Circle / Mika Rättö 20.07.2013 Ilmiö, Turku.

Circle / Jussi Lehtisalo (vas.) sekä Mika Rättö 29.07.2012 Kuudes Aisti -festivaali, Helsinki.

Tulilintu raakkuu Mika Rätön johdolla. (Kuva: Tomi Palsa)

Tulilintu sytytti porilaisten NWOFHM-tyylin liekkeihin.

”Se liikkuu, ulvoo, jyrää, tuhoo
pölypilven taakseen nostattaa”

Olen niin myöhäinen ”Sirkleen” herännyt, etten osaa sanoa Tulilinnun ilmestymishetkestä mitään. Jotain uusia levyjä ne kai silloin olivat julkaisseet, milloinkas eivät. Minua oli ravisteltu kuuntelemaan ensimmäisen kerran joskus Zopalkin aikaan, jolloin nössöpoppari ei vielä ymmärtänyt toistomanian päälle.

Vuonna 2007 tutustuminen tyssäsi, kun kaveri demonstroi Katapultin ja Panicin sopivan dynamiikaltaan lähes täysin Leo Mellerin puhekasetin kanssa yhteen. Niinkin hyvin, että viimevuotinen Erkki Kurenniemi -liitäntä tuntuu kevyeltä kamalta.

Tulikoira oli joskus muutaman vuoden takaisen hipstereiden Circle-käännytyksen aikaan helpompi aloitusalbumi ympyrän kierrolle. Tulilinnun velka Judas Priestille ei ollut tässä mikään pieni tekijä. Parasta ”Praistia” krautrockin tiukalla kompilla, aivan kuin Acceptin ensimmäisen levyn implikaatiot olisivat saaneet ansaitsemansa päätännän.

Tulikoiralla myös NWOFHM-akronyymi paljastettiin ensimmäistä kertaa maailmalle kansivihkosen keskiaukeamalla isoin punaisin kirjaimin. Tulilintu on levyn selkein yhteys NWOFHM:in esikuvaan, New Wave of British Heavy Metalliin. Vuonna 2002 tätä jo Nopeuskuninkaalla ennakoitiin, mutta nyt Jussi Lehtisalon hard rock- ja metalli-innostukset iskivät jokaisen kuulijan silmille väkisin.

Uusi löyhästi määritelty genre lanseerattiin, mutta Circle ei menettänyt ydintään, kaiken tukena olevaa toistoa, eikä myöskään kiinnostusta atonaalisuuteen ja rauhallisiin hetkiin. Kuulijoita hieman härnäten muutos tapahtuikin pinnalla, sekä musiikin tekstuurissa että soittajien niittirannekkeita ja nahkahousuja myöten.

Jussi Lehtisalo. (Kuva: Tomi Palsa)

Itselleni Circlen myöhäinen ymmärtäminen ajoittuu aikaan, jolloin onnistuin avaamaan omat musiikinkuuntelurajani uudestaan noin seitsemän vuotta kestäneen ikävän resignaation jälkeen. Porin suuryhtyeen osuus tässä on jälkikäteen katsoen isompi kuin osasinkaan ajatella. ”Jos nuo uskaltavat pistää tämän kaiken sekaisin, niin miksen minäkin pyrkisi siihen edes siinä, mitä kuuntelen?”

Paikalleen jämähtäminen on huomaamattoman helppoa, mutta NWOFHM ja suuret kyseenalaistajansa Rättö ja Lehtisalo haastavat jatkuvasti laajentamaan oman ympyrän kehää.

Circlen asenne ei jättänyt muusikkopiirejäkään kylmäksi. Esimerkiksi Räjäyttäjien lahtelaisen Microvox-jytän ja punkin yhteen hitsaamisessa näkyy NWOFHM:n uskallusta panna haisemaan, vaikka joku joskus avantgardella tai muilla vieraskielisillä haukkumasanoilla bändejä heittäisikin. Sitäkään ei pelätä, että joku alkaa omalle bändille nauramaan. Ylilyönnit kertovat sen, ettei turhalla ryppyotsaisuudella ole musiikissa sijaa.

Kyse ei Circlen kohdalla ehkä olekaan enää perinteisestä genrefuusiosta, vaan erään populaarimusiikin luvun osittaisesta uudelleenkirjoituksesta. Suomimetallin menestyksekkäällä 2000-luvulla NWOFHM on toiminut rinnakkaistodellisuutena, jossa viedään salavihkaa omaa suomikuvaa maailmalle.

Alle neliminuuttinen Tulilintu on kenties toistaiseksi Circlen potentiaalisin hitti. Tosin se potentiaali hukutettiin tuttuun toistoon, väliosan örinöihin sekä Tekniikan Maailmaa ja motoristikliseitä lainaavaan sanoitukseen, joka vielä kätkettiin puoliksi laulumiksauksen avulla. Ei näistä jätkistä tullutkaan Teräsbetonin hengenheimolaisia. Se selvisi viimeistään silloin, kun Tulilintu piipahti Emma-gaalan ovella poken kanssa flirttailemassa. Sitten se vetäisi lippiksen hieman alemmas, puristi kaasukahvaa ja kaahasi raakkuen jännemmän menon perään.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

30. syyskuuta 2005 – Jyllands-Posten julkaisi kohua herättäneet Muhammad-pilapiirroksensa.

Jos tässä kuvassa ei ole sitä kuuluisaa rokkenrollia, voi kyseisen termin julistaa kuolleeksi. Ylärivissa vasemmalta oikealle: Julius Jääskeläinen, Tomi Leppänen, Pekka Jääskeläinen, Janne Westerlund ja Jussi Lehtisalo. Alla Mika Rättö.

Millä tavoin Circleä osaisi enää luonnehtia, sitä kun on koko bändin olemassaolon ajan tehty loputtomiin? ”Omalaatuinen”, ”toisinajatteleva”, ”hämmentävä”, ”maailman paras”? Samoja käsitteitä olen itsekin pyrkinyt nivomaan yhteen reilut nelisenkymmentä julkaisua kattavan Circle-kokoelmani kanssa.

Circle on eräänlainen kylähullu. Moni raitilla kävellyt tuntee hänet, mutta suurin osa seuraa häntä kohteliaalta etäisyydeltä – silti ehkä hieman kunnioittaen, ainakin hänen häikäilemätöntä tapaansa toimia toisin kuin yhteisö vaatii. Kylähullu puuhailee ja julistaa maallikkosaarnaajan tavoin maanisesti koko ajan. Tuotteilaisuus on hengästyttävää: vuonna 1991 perustetun bändin katalogi kattaa ainakin päälle viitisenkymmentä julkaisua.

Tietenkään kaikkia ei kiinnosta. Vaan sitten on meitä, joihin Circle iskee kuin loinen, jättäen sieluun hikisiltä niittirannekkeilta löyhkäävän jäljen. En tiedä milloin se lähtee pois. Minulla se on ollut jo kuuden vuoden ajan.

Circle on keskittynyt aina valtavirran ulkopuolella hoippuvien harhailijoiden pyydystämiseen, ja kenties siksi se on onnistunut aina olemaan valtavirran aikalaisiaan huomattavasti ajankohtaisempi ja relevantimpi. Aina on jokin bändi tai skene ilmoittanut vannovansa porilaisten nimeen.

Valtavirta ja matkaoppaat jakavat ainakin yhden saman heikkouden: ne ovat lyhytnäköisiä ja valheellisia. Ne keskittyvät vain kohteensa niihin puoliin, jotka ne mieltävät kaikkein edustavimmiksi. Tietenkään kaikkea totuutta ei voi kääriä yksiin kansiin, mutta miksi siltikään keskittyä vain pintapuolisten ominaisuuksien hehkuttamiseen?

Circle esiintyy Kuudes aisti -festivaalin Päälavalla sunnuntaina 29.7. klo 21. Siksi onkin mitä ajankohtaisinta juuri nyt ottaa kaveria harteilta, ja toisella kädellä juhlallisesti viittoa yli maiseman, jolla komeilee Circlen parikymppinen levytysura. Vaan toimikoot seuraava – narsistisen subjektiivisesti koottu – opas myös tulevia Circlestä innostuvia polvia ohjeistaen!

I: 1990-luku

Circlen tuotanto on eräänlainen populaarikulttuurin ja jopa ihmisen historian pienoismalli siinä mielessä, että mitä pidemmälle se on ehtinyt, sitä tiheämmäksi ja kirjavammaksi se on muuttunut ja sitä laajemmalle se on levittäytynyt. Siksi on perusteltua rajata 90-luku omaksi alueekseen, koska se on tyylillisesti ainakin piirun verran yhtenäisempi kuin sitä seurannut vuosikymmen.

Aina ja jatkuvasti Circleen rinnastettu kraut-määre ampuu sikäli ohi maalin, ettei se juurikaan ole bändin alkupään tuotantoon vaikuttanut. 90-luvun alussa olivat Jussi Lehtisalon suurimmat vaikutteet brittiläiset Spacemen 3 ja Loop, jotka tosin kenkiintuijottelevassa jurnutuksessaan olivat oppinsa Canilta ja Faustilta imeneet. Varhais-Circlen sinkkuja ja EP:itä halutakseen joutuu tietenkin maksamaan itsensä kipeäksi, ja yhtä harvinainen on myös nuo julkaisut yksiin kansiin sulkeva Kollekt-kokoelma-CD.

Video ei ole enää saatavilla

Yksi syy ysäri-Circlen hallitummalle tuotteilaisuudelle oli sen suurempi pieteetti tekemistensä suhteen. Kieltämättä Meronian, Zopalkin ja Porin kaltaiset levyt soundaavat edelleen monikerroksisemmilta ja viimeistellymmiltä kuin monet myöhemmät tuotokset. Niillä on läsnä täysin omanlaisensa energia ja mystiikka, joka syntyy uhkaavan monotonisista riffeistä, jäisistä syntikkataustoista ja Lehtisalon itsensä utuisesta baritoniäänestä. Meronia on häkellyttävän vahva debyyttialbumi hyökyaaltojen lailla lyövine kitaravalleineen, mutta etenkin Zopalkilla tuntuu tämä uv-valossa kylpevä mystinen tunnelma suorastaan puistattavan vahvana.

Omanlaistaan viimeisteltyä henkeä luo myös erilainen visuaalisuus, joka ilmenee eritoten Mika Taanilan komeiden musiikkivideoiden kautta. Niissä vain häivähdyksenomaisesti esiintyvä bändi uppoaa Taanilan mielikuvituksellisen abstrakteihin kollaaseihin, joiden materiaali on kerätty ties mistä. Niiden neuroottisesti pykivä kuvien tulva onnistuu olemaan muutakin kuin vain musiikin taustavisuaalia, ja toisinpäin. Siksi Taanila on abstraktien videokollaasien mestari, joiden kerrontaa Circlen painostava junnaus vain elävöittää.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

II: Valtaisa hahmo

2000-luvulle tultaessa Circle julkaisi kaksi tuotantonsa ehdottomiin kulmakiviin kuuluvaa kokonaisuutta, albumit Prospekt ja Taantumus. Jälkimmäiseltä löytyvä kappale Valtaisa hahmo kuvastaa bändin tuonaikaista toimintaa osuvasti, sillä maksimalismi oli todellakin saatettu huippuunsa: kappaleet kasvoivat välillä jostakin hyvin pienestä äärimmäisen tiheäksi ja mahtailevaksi äänikudelmaksi, jota rakennettiin noin kymmenen jäsenen voimin. Tähän poppooseen kuului muun muassa näyttelijälegenda Markku Peltola, sekä vakijäseniksi jääneet laulaja-kiipparisti Mika Rättö ja rumpali Tomi Leppänen, joiden preesenssi tulisi vaikuttamaan bändin tulevaan ilmaisuun mitä suurimmin.

Siksi molemmat levyt eivät sisällä pelkästään erinomaisia biisejä, vaan niistä huokuu myös vankka luottamus yhdessä tekemisen voimaan: siihen, miten näin suuren joukon uhraukset tämän hahmon alttarille tuottavat suurenmoisia underground-klassikoita.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

III: Rituaalifolkia mielen aarniometsistä ja unohtuneilta rämeiltä

Vuoden 2002 Alotus-levyyn mennessä kaikki oli tapahtunut suhteellisen johdonmukaisesti, mutta sitten ideoiden hallinta karkasi käsistä. Tulevina vuosina Lehtisalosta, Rätöstä, Leppäsestä ja Janne Westerlundista koostuva ydinnelikko alkoi tehtailla levyjä, jotka eivät olleet keskenään enää ollenkaan johdonmukaisia ja saattoivat jo itsensä sisälläkin poukkoilla vastakohdasta toiseen.

Circle kokeili montaa tyylilajia yhtä aikaa, ja palasi niihin jos oli tarvis. Vuoden 2002 Sunrisen hennon psykedeeliset folk-palat tuovat mieleen saman ajan Kuusumun Profeetan, mutta vuoden 2003 Guillotinella epävireisten akustisten kitaroiden rikkonainen rämpyttely kuulostaa täydellisen nyrjähtäneeltä hillbillyilyltä. Sen yllä pauhaavat vielä tunnistamattomaksi mongerrukseksi editoidut nauhaloopit. Laajempaa ja kauniimpaa kaarta maalaavat sentään Metsän henget ja Alta rautatammien.

Guillotine oli vain hämmentävä, vuoden 2004 Forest puolestaan karmiva. Kuin yksinäinen haahuilu öisessä metsässä, jossa umpimähkään kantoja ja oksia väistellen haluaa vain kompuroida eteenpäin ja päästä pois. Janne Westerlundin kähinä tulee välillä kuumottavan lähelle ja kolkot perkussiot tuntuvat kolisevan loputtomiin tässä primitiivisessä rituaalissa.

Kuuntele Spotifystä raikkaasta riettaaseen kulkeva Metsän henget, joka saattaa olla yhä paras yksittäinen Circle-kappale, sekä Luikertelevat lahoavat, jossa on kenties maailman raastavin akustinen kitarariffi.

IV: Kun motorinen pulssi vajoaa vellomiseksi

Todennäköisesti jokainen Circlen tunteva ihminen osaa ainakin määritellä bändin musiikin ”junnaukseksi”. Motoriseksi takomiseksi, jota livenä siivittää vielä Mika Rätön ponteva paikallaanjuokseminen. Yhden asian jankuttaminen on ehdottomasti Circleä omimmillaan, mutta samalla se on aina silloin tällöin pyrkinyt purkamaan tuon motoriikan osiin ja tutkimaan jokaista elementtiä omana itsenään.

Pitkin 2000-lukua on bändi tiputellut tällaisia improvisaatioon perustuvia trippejä etupäässä pienissä vinyylierissä, minkä takia fyysisten kappaleiden löytäminen on varsin hankalaa. Mikäli improilut eivät olisi jo itsessään tarpeeksi utuisia, on taltioinneilla ammuttu vielä Rätön ja Lehtisalon munkkimainen messuaminen päin runsailla kaikuefekteillä mukiloitua ääniavaruutta, kuten albumeilla Empire ja Mountain. Lopputulos on hypnoottista kuultavaa.

Kaikkein rohkein ja seesteisin veto on kuitenkin ollut vuoden 2006 Miljard, joka on katalogissa edelleen ehkä epäcirclemäisin. Kaksi tuntia kestävä pianoambient on äärimmäisen haurasta, hienovaraista ja kaunista. Vaikka joku Brian Eno Music for Airportsilla saman onkin jo käytännössä tehnyt, ilmenee Miljardilla jotakin inhimillisempää. Se on kuin lämpimän mökin ikkunasta nähty talvimaisema, jossa jokainen pianon helähdys kuulostaa hankeen putoavalta lumihiutaleelta.

Kuuntele Spotifystä Empire tai Miljardin avausraita Parmalee, joka käsittää kaiken oleellisen.

V: NWOFHM

Junnauksen lisäksi kaikki tietävät Circlen nimihirviöstä New Wave of Finnish Heavy Metal. Häkellyttävän pöyhkeä heviposeeraaminen on ollut monille varmasti keskeisin syy ottaa etäisyyttä kylähulluun ja tuumia, josko hän on kadottanut viimeisenkin tolkkunsa. Niitit ovat sitkeästi roikkuneet bändin univormuissa jo kymmenkunta vuotta, vaikka musiikki ei välillä olisi heviä tai hardrockia nähnytkään.

Visuaalisuus on aina ollut Circlelle tärkeää, eikä spandexeihin ja fetisistisiin niittiasuihin pukeutuminen eroa ilmiönä juurikaan siitä, kun bändi 90-luvulla sonnustautui pimeässä hohtaviin maaleihin.

Kaikki alkoi vuoden 2002 Sunriselta, jonka täysin pitelemätön avausraita Nopeuskuningas potkii kuin tuhatpäinen ratsuväki. Kolmisen vuotta myöhemmin NWOFHM teki toisen täsmäiskunsa Tulikoiran myötä. Ilmiö on toki laajentunut Circlen ulkopuolelle sivuprojekteihin, mutta Circle itse on pyrkinyt vääntämään koko hevimusiikin käsitettä vinoon, sotkemalla päällekäin black metal-sahausta ja synapop-melodioita (Katapult, 2007) tai viemällä sitä myös progressiiviseen ja aikuisrockimpaan suuntaan, kuten ”läpimurtolevyllä” Rautatie (2010) ja kuluvan vuoden toistaiseksi ainoalla studiolevyllä Manner. Riemastuttava NWOFHM-karkelo on myös Lehtisalon sankarin, Jesters of Destiny-mies Bruce Duffin kanssa tehty Hollywood (2008).

Mitä tulee vastustamattoman tarttuviin hittibiiseihin, on NWOFHM-Circlellä niiden suhteen jumalainen vainu:

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Loppuun vielä toinen maailmojasyleilevä rokkieepos Manner-albumilta, suoraan Sardinian Dunajam-festarin aivan älyttömän hienoista maisemista.

Video ei ole enää saatavilla

Circle Kuudennen aistin Päälavalla sunnuntaina 29.7. kello 21.

Gracias teki erinomaisen levyn. Nyt sen sai sanottua Nuorgamkin.

Se oli siinä. Vuoden 2012 A-puoli, meinaan. Vaikka arvioimme sen aikana päälle 250 albumia tai ep:tä, kaikensorttisia hyvyyksiä jäi aika paljon huomioimatta.

Siispä ohjeistimme toimittajakuntaamme kirjoittamaan miniminikritiikin niistä alkuvuoden parhaimpiin kuuluvista levyistä, joita emme ole vielä Nuorgamissa arvioineet, jotta tiedottajat saisivat jotain siteerattavaa ja te kenties löytäisitte uusia tuttavuuksia. Tässä on teille kooste ja siinä mainituilta levyiltä poimituista kappaleista koostettu soittolista.

Talkoisiin osallistuivat, Iida Sofia Hirvonen (ISH), Juuso Janhunen (JJ) Joni Kling (JK), Kari Koivistoinen (KK), Antti Lähde (AL), Mikael Mattila (MM), Oskari Onninen (OO), Teemu Purhonen (TP), Tapio Reinekoski (TR), Anton Vanha-Majamaa (AVM), Niko Vartiainen (NV), Mervi Vuorela (MV), Verna Vuoripuro (VV) ja Tuomo Yrttiaho (TY).

Kuuntele soittolista tästä.

Francis Bebey – African Electronic Music 1975–1982

70 Francis Bebey löysi syntetisaattorin 1970-luvulla ja kohteli sitä kuin akustista akustista kitaraa. Lopputuloksena oli safaribaarin hermostuttavaa onnentuntimusaa, joka kuulostaa paperisateenvarjoilta ja pelikoneilta. (ISH)

Allo Darlin’ – Europe

73 ”So you’re scared and you are thinking that maybe we ain’t young anymore” -tyyppistä pophaikeilua The Go-Betweensin hengessä. (ISH)

Black Dice – Mr. Impossible

74 On 11-vuotissyntymäpäiväsi. Olet toivonut lahjaksi Frontside Ollien tms. levyä. Juhlapäivänä lahjapaperista paljastuu tämä. Seuraavat 20 vuotta mietit, oliko se oikeasti vahinko vai sairasta pilaa. (JK)

Father John Misty – Fear Fun

77 Välillä unohtuu, miten hyvältä näinkin amerikkalainen kantrirock-soundi voi kuulostaa. Fleet Foxesin ex-rumpalin kahdeksannella levyllä kuuluu kyseisen bändin kaiku, mutta klangi on rouheampi. (MM)

Damien Jurado – Maraqopa

78 Amerikkalaislaulaja-lauluntekijän levyihin on mukava uppoutua. Edeltävän Saint Bartlettin tavoin Maraqopa on nasta yhdistelmä levollista ja jämptimpää Juradoa. Kuin hienoa käsityötä. (TY)

Friends – Manifest!

78 Surffikitarat, funk ja new wave -rytmit, teiniromantiikkaa kukkivat sanoitukset sekä Samantha Urbanin raukean hekumallinen ääni muodostavat Manifestin selkärangan. Täydellinen kesälevy, kuin prosciuttoa cantaloupe-melonin kera ja lasillinen rommikolaa: sopivasti suolaista, makeaa ja humalluttavaa. (JJ)

The Cribs – In the Belly of the Brazen Bull

79 Viidennellä levyllään The Cribs kumartaa Dave Fridmannin ja Steve Albinin avustuksella 1990-luvulle, onnistuen samalla luomaan hävyttömän tarttuvia kertsejä. (KK)

Phédre – s/t

79 Phédre on visuaalisempaa musiikkia kuin miltä se kuulostaa. Sen pinta on sisäsyntyisempi kuin sen ulkopuolelle jäävä sisäpuoli. En tiedä – se on yksi helvetin kompostiastia täynnä ideoita. (JK)

Kiveskives –Joystick

80 Kiveskiveksen lanseeraama nintendohevi on Joystickillä läsnä, mutta soppaan mahtuu myös loisteliasta pekkapohjolamaista progehenkeä. Trion juna rullaa hyvin, mutta suunnasta ei liene hajua kellään. (TP)

Suomen Tulli – Uuteen maailmaan

80 Torniossa perustetun yhtyeen perinnetietoinen ja silti selvästi 2010-lukulainen debyytti palauttaa kiinnostuksen uudempaan kotimaiseen progressiiviseen rockiin. Ei mikään Korppi, mutta lähellä. (TY)

The-Drum – Heavy Liquid

80 Yhdysvaltalainen tuottajakaksikko The-Drum herättää hetkittäin mielleyhtymiä Burialiin, mutta kappaleet soivat laskuhumalaisempina ja alakuloisempina. (TK)

 The Magnetic Fields – Love at the Bottom of the Sea

82 Jotkut eivät saisi luopua hyväksi havaituista toimintametodeista. Stephin Merritt on yksi heistä. Syntikoiden kaivaminen komeroiden perältä palautti The Magnetic Fieldsin pienen ja hennon otteen nerouteen ja sydänsuruihin. (OO)

Circle – Manner

83 Harvoinpa osuu termi ”avant-AOR” näin naulan kantaan. Toto ja Can kohtaavat mitä sopuisammin, kun Porin spandex-ristiretkeläiset maalaavat hienoimpia riffejään hetkeen aikaan. (MM)

d’Eon – LP

84 Arkkienkeli Gabrielista internetissä kertova teemalevy on valtavien kaarien IDM-r&b-odysseia, jonka rumpukoneet paukkuvat hyperaktiivisemmassa tilassa kuin 20 tuntia newsfeedejään maanisesti skrollannut somenisti. (OO)

Colleen Green – Milo Goes to Compton

84 Kalifornian osavaltiossa on tiettyjä lakeja, jotka rajoittavat metsästystä: esimerkiksi liikkuvasta autosta ampumisen kieltäminen ja säädös, joka estää Colleen Greenin käyttämisen elävänä pyydyksenä. (JK)

Killer Mike – R.A.P. Music

84 Michael Render tuuppaa riimiä ilmoille taidolla ja raivolla, kaapaten huomiosi. Tämä musiikki ei vaeltele ujosti taustalla, vaan nappaa rinnuksista kiinni ja pakottaa kuuntelemaan. (KK)

Roberto Rodriguez – Dawn

84 Kotimaista house-osaamista parhaimmillaan. Maailmaa riivaavan EDM-buumin aikakaudella on riemastuttavaa löytää näin tinkimättömän tyylitietoista, hiottua ja soundimaailmaltaan raikasta tanssimusiikkia, josta löytyy niin klubien lattiat täyttävää tykitystä kuin leudon kesätuulen lailla hitaasti vietteleviä tunnelmapaloja. (JJ)

Mac DeMarco – Rock and Roll Night Club

85 Langanlaiha montrealilainen on ihastuttava tuttavuus jokaiselle, jolle yhden miehen/naisen lofi-outsiderit ovat heikko kohta. Rockabillyä, loungea, suhinaa ja seksiä, sopivassa suhteessa, sopivan epävireisesti. (AL)

Pyuria – Incarnadine Reverly

85 Incarnadine Reverlylla soiva tekninen ja sopivasti härski kuolonmetalli toimii kuten se kuuluisa kuutio Hellraiserissa: helvetin hyvin. (TP)

Trust – TRST

87 Jos Interpolin Paul Banks kärsisi kroonisesti ummetuksesta ja alkaisi tehdä synteettistä goottipoppia Anvil-klubin tarpeisiin, syntyisi musiikkia, jollaista kanadalaisen Trust-duon esikoislevy on tulvillaan. (AL)

Actress – R.I.P

88 Reivaamiseen väsynyt dj silpoo korvienvälikirjastoaan ja tekee täyteäänistä groovea. Jos olisin algoritmi, tanssisin itseni solmuun vuoden hinkatuimmalla biisillä Ravenilla. (TR)

Lapko – LOVE

88 Melko nopeasti unohtuneen New Bohemian jälkeen Love tuntuu henkeäsalpaavan intensiiviseltä. Lapko on nyt täydellisessä tasapainossa mustien vyörytysten ja Ville Maljan melodisuuden kanssa. (VV)

Ride For Revenge – Under the Eye

88 Helsinkiläistynyt Ride For Revenge on kolmannella levyllään juuri niin kvlt, lofi ja evil (in league with satan), kuin vitun kovan black-/death metal -bändin kuuluukin olla. Hail! (MV)

Verneri Pohjola Quartet with Aki Rissanen – Ancient History

88 Pohjolan yhtyeet soittavat aina kuin yksi kieltä pakeneva ajatus, nykyinen kvartetti jo ehkä liiankin saumattomasti. Hulppeaan pop-standardien sarjaan liittyy nyt putoileva Björkin Hyperballad. (TR)

Ty Segall Band – Slaughterhouse

88 Ylituotteliaan Segallin nerous kristalloituu viimein koukukkuuden ja murhaavuuden yhdistäväksi jyystöksi. Levy, jolta turpaan saaminen naurattaa räkäisesti sekä lyöjää että lyötävää. (OO)

Ilkka Kalevi Tillanen & Rantaremmi – Maailman paras maa

88 Tillasen ja Rantaremmin Joku Roti -debyytti yllättää kypsyydellään. Ote on terävöitynyt ja lopputulos on suora, paikoin jopa roisi tulkinta upean Suomenmaan nykytilasta. Lisää tätä herkkua! (TP)

Homeboy Sandman – Subject: Matter

89 Hykerryttävän hieno 20-minuuttinen 31-vuotiaalta newyorkilaiselta, jolla on älyttömän hieno nimi: Angel de Villar II! Ajaton sekoitus hiphopia, soulia ja psykedeliaa priimakauden Commonin ja Cunninlynguistin hengessä. (AL)

Gracias x JTT – Globe

90 Deogracias Masomi teki vuoden parhaan räppilevyn. Miksei tästä ole puhuttu enemmän? Vaivaton flow, JTT:n a-luokan tuotanto ja huipputerävät enkunkieliset lyriikat. Jumaloin. (AVM)

Voices from the Lake – s/t

90 Ambient-teknon hienoimpia teoksia sitten Global Communicationin 76:14:n. Tuudittaa, kunnes koukuttaa. (NV)

Shaved Women – s/t

90 Noisepunk-trio Shaved Womenin debyyttilevy on raaka ja verinen kuin tartar-pihvi. Tätä pihviä ei tosin nautita ravintolassa, vaan mahdollisimman matalakattoisessa squattikellarissa. (MV)

Gareth Davis and Frances-Marie Uitti – Gramercy

91 Bassolla, klarinetilla ja pohjattomalla varannolla mustaa, mustaa ja mustaa kaivetun kaivon seinistä ahdistuu hengiltä aina kuin ensimmäistä kertaa. (TR)

Can – Lost Tapes

92 Vuoden 2012 paras musiikki on tehty 1960- ja 1970-lukujen taitteessa! Kolmituntinen arkistokokoelma perustelee Canin ylivertaisuuden suvereenilla yhteissoitolla, eläimellisellä funk-groovella ja hulppeilla drone-sukelluksilla. (MM)

Circle / Mika Rättö 08.07.2011 Ruisrock, Turku.

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 77 Anna Järvinen – Lilla Anna

Anna Järvinen jakaa kuulijoilleen kaiken musiikiltaan etsimänsä lohdun. Hänen laulunsa kietoutuvat ympärille kuin ohut viltti, jossa menneet vuodet ovat punoutuneet karheaksi ja vintintuoksuiseksi kankaaksi. Tämän peitteen alta Lilla Anna tapittaa muistojen peiliin avarin silmin, jotka sekä ihmettelevät että ihailevat peilistä heijastuvia aikuisen naisen kasvoja. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 76 Kauko Röyhkä & Riku Mattila – Vanhan ajan filmissä

Kappale kommentoi persulaista muukalaisvihaa. Vanhan ajan sankarittaren maailma on mustavalkoinen, puiden takana vaanii vihulaiset, jotka on hirtettävä. Maailma kuitenkin muuttuu, täyttyy väreistä ja musta mieskin on kylässäsi bussikuskina. Uuden ajan filmiin on totuttava. Biisinä hieman epäröyhkämäinen moderni kitarapop muuntuu Riku Mattilan käsissä klassikoksi. (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 75 Pyhimys – Vatos logos

Maailman isoimman jatsitupakan tuprutelleen hirvilauman pieteetillä svengaava Pyhimyksen Medium-albumi oli vuoden paras suomalainen rap-levy. Vatos Logos soi ihastuttavasti 70-lukulaisen suomirytmimusiikin hurmoksessa – kuin Puppe olisi johtamassa yhtyettä. Pyhimyksen tyypillisen briljantit riimit taas viiltävät brändiuskovaisuuden sisuskalut kaikkien nähtäville. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Voit kuunnella kappaleen studioversion Spotifyn kautta tästä.

# 74 Duran Duran – The Man Who Stole a Leopard (feat. Kelis)

Viime vuoden vähimmälle huomiolle jäänyt starayhteistyö. Ihana Kelis maustaa messiaanista balladia, joka kuulostaa etäisesti The Chauffeurin sisarteokselta. Nick Rhodes sepitti loppuun puhutun uutispätkän, joka ei kuulosta tippaakaan falskilta. ”The leopard in you silently preyed on me”. Parasta sitten Rion. Tätä saalista kannatti vaania liki kolme vuosikymmentä. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 73 Hannibal & Joku Roti Mafia – 10 Rock

Hanen uusin levy oli yksi vuoden parhaita. Tämä on elänyt eniten päässä. Tässä onnistuu parhaiten jokin, jota olen miehen musiikissa kuullut 10 vuotta. Se on sopivasti gangstaa ja Lappia, Afganistania ja Kalliota, Amerikkaa ja Nekalaa. Lyriikat ovat mutkattomat, toteavat ja intro naurattaa maassa, josta myydään aseita Saudi-Arabiaan. Naurattaa, jotta en itkisi. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 72 Mastodon – Curl of the Burl

Jos lähtökohtaisesti raskas metalliyhtye voi tehdä, suoraan käännettynä, biisin pahkan kiharasta, jossa kuuluu vaikutteita esimerkiksi perinteisestä progesta ja groovaavasta jazzista ja joka vetoaa laajaan yleisöön niittivyörokkareista pitkätukkahevareihin, mutta ei kuitenkaan ole geneeristä Radio Rockin täytettä, ollaan bändikämpällä tehty vallan laadukasta työtä. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 71 Björk – Crystalline

Biophilian dynamiikka on jännitteistä ja hiljalleen kasvavaa, Crystallinen kuuluessa niihin harvoihin suurempiin purkauksiin. Gamelan-kilinä kuulostaa pimeässä hohtavilta kristallikiteiltä, jotka syöksyvät lopun elektropyörteeseen, tähän mennessä jo tuhannesti luonnehdittuun. Monimutkaiset kristallirakennelmat ovat symboleita sekä kaupungeille että ihmissuhteille. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

# 70 Wye Oak – Civilian

Baltimorelaisduon kolmosalbumin nimikkobiisi on tyylipuhdas esimerkki bändin tavasta yhdistää kaunista ja rujoa. Yksinkertaisuudessaan lähes täydellinen laulumelodia kasvaa Jenn Wasnerin suussa elämää suuremmaksi, mutta lopun korviahuumava kitaramyrsky rikkoo kokonaisuuden virheettömyyden. Esiin pistävät särmät tekevät Civilianista vain entistäkin täydellisemmän. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 69 Kakka-Hätä 77 – Samaa paskaa aina vaan

Elämä on kurjaa ja krapulaista – ainakin, jos Kakka-Hätä 77:ltä kysytään. Suomen parhaisiin punkbändeihin lukeutuva turkulaisretkue pukee taitavasti sanoiksi ja räminäksi maailman synkemmän puolen, mutta silti heidän biisejään kuunnellessa tulee lähinnä energinen ja itseironinen fiilis. Uransa jo lopettanut Kakkis osui suomipunkin ytimeen loistavalla asenteellaan. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

# 68 The Strokes – Under Cover of Darkness

Kymmenen vuotta sitten maailman viileimmän yhtyeen paluulevy Angels oli viime vuoden suurimpia pettymyksiä, levy joka todennäköisesti unohdetaan kohteliaasti yhtyeen tarinaa muisteltaessa. Sen ainoaksi valonpilkahdukseksi jäi ensisingle, jonka junnaavissa kitaroissa ja kauniisti irtoavassa kertosäkeessä voi yhä kuulla miksi yhtye sai maailman hetkeksi polvilleen. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 67 Circle – Auturbine

Olkoot tämä oodi koko Noiduttu-kasetille. Harmi, että Circlen vuoden paras julkaisu rajoittui 100 kappaleen erään. Näissä treenikämppäjameissa bändin ilmaisu on paljaudessaan vahvimmillaan. Auturbine on seesteisen melankolian kyllästämää junnausta, jonka päälle Mika Rättö hiljalleen tapailee pianoaan ja tarinoi. Niittirannekehevin sijaan tunnelma on haaveileva. (Mikael Mattila)

Circlen Noiduttu-kasetti julkaistiin huhtikuussa. Yhtyeen muita viime vuoden julkaisuja olivat muun muassa Infektio-albumi ja Erkki Kurenniemin kanssa tehty Rakkaus tulessa.

Auturbinen voi kuunnella Last.fm:n kautta tästä.

# 66 My Morning Jacket – Circuital

Circuital on aikuisten miesten soulia. Tulee mieleen vähemmän itsesäälinen ja ylinäytelty versio Radioheadin Creepistä. Malttia osoittavat sekä yhtye että laulaja. Lopulta biisi lähtee lentoon siivillä, jotka on rakennettu yhtälailla countryrockista ja new wavesta. Nostatuksen kruunaa hieno kitarasoolo, jonka kautta palaamme alun kitara-arpeggioihin ja Creepiin. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Suurten musiikkiteoreetikkojen kohtaaminen poiki dadaistisen albumin, joka on vuoden mielenkiintoisimpia kokeellisen musiikin hankkeita ja jonka merkityksellisyys jäänee täysin vastaanottajien kesken kinasteltavaksi.

Oli vain ajan kysymys, koska ja kuinka musiikkieksentrikot Jussi Lehtisalo ja Erkki Kurenniemi saataisiin samalle levylle. Kurenniemen heinäkuisen 70-vuotispäivän kunniaksi tämä lopulta tapahtui, vaikkakin vain näennäisesti. Yhteistyön osapuolet kun elävät levyllä eri paikoissa ja ajoissa; porilainen 1990-luvun lopun treenikämppä kohtaa helsinkiläisen keskusta-asunnon 1970-luvun alusta, täysin sattumanvaraisesti, tulevaa odottaen.

Levyn idea on saattaa yhteen kaksi sattumanvaraista tapahtumaa, jotka tässä tapauksessa ovat Circlen äänittämä toukokuinen jami vuodelta 1999 ja Kurenniemen sanelupäiväkirja tammikuulta 1972. Kas, Jussi Lehtisalon ja Circlen äänittäjän Tuomas Laurilan luomaa mash-upia ei ole ollenkaan jälkieditoitu, vaan Circlen ja Kurenniemen visiot törmäilevät hallitsemattomasti toisiinsa koko nelikymmenminuuttisen.

Siksi Rakkaus tulessa onkin levy, joka saattaa idealtaan ja toteutukseltaan vaikuttaa täysin järjettömältä. Siltä tuntuu myös idea levyn arvostelemisesta ja pisteyttämisestä. Näin levy onkin aidosti kokeellinen ja heijastelee täten Pori-skenen ideaa taiteesta käsitteiden ulkopuolella. Uskoisin, että Erkki Kurenniemi mieluusti jakaa tämän käsityksen.

Levyn aloittava Kello 12:15 ei vielä täysin paljasta, mitä tuleman pitää. Vajaan kymmenminuuttisen jamin aikana Kurenniemi ynisee ja mumisee meditatiivisesti, ja mieleen tulee väistämättä Mika Rättö. Sokkotreffit alkavat varsin sopuisasti.

On kuin alun yninä symboloisi jonkinlaista avaruusajan visiönääri Kurenniemen matkaa avaruusaluksessa, joka nauhan paukkeen ja sen lomasta kuuluvan DIMI-syntetisaattorin sähköpurkausten myötä laskeutuu. Ulos kömpii taiteilija itse, myös teoreetikkona, suunnittelijana ja elokuvantekijänä kunnostautunut sellainen. Hän ilmoittaa ensitöikseen kellon olevan 12.15 ja että viime yönä tuli mentyä nukkumaan vasta neljän jälkeen.

Näin alkaa erikoinen katsaus yhden päivän mittaisen jakson tapahtumiin Erkki Kurenniemen elämästä. 11.1.1972 oli aurinkoinen, muttei turhan kylmä. Kurenniemen tarinoissa sukelletaan talvisen Helsingin kaduille, kun referoinnissa vilahtelevat eri katujen nimet Töölöstä Merihakaan. Olemme siis kulttuuri-Helsingin ytimessä, ”Vesimiehen aikaan”. Tämä näkyy Kurenniemen mukaan säässä.

Kurenniemen tarinointi on tyyliltään varsin ailahtelevaa ja on nähtävästi täysin herran levottomien mielenliikkeiden armoilla. Nauhalta kuulee, että hän on itse editoinut erilaisia pätkiä yhteen, mutta useimmiten normaalihkolta kuulostava selostaminen vaihtuu itse äänityshetkellä äkkiä laulunomaiseksi resitaatioksi tai juhlallisen maaniseksi julistamiseksi.

Taustalla nelihenkisen ”Circlen” (jonka jäsenistö Lehtisaloa lukuun ottamatta poikkeaa paljolti tuon aikaisesta) rooli meinaa välillä unohtua, Kurenniemen vangitsevan referoinnin takia. Bändi takoo pitkin levyä motorisen kurinalaisesti groovaavaa, vinksahtanutta, Beefheart-henkistä jamia, joka on tyylillisesti melko uskollista tuon ajan levytyksille, kuten Andexeltille.

Äänen laatu on karun demomainen, soitto-ote on raskaan jämäkkä ja välillä taustalta kuuluu virityksen ja keskustelun ääniä. Silti bändin suggestiivisella jumituksella on tärkeä rooli; se luo kuvaa siitä, että Kurenniemen arkisissa havainnoissa oltaisiin jonkin suuremman äärellä. Kaiken lisäksi sattumanvaraisuus ei aiheuta sen räikeämpiä ristiriitoja, vaan sekä musiikin että puheen linjat kiertelevät toisiaan kiinnostavan yksimielisinä.

Mutta kuka onkaan tuo mystinen ”Nina-Beata”, jonka perään Kurenniemi hönkäilee pitkin levyä lähes pakonomaisesti? Dadaistisen pohdinnan keskellä Kurenniemi palaa haaveilemaan mielitiettynsä perään äkkiarvaamatta tai aasinsiltojen kautta – ja sitten siirtäen ajatuksensa muualle.

Yksi osuvia esimerkkejä on Latentti liike-energia -kappaleen loppupuoli, jolla Kurenniemen lausunta on manuaalis-genitaalisine hyväilyineen suorastaan eroottista, mutta loikkaakin pian pohdintaan siitä, miten ”maapallo on menettänyt inertiansa”.

Siksipä Rakkaus tulessa onkin nimensä veroinen albumi. ”Tulena” tässä yhteydessä toimii Kurenniemen poukkoileva mieli, joka seilaa vektoripotentiaali-pohdintojen, poliittisen yhteisön ”Tuulispään” ja sanattoman ”tsippadappaduu”-muminan välillä. ”Taas hukkui lauseen alku, mutta siitä viis”, Kurenniemi ironisoi omaa höpinäänsä.

Vaikka lineaarinen punainen lanka näin putoaakin kertojan hyppysistä yhä uudelleen, toimii Nina-Beata jonkinlaisena ajatusten yhteen kokoajana. Suhteesta saa hieman ongelmallisen kuvan: Kurenniemi pohtii muun muassa, miten hän kykenee vastaamaan Nina-Beatan tulevaisuuden suunnitelmiin ”universaalista rakkaudesta”. Epäselväksi jää myös, mikä Kurenniemen ja Nina-Beatan suhde ylipäätään edes on.

Kurenniemen tapa yhdistää kosmiset mittasuhteet arkisiin tapahtumiin Helsingin kaduilla tuo melkeinpä mieleen Terence Malickin Tree of Life -elokuvan, mikä käy ilmi etenkin monologin lopussa. On silti jotenkin sympaattista, että Kurenniemen kaltaisen lateraalisen pohdiskelijan syvin mysteeri ainakin tuona tammikuun päivänä olikin vain yksi nainen.

50 Tälle levylle on lähes mahdotonta antaa minkäänlaista selkeää arvosanaa, joten on valittava kompromissinomaisesti ”sieltä väliltä”. Sen Rakkaus tulessa tosin osoittaa, etteivät Lehtisalon visiot ole kasvaneesta suosiosta huolimatta muuttuneet ainakaan helpommin sisäistettäviksi.

Video ei ole enää saatavilla

Tältä näyttää 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen suurin nerous. Kuva: Tomi Palsa

”On päättynyt taisto, pois se mennyt on
Sodan koirat käyvät hiljaa
Taiston miehet he juovat maljan voitetun
Juhlien nyt aamuun nousevaan”

On kulunut yli viisi vuotta siitä, kun ensimmäisen kerran kuulin Mika Rätön laulavan nuo sanat Kuusumun Profeetan kappaleessa Puutarha menneen ihmemaan. Se oli ensimmäinen kosketukseni universumiin, joka tämän porilaisen sähköasentajan tulkinnan taakse kätkeytyy. Se oli myös niitä hetkiä, jolloin ymmärsin olevani jonkin erityisen ja ainutlaatuisen äärellä.

Ennen pitkää vastaan tuli myös Jussi Lehtisalo – ja se maailman paras bändi kaikilla osa-alueilla (ainakin ruotsalaisten mielestä) eli Circle.

Ja pikkuhiljaa myös läkähdyttävän moni muukin hanke, joissa vaikuttavana voimana on ollut jompikumpi kaksikosta.

Yhdessä Rättö ja Lehtisalo ovat osa ikiaikaista populaarimusiikin duo-folklorea, siellä Lennonin ja McCartneyn, Simonin ja Garfunkelin, Bennyn ja Björnin sekä Morrisseyn ja Marrin seassa. Sillä erotuksella, ettei vaivaannuttavia egojen taisteluja ole tarvinnut ruotia tiedotusvälineissä.

Mika Rättö tunnetaan myös Suomen nopeimpana paikallaanjuoksijana. Kuva: Tomi Palsa

Mika Rättöä voi jo laulutapansakin puolesta pitää ainutlaatuisena visionäärinä; hänen teatraalisen tarinoivalle vokalisoinnilleen on varsin vaikea keksiä verrokkia. Ehkä etäinen yhteys Van Der Graaf Generatorista tuttuun Peter Hammilliin löytyy.

Mutta nämä mielikuvitukselliset visiot, joihin alun perin Kuusumun Profeetan kautta tutustuin, heijastelevat myös kaikkea muuta Rätön taidetta, niin kuvataiteen, kirjallisuuden kuin teatterinkin saralla. Kun on nähnyt hänen maalauksiaan ja näytelmiään tai lukenut hänen Tihkuluodon kuiskaajat -esikoisromaaninsa, ymmärtää ne sopiviksi osiksi hänen luomaansa todellisuutta.

Rättö maalaa – niin sanan konkreettisessa kuin kuvauksellisessakin merkityksessä – surrealistisia, välillä leikkisän humoristisia, välillä pohdiskelevan vakavia kuvia romanttisen runollisella ja sadunomaisella tyylillään. Ne välttelevät liiallista konkretiaa, mutta ovat silti välillä hyvinkin painavien asioiden äärellä, minkä Ei aurinko milloinkaan laske kiteyttää:

”Ymmärtääkö elämä meissä sittenkään itseään
Emmekö me laukausta pistoliin edessämme viimeinkään nää
Olemmeko vain eksyneet lampaat
jotka niityllä paimenta etsien käyvät
Oliko Jeesus Kristus yksi heistä
vaiko ainoastaan
yksi meistä?”

Jussi Lehtisalo valmistautumassa soittamaan täsmällisen C-nuotin bassonsa E-kielen kahdeksannelta nauhalta. Kuva: Tomi Palsa

Jussi Lehtisalo puolestaan ei ole vain Circlen nokkamies, Ektro Recordsin pomo ja bändejä tuosta vain perustava taiteilija. Hän on myös välillä melkeinpä röyhkeäksi heittäytyvä musiikkifilosofi ja teoreetikko. Taiteen tulisi hänen mielestään olla villipeto, jota ei voi kesyttää. Käsitteiden ja itse taiteilijoidenkin ulkopuolella.

Moni bändi ja artisti tykkää soveltaa ajattelumalleja ”määränpäätä tärkeämpi on matka” tai ”me tehdään niinku omaa juttuu”, mutta tuskinpa kovinkaan moni uskaltaa ottaa niitä niin kirjaimellisesti kuin Lehtisalo. Hän haluaa tehdä tarkoituksellisen huonoa musiikkia ja soittaa tarkoituksellisen huonoja keikkoja. Viedä musiikin äärirajoille ja täysin vieraille vesille. Hänelle ei ole merkityksellistä edes se, miellyttääkö taideteos tekijää itseään.

Levy-yhtiöpomo Lehtisalon toimintatavat eivät välttämättä Jari Sarasvuota miellyttäisi. Hänen vilpitön uskonsa taiteen merkitykseen ohittaa sellaiset epäolennaisuudet kuin kaupallisen tuoton, mikä on havaittavissa esimerkiksi siinä, että Ektro Records on julkaissut muun muassa saksofonisti Jorma Tapion ja kansanmuusikko Terje Isungsetin abstraktia improvisaatiota sekä hevilegenda Thorin levyjen uudelleenjulkaisuja.

Undergroundissa pysyminen on Ektrolle itseisarvo. Leikkimielisesti Lehtisalo onkin asettanut itselleen uhkavaatimuksen, että lopettaa levyjen julkaisun, mikäli liian monta niistä nousee top 40 -listalle. Tämän teesin hän perustelee sillä, ettei valtavirta yksinkertaisesti kuulu hänen toimialaansa.

Neroista neroimmat. Yhdessä tai erikseen. Kuva: Tomi Palsa

On silti relevanttia käsitellä Mikaa ja Jussia yksikkönä, niin paljon he ovat näyttäytyneet ja toimineet yhdessä suomalaisen avantgarden kentällä. Haastatteluissa he ovat esiintyneet verrattomina vekkuleina, kuin Asterixina ja Obelixina. Suuriksi avantgardisteiksi ja renessanssineroiksi he ovatkin hämmentävän helposti lähestyttäviä ihmisiä.

Varmasti osa neroudesta pohjautuu siihen, että he kykenevät joka käänteessä olemaan aitoja ja vilpittömiä, kätkeytymättä minkäänlaisen vaivaannuttavan taiteilijuuden harson taakse. Siksi heidän taiteessaan onkin pysynyt – viime vuosina melkeinpä korostunut – riemastuttavan kirkasotsainen ja innostunut asenne taiteen tekemistä kohtaan.

Muistan Rätön kuvailleen itseään jossain haastattelussa ”verkkarit ja kumisaapas” -ihmiseksi ja Lehtisalon tokaisseen avantgardistisinta olevan, että hän syö maksalaatikkoa niin kuin kaikki muutkin.

Ei oikeastaan ole oleellista käsitellä Rätön ja Lehtisalon elämäntöitä yksittäisten musiikkiteosten kautta. Toki niin Circle, Kuusumun Profeetta kuin Rättö ja Lehtisalokin ovat tehneet erinomaisia levykokonaisuuksia, joista toiset ovat omassa subjektiivisessa arvojärjestyksessäni kenties toisia merkittävämpiä, mutta silti ne ovat vain elementtejä suuremmassa kudelmassa. Sen sisälle mahtuvat niin surrealistiset dokumenttielokuvat kuin Kauko Röyhkän kanssa tehty, suuren suosion saanut Hiekkarantaa-projekti.

Video ei ole enää saatavilla

Livenä Circle voi hyvinkin kirvoittaa yllämainitun ruotsalaistoimittajan kaltaisia ylistyspurkauksia. Häkellyttävä, hurmoksellisen ritualistinen performanssi on pitkin bändin uraa muuttanut muotoaan, mutta läsnä on aina ollut yllätyksellisyys, improvisointi ja hetkessä eläminen. Tässäkin heijastuu etenkin Lehtisalon vaalima ajatus kaiken ohikiitävyydestä: ”Se on uskomatonta, että se tapahtuu vain siinä hetkessä eikä koskaan enää uudestaan.”

Hieman yllättäen ikimuistoisin Circle-keikkani ulottuu vain noin kuukauden päähän. Rauman UUU-festivaali ei valitettavasti yleisömäärällään ylpeillyt, mutta ehkä juuri yleisökato tekikin tapahtumasta niin mieleenpainuvan. Elokuisen illan hämärtyessä Unajan upeassa kulttuurimaisemassa lavalle nousi niitteihin ja spandexeihin sonnustautunut kuusikko. Hetken aikaa mielessäni kävi epäilys, miten aiemmin niin mainiosti teatteri- ja klubiympäristöissä toiminut ilmaisu pelaisi näin isolla lavalla ja tällaisessa ympäristössä.

Aatokseni olivat turhia. Setin käynnistänyt stadionrockin, AOR:n ja progen välillä tasapainoillut, vielä levyttämätön jami ei olisi voinut paremmin istua tunnelmaan. Tässä vaiheessa allekirjoitin kaiken, mitä ruotsalainen toimittaja oli kirjoittanut. Enkä suinkaan ollut ainoa, sillä eturivissä olleet fanitytöt kiljuivat kilpaa Rätön elehdinnälle!

Tyylinäyte Rauman iltamista. (Kuva: Mikael Mattila)

Mutta miksi Mika Rättö ja Jussi Lehtisalo komeilevat Nuorgamin listan ykkösinä? Ovathan he kulttisuosiostaan huolimatta rutkasti vähemmän tunnetumpia kuin yksikään kymmenen kärkeen yltäneistä artisteista. Eikä heidän musiikkinsa ole vieraillut perinteisemmän popin puolella kuin hetkittäin.

Vastaus on: juuri siksi.

Ei ole tärkeää, ymmärtääkö heidän taidettaan juuri tässä ajassa tai paikassa. Lyhytnäköisen heti tulosta -ajattelun sijaan keskeistä on antaa ideoiden ja taideteosten elää omaa elämäänsä ja kasvaa täyteen mittaansa vasta joskus tulevaisuudessa. Ovathan Mika Rättö ja Jussi Lehtisalokin tehneet taidetta jo noin kaksikymmentä vuotta.

Lopuksi taiteilijat kertovat itse mietteistään saamasta kunnianosoituksesta Nuorgamin lukijoille.

Video ei ole enää saatavilla

Circle / Mika Rättö 06.08.2011 Porispere, Pori.

Täten haluan onnitella maailmankaikkeuden ykkösneroja täysin ansaitusta voitostaan Nuorgamin Mahlanjuoksuttajissa. Lehtisalon Jussikin kuikuilee tässä Giffaassa siellä Rätön persuksien takana kivasti. Onnea!

Tomi Leppänen lyö rumpua. Tomi Palsa otti kuvan. Tekstin kirjoitti Tomi Tuominen.

”Musiikki on puhdasta matematiikkaa. Jos on hyvä matematiikassa, niin on hyvä musiikissakin”, sanoi kotiurkuja heikolla menestyksellä soittanut isäni minulle, kun olin saanut huonon numeron ala-asteen matikan kokeesta. Mikäli isäni teoria pitää paikkansa, niin siilinjärveläislähtöinen ja sittemmin turkulaistunut Tomi Leppänen on vastaavanlainen matemaattinen lahjakkuus kuin Matt Damonin roolihahmo elokuvassa Good Will Hunting.

Leppästickinäkin tunnettu mies pudottelee kapuloistaan rumpukalvoille matemaattisia kaavoja, joita maallikon on turha edes yrittää ymmärtää. Hän osaa tarvittaessa ulkoa piin likiarvon tuhannen desimaalin tarkkuudella ja rummuttaa sen kuulijoille vaivattomasti kuin se olisi hänen kengännumeronsa.

Merkillepantavinta Tomin rumpujen soitossa on nimenomaan sen vaivattomuus. Selkä suorana, ilmeenkään värähtämättä, rumpujen takana istuu mies, jonka kädet leikkaavat ilmaa laserin tarkkudella ja osuvat aina oikeaan paikkaan tismalleen oikeaan aikaan. Tomi näyttää usein siltä kuin hän ja rumpusetti olisivat yhtä, jonkinlainen yhteenkasvanut symbioosi tai kyborgi, jonka ainoa tarkoitus on tuottaa ihmisten kuuluville motorisen tarkkaa rytmiä.

Oli Tomin kulloinen bändi mikä hyvänsä, katse kiinnittyy keikalla aina poikkeuksetta takarivin vaivattomasti rytmiä tuottavaan, tyynesti hymyilevään hahmoon. Tomin tyylistä rummuttaa puhutaan usein robottimaisena, ja olenkin toistuvasti kuullut häntä verrattavan rumpukoneeseen.

Selkein näyttö Leppästickin kiistämättömästä inhimillisyydestä ja rautaisesta ammattitaidosta nähtiin kuitenkin vuoden 2010 Flow’ssa, kun syyrialaisen Omar Souleymanin kosketinsoittaja huomasi komppikoneen saaneen kosteutta lentokoneen ruumassa ja paikalle hälytettiin muutaman minuutin varoitusajalla suomalainen komppikone Tomi Leppänen. Sekuntiakaan harjoittelematta Tomi istui rumpujen taakse ja alkoi – lavalla olleen rumpukuiskaajan ohjeistuksella – soittaa syyrialaista perinnemusiikkia, kuin se olisi ollut hänen toinen nimensä.

Monesti käydyt baarikeskustelut Suomen parhaasta rumpalista ovat poikkeuksetta päättyneet ratkaisemattomaan tasapeliin Anssi Nykäsen ja Tomin välillä. Tomi vie omissa kirjoissani kultamitalin olemalla paitsi aivan älytön rumpali, niin myös paljon muuta. Kun tutustuin Tomiin joskus 2000-luvun alussa Koneisto-festivaalilla Turussa, hänestä puhuttiin yleisesti ”Aavikon Tomina”, sittemmin hänelle olisi samalla logiikalla kertynyt liuta muitakin lempinimiä: Circlen Tomi, K-X-P:n Tomi, Alpo & Tomin Tomi, Rättö ja Lehtisalon Tomi, vain muutamia mainitakseni.

Kaltaiselleni, yhdessä bändissä soittavalle, tavalliselle ihmiselle on vaikea ymmärtää miten tämä on edes mahdollista.

Kaikkien näiden bändiensä lisäksi mies on mukana pyörittämässä Turussa vaikuttavaa Jeti Studio -design-kollektiivia ja -kauppaa ja Turun Asemanpuiston Lippakioskia. Siinä sivussa hän tekee runsaasti graafista suunnittelua, levynkansia ynnä muuta koulutustaan vastaavaa työtä.

Tomi on renessanssinero, joka on hyvä kaikessa mihin hän tarttuu ja kaiken tämän lisäksi hän on yksi mukavimpia, vaatimattomimpia ja lämpimimpiä ihmisiä, joita minulla on kunnia tuntea.

Video ei ole enää saatavilla

Circle on ainutlaatuinen yhtye, jota on pakko kunnioittaa sen jääräpäisen päättömyyden takia. Taannoinen, aivan muissa tarkoituksissa otettu puhelinyhteys Circlen ainoaan pysyvään jäseneen Jussi Lehtisaloon avasi lopullisesti silmät yhtyeen filosofialle: Circle on kuin juna, jonka kyydistä voi hypätä halutessaan pois ja jatkaa matkaa taas sitten, kun siltä tuntuu.

Voi siis olla Circle-fani ja siitä huolimatta esimerkiksi vihata osaa sen tuotannosta.

Itse hyppäsin pitkästä aikaa porilaisten kyytiin viime vuoden upealla Rautatie-levyllä. Se onnistui vihdoin yhdistämään myöhempien aikojen taiteellisen kokeellisuuden ja irvokkaan vakavamielisen NWOFHM-parodioinnin alkuaikojen hypnoottiseen riffipyörteeseen. Instrumentaalisella – tai ainakin selkokielettömästi lauletulla – Infektiolla on taas aika hypätä kyydistä.

Circlen noin sadas levy on kokeellisempi kuin mikään kuulemani yhtyeen levytys. Samalla se on yhtyeen musiikillisesti vähiten antoisa tuotos. Levylle ei tunnu löytyvän mitään funktiota: se ei pelota, hypnotisoi, naurata tai itketä, ei lamaannuta tai innosta, ei edes oikeastaan hämmennä. Levy vain etenee omituisessa usvassaan, kosketuspinta jää olemattomaksi.

15-minuttinen aloituskappale Salvos leijuu kuin sähköinen, tiemaalauksiin kompasteleva usva aamuöisellä maantiellä. Seuraavat neljä kappaletta pitävät sentään jonkinlaista rytmiä ja järjestystä yllä.

Kakkosbiisi Maatunut on maanisen kulmikkaalla rytmillä etenevä outoilu, kolmas kappale Peruuttamaton kuulostaa todella pahasti laskuhumalaisten musikanttien läpeensä kyllästyneeltä soundcheckiltä.

Neljännessä biisissiä (Pisara) kolkutellaan ja helistellään ja kaiutellaan kitaraa epämääräisen tömpsyttelyn rytmissä. Viides raita Saarnaaja on levyn musikaalisin, vaikka senkin hektisen rumpukompin johdattaman hämmennyksen aiheuttama tarttuvuuspotentiaali on noin miinus miljoona.

Lopetuskappale Kalpea on epämääräistä piano-kitara-hämyilyä vajaan kolmen minuutin verran.

Infektio on kuulijasta riippuen joko suurta taidetta tai täysin viratonta epämusiikkia. Itse kallistun vääjäämättä jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Tämä ei silti hälvennä kunnioitustani Circlen uskallusta, näkemystä (tai totaalista kuulijoiden sumutusta) sekä sataprosenttisen omaehtoista lähestymistapaa kohtaan.

17 Circlen taiteellinen haahuilu tuntuu olevan pikemminkin silkkaa höpöilyä kuin musiikillista nerokkuutta.