Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 185 Yona & Orkesteri Liikkuvat Pilvet – Toisen oma

Yona on poikkeuksellinen artisti. Kirkasotsainen luonnonlapsi yhdistelee vanhaa kotimaista iskelmäperinnettä tuoreeseen ilmaisuun raikkaalla tavalla. Taitava laulaja ei sorru taidoillaan briljeeraamiseen, vaan kaikkea tekemistä leimaa luonnollisuus. Toisen omassa vaietaan kielletystä rakkaudesta, ja kuuma tango sulaa viileään jatsiin. Vuoden biisejä, ehdottomasti! (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

# 184 Jonathan Wilson – Desert Raven

Psykedeelisen folkin mestari ajaa akustisella, mietiskelevällä kitaroinnilla ja firegazing-laululla alkuvauhdit. Pikkuhiljaa Wilson työntää kuulijan melankoliselle, usvaiselle ja miltei laittomalta tuntuvalle lennolle öisen aavikon ylle. Analogisesti äänitetystä biisistä lähes kuulee mukaan tarttuneen 70-luvun taikapölyn. Stetson silmille, levitä kätesi ja lennä! (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 183 Pallers – Wicked

Johan Angergård on tuttu muun muassa Acid House Kingsistä. Henrik Mårtensson on hänen lapsuudenystävänsä ja Pallers heidän yhteisen projektinsa (ja kotikaupunkinsa Åhusin kaupunginosan) nimi. Elise Zalbo vieraslaulaa tällä kappaleella, joka on Pallersin ultrasynteettiseltä esikoislevyltä The Sea of Memories. Wicked napsahtelee hyytävästi ja tuoksuukin pakkaselta. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 182 Class Actress – Keep You

Jonain päivänä joku ihmistä suurempi voima saa tarpeekseen viileistä, 80-luvun konepopista inspiroituneista naisartisteista ja pyyhkii heidät maailmankartalta nopeammin kuin kukaan ehtii sanoa batforlashes. Mutta niin kauan kuin voimme, nautimme Elizabeth Harperin kaltaisista jääkuningattarista, joiden albumeilta löytyy aina se 1–2 häikäisevän kirkasta pophelmeä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 181 The Antlers – Putting the Dog to Sleep

Kun Peter Silberman ulisee hylätyksi tulemisen pelostaan askeettisen säestyksen ja sydäntäriipaisevien rummuniskujen siivittämänä, ei voi muuta kuin lupautua hänen kovasti anelemakseen seuraksi kuoleman hetkellä. Tunnelma kuulostaa kitkerältä ja kauniilta samaan aikaan olematta korni. Kieroutuneella tavalla romanttinen kappale on taattua hipsterin häävalssikamaa. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

# 180 Julian Lynch – Terra

Terralla Julian Lynchin hypnagogahtava dronefolk saavuttaa nirvanan. Makuukamarijazz- ja intialaisvaikutteet sopivat Lynchin uniseen ja seesteiseen musiikkiin täydellisesti. Ne höystettynä tulkinnan herkkyydellä erottavat Lynchin niistä monista surfista, tropicaliasta ja delaystä innostuneista indiebändeistä, joita Amerikassa on pulpahdellut kuin sieniä sateella. (Juho Kaitajärvi)

Video ei ole enää saatavilla

# 179 John Grant – You Don’t Have To (Pretend to Care)

“Do you remember when we used to fuck all night long? Neither do I because I always passed out”. Vaikka John Grantilla on takanaan vuoden 2010 helmiin kuulunut Queen of Denmark -levy, oli vuoden 2011 molempien Helsingin-konserttien kohokohta tämä vielä levyttämätön tilitys entiselle rakastetulle. Vihaa, surua ja huumoria, niistä on suuret rakkauslaulut tehty. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 178 Twin Shadow – Changes

New Yorkissa asuva, alun perin Domikaanisessa tasavallassa keuhkonsa auki parkaissut George Lewis Jr. oli yksi vuoden odotetuimmista Flow-artisteista. Forget-esikoisalbumiin (2010) ihastuneiden harmiksi hän ei julkaissut päättyneenä vuonna kuin yhden singlen, Changesin. Biisi on cover – ei David Bowien vaan obskuurin 1980-luvun italo-artistin Baggaren tuotannosta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 177 Grimes – Vanessa

Miten nuori, yksin elektronista retropoppia tekevä naislaulaja erottuu muista kaltaisistaan? Claire Boucher eli Grimes sävelsi yksinkertaisesti hyvän kappaleen. Vanessa vangitsee suloisilla melodioillaan ja etenee määrätietoisesti vaiheesta toiseen. Minulla ei ole hajuakaan, kuka mainittu Vanessa on tai mistä kappaleessa on kyse – upeasti soljuva sävellys riittää. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 176 The Middle East – Black Death 1349

Näinä Fleet Foxesin ja Bon Iverin kulta-aikoina surullisesti kaikuvasta miesäänestä on tullut standardi anglosaksisessa vaihtoehtomusiikissa. Silti se uhkuu vahvaa ilmaisuvoimaa. Kuten The Middle Eastin hauras kuvaelma osoittaa, syvään melodiaan yhdistyessään tällainen ääni välittää tuhansia kohtaloita ja tunteita silloinkin, kun sanat kelluvat tajunnan vietävinä. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 175 Asa Masa – Kans alainen

Miksi hiphop ei voisi koukuttaa ja kiskoa tanssilattialle yhtä hyvin kansanmusiikkia kuin vuosikertafunkia kanavoimalla? Parhaisiin tuotoksiinsa lukeutuvalla Jou jou -soolollaan Asa todisti, että todellakin voi. Tämä letkeä biisi leikittelee kansalaisen käsitteellä: se tuntuu sisältävän sitoutumisen oravanpyörään, josta irtautuminen on ainoa tie oikeaan vapauteen. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 174 Those Darlins – Screws Get Loose

Nashvillen villeimpien lehmipunkkareiden kakkosalbumi oli yksi kevään takuuhymyilyttäjistä, ja sen nimikappale täydellinen yhdistelmä Crampsin röyhkeyttä, The Banglesin flirttiä ja Spector/Wilson-koulukunnan melodista briljanssia. Nuorgam nostaa mokkanahkaisen cowboy-hattunsa Nikkille, Jessille, Kelleylle ja ylväästi nimetylle rumpalille Linwood Regensburgille! (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Universal

70 Paljon on vettä Vantaanjoessa virrannut sitten Eminemin kultavuosien. Royce da 5’9″:n kanssa muodostetun Bad Meets Evilin kesällä julkaistu äänitys valaa kuitenkin toivoa siitä, että oikeassa seurassa Marshall Mathers on yhä kova luu purtavaksi. Hell: The Sequel käy päälle valtavalla voimalla ja on helposti vuoden parhaita mainstream-levyjä genressään. Tai olisi, ellei siinä olisi jotain kovin häiritsevää. Alkuvuodesta Tyler, the Creator uhosi puukottavansa Bruno Marsia ruokatorveen. Eminem ja Royce taas päättivät tehdä tämän kanssa biisin. Lighters soi parhaillaan radioissa. Saako tätä diggailla? (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Big Troubles – Romantic Comedy

Slumberland

82 Big Troubles levyttää samalle levy-yhtiölle kuin twee-revivalin lippulaiva The Pains of Being Pure at Heart, mikä kertookin varsin paljon yhtyeen estetiikasta. Lähimpänä henkistä isoveljeään newjerseyläiskvartetti on vaivattomalla Minor Keys -pophelmellä, joka kuuluukin Romantic Comedy -esikoisalbumin ehdottomaan parhaimmistoon. Big Troublesin sokerisesti ja raukeasti naukuvassa indiepopissa on runsaasti varhaista Smashing Pumpkinsia ja ropsaus Olivia Tremor Controlin ja Gorky’s Zygotic Myncin 1990-lukuista pehmeää folkpsykedeliaa. Ilmeinen vaikute on myös softrock-kauden Fleetwood Mac, jonka Gypsy-hitti (1983) kummitteleekin enemmän kuin vahvasti You’ll Be Laughingin kitaramelodioissa. Tosi kivalta levyltä ei löydy yhtään likimainkaan heikkoa hetkeä, mutta pieni tujaus rohkeutta ja omaa ääntä ei tekisi Big Troublesille hallaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Big Wave Riders – EP

Soliti

68 Nick Trianin luotsaaman Solitin julkaisupolitiikka hahmottuu levy levyltä. Samalla käy selväksi, kuinka tervetullut tällainen indierockille omistautunut, väljäksi genreotsikoksikin kelpaava levy-yhtiö on. Soliti tarjoaa turvapaikan muun muassa helsinkiläiselle Big Wave Ridersille, joka nakuttelee uuden aallon palikoista terhakkaa ja sympaattista kitarapopia. Narskuvien kitaroiden, kulmikkaiden rumpujen ja asianmukaisen elektrosilauksen alkulähteitä on helppo hakea 1980-luvun Manchesterista, mutta orkesteri tuo mieleen myös Suburban Kids With Biblical Namesin ja Kameran kaltaiset ruotsalaisartistit, jotka valloittivat yliopistoradioita 2000-luvun puolivälissä. Länsinaapurien tavoin Big Wave Ridersin ansiokasta pillifarkkupoljentoa latistaa kappalemateriaalin hienoinen yksioikoisuus. Vaikka orkesteri rikastaa musiikillista taustaansa riemukkaalla läsnäolollaan, se tuo tyylilajiinsa vain vähän uutta. Hetkessä eläviä trendejä Big Wave Riders rytmittää loistavasti, mutta pysyvämpiä jälkiä kovertaakseen yhtye kaipaisi vielä hieman syvyyttä, arvaamattomuutta tai ainakin yhden ylittämättömän sävellyksen. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Class Actress – Rapprocher

Carpark

69 Class Actressin ensimmäinen albumi antaa vaikutelman varsin pätevästä elektropoptriosta, joka haluaa kovasti kuulostaa Italians Do It Better -lafkan etäisen viileältä diskoposeeraamiselta, mutta sekoittaa mukaan pieniä annoksia päiväkirjamaista hempeilyä. Yhtälö ei ole mahdoton, mutta biisinkirjoitus tuntuu useimmiten jämähtäneen puolitiehen. Elizabeth Harperin ääni miellyttää, samoin laskelmoidun coolit syntikkataustat, mutta kappaleet junnaavat varsin mielikuvituksettomasti ja vailla tarvittavaa mysteerin tuntua. Kohokohdaksi nousee napakka, viikonlopun lähestymisen tunnelmia tehokkaasti summaava Weekend. Singlenä kuultu Keep You tarjoaa puolestaan levyn ainoan merkityksellisen koukun. Kokonaisuudessaan Rapprocher sisältää liikaa kimallusta ja liian vähän kitkaa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Cykles – Cykles

OreMansion Records

86 Cyklesin toukokuinen debyytti ohitti ilmestyessään korvani, mutta onneksi hyvä musiikki ei ole kuukausista kiinni – varsinkaan kun sen sukupuu ulottaa juurensa vuosikymmenien taakse. Helsinkiläisviisikon väljänä viitekehyksenä on Editorsin kaikuja toistava laajakuvaindie, johon haetaan väriä ja syvyyttä 1970-luvun glam-rockista, takaa-ajon tunnelmaa huokuvasta rautalangasta sekä tietenkin uuden aallon kolkosta kauneudesta. Välillä orkesteri yläotsikoi kappaleitaan tietyllä tyylilajilla, mutta useammin aikakaudet ja musiikilliset teemat sekoitetaan vallattomasti rönsyileviksi kokonaisuuksiksi. Cykles voikin onnitella itseään vaikutepaketin ensiluokkaisesta hyödyntämisestä. Yhtyeen kiihkeässä dramatiikassa ja perimänsä tiedostavassa luovuudessa on samaa henkeä kuin vaikkapa Rubikin debyyttilevyssä tai harmillisen vähälle huomiolle jääneen Palman soinnissa, mutta verrokeistaan Cykles erottuu pinnistelemättömällä otteellaan. Suureellisuudessaankaan orkesteri ei tyrkytä melodisuuttaan tai nerokkuuttaan, vaan hiipii ovelasti ihon alle valmistelemaan yhtä vuoden hurmaavimmista yllätyksistä. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Future Islands – On the Water

Thrill Jockey



87 Viime vuonna baltimorelainen Future Islands yllätti ja vakuutti loistavalla In the Evening Airilla – kauniilla levyllä täynnä New Orderin ja The Curen sukuista dramaattista ja leijailevaa synapoppia. Toisin kuin monet elektronisempia soundeja viljelevät virkaveljensä, Future Islands ei ollut etäinen, kylmä tai virtaviivainen, vaan etenkin nokkamiehensä Samuel Herringin elämän iskuissa parkkiintuneen äänen ansiosta enemmänkin surumielinen ja nukkavieru – kuin polvilleen lyöty piruparka, joka jaksaa kammeta itsensä pystyyn vielä yhtä epätoivoista taistelua varten. Jos voit kuvitella Tom Waitsin esiintymässä jossain Twin Peaksin seutuvilla taustallaan uuden aallon elektropopyhtye, alat olla aika lähellä Future Islandsin soundia. On the Waterilla on siirrytty elementistä toiseen, mutta muuten yhtye on ennallaan – tällä kertaa varustettuna vieläkin hienommilla kappaleilla. On the Water, The Great Fire ja Where I Found You ovat upean kuulaita slovareita, jotka tuovat mieleen loputtomat valtatiet syksyn kirkkaassa, mutta vähitellen himmenevässä auringonvalossa. Nopeammilla kappaleilla, kuten Before the Bridge, Balance ja Close to None Herring yhtyeineen johdattaa tanssimaan kyyneleet silmäkulmassa diskoon öisen kaupungin salatussa sydämessä. On the Water tarjoaa lyödyille, hylätyille, surusilmäisille haaveilijoille ja särkyneitä sydämiään hoivaaville lämpimän olkapään, jota vasten on hyvä nojata.

 (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Joakim – Nothing Gold

Tigersushi

84 Joakim Bouaziz on julkaissut omaa musiikkiaan Tigersushi-levymerkin pyörittämisen ja remix-töiden (Annie, Goldfrapp) lomassa jo lähes kymmenen vuotta – ilman mainittavaa menestystä. Miehen neljäs albumi parantaa monta pykälää sympaattisista, mutta kovin raakilemaisista Monsters & Silly Songsista (2007) ja Milky Waysista (2009). Nothing Goldilla Bouaziz pyörittää melko rajallista soundipalettiaan erinomaisen näkemyksekkäästi ja onnistuu luomaan yli tunnin mittaisesta albumista yhtenäisen kokonaisuuden. Kalkattavat perkussiot, upottavat syntetisaattorimatot, syvät bassot ja hiukan kolhot laulumelodiat toistuvat biisistä toiseen hyvin samanhenkisinä, mutta kuitenkin riittävästi varioituina. Levyn huippuhetkiksi kohoavat hypnoottisen rytmikäs In the Cave valtameren ylittävine pianosoundeineen, ruotsalaisen Studion baleaarisesta raukeudesta muistuttava Nothing Gold sekä Kraftwerkia ja Chicago-housen hektisiä pimputuksia yhdistelevä New How Love Life. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

William Shatner – Seeking Major Tom

Cleopatra



46 Musiikillisen uransa puolesta lähinnä The Transformed Man -levyn (1968) camp-klassikoista (Mr. Tambourine Man, Lucy in the Sky With Diamonds) tunnettu William ”kapteeni Kirk” Shatner julkaisi vuonna 2004 puun takaa samalla sekä hauskan, koskettavan, kypsän että syvällisen Has Been -albumin. Seeking Major Tomilla tv-legenda kuitenkin ampaisee suoraan takaisin camp-avaruuteen. Tyyli on tuttu: Shatner ei laula, vaan lausuu kappaleiden sanat dramaattisesti ylinäytellen. Tällä kertaa materiaali koostuu avaruusaiheisista popklassikoista, Space Odditystä Silver Machineen ja Space Cowboysta Rocket Maniin. Vierailijoita piisaa heavy-legendoista proge-sankareihin ja… Sheryl Crow’hun. Parhaimmillaan Shatner on hilpeä ja yllättävät vierailijat huvittavat (vaikka harvoin erottuvat selvästi), mutta lopulta tämä tupla-cd on pitkä kuin matka avaruuden kylmässä tyhjiössä ja yrittää liikaa tiedostavassa hassuttelussaan. Kun Seeking Major Tom päättyy yli 90 minuutin jälkeen Steve Howen jammaillessa Shatnerin kanssa Duran Duranin Planet Earthia, pöllämystynyt kuuntelija ei oikein tiedä mikä häneen osui. Eikä todellakaan ole varma haluaako kokea saman uudelleen. Soveltuu vain kaikkein pelottomimmille avaruusmatkaajille.

 (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Zola Jesus – Conatus

Sacred Bones

71 22-vuotias Nika Roza Danilova on ehtinyt suoltaa reilussa kahdessa vuodessa kunnioitettavan määrän musiikkia. Kolmea singleä, kolmea ep-levyä ja kahta splittiä seuraa nyt jo kolmas albumi, Conatus, joka ei ennakkotiedoista poiketen poikkea paljoakaan artistin aikaisemmasta tuotannosta. Danilova hoilottaa yhä kolhoon ja etäiseen tyyliin ja jatkaa musiikillisesti tyylipuhtaan 4AD-avantpopin linjoilla, joka on silkkaa mannaa Kate Bushin, This Mortal Coilin ja Dead Can Dancen aikakaudelle haikaileville. Yksittäisinä annoksina Zola Jesusin keskiaikainen goottidisko saa höristämään korviaan, mutta albumimitassa artistin yksipuolisuus paljastuu armottomasti. Esimerkiksi Ruotsin Lykke Li synnyttää samankaltaisista aineksista huomattavasti monipuolisempaa ja notkeampaa musiikkia. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla