Jess and the Ancient Ones vei okkultismin Suomen albumilistan top 10:een.

Lost in Music -festivaaleilla esiintyvä kuopiolainen Jess and The Ancient Ones ei ole suinkaan ainoa yhtye, joka on viime vuosina kertonut esittävänsä occult rockia. Termi on kuultu mainittavan muun muassa sellaisten nyky-yhtyeiden, kuten Blood Ceremonyn, Jex Thothin, Devil’s Bloodin sekä Jess and The Ancient Onesin tavoin suomalaisella Svart-levy-yhtiöllä levynsä julkaisevien Hexvesselin, Seremonian ja Sabbath Assemblyn yhteydessä.

Kaikki nämä yhtyeet ovatkin ammentaneet vaikutteita 1960- ja 1970-luvun taitteen okkultistisen rockin ensimmäisestä aallosta. Jess & the Ancient Onesin Lost in Music -esiintymisen kunniaksi Nuorgam on valinnut viisi alan varhaista klassikkoa, joiden avulla sinäkin voit ottaa ensiaskeleesi pimeälle puolelle. Ei muuta kuin loitsukirjat esiin, uhrialttari valmiiksi ja stereot täysille!

Coven: Witchcraft Destroys Minds & Reaps Souls (1969)

Amerikkalainen Coven syntyi siitä keitoksesta, jossa 1960-luvun hippien kiinnostus mystiikkaan (sekä toki seksiin ja huumeisiin) alkoi suuntautua kohti satanismia ja okkultismia. Useimmille hipeille ja rockyhtyeille flirttailu pimeyden voimien kanssa oli vain ohimenevä vaihe, mutta Coven suhtautui okkultismiin ja satanismiin astetta vakavammin. Sen kappaleilla oli suorasukaisia nimiä, kuten Pact With Lucifer, Dignitaries of Hell ja Satanic Mass (joka on juuri sitä, mitä nimi lupaa), ja konserttinsa se muutti okkultististen riittien kuvaelmiksi. Vaikka Covenin saatanallista Jefferson Airplanea muistuttava musiikki on parhaimmillaan loistavaa, se taidetaan kuitenkin muistaa parhaiten yhtyeenä, jonka debyyttilevyn Witchcraft Destroys Minds & Reaps Souls kansien kuvissa näytettiin ensimmäisen kerran hevirockin symboliksi myöhemmin muodostunutta klassista pirunsarvikäsimerkkiä (tosin jos tarkkoja ollaan, piirretty John Lennon ehti ensin).

Witchcraft Destroys Minds & Reaps Souls aiheutti heti ilmestyttyään ennalta arvattavasti kohua. Todelliset ongelmat kuitenkin alkoivat, kun Esquire-lehti julkaisi vuonna 1970 artikkelin Evil Lurks in California, jossa vastakulttuurin okkultismikiinnostus ja Coven yhdistettiin Charles Mansoniin ja Tate–La Bianca -murhiin. Covenin levy-yhtiölle tämä oli liikaa ja se veti albumin markkinoilta.

Vaikka Coven onnistuikin saamaan vielä hitin vuonna 1971 sodanvastaisella kappaleella One Tin Soldier, oli se tuomittu kulttisuosion kiirastuleen. Sekään ei auttanut, että mahdolliset levynostajat sekoittivat Covenin Birminghamista tulevaan vielä tuntemattomaan, murskaavan raskaalla soundillaan jyräävään yhtyeeseen nimeltään Black Sabbath. Covenilla nimittäin oli samanniminen kappale, ja sen basistin nimi oli, uskokaa tai älkää, Oz Osbourne.

Video ei ole enää saatavilla

Jacula: In Cauda Semper Stat Venenum (1969)

Italialaisen Jaculan tarina on legendojen ja mysteerien verhoama. On melko varmaa, että yhtyeen perustivat vuonna 1968 säveltäjä-kitaristi Antonio Bartoccetti ja laulaja-kosketinsoittaja-viulisti Doris Norton. Jacula ei kuitenkaan ollut mikään aivan tavallinen rockyhtye – siihen kuuluivat myös meedio Franz Parthenzy ja kirkkourkuja soittanut Charles Tiring.

Tarinoiden mukaan kvartetin ensimmäinen albumi In Cauda Semper Stat Venenum äänitettiin englantilaisessa linnassa ja sitä painettiin vain noin 300 kappaletta, jotka jaettiin okkultistille ryhmille. Kerrotaan myös, että urkuri Tiring olisi ollut 70–80-vuotias ja tehnyt sopimuksen Saatanan kanssa. Lisäksi on väitetty, ettei In Cauda Semper Stat Venenumia olisi edes äänitetty vuonna 1969, vaan itse asiassa paljon myöhemmin. Epäilykset ovat syntyneet siksi, ettei kellään tunnu olevan albumin alkuperäistä vinyyliversiota (ihmekös tuo, kun ne poltettiin okkultistisissa uhrimenoissa!).

Oli miten oli, Jaculan In Cauda Semper Stat Venenum on eriskummallinen progressiivisen okkultistisen rockin mestariteos jostain Goblinin ja Hammer-kauhuelokuvien soundtrackien välimaastosta. Levyn hallitsevin instrumentti on Tiringin urut. Perinteistä laulua ei kuulla, ainoastaan italian- tai latinankielistä messuamista ja sanatonta naisääntä. Monissa kappaleissa kuullaan myös Bartocettin särötettyä sähkökitaraa, jonka modernin kuuloinen sointi on epäilemättä herättänyt epäilyt levytyksen aitoudesta. Ehkäpä Jacula yksinkertaisesti oli aikaansa edellä.

Kysymykset aitoudesta sikseen – salaperäinen, aavemainen ja tummasävyinen In Cauda Semper Stat Venenum on albumi, joka jää kummittelemaan mieleen pitkään sen jälkeen, kun musiikki on loppunut.

Video ei ole enää saatavilla

Black Sabbath: Black Sabbath (1970)

Siitä, oliko Black Sabbathin debyytti ensimmäinen heavy metal -levy, voidaan kiistellä maailman tappiin asti. Kukaan ei kuitenkaan voi kieltää, että se on yksi tyylilajin tärkeimpiä varhaisteoksia, eikä ainoastaan hitaan, lyijynraskaasti takovan musiikkinsa, vaan myös kuvastonsa ja aihepiiriensä ansiosta. Pelkästään albumin aavemainen kansi riittää viemään ajatukset pimeyden voimien pariin, puhumattakaan levyn sisäkanteen kuvatusta rististä väärin päin.

Kun sateen ja kumisevien kirkonkellojen ääni vaihtuu Tony Iommin murskaavaan kitarasointuun ja Ozzy Osbournen nasaali ujellus aloittaa: “What is this that stands before me”, voi melkein kuulla rockin historiankirjojen sivujen kääntyvän. Black Sabbath suorastaan kihelmöi kielletyn hedelmän tuntua, vaikka monet albumin sanoitukset ovatkin lähemmässä tarkastelussa enemmänkin humoristisia kuin paheellisia. Käyköön The Wizard esimerkistä:

“Misty morning, clouds in the sky
Without warning, the wizard walks by
Casting his shadow, weaving his spell
Funny clothes, tinkling bell”

Oli miten oli, vielä nykyäänkin voi aistia tämän levytyksen sähköistävän auran – kuinka se on vaikuttanut sukupolviin toisensa jälkeen ja toiminut yhtenä alkupisteenä lukemattomille raskaan rockin genreille, myös okkultistiselle rockille.

Video ei ole enää saatavilla

Black Widow: Sacrifice (1970)

Kun Black Widow’n debyyttialbumi Sacrificen ensimmäinen raita In Ancient Days lähtee soimaan, sen hienostuneesta Hammond-urun ja saksofonin johdattamasta jazzahtavan sielukkaasta rockista ei heti tule mieleen okkultistiset rituaalit. Tarkempi kuuntelu kuitenkin paljastaa hyytävän totuuden – kappaleen sanoitukset kertovat omaa H.P. Lovecraftin kosmisista painajaisvisioista muistuttavaa tarinaansa:

“Deep underground where no light dared to come
beneath my pyramid
I stood in Hell, a mortal man
between Belial and Satan
And still before my audience
entranced with stark, cold fear
I cured or struck with sickness, death
or made insane my foes”

Pesky Gee! -nimellä aloittanut leicesteriläisyhtye herätti kohua esittämällä keikoillaan uhraavansa alastoman naisen okkultistisessa rituaalissa ja konsultoimalla pahamaineista englantilaista noitaa Alex Sandersia. Kohu auttoi Sacrificea nousemaan brittilistan sijalle 32, ja yhtye jopa suunnitteli muuttavansa lava-show’nsa Broadway-musikaaliksi (!).

Black Widow päätti kuitenkin suunnata toisella nimettömällä levyllään pois pimeyden voimien parista, ja ostavan yleisön kiinnostus lopahti lyhyeen. Nykyään groovysti progeilevaa Sacrificea pidetään ansaitusti okkultistisen rockin klassikkona – jälleen yksi todiste siitä, että kaikki hyvä musiikki kuuluu pirulle.

Video ei ole enää saatavilla

Comus: First Utterance (1971)

Brittiläinen folk rock -yhtye Comus on nimetty (John Miltonin naamionäytelmän lisäksi) kreikkalaisen juhlinnan ja hauskanpidon jumalan mukaan. Comuksen välillä aavemaisen haikea, välillä suorastaan pelottava debyytti First Utterance ei tuo niinkään mieleen perinteistä hauskanpitoa, vaan kummallisia valoja pimeän metsän keskellä, verisiä alttareita ja juhlien pyörteissä välkkyviä vääristyneitä kasvoja, joista kaikki eivät näytä aivan inhimillisiltä.

Yhtyeen eriskummallinen progressiivinen folk yhdistelee aavemaista seesteisyyttä ja maanista, villisilmäistä euforiaa sanoituksiin, jotka käsittelivät väkivaltaa, hulluutta, murhia ja uhrijuhlia oudoille jumalille. First Utterancea ei ymmärretty sen ilmestymisen aikoihin, ja sitä seurannut toinen albumi To Keep From Crying (1974) oli paljon perinteisempi folkrock-levy.

Albumin maine kuitenkin kasvoi vuosien varrella, ja nykyään se on yksi genren vaikutusvaltaisimmista levyistä – ja edelleen värisyttävän ainutlaatuinen kokemus.

Video ei ole enää saatavilla

Jess and The Ancient Ones esiintyy Lost in Music -festivaaleilla Tampereen Klubilla lauantaina 20.10. klo 21. Liput 22 euroa ennakkoon, 25 euroa ovelta.

Olemme muusikoita, emme haltioita!

Jututimme kokeellisen folkin kulttiorkesteri Comusin biisintekijää Roger Woottonia jo marraskuussa. Bändin joulukuulle buukattua keikkaa jouduttiin kuitenkin lykkäämään kolmella kuukaudella Woottonin selkäkipujen vuoksi. Woottonin Morrison- ja Florence-fanitus on tuskin kadonnut mihinkään, vaikka haastattelun julkaisussa kestikin.

Mikä on ensimmäinen popkappale, josta muistat pitäneesi? Mistä pidit siinä?

”Heartbreak Hotel. Olin seitsemän- tai kahdeksanvuotias kun kuulin sen. Se esitteli minulle rock’n’rollin ja oli ensimmäinen kappale, joka todella sytytti minut.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta toivot dj:ltä, kun olet todella, todella humalassa?

”The Doorsin Riders of the Storm.”

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=5qRJIBtbc2c

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi, kuka olisi tuottajana?

”Minä tuottaisin. Taivaassa oleva Jaco Pastorius bassossa, rumpalina Alanis Morissetten yhtyeessä soittava Blair Sinta, akustisessa kitarassa myös minä, sähkökitarassa The Crusadersin Larry Carlton.”

Mikä on suosikkipop-lyriikkasi?      

”Paul Simonin American Tune.”

”And I dreamed I was dying
And I dreamed that my soul rose unexpectedly”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassista pop-levyä et ole koskaan ymmärtänyt?

”On helpompi puhua artisteista. Queenin kanssa epäonnistun joka kerta. En ymmärrä, miten se on niin suosittu. Toinen on Paul McCartney. Upeita sävellyksiä, mutta tekstit ovat todella hölmöjä.”

Mitä laulat todennäköisimmin, jos löydät itsesi karaokebaarista?

”Unchained Melodyn.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuinka hyvin tunnet 2000-lukulaisia friikkifolk-yhtyeitä, jotka nimeävät Comusin merkittäväksi vaikuttajakseen? Mitä pidät niistä?

”En tunne juuri modernia musiikkia. Skandinaviassa on paljon näitä epätavallisia folk-bändejä.”

Kuinka syvä on tietämyksesi suomalaisesta musiikista? Onko sinulla suosikkeja?

”En tiedä suomalaisesta musiikista juuri mitään, joten en osaa nimetä ketään.”

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”John Martynin ja Robert Palmerin. Kuulin molempien kuolemasta yllättäen tv-uutisista.”

Mikä olisit, jos sinusta ei olisi tullut muusikkoa?

”Kuvittaja. Tein jo 1970-luvulla First Utterance -levymme kannet ja piirrän yhä paljon.”

Jos saisit valita kenet tahansa, kenen haluaisit soittavan tai laulavan albumillasi?

”Florence Welshin tai Pino Palladinon.”

Minkä hajonneen bändin tai kuolleen artistin olisit halunnut nähdä livenä?

”The Doorsin. Jim Morrison oli voimakas ja taianomainen laulaja, jonka esiintymisestä ja teksteistä välittyi jotain toismaailmallista jo televisionkin lävitse.”

Mikä artisti tai yhtye tekee tällä hetkellä tärkeintä musiikkia maailmassa? Miksi?

”Florence and The Machine. Se on semiprogressiivista, mutta samalla kaikille mauille sopivaa ja taiteellisesti vakavaa. Florence on intohimoinen ja kokeellinen artisti, joka menestyy silti kaupallisesti. Kaikki muusikot haluaisivat olla samanlaisessa asemassa. Hänessä on myös tässä mielessä paljon samaa kuin Kate Bushissa. Olen kuunnellut Ceremonials-levyä viime aikoina todella paljon. Pidän silti edellislevy Lungsista enemmän.”

Mikä on viimeisin ostamasi albumi?

”Arvo Pärtin neljäs sinfonia. Lisäksi ostin vastikään Florencen Ceremonialsin. En päässyt siihen heti sisään, mutta onneksi sen loistavuus avautui.”

Jos saisit estää jotain bändiä tekemästä comebackin, mikä se olisi?

”Madness. En yksinkertaisesti kestä sitä yhtyettä.”

Mitä mieltä olet ”kielletyn nautinnon” käsitteestä musiikissa? Onko sinulla sellaisia?

”Onko Beach Boys tällainen? Sen harmoniat ovat stimuloivia, kappaleet erinomaisesti kirjoitettuja, mutta toisaalta se on sokeaa ja söpöä poppia. Toinen on ABBA, joka on niin hyvin tehtyä musiikkia, ettei se voi radiosta soidessaan mennä ohi korviesi.”

Mikä on ärsyttävin musiikkigenre, jonka olet koskaan kohdannut?

”Punk. Se on musiikkia, joka vain tuhoaa kaikkea parhaansa mukaan, eikä luo mitään. Se kaikki väkivaltaisuus ja aggressiivisuus on feikkiä, ja kaikki asenne täysin negatiivista. Ainut hyvä asia punkissa oli, että siitä jalostui paljon musikaalisempi new wave policeineen ja talkingheadseineen.”

Kuka tai mikä on ehdottoman yliarvostettua?

”Jumala.”

Mitä bändiä tai artistia suosittelet kiinnostavalle tuttavuudelle?

”Talking Headsia.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Moderni klassinen ja säveltäjät, kuten John Adams, Arvo Pärt, Philip Glass, John Tavener ja Steve Reich. Lisäksi 1990-luvun Pearl Jam sekä tennis.”

Kuka on suosikkipelaajasi?

”Tsekkiläinen Petra Kvitová.”

Mikä on levykokoelmasi noloin albumi?

”Annoin ne kaikki pois, joten ei ole enää mitään noloa jäljellä.” (nauraa päälle)

Kuka on suosikkibeatlesi?

”John Lennon. Hänenkin tekstinsä olivat höpsöjä, mutta myös mielenkiintoisia ja surrealistisia, esimerkkinä vaikka ilmaisu ”dead dog’s eye” I Am the Walrusissa. Lennon oli todellakin uraauurtava ja onnistunut kaikissa musiikillisissa kokeiluissaan. Ei tosin niin paljoa soolotuotannossaan kuin Beatlesin kanssa.”

Video ei ole enää saatavilla

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Nero! Olen todella pahoillani, että hän kuoli niin nuorena. Morrison oli paras baritoni ikinä, niin vaikuttava ja intohimoinen. Hän oli myös loistava runoilija, minkä huomaa lukiessaan niitä tekstejä, jotka eivät ikinä jalostuneet kappaleiksi asti.”

Comus (UK) ja Veltto & Weirdtanen Helsingin Korjaamolla Vaunusalissa 10.3.

Video ei ole enää saatavilla