Island

37 Olisiko se Bon Jovi nyt viimein siirtynyt kokonaan kantriin? Vai olisiko What About Now psykedeelistä jamittelurockia, mihin kansi viittaa? No ei ja ei, mikä pettymys! Jos vertaa vaikka vuosituhannen vaihteen It’s My Life -iskuhittiin, niin avausraita ja single Because We Can matelee kuin raajarikko kontiainen kaakelilattialla. Mutta hei, ne alkuperäiset fanitkin ovat jo vähintään nelikymppisiä, joista monella on elämässään muuta tekemistä kuin kuunnella popmusiikkia, joten miksi heille tarvitsi esittää nuorekkaampaa kuin on? Niinpä What About Now’hun pitää suhtautua viisikymppisten keski-ikää hätyytteleville tekemänä hengailurockalbumina ja sellaisena se on ihan kelvollinen – joskin aivan liian pitkä ja vailla minkäänlaista pyrähdystä bändin mukavuusalueen ulkopuolelle saati omaperäisyyttä. Kun se What’s Left of Me ei nimestään huolimatta ole Nick Lacheyn loistava takavuosien pophitti eikä I’m With You tietenkään Avril Lavigne -cover – tosin havahdun siihen, että se voisi olla, kunnes Richie Sambora heilauttaa lettiään ja läväyttää kitarasoolon niin autopilotilla kuin Richie Sambora vain osaa. What About Now sisältää 16 kappaletta välkehtivän valkoista hymyä sekä tarttuvahkoa newjerseyläistä ysärirockia eli musiikkia, jolla minä en tee mitään, mutta jonka suon niille, jotka saavat kicksinsä We Will Rock You -musikaaleista. Ja jäähän meille muille aina esimerkiksi se Always. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Colleen Green – Sock It to Me

Hardly Art

69 Ääripelkistetyille melodioille perso Colleen Green on jo todistanut olevansa palikka palikan päälle -laulunkirjoittaja. Sock It to Me muodostuu yhtä kaltevaksi torniksi ja romahdusalttiiksi rakennelmaksi kuin vuosi sitten kömpelöllä töminällään riemastuttanut Milo Goes to Compton -debyytti, josta Greenin kakkoslevyn erottaa vain silotellumpi äänenkuva. Mukana on nyt vähemmän räimettä, enemmän primitiivisiin syntetisaattoritaustoihin nojaavaa poppia. Naivistisia sanoituksia ja haara-asennossa soitettua kitarointia kuunnellessa mieleen tulee Sally Shapiron ja Ramonesin yhdistelmä. Kappaleet ovat lähes poikkeuksetta nerokkaita poplaulun pelkistettyjä pienoismalleja, mutta kokonaisuutena nytkyttävät ja sihisevät rumpukoneet, monotoniset kitarat ja Greenin punk-lirkutus kerjäävät loppua kohden jotain variaatiota joukkoonsa. Tärkein kysymys Sock It to Men kohdalla onkin, haluatko todella kuunnella koko levyn yhdeltä istumalta, vaiko vaikkapa vain Heavy Shitin kaltaisen yksittäisen kaksiminuuttisen baarin tanssilattialla nosteen ollessa parhaimmillaan? (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Maakuntaradio – Ei voi palata eiliseen

Airiston punk-levyt

90 ”Sä tuut mua vastaan kadulla, eikä sua varmaan kiinnosta / mitä mulle kuuluu mitä mä teen”. Siinä levyn avaussäe. Ei mahda mitään, minä rakastan tällaista musiikkia. Tekstit ovat niin lähellä epävarman nuorukaisen päiväkirjasalaisuuksia kuin olla voi, riimienkin kanssa on vähän niin ja näin. Joo joo, Korroosio, SIG, Karkkiautomaatti jne. vaikutteina, synat saatanan kovalla, totta, mutta tuollaisella ulkokohtaisella paskalla ei ole mitään väliä. Levy herättää tunteita. Vahvoja tunteita. Lukiossa olin kuolettavan ihastunut yhteen Leenaan, joka sitten repikin sydämeni kokonaisena rinnasta, talloi, repi kappaleiksi ja syötti verisenä mössönä riekale kerrallaan. Pahimman tuskan keskellä huomasin äikäntunnilla erään toisen tytön. Kolme vuotta sitten mentiin naimisiin. Tätä levyä kuunnellessani huomaan aina palaavani tuohon käännekohtaan ja muistan, miltä silloin tuntui. Kiitos siitä. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

Steve Mason – Monkey Minds in the Devil’s Time

Domino

86 Nyt se on virallista ja sen voi sanoa ääneen: rakastan Steve Masonia. Mies on hassannut suurimman osan kuluvasta vuosituhannesta joutavuuksiin (kuten synapop-projekti Black Affair), mutta nyt, kolmannen peräkkäisen täysosuman jälkeen entisen The Beta Band -laulajan voi julistaa 2010-luvun toistaiseksi kiinnostavimmaksi brittiläiseksi sooloartistiksi. Monkey Minds in the Devil’s Time on ihana levy ja juuri oikeaan suuntaan suuntautuva loikka Boys Outsiden (2010) ja sen dub-version Ghosts Outsiden (2011) täsmällisen täydellisyyden jälkeen. Albumilla on kaksikymmentä raitaa, joista noin puolet on lyhyitä skittejä, biisiaihioita tai instrumentaaleja. Ne tuovat tarvittavaa rosoa ja arvaamattomutta pitempiin levylle, jolla Mason on pari kertaa vaarassa upottaa kinttunsa retrotietoisen brittirockin suohon; A Lot of Love voisi sävellyksensä puolesta olla vaikka Noel Gallagheria, kun taas gospeliin ja souliin vivahtava Lonely tuo mieleen Spiritualizedin viime levyt. Monkey Minds in the Devil’s Timessa riittää sulateltavaa vähintään kuukausiksi. Ensimmäisinä sen ilmavista, laiskasti svengaavista ja muutamasta nuotista kaiken tehon irti puristavista transsittajista ovat ihon alle ryömineet The Policen Every Breath You Taken vaivattomuudella rullaava Come to Me ja elektronisilla sirinöillään lumoava Lie Awake, jonka avaussäkeet ovat vuoden toistaiseksi vangitsevinta rocklyriikkaa: ”At 15 years old I had to know / What makes you fail and what makes you grow”. Eikä levy, jonka kappaleista yksi on espanjankielisellä selostuksella ja formulaäänillä höystetty melodika-dub-tribuutti Ayrton Sennalle (The Last of the Heroes) voi olla muuta kuin neroutta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Nyrkkitappelu – Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Nyrkkitappelu Rocks

Svart / Blast of Silence

70 ”Sitä saa mitä tilaa”, lauloi Yölintu. Jos bändin nimi on Nyrkkitappelu ja levyn nimi varastettu Hanoi Rocksilta, tulee väistämättä mieleen, että näinköhän… Ja kyllä näin. Vaihteita on yksi ja siinä lukee R niin kuin Ralli. Varmaa paalujunttausta alusta loppuun ilman pissataukoja. Teksteistä kuitenkin pilkistää hienovarainen sarkasmin ja itselle nauramisen vivahde, joka nostaa kiinnostusarvoa välittömästi, mutta saattaa hätäisemmältä rokkipoliisilta mennä ohi. Meininki on vähän sellainen, että naureskellaan huuli-ilme-bändeille ja kuitenkin itse pidetään se huuli-ilme koko ajan naamalla ihan pokerilla. Onneksi levyllä on mukana bändin ensimmäisellä seiskalla potin korjannut jytähelmi Voi pyhä äiti, nyt mennään!, Nyrkkitappelu on nimittäin selvästi nousemassa kovaa kyytiä kansalliseen tietoisuuteen, ja tuon rallin soisi soivan mökkiviikonloppujen pullojenpalautusreissuilla laajemminkin. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

Rhye – Woman

Polydor

83 Kanadalainen Mike Milosh ja tanskalainen Robin Hannibal kierrättävät esikoisalbumillaan tuttuja aineksia, mutta sekoittavat niitä tavalla, joka erottaa duon juuri riittävästi aikalaisistaan. Woman on viimeistä piirtoa myöten tyylikäs ja suorastaan häikäilemättömän virtaviivainen tuote, jota voisi vallan hyvin mainostaa Cigar Aficionadossa huvipursien, mallasviskien, viiksivahojen ja urheiluautojen rinnalla. Siinä kaikuu James Blaken ontto emotionaalisuus, Junior Boysin ekonominen elektro ja Saden ultraviileä eroottisuus. Kokonaisuus kruunataan minimalistisilla, mutta maukkailla jousi- ja puhallinsovituksilla, joissa on Burt Bacharachin hikikarpaloilta säästynyttä vaivattomuutta. Woman saattaa olla hieman liiankin raukea ja tyylikäs, mutta kokonaisuutena se on sikäli nappisuoritus, etteivät keskinkertaisemmatkaan sävellykset riko täydellisyyden illuusiota. Sébastien Tellierin La Ritournellen pianokoukun ja Cat Powerin soulfolkin yhdistävä single The Fall on edelleen Rhyen kruununjalokivi, mutta Marvin Gayelle kumartava Last Dance ja levyn hyväilevän olemuksen täydellisesti kiteyttävä 3 Days (”stealing kisses in those bloody sheets / … / we got three days to feel each other”) kimaltavat sen rinnalla lähes yhtä kirkkaina. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Stornoway – Tales of Terra Firma

4AD

62 Stornoway on täsmälleen 36 prosenttia kiinnostavampi kuin Mumford & Sons. Se ei ole vielä järin paljon, mutta sentään jotain. Oxfordilaisyhtyeen folkrockilla höystetty indiepop on kohteliasta ja nättiä ja tuo rosoisimmillaan mieleen amerikkalaisen The Decemberistsin (laulaja Brian Briggs känisee kuin Colin Meloy) ja melodisimmillaan walesilaisen Gorky’s Zygotic Myncin. On vaikea kuvitella, että Tales from Terra Firma toisintaisi hopeaa Britanniassa myyneen ja raivostuttavasti nimetyn Beachcomber’s Windowsill -esikoisen (2010) menestystä. Levyn kappaleista vain hiukan juurevampi Farewell Appalachia, hitikkäästi sävelletty Knock Me on the Head sekä The Shinsin ja The Smithsin suuntaan kumartava The Bigger Picture saavat viisarin värähtämään oikeaan suuntaan. Päinvastaiseen suuntaan sen heilauttaa The Great Procrastinator, jonka hulluttelevuus on kapakkapianoineen ja sirkustunnelmineen niin väkinäistä, että kuulijassa saattaa herätä väkivaltaisia ajatuksia Stornoway-henkilöitä kohtaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Team Ghost – Rituals

wSphere

66 Ranskalaisyhtye Team Ghostin keulakuva on M83:n perustajajäsen Nicolas Fromageau. Fromageau jätti M83:n vuonna 2004 Dead Cities, Red Seas & Lost Ghosts -albumia seuranneen kiertueen jälkeen. Ei siis mikään ihme, että Team Ghostin musiikissa on runsaasti yhtäläisyyksiä M83:n tuotantoon. Epätasaisista albumikokonaisuuksistaan huolimatta M83 on aina onnistunut yllättämään tanssilattiat täyttävillä täysosumilla. Team Ghost ei edes yritä sitä, sillä Rituals on alusta loppuun suureellista, öisiltä kaupungeilta kaikuvaa scifi-rockia. Tylsimmillään kappaleet kuulostavat siltä kuin ne olisi parsittu kokoon Interpolin ja Black Rebel Motorcycle Clubin albumien ylijäämäraidoista. Sinkkunakin julkaistu Dead Film Star ja Montreuil esittelevät onneksi yhtyeen leikkisämpää puolta. Kokonaisuutena Rituals on kuitenkin turvoksissa omasta mahtipontisuudestaan. Albumilla on kaikkea liikaa. Liikaa huokailevaa laulua, liikaa melodramaattisuutta, liikaa takovia rumpuja ja ennen kaikkea liikaa kappaleita, jotka päättyvät valtavaan särökitaravalliin. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Wavves – Afraid of Heights

Warner

78 Levykaupanpitäjien suhde myymäänsä musiikkiin on usein reaktionäärinen. Ja jos he perustavat bändin, he haluavat vähiten olla osa sitä tuotetta, jonka kanssa arkisissa päiväduuneissaan olivat tekemisissä. Nathan Williamsin projekti alkoi näin, mutta viidessä vuodessa Wavves on ehtinyt muuttua typerästä valkoisen pojan läpästä yhdeksi indien vakiokaartin myyntiartikkeliksi muiden joukossa. Simppelit popvaikutteet eivät enää peity hälyn alle. Sekoilu on siivottu Afraid of Heightsilta, uho on enää rocktähden suusta konemaisena putoilevaa automaattikapinaa, ilmassa on enemmän The Strokesin kitaranuotteja ja Foo Fightersia kuin säröpedaalin läpi ajettua sähköä. Dookiet ja nevermindit on kuunneltu ja vaikutteista tislattu häpeämätön poplevy. Nykyään Nathan Williams on tyyppi, joka käy vierailemassa Big Boin tuhoon tuomitulla albumilla, ja jota tuottaa Rihannaa sekä Santigoldia peesannut John Hill. Joku voi sanoa, että kaikki tämä oli odotettavissa jo Wavvesin debyytin melun alta kuuluneiden koukkujen perusteella, mutta en olisi uskonut lopputuloksen olevan mitään näin raikasta. Teinihenki haiskahtaa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Gracias teki erinomaisen levyn. Nyt sen sai sanottua Nuorgamkin.

Se oli siinä. Vuoden 2012 A-puoli, meinaan. Vaikka arvioimme sen aikana päälle 250 albumia tai ep:tä, kaikensorttisia hyvyyksiä jäi aika paljon huomioimatta.

Siispä ohjeistimme toimittajakuntaamme kirjoittamaan miniminikritiikin niistä alkuvuoden parhaimpiin kuuluvista levyistä, joita emme ole vielä Nuorgamissa arvioineet, jotta tiedottajat saisivat jotain siteerattavaa ja te kenties löytäisitte uusia tuttavuuksia. Tässä on teille kooste ja siinä mainituilta levyiltä poimituista kappaleista koostettu soittolista.

Talkoisiin osallistuivat, Iida Sofia Hirvonen (ISH), Juuso Janhunen (JJ) Joni Kling (JK), Kari Koivistoinen (KK), Antti Lähde (AL), Mikael Mattila (MM), Oskari Onninen (OO), Teemu Purhonen (TP), Tapio Reinekoski (TR), Anton Vanha-Majamaa (AVM), Niko Vartiainen (NV), Mervi Vuorela (MV), Verna Vuoripuro (VV) ja Tuomo Yrttiaho (TY).

Kuuntele soittolista tästä.

Francis Bebey – African Electronic Music 1975–1982

70 Francis Bebey löysi syntetisaattorin 1970-luvulla ja kohteli sitä kuin akustista akustista kitaraa. Lopputuloksena oli safaribaarin hermostuttavaa onnentuntimusaa, joka kuulostaa paperisateenvarjoilta ja pelikoneilta. (ISH)

Allo Darlin’ – Europe

73 ”So you’re scared and you are thinking that maybe we ain’t young anymore” -tyyppistä pophaikeilua The Go-Betweensin hengessä. (ISH)

Black Dice – Mr. Impossible

74 On 11-vuotissyntymäpäiväsi. Olet toivonut lahjaksi Frontside Ollien tms. levyä. Juhlapäivänä lahjapaperista paljastuu tämä. Seuraavat 20 vuotta mietit, oliko se oikeasti vahinko vai sairasta pilaa. (JK)

Father John Misty – Fear Fun

77 Välillä unohtuu, miten hyvältä näinkin amerikkalainen kantrirock-soundi voi kuulostaa. Fleet Foxesin ex-rumpalin kahdeksannella levyllä kuuluu kyseisen bändin kaiku, mutta klangi on rouheampi. (MM)

Damien Jurado – Maraqopa

78 Amerikkalaislaulaja-lauluntekijän levyihin on mukava uppoutua. Edeltävän Saint Bartlettin tavoin Maraqopa on nasta yhdistelmä levollista ja jämptimpää Juradoa. Kuin hienoa käsityötä. (TY)

Friends – Manifest!

78 Surffikitarat, funk ja new wave -rytmit, teiniromantiikkaa kukkivat sanoitukset sekä Samantha Urbanin raukean hekumallinen ääni muodostavat Manifestin selkärangan. Täydellinen kesälevy, kuin prosciuttoa cantaloupe-melonin kera ja lasillinen rommikolaa: sopivasti suolaista, makeaa ja humalluttavaa. (JJ)

The Cribs – In the Belly of the Brazen Bull

79 Viidennellä levyllään The Cribs kumartaa Dave Fridmannin ja Steve Albinin avustuksella 1990-luvulle, onnistuen samalla luomaan hävyttömän tarttuvia kertsejä. (KK)

Phédre – s/t

79 Phédre on visuaalisempaa musiikkia kuin miltä se kuulostaa. Sen pinta on sisäsyntyisempi kuin sen ulkopuolelle jäävä sisäpuoli. En tiedä – se on yksi helvetin kompostiastia täynnä ideoita. (JK)

Kiveskives –Joystick

80 Kiveskiveksen lanseeraama nintendohevi on Joystickillä läsnä, mutta soppaan mahtuu myös loisteliasta pekkapohjolamaista progehenkeä. Trion juna rullaa hyvin, mutta suunnasta ei liene hajua kellään. (TP)

Suomen Tulli – Uuteen maailmaan

80 Torniossa perustetun yhtyeen perinnetietoinen ja silti selvästi 2010-lukulainen debyytti palauttaa kiinnostuksen uudempaan kotimaiseen progressiiviseen rockiin. Ei mikään Korppi, mutta lähellä. (TY)

The-Drum – Heavy Liquid

80 Yhdysvaltalainen tuottajakaksikko The-Drum herättää hetkittäin mielleyhtymiä Burialiin, mutta kappaleet soivat laskuhumalaisempina ja alakuloisempina. (TK)

 The Magnetic Fields – Love at the Bottom of the Sea

82 Jotkut eivät saisi luopua hyväksi havaituista toimintametodeista. Stephin Merritt on yksi heistä. Syntikoiden kaivaminen komeroiden perältä palautti The Magnetic Fieldsin pienen ja hennon otteen nerouteen ja sydänsuruihin. (OO)

Circle – Manner

83 Harvoinpa osuu termi ”avant-AOR” näin naulan kantaan. Toto ja Can kohtaavat mitä sopuisammin, kun Porin spandex-ristiretkeläiset maalaavat hienoimpia riffejään hetkeen aikaan. (MM)

d’Eon – LP

84 Arkkienkeli Gabrielista internetissä kertova teemalevy on valtavien kaarien IDM-r&b-odysseia, jonka rumpukoneet paukkuvat hyperaktiivisemmassa tilassa kuin 20 tuntia newsfeedejään maanisesti skrollannut somenisti. (OO)

Colleen Green – Milo Goes to Compton

84 Kalifornian osavaltiossa on tiettyjä lakeja, jotka rajoittavat metsästystä: esimerkiksi liikkuvasta autosta ampumisen kieltäminen ja säädös, joka estää Colleen Greenin käyttämisen elävänä pyydyksenä. (JK)

Killer Mike – R.A.P. Music

84 Michael Render tuuppaa riimiä ilmoille taidolla ja raivolla, kaapaten huomiosi. Tämä musiikki ei vaeltele ujosti taustalla, vaan nappaa rinnuksista kiinni ja pakottaa kuuntelemaan. (KK)

Roberto Rodriguez – Dawn

84 Kotimaista house-osaamista parhaimmillaan. Maailmaa riivaavan EDM-buumin aikakaudella on riemastuttavaa löytää näin tinkimättömän tyylitietoista, hiottua ja soundimaailmaltaan raikasta tanssimusiikkia, josta löytyy niin klubien lattiat täyttävää tykitystä kuin leudon kesätuulen lailla hitaasti vietteleviä tunnelmapaloja. (JJ)

Mac DeMarco – Rock and Roll Night Club

85 Langanlaiha montrealilainen on ihastuttava tuttavuus jokaiselle, jolle yhden miehen/naisen lofi-outsiderit ovat heikko kohta. Rockabillyä, loungea, suhinaa ja seksiä, sopivassa suhteessa, sopivan epävireisesti. (AL)

Pyuria – Incarnadine Reverly

85 Incarnadine Reverlylla soiva tekninen ja sopivasti härski kuolonmetalli toimii kuten se kuuluisa kuutio Hellraiserissa: helvetin hyvin. (TP)

Trust – TRST

87 Jos Interpolin Paul Banks kärsisi kroonisesti ummetuksesta ja alkaisi tehdä synteettistä goottipoppia Anvil-klubin tarpeisiin, syntyisi musiikkia, jollaista kanadalaisen Trust-duon esikoislevy on tulvillaan. (AL)

Actress – R.I.P

88 Reivaamiseen väsynyt dj silpoo korvienvälikirjastoaan ja tekee täyteäänistä groovea. Jos olisin algoritmi, tanssisin itseni solmuun vuoden hinkatuimmalla biisillä Ravenilla. (TR)

Lapko – LOVE

88 Melko nopeasti unohtuneen New Bohemian jälkeen Love tuntuu henkeäsalpaavan intensiiviseltä. Lapko on nyt täydellisessä tasapainossa mustien vyörytysten ja Ville Maljan melodisuuden kanssa. (VV)

Ride For Revenge – Under the Eye

88 Helsinkiläistynyt Ride For Revenge on kolmannella levyllään juuri niin kvlt, lofi ja evil (in league with satan), kuin vitun kovan black-/death metal -bändin kuuluukin olla. Hail! (MV)

Verneri Pohjola Quartet with Aki Rissanen – Ancient History

88 Pohjolan yhtyeet soittavat aina kuin yksi kieltä pakeneva ajatus, nykyinen kvartetti jo ehkä liiankin saumattomasti. Hulppeaan pop-standardien sarjaan liittyy nyt putoileva Björkin Hyperballad. (TR)

Ty Segall Band – Slaughterhouse

88 Ylituotteliaan Segallin nerous kristalloituu viimein koukukkuuden ja murhaavuuden yhdistäväksi jyystöksi. Levy, jolta turpaan saaminen naurattaa räkäisesti sekä lyöjää että lyötävää. (OO)

Ilkka Kalevi Tillanen & Rantaremmi – Maailman paras maa

88 Tillasen ja Rantaremmin Joku Roti -debyytti yllättää kypsyydellään. Ote on terävöitynyt ja lopputulos on suora, paikoin jopa roisi tulkinta upean Suomenmaan nykytilasta. Lisää tätä herkkua! (TP)

Homeboy Sandman – Subject: Matter

89 Hykerryttävän hieno 20-minuuttinen 31-vuotiaalta newyorkilaiselta, jolla on älyttömän hieno nimi: Angel de Villar II! Ajaton sekoitus hiphopia, soulia ja psykedeliaa priimakauden Commonin ja Cunninlynguistin hengessä. (AL)

Gracias x JTT – Globe

90 Deogracias Masomi teki vuoden parhaan räppilevyn. Miksei tästä ole puhuttu enemmän? Vaivaton flow, JTT:n a-luokan tuotanto ja huipputerävät enkunkieliset lyriikat. Jumaloin. (AVM)

Voices from the Lake – s/t

90 Ambient-teknon hienoimpia teoksia sitten Global Communicationin 76:14:n. Tuudittaa, kunnes koukuttaa. (NV)

Shaved Women – s/t

90 Noisepunk-trio Shaved Womenin debyyttilevy on raaka ja verinen kuin tartar-pihvi. Tätä pihviä ei tosin nautita ravintolassa, vaan mahdollisimman matalakattoisessa squattikellarissa. (MV)

Gareth Davis and Frances-Marie Uitti – Gramercy

91 Bassolla, klarinetilla ja pohjattomalla varannolla mustaa, mustaa ja mustaa kaivetun kaivon seinistä ahdistuu hengiltä aina kuin ensimmäistä kertaa. (TR)

Can – Lost Tapes

92 Vuoden 2012 paras musiikki on tehty 1960- ja 1970-lukujen taitteessa! Kolmituntinen arkistokokoelma perustelee Canin ylivertaisuuden suvereenilla yhteissoitolla, eläimellisellä funk-groovella ja hulppeilla drone-sukelluksilla. (MM)