Eli kuinka feikkibändin perustaja hukkasi itsensä.

”It starts right now, there’s a way I was before
But I can’t recall how I was those days anymore”

Vuonna 2009 MySpace oli todellakin vielä suosituin sosiaalinen media ja merkittävä ponnahduslauta monille bändeille. Tämän tiesi eräs opiskelija vanhempiensa kellarissa Ohiossa, jossa hän pumppasi läjän feikkibändejä tähän palveluun. Kuinka ollakaan, yksi näistä feikkibändeistä nimeltä Cloud Nothings lähti lentoon, ja pian Dylan Baldi ilmoittikin jo vanhemmilleen, että hän jättää opiskelut ja ryhtyy kokopäiväiseksi muusikoksi.

Vähitellen Cloud Nothings kasvoi bändiksi ja löysi itsensä Steve Albinin tuottamalla, erinomaisella ja jopa vihaisella kakkoslevyllään. Sen sijaan vuonna 2014 ilmestynyt Here and Nowhere on kaikesta simppeliydestään ja suoraviivaisuudestaan huolimatta varsin hämmentävä levy. Itsensä ja yleisönsä löytäneen bändin 22-vuotias laulaja avautuu kappaleissaan siitä, kuinka hän on kadottanut identiteettinsä. Kiekon teemana on itsensä löytäminen ja näin erityisesti levyn päättävällä I’m Not Part of Me -kappaleella.

Clould Nothings on mielenkiintoinen hybridi 1990-luvun grunge-nostalgiaa, garagea sekä punkkia kera poppi-ansojen. Baldin ääni on täydellinen paketti nasaalia, räkää, epävarmuutta, välinpitämättömyyttä, raivoa, ironiaa sekä haavoittuvuutta. Chris Brownin kiertävä, nuhjuinen kitarasoundi kuulostaa myös ihanalta, mutta bändin selkäranka löytyy rumpupatteriston takaa.

Jayson Geryczian eläimellinen kapuloiden paiskominen on merkittävä osa bändin kokonaispakettia ja livenä todella vangitsevaa katseltavaa. Mies painelee keikat läpi kuin ase ohimolla.

Lähes jokainen Cloud Nothingsin biisi sopisi kauhuelokuvan kohtaukseen, jossa näyttelijä juoksee henkensä edestä pimeässä metsässä. Onko tämä se mitä Dylan Baldin päässä liikkuu? Sitä hän tuskin meille kertoo, sillä jotain hyvin härmäläistä hänessä on.

”I’m not telling you all I’m going through
I feel fine”

”You’re not what I really needed
Now you could just leave me on my own”

Here and Nowhere -kiekon jokainen kappale on kirjoitettu eri kaupungissa. Olisi mielenkiintoista tietää, missä päin nimenomaan I’m Not Part of Me on syntynyt. Se on joka tapauksessa upea lopetus hienolle levylle. Aihe tuskin vanhenee, sillä Dylan Baldi miettii samoja teemoja luultavasti vielä vuosikymmenienkin päästä.

Tien päällä voi myös hukata itsensä.

”I’m learning how to be here and nowhere else
How to focus on what I can do myself”

Video ei ole enää saatavilla

Mike Hadreas, lupaus paremmista unista.

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat päivittäin kolme vuoden 2012 albumia sekä halutessaan yhtä ep:tä, reissueta tai kokoelmaa. Vuorossa Anton Vanha-Majamaa.

Tiiu Helinä: Veli

Laulelmia, joiden vähäeleisissä tarinoissa kuuluu suomalaisen kansanmusiikin vaikutus. Taustoja, jotka polveilevat post-dubstepin ja kokeellisen elektron ympärillä. Yhdistelmä haastaa paperilla, mutta hurmaa soonisessa muodossaan. Helinä Tanner tavoittaa pienissä kertomuksissaan paljon yksinäisyyden ja syrjäytymisen kaltaisista tiloista. Samuli Tanner säestää äänillä, jotka eivät koskaan dominoi, mutta vaativat kuulijan huomiota. Tuotannoltaan Veli on täydellinen: intiimi, hauras ja kristallinkirkas. Epätodennäköisistä elementeistä syntyy harvoin näin suurta musiikkia.

Video ei ole enää saatavilla

Cloud Nothings: Attack on Memory

”Call me over, ’cause I can’t stay awake”, lauloi Dylan Baldi parin vuoden takaisella Cloud Nothings -debyytillään. Slacker-popista kolme kerrosta syvemmälle tylsistyneen mielen kellarikerroksiin, ja sieltä löytyy Steve Albinin tuottama Attack on Memory. Baldi ei enää väistele apatiaa, vaan vajoaa siihen yksi kalpea raaja kerrallaan. Kyse on modernin kitararockin tulevasta kulttiklassikosta: albumista, jonka paha mieli, sitä nerokkaasti säestävät pop-melodiat ja sopivan löyhä rakenne olisivat yhtä kotonaan 1980-luvun lopun nuhjuisissa Seattle-baareissa kuin 2010-luvun indie-klubeillakin.

Video ei ole enää saatavilla

Perfume Genius: Put Your Back N 2 It

Silloin tällöin tulee vastaan musiikkia, johon tietää haluavansa nukahtaa ilta toisensa jälkeen. Mike Hadreasin toinen albumi on täynnä suloisia ääniä, joiden harva sommittelu antaa kuulijalle tilaa kulkea niiden seassa vapaasti. Levy on täynnä kipua, sivullisuutta ja mahdotonta rakkautta. Sitä säestää ennen kaikkea piano, joka yltyy vaikeimpina hetkinään angelobadalamentiaanisiin sävelkulkuihin. Jos koet tarvetta nukahtaa omaan nyyhkytykseesi, ja nähdä sen jälkeen kauneimpia unia, laita Put Your Back N 2 It soimaan.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS! Homeboy Sandman: Subject: Matter

Queensissa varttunut Homeboy Sandman on uusi ja outo rakkaus kuulijalle, joka on viimeisen vuoden altistanut itseään 2010-luvun itseään loputtomiin reflektoivalle, puolisatiiriselle ja arvoiltaan avoimelle uudelle hiphopille. Tuotteliaan räppärin EP on teksteiltään älykäs ja poikkeuksellisen notkea, biiteiltään retro tekemättä siitä numeroa. Räpin valtavirrassa Sandmanille ei välttämättä juuri nyt ole tilaa, mutta jotenkin tuntuu, ettei se haittaa häntä yhtään.

Video ei ole enää saatavilla

Steve Albini on Cloud Nothingsin Dylan Baldin (oikealla) mukaan neljä metriä pitkä.

Toisella levyllään Attack on Memorylla Cloud Nothings muutti jyrkästi kurssiaan autotalli-pop-punkista surisevan kitaralaahauksen suuntaan, ja joka puolella ollaan ihan pähkinöinä, hei! Nyt kalpeat parikymppiset tulevat Kutoselle. Täällä bändin moottori Dylan Baldi, 20, saisi jopa juoda kaljaa.

Minkä levyn ostit viimeksi?

”Ostin juuri Duke Ellingtonin levyn Money Jungle. Todella mahtava, jostain syystä huomiotta jäänyt jazz-albumi.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä musiikkivideon muistat parhaiten lapsuudestasi?

”En juuri katsonut musiikkivideoita lapsena (tai nykyäänkään), mutta muistan elävästi sen Backstreet Boysin videon joka näytti vähän [Michael Jacksonin] Thrilleriltä. Biisin nimi on hävinnyt mielestä, mutta toivottaavasti joku tietää mitä tarkoitan.”

Video ei ole enää saatavilla

Olisiko se Everybody (Back Street’s Back)?

Miltä on tuntunut tehdä kiertueita raksi kämmenselässä, kun Yhdysvalloissa täysi-ikäisyyden raja on 21?

”Ha! Ihan ookoo. Enää se [alaikäisyys] ei ole yhtä iso asia kuin ennen. Suurin osa paikoista päästää minut sisään, vaikka olen alle 21-vuotias.”

Luuletko täysi-ikäistymisen vaikuttavan jotenkin radikaalisti itseesi, bändiin tai kiertämiseen?

”En usko. En ounastele minkäänlaista vajoamista alkoholismiin, jos sitä tarkoitit, haha.”

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”Höm… ehkä [Warren Zevonin] Werewolves of Londonia?”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä emme tiedä tuottaja Steve Albinista?

”Hän on neljä metriä pitkä.”

Uuden levynne Attack On Memoryn nimi ja intensiivinen ote uhkuvat hetkellisyyttä ja välittömyyttä: ”Tämä tapahtuu tässä ja nyt, joten korvat hörölle”. Soundinne iskee kuitenkin samaa suonta kuin Sonic Youth, Fugazi ja muut ihanat 1990-luvun surisijat, ja monet tuolloin parikymppiset ehkä löytävät teistä yhteisen suosikin omien muksujensa kanssa. Miltä moinen tuntuu? Vai onko tämä pelkkää kuvitelmaa?

”Minusta on melko siistiä, jos meidän musiikkimme innostaa skidejä tekemään kitarapohjaista rockmusiikkia. Sellaista itse pääasiassa kuuntelen, joten on aika uskomatonta tietää, että pystyn inspiroimaan ihmisiä samalla tavoin kuin omat sankarini minua. En ole havainnut mitään erityistä isä–poika-ilmiötä keikoillamme, mutta yleisömme ikäjakauma on kyllä aika laaja noin ylipäänsä.”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, johon olet törmännyt?

”Meitä tavataan verrata Blink-182:n, mitä en kyllä ymmärtää lainkaan. Vähän tylsä juttu.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Mississippi Records, ihmiset, kävelyt.”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

”Nääh, tiedän etten ole viileä, haha.”

Mitä artistia tai bändiä suosittelisit ensimmäisenä mielenkiintoiselle tuttavuudelle?

”The Wipersia. Viime vuonna heistä tuli käytännössä lempibändini, joten puhun heistä paljon.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on edellinen todella hyvä biisi, jonka olet kuullut?

”Kaverimme Pennsylvaniasta soittavat bändissä nimeltä Bleeding Rainbow. Heiltä ilmestyy pian levy, joka on mielestäni todella hyvä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on noloin omistamasi levy?

”Katy Perryn uusin. Se haisee purkalta!”

Video ei ole enää saatavilla

Millä tavalla mieluiten tuhlaat aikaasi?

”Viime aikoina sen iPhonen Draw Something -pelin parissa. Ihan sama kuinka paljon harjoittelen, en tule siinä yhtään paremmaksi. Se on tavallaan aika siistiä.”

Cloud Nothings Kuudes Linjalla 21. toukokuuta. Liput 16/18 euroa. Ennakot Tiketistä.

Video ei ole enää saatavilla

Steve Albini antoi Cloud Nothingsille haarukan, veitsen ja tyhjän lautasen.

Ysärinoiserock-fanit, kuinka ruokarukouksenne kuuluukaan? Uusi Bitch Magnet tai Jawbox? Hyviä uutisia: siihen on vastaus Cloud Nothingsin uudella levyllä.

Cloud Nothingsin viime vuoden nimikkolevyyn verratessa on hankala uskoa, että Attack on Memoryn on tehnyt sama yhtye. Levy asetti Cloud Nothingsin modernin powerpopin vahvimpien nimien joukkoon: bändi soitti yhteen erinomaisesti ja tarttuvia melodioita löytyi riittämiin. Ainoana isona miinuksena oli kappaleiden ajoittainen monotonisuus.

Muodonmuutos Attack on Memorylla on kaikin puolin raju. Dylan Baldin johtama bändi, joka on nyt kasvanut oikean yhtyeen mittoihin, löytää itsestään aivan uuden puolen, joka on paljon uhkaavampi, meluisampi ja helvetin paljon kovaäänisempi kuin aiempi tuotanto olisi ikinä voinut antaa olettaa.

Suurissa muutoksissa on aina riskinsä, mutta onnistuessaan tuloksena on usein merkittävä edistysaskel. Attack on Memoryn kaltainen lopputulos oikeuttaa uhkapelin täysin. Äänipuolen hoitaa yksi alan messiaista, Steve Albini. Baldin lauluääni on rosoisempi, täynnä itsevarmuutta ja bändin soitto entistäkin tiukempaa. Jo edellä mainitut seikat olisivat huomattavia muutoksia, mutta kun tarttuvat melodiatkin on uhkarohkeasti jätetty vähemmälle eivätkä kappaleet ole alle kolmen minuutin yksinkertaisia pikapyrähdyksiä, on riskinä fanikannan menettäminen. Panokset ovat siis suuret.

Alle puolessa minuutissa avausraita No Future No Past voi saada vanhat fanit nyrpistelemään nenäänsä. Kuitenkin Albinin muiden tuotosten (erityisesti 1990-luvun alkupuoliskon aikaisten) fanit herännevät kuuntelemaan, kuinka tuottajan kuiva ja betonikellarin suuntaviittaa hypistelevä soundi terävöittää materiaalia. Albinin tuntien soundi toimii yksinkertaisuuden periaatteella: mitään kaunistelua ei ole odotettavissa, ja kitarat muistuttavat haarukan ja veitsen liittoa lautasta vastaan. Tuotanto tarjoaa myös tärkeän vakauden – yhtyeen laajentaessa ilmaisuaan taustalta löytyy ankkuroiva tekijä.

Pelkkä uudenlainen äänimaailma ja tyylin päivittäminen ei tietenkään olisi mitään ilman hyviä kappaleita. Niitä Attack on Memory tarjoaa runsaasti, eikä levyllä ole täytebiisejä. Häikäisevä kohokohta, yhdeksään minuuttiin venyvä Wasted Days, suuntaa krautrockmelun valtatielle ja karkaa siellä kahdesti ekstaattiseen noisehelvettiin. Raivoava instrumentaali Separation on myös aivan uusi suunta yhtyeelle, mutta jää kolmeen minuutin pituuteen – silti moinen revittely on jo itsessään tarpeeksi iso yllätys. Stay Useless ja Cut You muistuttavat koukkuineen vanhempaa tuotantoa, mutta Albinin käsitteleminä ne ovat piikikkäämpiä ja kaulavaltimon sisällöstä kiinnostuneempia. Joskus hiekkapaperin käyttäminen kasvopyyhkeenä tekee hyvää.

Cloud Nothings on kehittynyt alle vuodessa uskomattoman paljon: Attack on Memory on paljon rohkeampi ja persoonallisempi levy kuin yhtyeeltä olisi voinut odottaa. Se on yksinkertaisesti loistava, eikä jää missään vaiheessa pelkäksi esikuvien imitoinniksi.

Vaikutteet ovat ilmiselviä – tuottajan parikymmentä vuotta vanhemmat teokset lienevät monella ulkomuistissa – mutta samoista elementeistä ei ole pitkään aikaan tehty näin hyvää levyä.

89 Pilviolemattomuuksien ravintolan vain hieman yli puolituntinen Attack on Memory -annos muistuttaa mainiota porsaankyljystä tai hyvin marinoitua kiinteää tofua. Turha silava on trimmattu tarkasti pois ja jäljellä on vain maukkautta. Nyt on päivällisaika ja levylautasella vuoden ensimmäinen todella positiivinen yllätys.

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 353 Death Grips – Klink

Joskus turpasauna on paras sauna. Tässä siitä saa nauttia 22 sekuntia pidempään kuin nyrkkeilyerässä. Ja mikä parasta, sinulle huudetaan päin naamaa. Läpsitään ja huudetaan. Ihan kuin merijalkaväessä, jossa joku kessu on koko ajan kaivamassa silmiä päästäsi päästäkseen nussimaan kalloasi. Tämä kessu on 180 senttiä lihasta ja tatuointeja. Revi siitä, jos uskallat. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 352 Cloud Nothings – No Future / No Past

Kaikki tarvitsevat elämäänsä yhden ranteet auki ja ammeeseen -tyylisen häiriöbiisin, jonka loputtoman psykoottisessa lohduttomuudessa voi piehtaroida omien pikkuongelmiensa kanssa. Tämä Cloud Nothingsin single on juuri se biisi tänä vuonna. Merkittävää on myös se, millaisen pesäeron Pavementin ja Liarsin väliin putoava vaikerrus tekee edellisen levyn pop-punkiin. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 351 Cat’s Eyes – Face in the Crowd

The Horrorsin laulajamörkö Faris Badwan + kanadalainen sopraano Rachel Zeffira = spectoriaanista suureellisuutta autotallimittakaavassa, juroa nahkarotsidraamaa, terapian tarpeeseen luisunutta tyttö/poikadynamiikkaa. Face in the Crowd talloo romanssin kukkapenkkiin Nancy Sinatran goottibuutseilla. PS. Kaksikko heitti ensimmäisen keikkansa Pietarinkirkon messussa. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 350 Ron Sexsmith – Believe It When I See It

En tiedä haluanko milloinkaan kasvaa yhtä keski-ikäiseksi ja mukavuudenhaluiseksi kuin miltä Ron Sexsmith on 2000-luvun äänitteillään vaikuttanut, mutta tämä ihanan vaivattomasti soljuva laiskanpulskea melodiakaunokki saa sen tuntumaan pirun houkuttelevalta. Ja kaikista maailman ihmisistä tämän musiikillisen kansaneläkeanomuksen on tuottanut Bob ”Metallica” Rock! (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 349 Wooden Shjips – Lazy Bones

”Vittu ku ei tapahdu mitää. Pitäskö tatuoida silmät?”

”Hei pudotetaaks vähä happoo? Lähetää matkalle!”

”Emmä, rupee jumittaa siit paskast nii pahasti.”

”No mut jumitetaa! Se niinku avaa jotain porttei susta tai jotai. Pistetää kato jotai musaa.”

”Okei, venaa mä laitan tota Wooden Shjipsii.” – ”Pffuuh, vittu et potkii ja svengaa!”

”Ai kumpi? Laput vai tää musa? ”

”Joo!” (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 348 Ringo Deathstarr – So High

Pöljästi nimetyn austinilaisyhtyeen huuruinen shoegaze-vyörytys tarjoaa kuuntelijalleen niin akustisten kuin efektoidujenkin kitaroiden täyttämän pariminuuttisen instant-sokerihumalan. Mybloodyvalentin-konosmaisen ylikierroksilla käyvä kaahausbiisi on kuorrutettu vähän liian söpöillä tyttö-poikalauluilla ja palaa loppuun vauhdilla kuin halpa roomalainen kynttilä. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 347 Big K.R.I.T. – Dreamin’

Vuosi 2011 oli mixtapen: useat kohutuimmista julkaisuista mustan musiikin kentällä olivat mixtapeja. Niin myös mississippiläisräppäri Big K.R.I.T.:in Return of 4Eva, joka löysi tiensä monen median vuoden parhaat -listalle. Pakahduttavan The Brothers of Soul -samplen varaan sommiteltu lämpöisä Dreamin’ ei jätä mahdollisuutta piileskelyyn korskean tuotannon takana. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 346 Teeth – Shawty

Brittilabelille levyttävän Teethin postdubstep-arkkitehtuuri on parasta, mitä Suomesta on aikoihin maailmalle lähtenyt. Shawtyn Skinemax-estetiikkaan nojaava video on kuin hypnagoginen kaleidoskooppi ja se kuvaa Teethin musiikkia täydellisesti: letargisuudessaan äärimmäisen tyylitietoista jyystöä, jossa vaikutteet seuraavat toisiaan välähdysmäisinä leikkauksina. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 345 Tornado Wallace – Rainbow Road (The Revenge Strings of Fife Mix)

Tornado Wallace on viiksekäs aussituottaja Lewie Day. Sillä ei ole oikeastaan sen suurempaa väliä, koska tämän(kin) biisin pääosassa säätää The Revenge eli Graeme Clark. Skotti on vastannut jo muutaman vuoden ajan parkettimarkkinoiden läskeimmistä uusdisko/boogiehouse-hämmennyksistä. Basso höböttää, kläppi läpsähtää, kenkä sanoo koo koo koo ja lanne heiluu näin. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 344 Crowbar – Cemetery Angels

Jykevällä d-beatilla alkava puksutus tuo esiin sludge metalin kulmakiven soinnin rivakamman laidan. Silti särömuuri on tonnin painoinen, ja liki yhtä massiivinen pääkörmy Kirk Windstein ärjyy silkkaa elämäntuskaa. Homma menee totaalisen murskaavaksi suorastaan naurettavan raskaaksi äityvässä finaalissa. Kaksijakoinen kappale rullaa ja murjoo kuitenkin tehokkaasti. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

# 343 Tuure Kilpeläinen & Kaihon karavaani – Erämaa

Miksei menestysiskelmä muka voisi olla sydänverellä kirjoitettu laulujoikeasta elämästä? Tuure Kilpeläinen on todistanut, että kyllä se voikin. Erämaa-hittilevyn nimiraita on pieteetillä tehty ja tulkittu kappale, jossa äänen ruvelle vetävä tunne pukeutuu oppikirjasymboliikkaan. Lattaria, chansonia, mustalaismusiikkia ja kansanlaulua aivan luontevana cocktailina. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 342 Megafaun – Get Right

Juna halkoo nimetöntä maisemaa jossain päin Yhdysvaltoja. Kiskot polkevat tasaista rytmiä, välillä teräs kirskahtaa terästä vasten kuin matkustajien unia viiltelevä kitara. Ikkunasta katsoo yksinäinen mies. Hänen katseensa on unohtunut haaveiksi lasiruutuun. Get Right on pehmeä tervehdys näistä tunnelmista, joissa kahdeksaan minuuttiin mahtuu kokonainen ikuisuus. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.