Moshi Moshi

65 Au Revoir Simonea on uhannut sama kohtalo kuin lukuisia ensijulkaisullaan indieyleisön uudeksi suosikiksi nousseita kevyt-elektropop-yhtyeitä: kun tuotanto ja kappaleet eivät tunnu enää esikoista seuraavilla levyillä ottavan kovinkaan kummoisesti uusia suuntia, yleisö menettää mielenkiintonsa ja etsii uuden suosikin, joka on enemmän ajan hermolla. ”Au Revoir Simone, ei jaksa kiinnostaa ketään vuonna 2013”, eräskin nuorgamilainen luonnehti yhtyettä. Aivan näin tyly tilanne ei ole, mutta ankeasti nimetyllä Move In Spectrumsilla se ei kyllä kovin paljon paremmaksikaan muutu. Muutamia perushyviä popkappaleita toki löytyy. Esimerkiksi lennokas Crazy on aivan yhtä menevää rilluttelua kuin vaikkapa kotimainen Burning Hearts parhaimmillaan ja Somebody Who ihan silkkaa Austraa, mutta vain hivenen vähemmän huomiota herättävällä laulajalla. Sympaattisen yhtyeen pitäisi saada pari mojovaa, suoraviivaista hittiä ja tuotantoonsa enemmän rohkeutta, niin näistä aineksista voisi syntyä jotain paljon enemmän, kuin mihin nyt ylletään. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Danny Brown – Old

Fool’s Gold

88 Ei terve, mikä levy! Legendaarisessa The Wire -tv-sarjassa oli sellainen heroiiniaddikti-hahmo kuin Bubbles, joka oli aina vähän sekava ja homssuinen, mutta loppujen lopuksi terävä ja kekseliäs kaveri. Old on kuin tuon miehen sielunmaisema: hektinen ja pakkoliikkeinen, sekopäisestä hedonismista kakofoniseen pelkotilaan hyppivä mutta silti terävästi ympäristöä havainnoiva. Yhteiskunnallinen näköalattomuus, huumeet, yletön bailaaminen ja puhdas riettaus ällikällä lyövällä tarkkuudella kuvailtuna heittävät yläfemmoja biisistä toiseen. Danny Brownin ilmaisun raakuus, verbaalinen taituruus ja koko tuotantojäljen laaja-alaisuus tekevät Oldista yhden vuoden kovimmista suorituksista. 19 biisiä, joiden joukossa notkahduksetkin ovat vielä ihan hyvää keskitasoa. Biitit ovat uhkaavan rupisia tai ylikorostetun muovisesti ja villisti laukkaavia, mutta kummassakin tapauksessa helvetin hyvin Brownin ilmaisun kanssa yhteen pelaavia. Harvoin on toistuvista teemoista rakennettu näin hyvin jännitteensä säilyttävää pakettia. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Cage The Elephant – Melophobia

RCA Records

70 Tältä kentuckylaisyhtyeeltä eivät ideat lopu kesken, se tulee Melophobian vajaan neljänkymmenen minuutin aikana moneen otteeseen selväksi. Albumi on Cage The Elephantin kolmas, ja odotuksia on monelta suunnalta. Myös yhtyeellä itsellään on omien sanojensa mukaan tähtäimessä Melophobialla kasvaa irti vaikutteistaan. Juuriansa on tervettä näyttää ja käyttää, ja paikoitellen Cage The Elephantin musiikki tuo mieleen monet indiesuuruudet, kuten laulaja Matthew Shultzin ihannoiman Pixiesin. The Killsin Alison Mosshartin duetoiman It’s Just Foreverin intensiteetti tuo mieleen mahtavan edesmenneen The Blood Brothersin. Levy on ahdettu täyteen mitä erikoisempia ideoita, mutta parhaimmillaan bändi on suoraan sydänlankoihin tarttuvilla kappaleillaan, kuten singlellä Come A Little Closer. Levyn alkupuoliskon jälkeen monet kappaleet alkavat kilpailla tuotannollaan edellisten laulujen kanssa. Levyn kokonaissoundi leikittelee bändin live-energian ja korkealaatuisen studion erottelevuuden välillä, ja monessa kappaleessa on psykedeelinen surfvire. Paikoitellen tämä tuntuu (soundien puolesta) sekavalta ja ulkokultaiselta jo varsin omalaatuisten sävellysten päälle lapioituna. Cage The Elephant on nuori yhtye, joka uudella levyllään osoittaa kypsymisen merkkejä. Kypsyisivätpä kaikki yhtyeet näin hienosti. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Clap Your Hands Say Yeah – Little Moments EP

Clap Your Hands Say Yeah

62 Clap Your Hands Say Yeah aloittaa uudella EP:llään käytännössä alusta. Kahta jäsentä köyhempänä laulaja-kitaristi Alec Ounsworth sekä rumpali Sean Greenhalgh vetäytyivät kellariin meditoimaan ja puhdistautumaan. Little Moments on varmasti raju kokemus yhtyeen edellisiin julkaisuihin tutustuneille ja kiintyneille kuulijoille. Pääosissa ovat tiukasti sekvensoidut syna-arpeggiot ja biitit. Ainoat tutut elementit lienevät Ounsworthin tunnistettava ääni sekä paikoitellen nauhalle tarttuneet rummut. Vaikka soundimaailma on hieman geneerinen ja miltei joka kappaleella leikitään viive-efektin feedback-namiskalla, on tämä vaihe yhtyeen historiassa jännällä tavalla raikas ja sympaattinen. Little Moments tuntuu olevan varovainen kokeilu vailla tavoitteita, ja juuri siinä onkin sen vahvuus sekä heikkous. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Cults – Static

Columbia

66 Ou nou, tässä tulee bändi, jolla on taustallaan vaikeimmin uusinnettava hype hetkeen. Etenkin, kun duon eponyymi debyyttialbumi (2011) oli alkujaankin perin keskinkertaisesti länkyttelevää sixties-pastissia. Oikea lähestymistapa kakkosalbumin koostamiseen: sama resepti, parempia kappaleita, kiinnostavammat soundit. Mitään ylimääräistä levyllä ei tälläkään kertaa ole, mutta tuotanto on ajattomampi ja universaalimpi, välttyen 1960-luvun preservointiin keskittyvän kiiltokuvan keinotekoiselta viattomuudelta. Yläotsikkoja ovat kuitenkin eri aikakausien tulkinnat psykedeliasta, shoegazesta ja orkestraalisesta popista. I Can Hardly Make You Minen ja High Roadin kaltaiset ylpeästi etenevät biisit ovat riemuvoitto debyyttilevyn aneemisimpiin hetkiin verrattuna ja We’ve Got It todistaa entisten perinneheikkouksien korjaamisesta voimapopkirkkauteen. Spectoriaanisen monomanian maailmasta ei silti ole täysin päästy eroon, ja tasapaksuuteen lopulta sortuva kokonaisuus vain alleviivaa sitä tosiseikkaa, että tällaista musiikkia ei aikoinaan kirjoitettu albumimuodossa kuunneltavaksi. Vaikutelmaa ei ainakaan korjaa Madeline Follinin läpi levyn vivahteettoman yksitoikkoisena pysyttelevä lauluääni. Lopputuote on sokerisena helkkyvä albumi, joka suurimman osan ajasta kuulostaa hieman liikaa joululta. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Goldfrapp – Tales of Us

Mute

73 Triphopin jälkitiloissa vuonna 2000 ilmestynyt Felt Mountain kantoi aikansa eteerisimpiä ja samalla kliseisimpiä attribuutteja. Joka tapauksessa Goldfrappin epätasaisen uran käynnistäjänä se myös kuuluu englantilaisduon diskografian parhaimmistoon. Lukuisien muotokokeilujen jälkeen Tales of Us on tämän aikansa kulloisia trendejä state of the art -tronicaan yhdstelevän diivayhtyeen minimalistisin ja yllättäen akustisin levy sitten Felt Mountainin, jonka millenniaaliset trendioikut on hylätty ajattomamman äänimaiseman tieltä. ”Kate Bushin pikkusisar” -rinnastus on niin laiska, että se on pakko tehdä. Toisaalta juurilleen palanneesta yhtyeestä voi vasta tämän levyn jälkeen todeta, että eipä Glass Candyn ja Chromaticsin tapaisia elektroartistejakaan olisi välttämättä koskaan syntynyt ilman Goldfrappin pohjatyötä. Tales of Usin tunnelmissa on mutkaton ja kertakuuntelulla mukanaan vievä pohjavire, mutta tällä reseptillä on myös kaikki edellytykset synnyttää pelkkää apatiaa. Aika tulee paljastamaan, näyttäytyykö Tales of Us viihdyttävänä, atmosfäärillä ladattuna myöhäisenä laatutyönä, vai vain ensimmäisenä laskelmoituna reboottina maneeriksi muuttuneessa, kypsän iän tummasävyisyyden löytäneiden albumien ketjussa. Toivoa sopii, että tässä ei ollut kaikki, mitä duolla on tarjottavanaan. Tietty tyylitietoisuus on silti piirre, jota he tuskin ikinä tulevat menettämään, sillä lavaa pyyhkivä valokeila on Allison Goldfrappille enemmän kuin kohtalo. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Holy Ghost – Dynamics

DFA

61 Kun Holy Ghostin nimetön esikoisalbumi vuonna 2011 ilmestyi, vihelsi juna jo horisontissa. Sinällään levy oli yksi julkaisuvuotensa mainioimmista elektronisen popmusiikin julkaisuista, mutta jotain kertoo, että sen vanhin kappale (Hold On) oli tuolloin jo neljän vuoden ikäinen. Toisella albumillaan amerikkalaisduo ei edes yritä seurata saati luoda trendejä, vaan tyytyy toistamaan viimeisen kymmenen vuoden konepopin meemejä: Dynamicsilla kuullaan siis muun muassa LCD Soundsystemin takapotkubassoa ja lehmänkellonkilkatusta (Dumb Disco Ideas), Thomas Marsin epäortodoksisesti rytmitettyä laulua myöten mallinnettua Phoenix-poppia (Changing of the Guard) ja Driven neonvaloissa väreilevää Miami Vice -tunnelmointia (It Must Be the Weather). Levyn yksitoista kappaletta ovat pääosin aivan kelvollisia, mutta myös mahdottoman harmittomia. Kun kaikki tämä on kuultu jo niin monta kertaa ja niin paljon paremmin tehtynä, jää levyn käyttöarvo pieneksi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Moby – Innocents

Mute

35 1990-luvun Moby vaikutti suoraan koeputkesta putkahtaneelta ja isäntiään vastaan kapinaan nousseelta kloonilta, jolla oli tinkimätön visio johtaa puutunut sukupolvensa transhumanistiseen vallankumoukseen rakkauden ja musiikin kautta. Sittemmin Moby on pitänyt tuosta tinkimättömyydestä kiinni esiintyen nykyään sängen kasvattaneena androidi-dropottina, joka on kieltäytynyt asentamasta päivityksiä 20 vuoteen. Innocents on päättymätön ysäritrippi ja siitä on laajan vierailijakaartin panoksesta huolimatta vaikeaa löytää mitään tuoreelta tai innostavalta kuulostavaa. On gospel-vaikutteita, tietoisen haavoituvaiselta kuulostavia triphop- ja dream house -koskettimia, valtameren kuohunaa… Oikeastaan jokainen melodia, johon Moby koskee, muuttuu new age -jaarittevaksi rihkamaksi. Jopa Wayne Coynen kevytpäisyys näyttäytyy tässä sokerisessa kontekstissa kaikkein epäedullisimmassa, ehostuksen paljastavassa UV-valossaan. Innocents saa miettimään, että aikoinaan, kun Mobylla oli luultavasti kaikki edellytykset, hänen olisi kannattanut julistautua omaksi uskonnokseen ja alkaa pelolla hallitsevaksi kulttijohtajaksi. Vuonna 2013 on nimittäin hankalaa saada ihmiset kuuntelemaan delfiinien ääniä tooga-asusteissa tarjoamalla palkaksi vain keitettyjä linssejä ja alfafaa. Oikeastaan hän määrittelee uusiksi kelkastaputoamisen käsitteen. Moby on kenties ainoa artisti jonka urakehityksen suurin erhe oli myöhästyä Hale-Boppin komeetan kyydistä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Someone Still Loves You Boris Yeltsin – Fly by Wire

Polyvinyl

76 Yhtyeet, joiden nimissä on enemmän kuin kolme sanaa, tekevät säännönmukaisesti maalailevaa, elämän synkkyydestä ja tuonpuoleisen vääjäämättömyydestä inspiraationsa ammentavaa instrumentaalimusiikkia, joka vyöryy kuulijan päälle kymmenminuuttisina, dynamiikan ääripäistä voimansa hakevina hyökyaaltoina. Someone Still Loves You Boris Yeltsin soittaa kuitenkin indiepoppia, jossa on yhtä paljon dynamiikkaa kuin 400 gramman Edam-juustokimpaleessa. Fly by Wire on kauhean kiva levy: kuulijan on helppo kuvitella kolme kiharapäistä, kulahtaneissa bändipaidoissaan kyyristelevää ja tyytyväisesti keski-ikäistyvää indie-möhömahaa kompaktiin kellaristudioon, joka on viimeistä neliömetriä myöten pullollaan kirpputoreilta hankittuja vintage-instrumentteja, pienipainoksisilla 7-tuumaisilla ja fanzineilla täytettyjä pahvilaatikoita, 1970-luvun classic rock -mestareiden kellastuneita keikkajulisteita, bändipinssejä ja hiirenkorville luettuja muusikkoelämänkertoja. Trioksi kutistunut missourilaisbändi, joka oli jo kolmanteen albumiinsa mennessä tehtaillut riittävästi b-puolia ja muita harvinaisuuksia 26 biisin kokoelman tarpeiksi, tuntee popmusiikin historian kuin flanellipaitansa rintataskun ja nykäisee sieltä juuri oikeilla referensseillä höystetyn siivun nopeammin kuin ehdit sanoa yo-la-tengo. Rujoja rumpukoneita, aurinkoisia country-sävyjä ja nakuttavaa matikkapoppia yhdistelevän Fly by Wiren kappaleet on suunniteltu insinöörin tarkkuudella, mutta ne esitetään siinä määrin nuhjuisesti, ettei niistä voi olla pitämättä. Field Music tekee tämän kaiken huimapäisemmin ja Sea and Cake hypnoottisemmin, mutta kyllä näille borssikeiton ystävillekin on paikkansa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 269 Gracias – It Only Takes B

Menneenä kesänä tuntui, että kaikki ottivat yhtäkkiä Graciaksen omakseen eikä kenestäkään muusta hetkeen puhuttukaan. Tuolloin ilmestynyt Gracias EP oli hyvin tuotettua, täysin siekailemattomasti 90-luvun itärannikkoräpistä ammentavaa neosoul-soundia ja pätevää flow’ta. Ei mitään uutta sinänsä, mutta kyllä tämä oli sellainen viime kesän kollektiivinen soundtrack. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 268 David Guetta – Where Them Girls At (feat. Nicki Minaj & Flo Rida)

David Guetta takoo hittejä ja työskentelee maailmantähtien kanssa, vaikka on pohjimmiltaan ruma dj. Muut deejiit ovat kateellisia Davidille, sillä David tietää, missä tytöt ovat. Tytöt ovat Davidin bileissä bailaamassa tämän hitin tahtiin. Tai sitten bodypumpissa kiinteyttämässä itseään tämän hitin tahtiin. Hieno biisi, jonka pelkästä ajattelemisesta tulee hiki. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 267 Clap Your Hands Say Yeah – Same Mistake

Ehkei tämä seitsemän vuotta sitten omakustanne-esikoisellaan ihastuttanut amerikkalaisyhtye enää sytytä blogosfääriä ilmiliekkeihin, mutta sen musiikki on yhä vastustamatonta: tanssimaan piiskaava rytmi, helmeilevä kitara, taivaankaarella ujeltavat syntikat, Alec Ounsworthin kaihoisasti vaikertava ääni ja melodia isolla M-kirjaimella. Same Mistake on kaikkea tätä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 266 Ford & Lopatin – The Voices

80-luvun popin ominaisen soinnin kierrättäminen on jatkunut jo pitempään kuin itse 80-luku. Väliäkö tuolla, niin kauan kuin tulokset ovat yhtä upeita kuin amerikkalaisen elektroduon Voices. Hirviömäisen jyräävä konebasso ja öljyä tihkuva syntikkamatto tukevat laulumelodiaa, joka on samaan aikaan herkkä ja robottimainen. Käsillä on pala modernia elektropopunelmaa. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 265 Oranssi Pazuzu – Komeetta

Helkkävästi kaiutetulla kitaramelodialla höystetty, discokomppia avaruusdronen syövyttämään black metal -riivintään yhdistelevä biisi on yhtyeen tarttuvimpia. Kappale on silti outo, mutta tietty selväpiirteisyys yhdistettynä suttuiseen soundiin ja raakkuvaan lauluun luovat mielenkiintoisen kontrastin. Biisin kruunaa lopun avaruusmölyllä silattu tasatahtitamppaus. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

# 264 Allo Darlin’ – Darren

Jos Spiritualized on musiikkia, jonka tahtiin voi käyttää huumeita tehdäkseen musiikkia joiden tahtiin voi käyttää huumeita, lontoolaisen Allo Darlinin musiikki on kliseistä tweekierrettä, jota voi kuunnella jos on ihastunut ja haluaa kuunnella levyjä, joissa ollaan ihastuneita ja halutaan kuunnella levyjä, joissa ollaan ihastuneita ja halutaan kuunnella levyjä. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 263 Laurel Halo – Head

Laurel Halo on löytänyt jostakin Detroit-teknon ja trancen keskeltä rauhasen, joka erittää vain laukeamatonta jännitettä. Head soi illan viimeisenä klubilla, joka soittaa juuri sitä musiikkia, jota olet aina tiennyt haluavasi ja tarvitsevasi mutta jota ihmisruumis ei kykene tanssimaan. Aivot tilaavat silti vielä yhden – ja toisen – ja huutavat lisää ja kovempaa. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 262 Joakim – In the Cave

In the Cave on aamuyön väsähtänyt disko suunnattomassa tippukiviluolassa. Kappaletta ajaa eteenpäin laiskasti kalkattava lehmänkello, alavireinen piano käyttää kaikki voimansa kolmeen äärettömyyksiin kaikuvaan nuottiin, laulu on lakonista toteamista. Toisin sanoen biisissä ei ole minkäänlaista energiaa – kunnes kuorma-autollinen laserpyssyjä laukeaa sinfoniaansa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 261 Soft Moon – Total Decay

Luis Vasquezin johtaman yhtyeen viimeisin EP vie ryhmän soundia entistä brutaalimpaan suuntaan. Kalmanharmaa äänimatto kihisee staattista sähköä klaustrofiilisellä intensiteetillä. The Soft Moon kumartaa syvään 1980-luvun länsieurooppalaiselle coldwavelle, mutta Total Decayn kaltaisten mökötysbiisien luulisi toimivan myös perisuomalaisen kaamossesongin keskellä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 260 Snow Patrol – This Isn’t Everything You Are

Snow Patrolko tylsä, tökerö ja mauton? Itse olet. Tai sitten sinulla menee niin hyvin, ettet tarvitse elämääsi This Isn’t Everything You Aren kaltaista itsetunnonkohotusbiisiä. Kyseinen kappale on nimittäin loistava valinta silloin, kun tuntee itsenä syystä tai toisesta halvaksi, tyhmäksi ja epäonnistuneeksi. Toki biisiä voi kuunnella muulloinkin kuin krapulassa. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 259 Jeremy Jay – Caught in a Whirl

Silloin tällöin tulee vastaan artisteja tai yhtyeitä, joilla on välittömästi tunnistettava oma ääni. Caught in a Whirl ei ole Jeremy Jayn absoluuttisesti paras kappale, mutta toimii hyvänä sisäänheittäjänä hänen omintakeiseen maailmaansa. Aiemmin siellä vierailleet tietävät, että kaikki eivät ehkä ole aivan sitä miltä alkuun näyttävät. Varjoissa väijyy ystävyys. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

# 258 Plain Ride – Tired and Free

Janne Westerlund on vahva lauluntekijä, jolla on ollut onnea saada taakseen vahva bändi. Näin syntyy tämän kappaleen kaltaisia pieniä mestariteoksia. Westerlund kähisee hänelle tuttuun tapaansa tämän mitättömän elämän epävarmuudesta, mutta kertosäe saapuu vapauttavuudessan koskettavana. Tukea antaa vielä huikean hienosti kasvava sovitus trumpetteineen kaikkineen. (Mikael Mattila)

Toukokuussa ilmestynyt Stonebrige on Plain Riden neljäs albumi.

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

Sarja jatkuu huomenna.