ahdistunut nuori ja kaikenlaisista meluvalleista tuli kotoinen ja hyvä olo. Sisäinen kaaos ja ulkoinen maailma resonoivat samalla taajuudella.

My Bloody Valentinen jälkeen innostuin myös Slowdivesta ja Ridesta, jotka yhdessä muodostavat shoegazen pyhän kolminaisuuden. My Bloody Valentinen comeback oli mielestäni upea: m b v -albumi (2013) on oikeastaan yhtä hyvä kuin yhtyeen klassikkoteokset ja Primaverassa sekä Flow’ssa näkemäni keikat olivat elämäni hienoimpia keikkakokemuksia. Myös Slowdiven paluukeikka oli hieno, vaikka uusi levy olikin tylsä. Riden paluukeikka sen sijaan oli niin vaivaannuttavan ukkoutunut, että sieltä täytyi lähteä kesken pois.

Klassisista shoegaze-bändeistä Cats Of Transnistriaa verrataan useimmin Slowdiveen, joka on myös hidasta ja pehmeää. Muita meihin yhdistettyjä genreluokkia ovat olleet dream pop ja slowcore. Itse olemme puhuneet myös doom popista.

Vaikka vaikutteita on toki saatu monesta suunnasta, emme ole kiinnostuneita minkään tietyn genren sisällä toimimisesta ja valmiin jutun imitoinnista.

On ihana säveltää biisejä Tuomaksen (Alatalo) kanssa. Hänellä on sama kiinnostus herkkyyden ja väkivaltaisen melun yhdistämiseen. Hän on yksi Suomen kiinnostavimmista kitaristeista. Meidän molempien musiikillinen ilmaisu on tunteellista ja synkän puoleista.

Tuomas on ammatiltaan äänisuunnittelija. Hän on luonut Cats Of Transnistriassa laajoja, upottavia äänimaisemia. Opium-levyllä on paljon kohinaa, väärinpäin laulavia lintuja ja flyygelin kaikua.

Candy Man on yksi ”massiivisimpia” kappaleitamme: se on alusta alkaen täysi ja laaja. Kertosäkeissä pelataan enemmän tyhjyydellä, joka on kai jonkinlainen tavaramerkkimme.

Sen musiikkivideo on leikattu 1930-luvun kauhuleffasta, jossa Rasputin-henkinen hahmo hypnotisoi neidon valtaansa.

#14 Vuoret – Kaivokset (single, 2018)

Video ei ole enää saatavilla

Ville Aalto (kitara): Riden Going Blank Again, Lushin Split ja My Bloody Valentinen Isn’t Anything ovat semmoisia levyjä, joita kuuntelin teini-iässä hirmuisen paljon. Myös Mazzy Star oli merkittävä yhtye, mutta en tiedä, voiko sitä lukea shoegazeksi. Sieltä mun harrastus lähti.

Shoegaze oli jännää ja vähän toismaailmallista musiikkia. Soundit oli jänniä ja melodiat miellyttäviä. Sen estetiikka vetosi jollain määrittelemättömällä tavalla.

Myöhemmin olen teoretisoinut aihetta enemmänkin meidän toisen kitaristin Samin (Nissinen) kanssa. Shoegaze on hirveän viehättävää musaa sen takia, että se on niin sukupuoletonta. Tai se ei ainakaan ole ylettömän maskuliinista. Sen tekijöissäkin on ollut paljon naisia. Siitä puuttuu kaikenlainen machismo, vaikka musiikki on välillä hirvittävän rajua.

Tykkään siitä, että musiikissa on jotain mysteeriä. Että kaikki olennainen ei ole heti siinä pintatasolla. Jos miettii vaikka tyypillistä suomirockia, niin siinä kaikki on vaan sitä pintaa. Shoegazessa sen takana tuntuu olevan jotain selittämätöntä, minkä takia siihen pystyy uppoutumaan uudelleen ja uudelleen.

Monet shoegaze-levyt kestävät hirveästi kuuntelua. Niistä jää semmoinen olo, että koskaan ei pääse ihan perille.

Kitaristina tykkään siitä, että käytetään paljon efektipedaaleja. Kitarat eivät enää kuulosta kitaroilta, vaan joltain kelloilta tai ukkosen jyrinältä tai syntetisaattorimatoilta. Shoegaze on semmoinen genre, missä kitaroita on käytetty ehkä kekseliäämmin kuin missään muussa rockmusiikin genressä.

Me ei olla missään vaiheessa ajateltu, että edustettaisiin jotain tiettyä genreä. Me ollaan kovaääninen kitarabändi. Shoegaze tulee mukaan osittain mun sävellyksistä ja hyvin paljon Samin kitaroinnista. Kun Sami laitetaan soittamaan rockbiisiin kitaraa, niin sieltä tulee shoegaze läpi. Sami käyttää paljon pedaaleja.

Meillä molemmilla on taipumus käyttää paljon kaikua ja delayta. Semmoisia efektejä ja semmoista soittotyyliä, joka vie meidän musiikkia shoegazen suuntaan. Me kumpikin ollaan nuorena myrkytetty itsemme shoegazella niin pahasti, että vaikka tehtäisiin mitä, niin se tulisi jostain vähän läpi.

Kaivokset oli ensimmäinen single tulevalta levyltä. Siinä on just sitä hirveän kaikuisaa shoegaze-äänimaailmaa ja toisaalta hyvin toisteinen, jopa krautrock-henkinen rytmijuttu.

Kaivokset on semmoinen biisi, jolla on usein aloitettu treenit tai laitettu se keikkasetin ensimmäiseksi. Sen soittaminen on aina tuntunut hyvin luontevalta. Musta tuntuu, että se jotenkin käynnistää meidät. Se laittaa meidät sellaisille kierroksille, että muidenkin kappaleiden soittaminen onnistuu.

Teksti on mulle aika epätyypillinen. Yritän yleensä kirjoittaa enemmän sellaisesta näkökulmasta, mikä vastaa mun omaa maailmankuvaa, mutta Kaivosten päähenkilö on ihminen, joka tekee jotain pahaa. Se tuhoaa ympäristöään. Se tuhoaa maailmaa ja siinä samassa itseään. Se tiedostaa sen, mutta silti jatkaa.

Se on jopa kiusallisen ajankohtainen kappale. Olen tehnyt sen ennen kuin Talvivaara oli mitenkään erityisesti esillä. Siinä vaiheessa, kun niitä uutisia rupesi tulemaan enemmän, mulle tuli semmoinen olo, että olen valitettavasti kirjoittanut jotain, joka tuntuu aika relevantilta ja resonoi tässä ajassa.

Kaivosten tekstissä on siis vähintään poliittinen pohjavire. Siinä mielessä se on aika epätyypillinen kappale shoegaze-kontekstissa.

#15 Jani Matti Juhani – A (demo, 2018)

Video ei ole enää saatavilla

Jani Matti Juhani (laulu ja soittimet): Herttainen menobiisi syksyllä ilmestyvältä albumilta. Tuottaja sanoi, että tämä kuulostaa shoegazelta ja pyysi laittamaan lisää säröä ja häröä. Tein työtä käskettyä. Pienillä kammen liikkeillä saa aikaiseksi viehättävää dissonanssia.

Welcome back, Wojciech!

Suomalaisen levyn – ja etenkin indielevyn – elinkaari on lyhyt. Viisi vuotta vanhan, aikoinaan melko suositunkin albumin löytäminen paikallisen levykauppiaan valikoimasta saattaa olla työn takana. Maahamme on vasta kehittymässä kulttuuri, jossa menneiden vuosien ja vuosikymmenten aarteita nostetaan systemaattisesti uudelleen kuunneltaviksi, arvioitaviksi ja ihasteltaviksi ennen kuin ne häipyvät – kenties lopullisesti – historian hämäriin.

Yksi noista unohduksen partaalla olevista pikkuklassikoista on turkulaisen unipopyhtyeen Wojciechin Ystävät, toverit (2004). Plastic Passion -levymerkillä ilmestynyt albumi oli julkaisuvuotensa kiitetyimpiä suomalaisia indielevyjä, Grandaddyn, Sparklehorsen ja The Flaming Lipsin hengessä pulputtava popfantasia, joka kirvoitti neljän ja viiden tähden levyarvioita ja kuiskutuksia vuoden debyytistä.

Mutta missä Wojciech on nyt, kolme albumia ja kahdeksan vuotta myöhemmin?

Vastaus on helppo antaa: tänään lauantaina 3.3. Wojciech palaa esiintymislavoille lähes kolmen vuoden jälkeen ja soittaa kello 21 alkaen Turun Bar Kukassa Nuorgamin suomalaiseksi indiepopklassikoksi tässä ja nyt julistaman Ystävät, toverit -albumin. Kiitos, Jari, Sami, Heidi, Marko ja Aleksi!

Wojciechin paluun kunniaksi Nuorgam nostaa framille Ystävät, toverit -albumin ja kahdeksantoista muuta suomalaisen indien lähes unohtunutta klassikkoa!

Wojciech – Ystävät, toverit (2004)

Hannu Linkola

Mikä: Sparklehorsen levyt lienevät pyörineet vuosituhannen vaihteessa ahkerasti kotimaisen vaihtoehtoväen soittimissa. Silti niiden kaiut ovat jääneet yllättävän vaimeiksi. Ehkä moni koki Mark Linkousin luoman utuisen kitkerän tunnelman liian arvokkaaksi, jotta siitä olisi voinut lohkoa palasia oman musiikin tueksi. Jo tästä syystä turkulaisen Wojciechin debyytti Ystävät, toverit tuntui ilmestyessään pieneltä tapaukselta. Vuonna 2004 julkaistu albumi noudattaa monessa mielessä Sparklehorsen uniikkia äänikieltä, mutta päätyy kuitenkin luomaan oman maailmansa ja omat kuvaelmansa. Levyn jokainen sointu tihkuu varautuneen innon ja kainostelevan nerokkuuden valloittavaa taikaa, josta Wojchiech on sittemmin jalostanut neljän ja puolen levyn laajuisen katalogin. Yhtyeen myöhemmästä tuotannosta etenkin temaattinen Sointula (2007) on debyyttilevyn kaltainen klassikko – ja harmillisen unohdettu sekin.

Miksi: Ystävät, toverit tuntuu vuosienkin jälkeen hämmästyttävän koherentilta ja tasapainoiselta kokonaisuudelta. Musiikilliset vaikutteet värittävät Jari Oisalon lumoavaa mielikuvamaailmaa tyylitajuisesti, vailla tarpeetonta jäljittelyä tai keinotekoista pyrkimystä isänmurhaan. Levyn pinta on sähköinen, laulu lähes kuulumattomaksi vieraantunutta ujellusta, mutta samalla kappaleissa puhuu ihminen, suhisee kaislikko ja sykkii avaruus. Monikerroksisia sävellyksiä höystetään väljää konseptuaalisuutta korostavilla välisoitoilla ja rikkailla sanoituksilla, jotka hakevat edelleen vertaisiaan. Klassisten satukirjojen, vanhahtavan teknologiautopian, valloittavien uusiosanojen ja absurdien unikuvien sekoitus rakentaa oman nostalgian lämmöllä pyörivän todellisuutensa, jonne tekee edelleen mieli pujahtaa kuutamokuulaina öinä.

Kuuntele: Kun kevättalven ilta kasvattaa ympäröivien lumikinosten varjot pohjattomiksi syleiksi ja metsän takaa hiipivässä tuulessa häivähtää muisto jostakin menneestä, tuntuu albumin avainraidan valitseminen yllättävän helpolta. Hitaasti, hankeen uppoavin askelin etenevä Jäätehinen kiteyttää loistavasti sekä levyn musiikillisen syvyyden että Oisalon sanoitusten tenhovoiman. Lapsuuden lumilinnaleikit muuttuvat todeksi, pakkasyön selkäpii värisee pahaenteisesti ja lumipallo lentää liekehtivänä komeettana taivaan halki. Täydellistä!

Video ei ole enää saatavilla

This Empty Flow – Magenta Skycode (1996)

Teemu Kivikangas

Mikä: Jori Sjöroosin ja Niko Sirkiän 1990-luvun puolivälin mököttelybändi This Empty Flow levytti Magenta Skycode -albumin ja parin pikkujulkaisun verran goottipoppia, jonka vaikutteita voi hakea vaikkapa The Curen eteerisemmistä hetkistä. Sjöroosin tuoreempi, samanhenkinen bändi kantaa italialaisen Avantgarde Recordsin vuonna 1996 julkaiseman levyn nimeä.

Miksi: This Empty Flown ainoa varsinainen albumi on komeasti soivaa synkistelyä, joka kuulostaa tänään lähes yhtä hyvältä kuin viisitoista vuotta sitten. Kenties Magenta Skycoden – siis bändin – menestyksen innostamana saatiin viime vuonna Magenta Skycodesta – siis levystä – kaivattu uusintapainos, nyt tukevassa vinyyliformaatissa, sopivasti levyn 15-vuotispäivän kunniaksi.

Kuuntele: Nowafter suhisee ja kilisee aluksi hurmaavan utuisesti, kunnes, toki turhaan kiirehtimättä, saapuu käännekohtaan ja pärähtää isommalle vaihteelle. Lähes seitsemänminuuttinen biisi ajetaan perille salaperäisen, eleettömän intensiteetin piiskaamana.

Video ei ole enää saatavilla

Coo – Heavenly Blue EP (1996)

Antti Lähde

Mikä: Tamperelainen kitarapartio, joka loisti vapaassa roolissa 1990-luvun jälkipuoliskon indiepopkentällä Superin, The Pansiesin ja Tunaflakesin kaltaisten yhtyeiden pitäytyessä tiukemmin pelipaikallaan. Katosi kartalta vuosituhannen vaihteessa. Sittemmin yhtyeen jäsenet ovat toteuttaneet itsenään muun muassa retrorockin, Bruce Springsteen -tributoinnin ja salaviisaan esseekirjallisuuden parissa.

Miksi: Coo yhdisteli avaruusrockia, psykedeliaa, brittipoppia ja shoegazingia humalluttavammin kuin yksikään suomalaisyhtye ennen sitä tai sen jälkeen – Joensuu 1685 mukaan lukien. Briljanteimmillaan bändi oli vuonna 1998; Tammerfestin keskiöisellä ulkoilmakeikallaan Tampereen Koskipuistossa Coo nousi hetkellisesti sille vaivattoman briljanssin tasolle, jolla aikalaisista keikkui vain yhtyeen henkinen isoveli Circle.

Kuuntele: Coolta ilmestyi vain yksi virallinen julkaisu, Heavenly Blue EP. Sen nimiraita on täydellinen esimerkki yhtyeen pop-psykedeliasta, jolla ei ollut mitään syytä häpeillä Swervedriverin, Spiritualizedin ja The Verven kaltaisten brittiesikuvien rinnalla. EP ja sitä seuraava demo ovat ladattavissa täältä.

Video ei ole enää saatavilla

Pool – Widescreen EP (1998)

Tuomo Yrttiaho

Mikä: Brittivaikutteista kitarapoppia ep-mitoissa julkaissut joensuulaisyhtye oli nimeään myöten melko tyypillinen 1990-luvun lopun indiebändi, jonka virkistävä melodisuus erotti sen kilpailijoistaan kirkkaasti. Sen jälkeen, kun Poko kiinnitti Poolin, yhtye hiipui hiljalleen pois. Yhtyeen tuhkasta nousi 2000-luvulla 51koodia.

Miksi: Yhtyeen toinen ep lupasi pieneksi levyksi valtavan paljon. Kuuden kappaleen lyhytsoitolle on tarttunut enemmän melodiakoukkuja kuin monilla yhtyeillä koko uransa aikana.

Kuuntele: Do I Wanna Be Your Friend? on klassinen kitarapopralli, jonka mahtava kertosäkeistö panee viimeistään myöntämään, että tällaista herkkua olisi mielellään kuunnellut kokonaisen albumin verran.

Video ei ole enää saatavilla

The Rollstons – Doing Time (2001)

Antti Lähde

Mikä: Suomen Pavement. Suomen Guided by Voices. Suomen bob hund. Tai ehkä sittenkin koko maailman The Rollstons? Jyväskylästä ponnistunut indierockihme teki selvää jälkeä jo ensimmäisellä omakustanteellaan, vuoden 2001 Doing Timella, jonka yhtye esitti kokonaisuudessaan viime syksyn Monsters of Pop -festivaalilla. Virallisia albumeita bändiltä on julkaistu toistaiseksi neljä.

Miksi: The Rollstons kanavoi amerikkalaista slacker- ja collegerock-estetiikkaa määrättömästi luontevammin kuin yksikään toinen 2000-luvun kotimaisista indieyrittäjistä. Yhtyeen kappaleet ovat toisinaan typerryttävän lapsellisia, toisinaan ne taas yllättävät salakavalalla viisaudellaan. Rapakontakaisista hengenheimolaisistaan The Rollstonsin erottaa sydämellisyys, inhimillisyys ja empaattisuus, joka huokuu Mikko Valon lempeän kulmikkaasta laulusta. ”Best band ever”, jos Nick Trianilta kysytään.

Kuuntele: Viime syksynä The Rollstons julkaisi Doing Time -pienkustanteen kaikkien huippumusiikin ystävien iloksi Soundcloudissa. Levyn seitsemästätoista kappaleesta on vaikea valita sitä kaikkein rakkainta, mutta osukoon arpa So Realiin – jo siksi, että kappaleessa on indierockin historian nautinnollisin ylimitoitettu coda sitten Teenage Fanclubin Conceptin.

Manifesto Jukebox – Desire (2001)

Tommi Forsström

Mikä: Vuonna 1998 Sharpeville-yhtyeen rinnalle syntynyt yhtye, joka oli yksi Combat Rock Industry -levymerkin ensimmäisiä artisteja, CRI:n toisen nokkamiehen, Jani Koskisen, ollessa yhtyeen perustajajäsen. Yhtye pisti hommat pakettiin vuonna 2008 kierrettyään maailman pariin kertaan ristiin rastiin ja julkaistuaan kolme vahvaa, mutta ikävän pienelle huomiolle jäänyttä albumia.

Miksi: ”Manibox” oli vuosia edellä aikaansa. Mikäli Desire-albumi olisi julkaistu 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä indie- ja emo-buumien vallattua Suomen, olisi yhtyettä juhlittu maamme suurimpana vientitoivona ja bändi olisi tanssittanut murrosiän kanssa tuskailevaa juhlakansaa kesäfestareiden päälavoilla. Yhtyeen ensilevyn vimmaisen vyörytyksen melankolinen hyökyaalto salpaa hengityksen vielä yli kymmenen vuotta sen julkaisun jälkeenkin.

Kuuntele: Desire-levyn nimibiisin huikea vyörytys ja taivaita kohti kurotteleva kertosäe jättävät kylmäksi vain, jos olet sattunut sammumaan hankeen ja kussut housuusi.

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion kuulet Spotifyn kautta tästä.

Echo Is Your Love – 8 Hours (2002)

Iida Sofia Hirvonen

Mikä: Aikuinen ja kompromissiton noiserock-yhtye on julkaissut neljätoistavuotisen olemassaolonsa aikana viisi albumia ja kiertänyt ulkomailla useaan otteeseen. Echo Is Your Love on pysynyt tiukasti marginaalissa koko uransa ajan eikä se ole Suomessakaan päätynyt soittamaan Semifinalia suuremmille lavoille. Viimeisin albumi Heart Fake ilmestyi vuonna 2010.

Miksi: Echo Is Your Loven punkia ja kokeellisuutta sekoittavaa tuotantoa on syystäkin verrattu Sonic Youthiin, mutta avoimesta fanisuhteesta huolimatta on turha puhua mistään pastissimusiikista. 8 Hours ei ole riipivine kitaroineen ja turhautuneine tunnelmineen yhtyeen levyistä helpoimmin lähestyttävä, mutta se on kestänyt hyvin aikaa.

Kuuntele: A Song for Sea Scouts on esimerkki yhtyeestä, jonka lyriikoissa rutiinit, yhteiskunta ja ihmisten odotukset asettuvat ahdistaviksi pihdeiksi vapautta haikailevan sielun ympärille, mutta lempibändien olemassaolo ja musiikin tekeminen tarjoavat riittävän syyn elää.

Video ei ole enää saatavilla

Sergio – See Far & Fall (2003)

Antti Lähde

Mikä: Kotkalainen Sergio taitaa olla ainoa kotimainen yhtye, jonka esikoisalbumille olen arvioinut missään täysien pisteiden arvoiseksi. Kun Verdura Records julkaisi Swordsin keväällä 2005, kirjoitin Rumbassa sen ”raskauden ja kauneuden yhdistelmässä olevan jotain, mihin yksikään suomalainen rankaisurock-yhtye ei ole milloinkaan yltänyt, kenties Mana Manaa lukuun ottamatta”. Hourailin arvioissa myös jotain Blonde Redheadin ja Sonic Youthin ”vieraantuneesta kauneudesta”. Alle puoli vuotta myöhemmin Sergio pisti pillit pussiin. Sehän meni hyvin.

Miksi: Näin Sergion kautta aikain neljännen keikan, kun yhtye esiintyi Provinssirockin Paviljonki-teltassa noin puolelle kouralliselle yleisöä. Muistikuvat keikasta ovat tislaantuneet kymmenen vuoden aikana välähdyksenomaiseksi kuvaksi, jossa viisi potentiaalisen koulusurmaajan oloista outsideria loihtii instrumenteistaan valkoista meteliä, joka huokuu vaikeasti määriteltältävää, kitkerälle löyhkäävää Pahuutta. Olin luonnollisesti myyty.

Kuuntele: Ennen Sergion ainoaksi jäänyttä albumia bändiltä ilmestyi Trash Can Recordsin kautta kaksi ep-levyä. Niistä jälkimmäisen, See Far and Fallin (2003) kruununjalokivenä loisti Conversation Groups, jonka bändi äänitti myös Swordsille. Kappaleen kitarasoolo saattaa olla maailman – tai ainakin Kotkan – historian paras.

Video ei ole enää saatavilla

Office Building – Violent Heart (2004)

Markus Hilden

Mikä: Janne Laurilan johtama ryhmä oli vuosituhannen vaihteen kirkkaimpia lupauksia, jonka jatkuvasti monipuolisemmaksi kehittynyt soundi valloitti lopullisesti nelosalbumilla. Bändi kuulosti ihanan kotikutoiselta, mutta tarpeeksi rutinoituneelta tarjotakseen tarttumapintaa kenelle tahansa indie-diggarille. Harmillisesti bändin taru päättyi viime vuosikymmenen puolivälissä, mutta se oli hyvä päättää Violent Heartin kaltaiseen timanttiin. Laurila jatkoi sooloprojektiensa parissa ja muut jäsenet erinäisissä indie-kokoonpanoissa.

Miksi: Sävellyksellisesti vahva albumi piirtää verkkokalvolle kuvia suomalaiselta saunamökiltä, Yhdysvaltojen keskilännen preerialta ja Tukholman Södermalmilta. Ja jokainen kuva lumoaa yhtä vangitsevasti.

Kuuntele: Avausraita Eyes on the Road, upean kantriviulun sävyttämä itkettävän kaunis kappale: ”I keep my eyes on the road while I’m driving but I’m tied by the pictures in my head.”

Kappaleen kuulet Spotifyn kautta tästä.

Ruotomieli – Delta City (2004)

Niko Peltonen

Mikä: Oululainen happorockyhtye, jonka musiikkia kuvaa osuvasti sen 2004 ilmestyneen debyytin nimi Koiruohobluesband. Julkaisi mestariteoksensa Delta Cityn vuonna 2007, palasi kutistuneen kokoonpanon ja edeltäjiään arkipäiväisemmän Neonvarjot-albumin kanssa alkuvuodesta 2011. Toimii tätä nykyä ilmeisesti epäsäännöllisen säännöllisesti.

Miksi: Delta City on olevinaan teema-albumi jonkinlaisesta tulevaisuuden kaupungista. Tosiasiassa se on rock’n’rollin alkuvoimaa ja vapaamuotoista hippitrippailua yhdistelevä fantasialevy, jolla lyövät kättä Stooges, Hawkwind, rockin kultakauden kliseistä hurmioituva naivismi ja tyly katuviisaus. Bändi seilaa hikisen klubin lavalta ulkoavaruuteen aina, kun silmä välttää.

Kuuntele: Lähes 10-minuuttinen Avaruusamme on levyn keskipiste, annos huikeaa soittoa ja kosmista hölynpölyä, jonka ei toivoisi loppuvan koskaan. Tälle tähtienväliselle matkalle tuli nimittäin oikeat sienet mukaan.

Kappaleen voit kuunnella Ruotomielen kotisivuilta.

Silvio – Amass All You Can (2005)

Oskari Onninen

Mikä: Vuonna 2005 julkaistu Amass All You Can on vaiettu osa sitä suomalaisen post-okcomputeriaanisen indierockin pasaatituulta, joka puhalsi menneen vuosikymmenen puolivälissä Underwater Sleeping Societyn ja Rubikin johdolla. Kiinnostavaksi albumin tekee se, että sen tekijät ovat indiemiesten sijaan maamme jazz-eliittiä. Kokoonpanon yhteenlaskettu cv sisältää bändejä Quintessencestä ja Five Corner’s Quintetista Ilmiliekki Quartetiin ja Gourmet’hen. Silviossa pasunisti Ilmari Pohjola laulaa ja tekee biisit, rumpuja soittaa tämän trumpetistina kunnostautunut veli Verneri ja bassossa kuullaan Antti Lötjöstä.

Miksi: Vaikka albumin ydin on jälkimodernistisia teemojaan myöten radioheadmäinen, se koukuttaa teknologisen viileyden sijaan transistoriradiomaisella kotikutoisuudella ja kenties perintösyillä selitettävillä viitteillä suomiprogeen. Lisäksi Supermarket-biisin patterin loppumista vastaan taisteleva leikkisyntikka on kuin mistä vain tämänhetkisestä indiemakuuhuoneesta. Ajatus jazz-ammattilaisten tekemästä indierockista ei ole lainkaan niin kauhea kuin sen voisi kuvitella olevan. Sitä paitsi, Silvio on varmasti Suomen ainut indiebändi, joka on soittanut Linnan juhlissa.

Kuuntele: Annoying Thoughts. Tremolokakofonisessa kappaleessa kuuluu eniten Silvio ja vähiten Radiohead.

Video ei ole enää saatavilla

Aavikko – Back from the Futer (2005)

Niko Vartiainen

Mikä: Siilinjärveläinen muysic-pumppu, joka päätyi Vesijärven treenikämpästään Eurooppaan asti. Alkuperäiskokoonpanosta 1999 eronnut Antti Koivumäki menehtyi traagisesti vuonna 2002, mutta Tomit Kosonen ja Leppänen sekä Koivumäen tilalle tullut Paul Staufenbiel ovat jatkaneet menoa tähän päivään asti. Leppänen niittää kulttimainetta Suomen varmimpana rumpalina ja kosketinvelho Kosonen on sivussa toiminut hiphopyhtye Kuopionniemen riveissä.

Miksi: Viimeistään Back to the Futerilla Aavikko osoitti, että pienistä aineksista voi saada monenlaisia herkkuja. Yhtye irtautui lo-fi-estetiikasta, mikä leimasi sen aiempia julkaisuja. Kontrasti on suurin, kun levyä verrataan rupisen kiehtovaan, yhtyeen nimeä kantavaan debyytti-EP:hen. Tempoja ja tyylejä vaihdellaan sujuvasti peräkkäisissäkin kappaleissa. Wot Wot NeoZulu voisi olla Afrika Bambaataan ja Fela Kutin yhteistuotos, ja Una Lira Soluzionella Moroder-vaikutteet kuuluvat selvästi. Ilme monimuotoistui, ja päätösraita Diamond Pyramid oli lyhyistä synarykäyksistään tunnetun yhtyeen pisin kappale tuohon mennessä. Tuokin ennätys rikkoutui seuraavalla Novo Atlantis -levyllä reippaasti.

Kuuntele: Levyn sekopäinen huippukohta Salamapallo kuuluu Torpedo Boysin ja Syntaksiksen kanssa Aavikon parhaimpiin pophetkiin. Se kuulostaa siltä kuin Giorgio Moroder olisi tuottanut Eläkeläisten tekemän soundtrackin johonkin 1980-luvun avaruusaiheiseen videopeliin, mutta ehkä vähemmän koomiselta. Tanssittaa joka tapauksessa.

Video ei ole enää saatavilla

Ultrasport – Nothing Can Go Wrong (2005)

Oskari Onninen

Mikä: 2000-lukulaisella suomalaisella indiepopilla on näihin päiviin asti ollut taipumus joko pysytellä pimennossa tai haalistua ajan myötä liian tehokkaasti. Näin kävi myös loppuvuodesta 2007 kuopatulle helsinkiläisnelikko Ultrasportille, jonka Nothing Can Go Wrong -debyytti tuntuu nykyään harmillisen unohdetulta sivulta suomalaisen nynnypopin ohuessa historiassa.

Miksi: Nothing Can Go Wrong paketoi haikeaksi ja söpöllä tavalla kömpelöksi albumiksi Karkkiautomaatin viimeiset vuodet, ruotsalaista pallopaitapoppia ja brittinynnyilyä Cherry Red -lafkan julkaisujen hengessä. Bändin soundia leimanneet urut puolestaan viittaavat Suomen parhaan twee-bändin Noitalinna Huraa!:n reviireille. Nyt kun suomalainen indiepop voi Cats on Firen johdolla paremmin kuin aikoihin, myös sen juuria tulee kunnioittaa kaivamalla Ultrasport soittimeen. Aivan sama, ovatko motiivit nostalgisoinnissa vai Spotify-löytöretkeilyssä.

Kuuntele: Nothing Can Go Wrongin tyttö–poika-stemmat ja paa-paa- sekä uu-uu-onomatopoeettisuudet kuulostavat siltä, että kirjaston hyllystä on lainattu indiepopklassikoiden lisäksi se kuuluisa oppikirja. Saa vähän tanssiakin, jos vain ujoudeltaan uskaltaa.

Ultrasport, maailman ainoa albuminsa nimellä ylisuorittamiseen viitannut twee pop -yhtye.

Kappaleen kuulet Spotifyn kautta tästä.

Red Carpet – The Noise of Red Carpet (2005)

Iida Sofia Hirvonen

Mikä: Helsinkiläinen indiepop-bändi ehti tehdä kaksi albumia ennen nuupahtamistaan, Halfwayn (2002) ja The Noise of Red Carpetin (2005). Yhtyeen jäsenet ovat vaikuttaneet myös esimerkiksi Sister Flon ja Ultrasportin riveissä, ja tällä hetkellä basisti Samuli Toivonen soittaa folkpopyhtye Noppissa. Myös Veli Kauppista nähdään yhtyeen keikoilla. Red Carpetin perinne elää myös yhä The Wonderminers-yhtyeessä, jonka muodostavat Petri, Samuli ja Olli.

Miksi: The Noise of Red Carpet sisälsi valoisaa ja harmonista nynnypoppia, jonka kiltteysbarometri oli huipussaan. Kitarat helisivät rautalankaisasti. Levy oli genressään monia ulkomaisia vertailukohtiaan vahvempi kokonaisuus eikä siinä ollut siirappisuuden häivääkään. Kappaleet olisivat varmasti vedonneet esimerkiksi Belle & Sebastianin, Teenage Fanclubin ja The Lucksmithsin ystäviin, mutta ne päätyivät ylistävistä arvioista huolimatta nopeasti Anttilan vihreiden tarrojen alle. Tästä voi ainakin osittain syyttää sitä klassista tragediaa, että Red Carpet teki levyn väärään aikaan väärässä paikassa.

Kuuntele: Blood, Sweat and Tears saa miettimään, mitä olisikaan tapahtunut, jos The Noise of Red Carpet olisi ilmestynyt nyt, kun indie on Suomessa suositumpaa kuin koskaan ja musiikki löytää potentiaaliset faninsa internetissä luontevasti kuin mummo tarjouskahvin Alepasta. Sitä voi vain jossitella, repiä hiuksia päästään, yksi kerrallaan.

Video ei ole enää saatavilla

T. Toiviainen & Treble – T. Toiviainen & Treble (2006)

Hannu Linkola

Mikä: Kun legendaarinen Kukka-yhtye hajosi vuonna 2001, alkoivat yhtyeen visionäärit tampata kotimaisen musiikkikentän pintaan kahta erilaista polkua. Samalla kun Risto Ylihärsilä loi etunimestään yhden vaihtoehtopiirien kuumimmista tuotemerkeistä, Tuomas ”Moppi” Toiviainen käpertyi omalaatuisen huumorinsa sisään yleisen tietoisuuden reunamaille. Tunnetuin Mopin soolohankkeista lienee Aivokurkiaisten kanssa purkitettu homoerotiikalla mässäilevä albumikaksikko, mutta uran kestävin äänite on introvertin taiteilijan hartaampaa puolta esittelevä T. Toiviainen & Treble.

Miksi: T. Toiviainen & Treblen vuonna 2006 ilmestynyt ainokainen on helpoimmin lähestyttävää, mutta ei suinkaan pinnallisinta Moppia. Yksinäisyyden ja kaipuun maisemissa hajamielisesti harhaileva levy summaa täydellisesti Mopin eksentrisen romantiikantajun, joka hakee monessa mielessä vertaistaan. Vaikka kappaleita on höystetty kepeällä bändisoitolla ja kuulaansuloisilla taustalauluilla, on albumi ennen kaikkea tekijänsä mietteliäs muotokuva. Valloittavassa vaatimattomuudessaan levy tuntuu suloisimmalta pistokkaalta, joka Kukan varresta on toistaiseksi irrotettu.

Kuuntele: Ytimekkäimmin ja koskettavimmin Mopin lohdullisen apea estetiikka kiteytyy Noitalinna huraa!:n hengessä haikailevassa Sillassa ja sen paljaassa filmatisoinnissa.

Video ei ole enää saatavilla

Plain Ride – Strange Trial (2007)

Jean Ramsay

Mikä: Sweetheartin tuhkasta ja Chainsmokerin suruajasta syntynyt roots-kraut-boogiebändi perustettiin alun perin Blue Star -nimisenä esittämään nippua kappaleita, joita vokalisti-kitaristi Janne Westerlund oli kirjoittanut reaktiona niin musiikilliseen (Chainsmoker) kuin kirjaimelliseen (elämänkumppani Killi Härkönen) kuolemaan.

Miksi: Jos debyytti Oh the Flow (2005) oli hautajaismaisen hauras, niin kakkoslevy on kaikkea muuta. Akustisten instrumenttien taustalla alkoi väreillä sähköä. Surua tuntui seuraavan viha, ja sen kautta uusi elämä: levy on täynnä kevään hauraankylmää valoa ja märän multaisen maan anteeksiantavaa elinvoimaa. Strange Trialin jälkeen Plain Ride on julkaissut kaksi levyä ja keikkaillut ahkerasti, ja onkin täysi mysteeri miksei yhtye ole löytänyt suurempaa yleisöä. Ehkä he vain ovat liian hyviä.

Kuuntele: Kautta linjan tasokkalta Strange Trialilta on vaikea valita yhtä ylitse muiden, mutta Guiding Light on joka tapauksessa erinomainen esimerkki yhtyeen vahvuuksista. Westerlund rakentaa akustisella kitaralla krautmaista junnavaa boogieta, joka sähisee ja räjähtelee joka suuntaan. Perinteisin kortein pelaava yhtye saa ammennettua itsestään tasoja, joita näillä instrumenteilla ei uskoisi olevan mahdollista. Autobahnien armottomuutta, soiden ja rämeiden mätää pimeyttä, keväthangilla kimmeltävää toivoa. Huuliharpussa yhtyeen vakituinen ulkojäsen, Itäväylän Sami Vironen.

Video ei ole enää saatavilla

Puny – It Kills You (2007)

Hannu Linkola

Mikä: Pienen piirin aarteeksi jäänyt tamperelaisviisikko rakasti Neil Youngia ja monia Neil Youngia rakastaneita yhtyeitä. Rakkaus ilmeni rosoisena kauneudentajuna, jota yhtye silotteli sopivissa määrin 1990-lukulaisen kitara- ja voimapopin kaiuilla. Teoksiaan hiljaa kypsytellyt Puny julkaisi vuosina 2000‒2007 yhden EP:n ja kaksi pitkäsoittoa, kunnes se rikollisen vähäisestä huomiosta lannistuneena laittoi pillit pussiin.

Miksi: Punyn debyytti Small Scale (2004) muotoili viehättäviä lupauksia siitä, mihin yhtye voisi pystyä päästäessään irti kaikista pidäkkeistään. Kakkosalbumillaan orkesteri lunasti nämä lupaukset ja laittoi mukaan hieman ylimääräistäkin. Levy on Neil Youngin varhaisten soololevyjen tunnelmaa tavoittelevan bändisoiton riemujuhlaa, jota sävyttävät monet kaihoisat sävelet sekä vereslihaisen sydämensä pohjasta laulavan Teemu Innon tulkinta. Levyn iätön ja rehellinen sointi sekä aavistuksen alakuloinen tunnustuksellisuus muistuttavat vastaansanomattomasti siitä, miksi rockin aikasyklit palaavat näihin lähtökohtiin kerta toisensa jälkeen.

Kuuntele: It Kills Youn hienous hahmottuu ennen kaikkea albumimitassa nousuineen, laskuineen, happitaukoineen, paahtoineen, suvantoineen ja ilmalentoineen. Yksittäisistä lauluista levyn sielun kiteyttää osuvimmin As Long As My Feet Can Carry, joka levittää etelävaltojen äärevien maisemien ylle pohjoisen kesäillan harkitsevaa melankoliaa.

Video ei ole enää saatavilla

Sur-rur – Uurnapölyjen paluu (2007)

Tommi Forsström

Mikä: Sur-rur on 1996 Lapualla perustettu ja eri puolilla Suomea vuosien varrella majapaikkaa pitänyt yhtye, joka julkaisee yhä tasaisin väliajoin äänitteitä erinäisillä pienmerkeillä. Edellinen levy Liikkuu kivipinnoilla asumuksenaan laatikko ilmestyi viime vuoden toukokuussa.

Miksi: Melodinen punkrock on vaikea laji. En osaa suoraan sanoa, mikä erottaa Sur-rurin syrjäkylän nuorisotalon surkeasta Apulanta-kloonista, mutta jotain maagista yhtyeen sekoilussa on. Taattuun Replacements-tyyliin Sur-rurin nerous on täysin tähtien asennosta kiinni. Yhtenä päivänä bändi voi olla surkeinta rämpyttelyä historiassa, mutta heti seuraavana jättää varjoonsa minkä tahansa voimapop- tai punklegendan. Levytysten ja keikkojen itsepintainen huolittelemattomuus on toki yhtyeen suuremman suosion merkittävin este, mutta samalla yhtyeen viehätyksen salainen ainesosa.

Kuuntele: Maisema-kappale tiivistää kaiken mikä yhtyeessä on hienoa: eleettömän upea sävellys, ihanan huoleton esitys ja totaalisen päättömät psykedeeliset lyriikat.

Video ei ole enää saatavilla

Goodnight Monsters – Summer Challenge (2008)

Oskari Onninen

Mikä: Turkulainen indiepop-bändin jälkimmäinen täyspitkä vuodelta 2008. Julkaisijana toimi 22-Pistepirkkojen Bone Voyage -lafka, joka on jo itsessään yhdenlainen laadun tae. Yhtyeen nykytilasta ei ole tietoa, sillä bändin laulaja Valtteri Virtanen seisoo nykyään The New Tigersin mikrofonin takana. Yhtäläisyydet näiden kahden bändin välillä ovat helposti havaittavissa, vaikka ne toimivatkin eri soundi- ja muotolähtökohdista.

Miksi: Vaikka kliseetutka ulvoo, sanon Summer Challengen olevan ajatonta popmusiikkia. Levyn 1960-lukulaisen pop-klassismin ja sen lukuisten päivitysmuotojen, kuten C86:n ja voimapopin, suuntaan sohivat biisit ovat sävellyksinä erinomaisia, mutta silti kirkasotsaisia ja helppotajuisia. Nimensä mukaisesti albumi on juuri sellaista loputtoman hyväntahtoista ja aurinkoista kesämusaa, joka huutaa kruisailemaan pyörällä ympäriinsä ja sotkemaan samalla vaatteensa kädessä sulavalla jäätelötötteröllä.

Kuuntele: First One on the Beach. En muista, milloin suomalaisbändi olisi päässyt näin lähelle Jonathan Richmanin lapsekasta popneroutta.

Video ei ole enää saatavilla