Levyraadin Jukka Virtanen poseerasi myös Nuorgamin Printin kannessa, joten miksei tässäkin. Kuva: Kimmo K. Koskinen.

Nuorgam juhlisti Twin Peaks: The Returnin vuosipäivää kokoamalla yhteen yhdeksän Twin Peaks- ja musiikki-intoilijaa arvioimaan kaikki viisitoista Roadhousen lavalla viime keväänä nähtyä esitystä.

Tasan vuosi sitten 21. toukokuuta 2017 nähtiin ensimmäiset tunnit 1990-luvun kulttisarjan Twin Peaksin järisyttävästä 18-tuntisesta paluusta. David Lynchin suurtyö osoitti, ettei yli 70-vuotiaan ohjaajan vimmainen näkemys ole lientynyt iän myötä, päinvastoin. Fanit kerääntyivät yhteen keskustelupalstoilla ja sosiaalisessa mediassa ruotimaan, hämmästelemään ja ahdistumaan yhdessä abstraktin, hitaan ja armottoman kuolonmarssin edetessä.

Lynch on usein sanonut, että hänelle elokuva on 50-prosenttisesti kuvaa ja 50-prosenttisesti ääntä. Twin Peaks: The Returnissa tämä ei näy pelkästään häiriintyneen ääniraidan ja kuvan tanssina, vaan myös tapahtumissa: sarjan silmiinpistävimpiä piirteitä on Bang Bang Bar -tienvarsikapakassa eli tuttavallisemmin Roadhousessa nähtävien musiikkiesitysten valtava määrä ja korkea taso.

Alkuperäisessä sarjassa tuon paheiden ja laittomuuksien pesän kolkko atmosfääri toi mieleen lähinnä Lahden Tirran tai Lapinjärven Hotelli Hanhen. Uudella kaudella juottola tuntuu kuitenkin elävän verevää renessanssia paikallisen nuorison keskuudessa, kun artistit Chromaticsista Eddie Vedderiin ja Hudson Mohawkeen kipuavat vuorollaan lavalle esiintymään täydelle salille.

Nuorgam juhlisti Twin Peaks: The Returnin vuosipäivää kokoamalla yhteen yhdeksän Twin Peaks- ja musiikki-intoilijaa arvioimaan kaikki viisitoista Roadhousen lavalla viime keväänä nähtyä esitystä. Pisteitä annettiin nollasta kymmeneen huomioiden kappaleen lisäksi esityksen visuaalinen ilme, esiintyjien lavapresenssi ja joissain tapauksissa myös kappaleen aikana nähtävät lavan ulkopuoliset tapahtumat. Lopuksi esitykset pantiin viralliseen ja absoluuttiseen paremmuusjärjestykseen keskiarvon mukaan.

#15 Hudson Mohawke – Human (ep. 9)

Skotlantilainen tuottaja-dj valitsi Roadhousen uuden kappaleensa kantaesityspaikaksi. Huomion varastaa kuitenkin pöydässä notkuva indiepoptähti Sky Ferreira.

Keskiarvo: 4,8

”Huomioni kaikesta muusta vie epäreilusti se, että Ellan (Ferreira) Rainier-tölkki on niin ilmiselvän tyhjä että tarjoilkaa nyt pöytiin herranjumala.” (Hanna-Katariina Mononen)

”Hudson on tehnyt huikeita biisejä mutta tällä lavalla hän jättää pahasti kylmäksi. Biisi tuntuu siltä kuin se olisi vain yhtä introa.” (Mathias Foster)

Video ei ole enää saatavilla

#14 Lissie – Wild West (ep. 14)

Lynch buukkasi Lissien Roadhouseen tiemmä nähtyään tämän Lady Gaga– ja Metallica-versiointeja YouTubessa. Etenkin Britanniassa suosittu yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä esittää kolmannen albuminsa nimikkokappaleen.

Keskiarvo: 5,3

”Badalamentiläis-lynchiläinen tremolokitara johdattaa sisään kappaleeseen, joka kasvaa isoksi indiepopiksi. Tekee mieli kasvattaa parta ja pukeutua ruutupaitaan, mutta biisi on vain OK, ei sen enempää.” (Henry Lehto)

”Hyvä kappale – mutta yksi niistä The Returnin musiikkiesityksistä, jotka eivät yksinkertaisesti toimi prosessoidun lauluäänen ja eläväisen huulisynkkauksen välisen sovittamattoman ristiriidan takia.” (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

#13 The Cactus Blossoms – Mississippi (ep.11)

Minneapolisilaisveljekset Jack Torrey ja Page Burkum kanavoivat kappaleessaan The Everly Brothersin henkeä niin sisäisesti kuin ulkoisesti.

Keskiarvo: 5,6

”Nätti, vaikkakin hiukan mitäänsanomaton 50’s-balladi itselle täysin tuntemattomalta
yhtyeeltä. Miinusta siitä, ettei Ed [Hurley, Big Ed’s Gas Farm -bensa-aseman omistaja] ollut yleisössä. Hänen sydämeensä tällainen Everly Brothers -tunnelmointi olisi varmasti osunut.” (Antti Lähde)

”Vaivatonta leffakantria! Lopun rautalankamehustelu lähtee hienosti. Roadhouse-kohtauksista suoraviivaisimpia: bändi veivaa ilman sen kummempia kikkoja ja yleisö hiihtää. Toisaalta sellainen biisi, johon ei muuta tarvitsekaan.” (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

#12 Chromatics – Saturday (ep. 11)

Tuottaja-multi-instumentalistin ja Italians Do It Better -levymerkin perustajan Johnny Jewelin luotsaama yhtye esiintyy Roadhousen lavalla peräti kahdesti. Saturday on esityksistä jälkimmäinen.

Keskiarvo: 6,3

”Chromaticsin toinen Roadhouse-esiintyminen uhkaa jäädä dialogin alle, mutta kun yhtye nostetaan pintaan, taivas aukenee. Italians-nörtti haluaisi kuulla tämän version myös ilman dialogia, sillä kappaleesta on julkaistu vain Desiren versio Johnny Jewelin Windswept-levyllä.” (Teemu Fiilin)

”Chromatics lipuu rauhallisesti kuin alkutekstien Twin Peaks -vesiputous. Kaikki on hidasta ja kaunista. Hetken kaikki on hyvin Lynchin maailmassa ja toivoa on.” (Henry Lehto)

Video ei ole enää saatavilla

#11 James Marshall (”James Hurley”) – Just You (ep. 13)

27 vuotta sitten nuorta kapinallista James Hurleyä esittänyt James Marshall ja sarjan säveltäjä Angelo Badalamenti improvisoivat Lynchin kanssa kohtauksen, jossa Hurley vaikersi kyseisen 1950-lukupastissin olohuoneen matolla kitaraa silitellen. Maddie ja Donna, joiden molempien kanssa James tuolloin vehtasi, huojuivat ja hymisivät mukana yhteiseen mikrofoniin. Syntyi sietämättömän vaivaannuttava tai rakastettava kohtaus ja pieni pala tv-historiaa. Nyt James Marshall-Hurley nousee Roadhousen lavalle esittämään kappaleen uudelleen – ja uudelle naiselle, totta kai.

Keskiarvo: 6,5

”Yksi maagisimpia hetkiä Twin Peaksin ensimmäisellä kaudella on luotu uudestaan, ja se toimii edelleenkin yhtä hienosti ja maagisesti.” (Mathias Foster)

”Tälle ei pitäisi antaa arvosanaa ollenkaan, koska tämähän on silkka kainalopieru, trollaus, vitsi! Annetaan numero siis ’siltä väliltä’. Eikös tämän ääniraita kaiken lisäksi ollut aivan 1:1 alkuperäisen kanssa? Naiskatsojan liikuttunut reaktio naurattaa – kuten kuuluukin.” (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

#10 The Veils – Axolotl (ep. 15)

Roadhousen lavalle saadaan kansainvälistä väriä, kun uusiseelantilaisen Finn ”Barryn poika” Andrewsin johtama ja brittimuusikoista kokoamansa yhtye esittää tuoreimman albuminsa avauskappaleen, jonka on tuottanut jenkkiräppäri El-P.

Keskiarvo: 6,7

”Looshistaan hätistetty mimmi varastaa show’n ihanan häiriintyneellä käytöksellään. Varsinainen musiikkiesitys on vain toissijaista taustaa.” (Hanna-Katariina Mononen)

”Anteeksiantamaton ja taidokas industrial-tausta ottaa haltuunsa ensi äänistä lähtien. Vokalistina laulua ja spoken wordia sekoittava vaalea kundi iso hattu päässään. Videolla pieni ja syrjitty nainen kiihdyttää itsensä karmivaan laurapalmermaiseen huutoon.” (Kimmo Kallio)

Video ei ole enää saatavilla

#8 (jaettu) Au Revoir Simone – A Violent Yet Flammable World (ep. 9)

Jo 15 vuoden ikään ehtinyt brooklyniläinen dream pop -trio esiintyy Roadhousessa kahdesti. Raadin hampaissa pahemmin kärsi tulkinta The Bird of Music -albumin (2007) kappaleesta. Sky Ferreiran hahmo jatkaa sivuluisuaan looshin liukkailla nahkapenkeillä hampparien paistamisesta turisten ja kainaloitaan raapien.

Keskiarvo: 6,8

”Levottoman naisen kainaloihottuma johtaa yhteen sarjan parhaista esityksistä. Niin itse kappale kuin Lynchin siirtymä ihotautikuvastosta kolmeen eteeriseen naismuusikkoon ovat nappisuorituksia. Bridgen rumpuraita tuo mieleen Björkin Hunter-kappaleen tuntumatta piiruakaan päälle liimatulta.” (Kimmo Kallio)

”Au Revoir Simonen vedot tuntuvat vähän liiankin ohimeneviltä, tai sitten bändi itse ei vain merkitse itselleni tarpeeksi. Toisaalta tällaisen kepeän, iskelmällisen biisin ja kuumottavien narkkareiden välillä oli ihan viehättävä kontrasti.” (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

#8 (jaettu) Trouble – Snake Eyes (ep. 5)

David Lynchin pojan Rileyn ”yhtye”. Lynch soittaa kitaraa, Dirty Beaches -yhtyeen Alex Hungtai saksofonia ja sarjan musiikkivastaava Dean Hurley rumpuja. Roadhouse-maailmassa tämä mennee jonkinlaisesta superkokoonpanosta.

Keskiarvo: 6,8

”Geneerinen ränttätänttäveto säestää Richard Hornen hahmon pahuutta häiritsevästi korostavaa esittelyä.” (Vesa Vehviläinen)

”Parin myötäkarvaan silittäneen kappaleen jälkeen päästään lopulta uhkaavampaan tunnelmaan. Kitaramakunsa Jack Whitelta lainannut bändi takoo tahtia repivälle saksofonille. Richard Horne ei esityksestä välitä, vaan harrastaa laittomuuksia ja ahdistelee naapuripöydän naisia.” (Henry Lehto)

Video ei ole enää saatavilla

#6 (jaettu) Rebekah Del Rio – No Stars (ep. 10)

Meksikonamerikkalainen laulaja on tullut tutuksi englantia puhuvassa maailmassa paitsi kolmen oktaavin äänialastaan, myös esiintymisestään David Lynchin elokuvassa Mulholland Drive. Kappale on Del Rion levyltä Love Hurts Love Heals (2011), ja laulaja kirjoitti sen yhdessä David Lynchin ja kitara-pedalsteel-virtuoosi John Neffin (mm. Drive-By Truckers) kanssa. Lavalla kitaraa soittaa Moby.

Keskiarvo: 6,9

”Mulholland Drivessa mykistävän a cappella -version Llorando-laulusta esittänyt Del Rio esiintyy Roadhousessa oudon hillitysti yllättävän yksitoikkoisella, Twin Peaks -pastissia lähenevällä kappaleella. Vaikea sanoa, missä määrin tämä on tietoinen valinta.” (Kimmo Kallio)

”Todella ’uncanny’ tuon luonnottoman autotunen takia, mutta sehän juurikin tekee tähän ’sen’. Biisinä klassisempaa Lynch-musaa, Julee Cruisen ’jalanjäljissä’ tokikin. Biisi, jossa ei tapahdu mitään, mutta joka vangitsee silti!” (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

#6 Sharon Van Etten – Tarifa (ep. 6)

Newjerseyläinen laulaja-lauluntekijä on soolouransa ohessa musisoinut esimerkiksi The National -yhtyeen kanssa lavalla ja levyllä. Van Etten esiintyi bändin lämmittelijänä Suomessakin vuonna 2011 Kulttuuritalolla Helsingissä. Kappale on hänen neljänneltä levyltään Are We There (2014).

Keskiarvo: 6,9

”Vähän kuin Au Revoir Simonen kohdalla kävi, Twin Peaksin voi toivoa tuoneen lisänostetta rikollisen vähälle huomiolle jääneen Sharon Van Ettenin uralle. Pakko kuitenkin myöntää, että kappale on lopulta aika geneerinen Roadhouseen – mitään erityistä ’twinpeaksmäisyyttä’ siinä ei oikeastaan ole.” (Teemu Fiilin)

”Sharonin lauluääni osaa leikata tiensä läpi sieluun, mutta jostakin syystä esitys jää muuten valjuksi.” (Hanna-Katariina Mononen)

Video ei ole enää saatavilla

#5 Edward Louis Severson (Eddie Vedder) – Out of Sand (ep. 16)

Oikealla nimellään esiintyvä Pearl Jam -laulaja tiemmä kirjoitti hattukantrikappaleen nimenomaisesti sarjaa varten.

Keskiarvo: 7,0

”Vahva esitys, jossa tila kuuluu. Identiteetin katoamisesta, ajan loppumisesta ja uskon
hiipumisesta kertova teksti pääsee akustisessa esityksessä hyvin esille ja alustaa Audreyn
pitkään odotetun saapumiseen muiden ihmisten pariin.” (Antti Lähde)

”Eddie Vedder on aina ollut minulle salainen guilty pleasure, joten herran riisuttu akustinen veto toimii hienosti.” (Mathias Foster)

Video ei ole enää saatavilla

#3 (jaettu) Nine Inch Nails – She’s Gone Away (ep. 8)

Trent Reznorin rautaisin ottein johtama synkän industrialrockin legenda. Reznor tarjosi kuulemma alun perin Lynchille eri kappaletta, mutta tämä halusi ystävältään jotain ’vähemmän twinpeaksmäistä’.

Keskiarvo: 7,5

”Kaikki muuttuu nyt. Aiempien kappaleiden eteerisen äänimaailman tilalle tulee teollista junttausta. Kun kappale päättyy, alkaa oudoin koskaan televisiossa nähty 40 minuuttia. Biisi ei ole Nine Inch Nailsin parhaimmistoa, mutta tässä rajapyykkinä se on lähes täydellinen.” (Henry Lehto)

”Nine Inch Nailsin Roadhouse-esitykseen suhtauduin suurella varauksella, mutta kyllä tässä on jotain sellaista hulluutta, jota sarja kaipaa! Biisi on mitä turhinta jämä-elektro-noiserockia, Trent näyttää lavalla upean ahdistavalta kusipäältä ja Mariqueen Maandig täydellisen tympääntyneeltä tamburiinijumalattarelta.” (Teemu Fiilin)

Video ei ole enää saatavilla

#3 (jaettu) Au Revoir Simone – Lark (ep. 4)

Ensimmäinen bändin kahdesta esityksestä Roadhousessa ja toinen kappale vuoden 2007 albumilta The Bird of Music.

Keskiarvo: 7,5

”Kaunis laulu ja vähäeleinen koreografia, josta ohjaaja repii kaikki tehot irti.” (Vesa Vehviläinen)

”Isn’t it too dreamy? Yhtyeen Anniella on hallussaan täydellisen twinpeaksmäiset, poissaolevan usvaiset tanssiliikkeet. Kappaleessa geneerisen rumpukoneraidan päälle rakentuu melankolisen kaunis äänimaailma, joka vähän särkee sydämen mutta lupaa samalla jotakin hyvää vielä tapahtuvaksi.” (Hanna-Katariina Mononen)

Video ei ole enää saatavilla

#2 Chromatics – Shadow (ep. 2)

Ensimmäinen portlandilaisyhtyeen kahdesta vedosta Roadhousen lavalla. Tällä kertaa laulaja Ruth Radelet pääsee ääneen.

Keskiarvo: 8,6

”Gaius Turunen kirjoitti aiemmin tässä kuussa kaiken olennaisen siitä, mikä tekee Shadow’sta Chromaticsin uran tärkeimmän kappaleen. Avausjakson playback on Twin Peaks: The Returnin musiikkiesityksistä vaikuttavin ja koskettavin. Johnny Jewel on fiksuna miehenä maalannut kyynelvanat poskipäilleen jo valmiiksi. Animehahmolta ja/tai eksoottiselta eläimeltä näyttävä laulaja Ruth Radelet huokuu melankolista viileyttä – ’she’s always been cool’.” (Antti Lähde)

”En ole mikään dream pop -sievistelyn suurystävä, mutta kappale on hykerryttävän vahva. Esitys on aseistariisuva pehmeässä melankoliassaan: en käsitä, miten joku asia voi muka olla yhtä aikaa eteerinen ja välitön, mutta tämä esitys tuntuu jotenkin vain olevan. Hieno melodia, ja tekstissäkin ideaa ainakin loppupuolella. Kauheasti tekisi mieli ajella aamuyöstä Juutinrauman siltaa, kuunnella tätä ja ikävöidä hulluna jonkun luo.” (Jarkko Immonen)

”Roadhousen lineup aukeaa turvallisesti sopivasti retrolta, sopivasti tuoreelta ja ehdottomasti Lynchiltä kuulostavalla Chromaticsilla. Ruth Radeletin ääni on epätodellinen. Twin Peaksin maailmaan se kuuluu, koska siellä normaalit säännöt eivät päde. Siinä maailmassa Jameskin on aina ollut cool.” (Henry Lehto)

[Esitystä ei ole Youtubessa, joten liitämme tähän kappaleen virallisen musiikkivideon, jonka yhtye on sanonut olevan kunnianosoitus David Lynchille ja tämän elokuvalle Blue Velvet (1986). Siinäkin miespääosaa näyttelee Kyle MacLachlan. Varsinaisen Roadhouse-esityksen voit katsoa esimerkiksi HBO Nordicilta.]

Video ei ole enää saatavilla

#1 Julee Cruise – The World Spins (ep. 17)

Hän on palannut! Julee Cruise! Roadhousen alkuperäinen residentti tekee comebackin uransa alkutaipaleen rakkaalle lavalle, jolla hänet nähtiin esiintymässä useaan otteeseen alkuperäisessä sarjassa. Cruise ottaa paikkansa rosterin kärjessä veteraanin varmuudella ja pyyhkii muilla yrittelijöillä Roadhousen lattiaa kuin kapakan oma siistijä. Angelo Badalamentin säveltämä ja David Lynchin sanoittama kappale kuultiin Cruisen esittämänä Roadhousessa jo alkuperäisessä sarjassa. Kappale on Cruisen levyltä Floating into the Night (1989).

Keskiarvo: 8,8

”Valitettavan lyhyeksi jäävä esitys ennättää houkuttelemaan kyyneleet kanavistaan. Julee on yhtä upea kuin aina, äänensä kuin toisesta maailmasta ja taipuvainen maalaamaan hetkestä taianomaisen – Badalamentin ja Lynchin vaikutusta kokonaisuuteen unohtamatta. Tuntuu kuin olisi palannut kotiin.” (Hanna-Katariina Mononen)

”Uuden sarjan hieno musiikkitarjonta vertautuu pakosta alkuperäisen sarjan Badalamentin musiikkiin ja Julee Cruisen lauluihin. Uuden sarjan päätösjaksot olivat kuitenkin niin intensiivisiä ja hämmentäviä, että ensi kertaa katsoessani en edes huomannut, että Julee Cruisen pakahduttavasta paluusta Roadhouse-baarin lavalle oli editoitu todella lyhyt pätkä.” (Vesa Vehviläinen)

”Ilman Julee Cruisen laulamaa Badalamentin biisiä tästä kaudesta olisi jäänyt puuttumaan olennainen osa. Bassokuvio muistuttaa ensimmäisistä nuoteista, joista kaikki 1990-luvulla alkoi. Feidataan mustaan. Kaikki voisi loppua tähän. Vaan ei, Lynch ei päästä niin helpolla.” (Henry Lehto)

Video ei ole enää saatavilla

BONUS! Carl Rodd (Harry Dean Stanton) – Red River Valley (ep. 10)

Suuret esitykset eivät aina kaipaa suuria puitteita. Sen paremmin tuskin voi kuvata Twin Peaksin laitamilla sijaitsevan Fat Trout Trailer Parkin sydämellisen omistajan Carl Roddin tulkintaa tästä kansansävelmästä tai Carlia näyttelevää näyttelijälegendaa Harry Dean Stantonia.

Stanton näytteli yli 50 vuotta kestäneellä urallaan lukemattomissa elokuvissa ja tv-sarjoissa, mutta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta sivuosissa. Hänen tunnetuimpia elokuviaan ovat muun muassa Cool Hand Luke, Kummisetä II, Alien, Red Dawn, Alpha Dog, Pretty in Pink, Pako New Yorkista ja Repo Man.

Stanton kuoli 15. syyskuuta 2017 91 vuoden iässä vain reilu viikko sen jälkeen, kun Twin Peaks: The Returnin finaali oli saanut maailmanensi-iltansa. Stantonin viimeiseksi rooliksi jäi pääosa elokuvassa Lucky (2017), jossa näytteli myös hänen pitkäaikainen ystävänsä David Lynch.

”Carl Rodd on maailman paras ihminen.” (Antti Lähde)

”Harry Dean Stantonin vedosta en sano muuta kuin että parasta!!!” (Mikael Mattila)

”Miltä legendan karisma näyttää? Tältä.” (Henry Lehto)

”I think Harry Dean Stanton should run for President!” (David Lynch, 2016)

Video ei ole enää saatavilla

David Lynch ja Harry Dean Stanton. Kuva: Stefania Rosini. Lähde: welcometotwinpeaks.com.

”Alberto Rossinin ohjaama Kill For Love -video kanavoi Ruth Radeletin laulun tympeyttä kliseisimmillä videokikoilla ja filttereillä, jotka eivät aivan tiedä, mitä vuosikymmentä henkiä.”

Kukaan, joka voi hyvin, ei tarvitse Chromaticsia. Muille se antaa katoavaisia väläyksiä siitä, millaista voisi olla onnellisena. Kuin glitteri kyynelissä tai huulipuna ruumiilla.

”I can’t remember if I like what I said
I can’t remember it went straight to my head
I kept a bottle by the foot of the bed
I put a pillow right on top of my head
But I killed for love”

Aikakoneesta muutaman vuoden liikaa menneisyyteen harpannut ääri-, äärityylikäs Night Drive -levy (2007), Nicolas Winding Refnin Driven ääniraita (2011), Johnny Jewelin Italians Do It Better -levymerkki, jonka kaikki yhtyeet kuulostavat samalta yhdistelmältä sokerihumalaa, beetasalpaajia, neonpinkkiä ja -violettia ja kevyintä post punkia – toinen toistaan ihanammalta. Mutta yksikään ei niin ihanalta kuin Chromatics ja sen suuruudenhullu ja suloinen Kill for Love (2012). Pakolliset asiat mainittu.

Kill for Love alkaa välähdyksillä siitä, miltä linssiheijastus voisi kuulostaa. Ja miten sillä voisi saada epätoivon tuntumaan vähemmän todelliselta. Ja olemaan välittämättä siitä, että se on kulunein keino lisätä keinotekoisesti ”aitoutta” kuvaan, jossa sitä ei ole.

Erehdyttävästi The Curen Disintegrationin tyyliin röyhkeistä hiteistä vähitellen omaan mustaansa ja lävistettyä napaansa kiertäviin riffeihin liukenevan Kill for Love -albumin nimikappale on Chromaticsin siirappikarvaisimpia takiaisia. Ja niin välinpitämätön, ettei sen tarvitse lunastaa nostamaansa jännitettä kertosäkeellä tai hekumallisella c-osalla, vaan notkahtamalla hieman sävellajissa ja volyymissa. Ei vain lähde, koska ei tarvitse.

Ruth Radelet latoo sanansa intonaatiolla, joka on unohtunut päiväkausiksi sänkyyn kuin kostoksi yhtä monen päivän lääkesumusta. Pidäkkeetöntä raivoa herättävää ja ylikorostetun laiskaa laulua ei ole korostettu kuin hidulla kaikua; kaikki muu kimaltaa aivan liian kirkkaasti ympärillä.

Tunnustus, katumus ja täydellinen solipsismi sekoittuvat: maailma ympärillä pysyy samana, ja minä minä minä yritän saada jotain tapahtumaan pillereillä. Rakkauden vuoksi on kuoltu, murhaaja ja uhri ovat yksi ja sama, omassa oksennuksessaankin kermaleivokselta näyttävä ihminen. Levyä on jäljellä 74 minuuttia. Bileet.

Johnny Jewel on viime vuodet roiskinut kappaleaihioita sekä ympäriinsä omiin projekteihinsa että muiden elokuviin (mm. Ryan Goslingin suotta parjattuun ohjaukseen Lost River [2014]). Toivottavasti esiintyminen uudessa Twin Peaksissa saa yhtyeen pian taas ajankohtaiseksi, ja neljä vuotta ilmassa roikkuneen uuden levyn saatettua viimein maailmaan.

Video ei ole enää saatavilla

”Ruth Radeletin kaikesta maailman loasta puhdas laulu varoittaa meitä nostalgian ansoista, jatkuvasta muutoksesta ja menneistä hämäristä tuttavuuksista.”

Erään tv-sarjan ja erään kappaleen ystävyydestä.

”Shadow, take me down with you
For the last time, for the last time”

Kulttuurin objektit kiinnittyvät toisiinsa joskus niin, että niitä on mahdoton erottaa toisistaan. En ole pystynyt kuuntelemaan Shadow’ta enää pelkkänä biisinä sen jälkeen, kun Chromatics esitti sen playbackina Twin Peaksin paluukauden (2017) toisessa jaksossa.

Sopivampaa bändiä ei sarjaan olisi voinut kuvitella. Chromatics oli hahmotellut hämyistä kasarisoundtracktunnelmaa jo ensimmäisellä synapopalbumillaan Night Drive (2007), kymmenen vuotta ennen Stranger Things -tv-sarjaa. Tuntuu siltä kuin heidät olisi kryogeenisesti jäädytetty näytteinä vaihtoehtoisesta 1980-luvusta neonvalaistuissa säiliöissä heti sen jälkeen, kun Twin Peaksin ensimmäinen kausi oli esitetty.

Chromaticsin läsnäolo meni kuitenkin pintaestetiikkaa syvemmälle. Heitä nähtiin Twin Peaksin Roadhouse-baarin lavalla kaikista siellä esiintyneistä muusikoista eniten. David Lynch rinnasti heidät jo alusta asti Roadhousen dream pop -vakilaulajaan, jostain alitajuntansa reunalta laulavaan Julee Cruiseen. (Cruisen musiikki vaikutti aikoinaan niin ainutlaatuiselta, että rinnastus tuntuu suurelta kehulta.)

Kun päädymme Twin Peaksin kahden ensimmäisen paluujakson loppuun ja samalla taas Roadhousen lavalle, kaiken mysteerin, painostavuuden ja distraktioiden jälkeen, näemme Chromaticsin esittämässä Shadow’ta.

Riippuen katsojan suhteesta sarjaan kyseinen hetki voi tuntua sekä kotiinpaluulta että tuplarakastumiselta: rakkaudelta sekä uuteen Twin Peaksiin että The Chromaticsiin. Ja kun Julee Cruise myöhemmin viimein päätyy Roadhousen lavalle, The Chromatics on ainoa taustabändi, jota hänelle voi kuvitella. Ja joka hänen taustallaan nähdäänkin.

Shadow oli jo vuonna 2015 erityisen hieno esimerkki Chromaticsin raukeasta melankoliasta. Kunnon syntikoiden kimalletta ja säröjä sekä sulava harmonisoitu synaliidi, kuin orkesterin patinoitunein sooloviulu. Maltillisesti kehittyvä sanoitus menneisyyteen yltävistä varjoista, jonka ainoa säkeistömäinen sanaryöppy saapuu puolivälin jälkeen. Keskellä Ruth Radeletin kaikesta maailman loasta puhdas laulu, joka miltei varoittaa meitä nostalgian ansoista, jatkuvasta muutoksesta ja menneistä hämäristä tuttavuuksista. Kuten Twin Peaks itsekin.

”And now you’re just a stranger’s dream
I took your picture from the frame
And now you’re nothing like you seem”

Radeletin laulaessa häntä houkuttavasta synkästä varjosta on vaikea olla ajattelematta Twin Peaksin väkivaltaista ydintä kaikkien kerronnallisten koukkujen takana. Sitä maailmaa, jossa varjoja ja peilikuvia mukanaan kantavat miehet tekevät nuorille naisille äärimmäisen julmia tekoja.

”Shadow, take me down with you
for the last time, for the last time”

Mutta kuten Twin Peaksin edessä, on Shadow’nkin edessä nöyrryttävä ja vaiettava. Koska The Chromatics kaapattiin mukaan Twin Peaksin laajenevaan maailmaan, tuntuu siltä, ettei mitään heihin liittyvää pysty enää varmuudella selittämään.

Video ei ole enää saatavilla

Tekevätkö italialaiset myös diskon paremmin kuin oregonilainen Chromatics?

Kiinnostavimpia levy-yhtiöitä luotaavan sarjamme kolmas osa käsittelee maanisen tuotteliasta uus-italosankaria levy-yhtiötä sekä manchesterilaisyhtiötä, jonka levyillä kaikuu hukkuminen loputtomilta vaikuttaviin äänitearkistoihin.

Italians Do It Better

MIKÄ

Italians Do It Better -levy-yhtiön ympärille kiteytyy italodiskon uusi tuleminen, joka nousi ilmiöksi viimeistään Drive-elokuvan ja sen soundtrackin myötä. Italialaista amerikkalaisyhtiössä artisteineen on toki vain nimi. Levy-yhtiön perustivat vuonna 2007 Chromatics-yhtyeen pääjehu Johnny Jewel sekä Troubleman Unlimited Records -levymerkin Mike Simonetti.

Huomautettakoon, että IDB-artistien soundista on sangen pitkä matka Ryan Parisin Dolce Vita -hitin purkkapalloitaloon.

MITÄ

Levymerkin tärkeimmät – ja tunnetuimmat – artistit ovat eittämättä Johnny Jewelin omat yhtyeet Chromatics ja Glass Candy. Levy-yhtiön hieman upottavassa nimien hetteikössä lähes kaikkien sen julkaisuiden jäljet tuntuvat johtavan takaisin Jeweliin. Jewelin muihin projekteihin kuuluvat muun muassa Desire-yhtye ja Symmetry-albumiprojekti.

KUUNTELE AINAKIN NÄMÄ

Tuntuu oudolta, että tähän ei voi liittää mukaan Drive-elokuvan soundtrackia, joka on kaikin muin tavoin Italians Do It Better -julkaisu kuin, no, sillä tavoin, että se olisi oikeasti IDB-julkaisu. (Jewelin rooli albumilla typistyi lopulta kappaleiden suosittelemiseen ja miksaukseen.)

Chromatics: Kill for Love (2012)
Mutta ei hätää: harvakseltaan levyjä julkaisevan IDB:n kuluvan vuoden julkaisuihin kuuluvat myös Chromaticsin massiivis-eeppinen Kill For Love -albumi, joka keräsi kriitikoiden korkeaveisut ja julistettiin genren klassikoksi.

Symmetry: Themes For An Imaginary Film (2012)
Tässä yhteydessä on syytä mainita myös Jewelin Symmetry-nimellä julkaisema muka-soundtrack , johon on päätynyt osia hänen Drive-elokuvaan säveltämästään ääniraidasta. Elokuvastudio päätyi kaikessa viisaudessaan hylkäämään Jewelin musiikin ohjaaja Nicolas Winding Refnin ja tähti Ryan Goslingin toiveista huolimatta.

KULTTUURITEKO

Uuden musiikin lisäksi IDB uudelleenjulkaisee harvakseltaan pieteetillä valittuja alkuperäisiä italodisko-aarteita, jotka ovat kadonneet ajan hämärään tai, kuten italolegenda Fred Venturan tapauksessa, jääneet pölyttymään ullakolle näkemättä koskaan päivänvaloa.

#1: Lady-kappaleen videolla jatkuu Chromaticsin yhteistyö italialaisohjaaja Alberto Rossinin kanssa.

#2: IDB:n on julkaissut ep-levyllisen 80-luvun italosuosikki Fred Venturan äänitteitä. Videolla kuultu versio ei ole uudelleenmasteroidulta ep:ltä. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Modern Love

MIKÄ

Manchesterilainen Modern Love on kymmenessä vuodessa kasvanut piskuisen dj-köörin osuustoiminnasta yhdeksi elektronisen alamaailman seuratuimmista ja arvaamattomimmista julkaisijoista. Jännetuppitulehduksia ja pölyallergiaa uhmaavan arkistofiliansa, bassotaajuuksien ennätyssyvyyssukeltamisensa ja elektro-avantgarden kronikoinnin ja auraamisen ansiosta yhtiö on nyt ehkä vain yhden crossover-menestyksen päässä läpilyönnistä.

MITÄ

Demdike Stare, Andy Stott, Daphne Oram, Claro Intelecto, Suum Cuique.

KUUNTELE AINAKIN NÄMÄ

Demdike Stare: Elemental (2011)
Miles Whittakerin ja Sean Cantyn päissä soi varmasti tälläkin hetkellä enemmän musiikkia kuin normaali ihminen ehtii elämänsä aikana kuunnella – Elemental on dubin, raven, tehostenauhojen, kauhuleffa-soundtrackien, teknon ja tyhjien tehtaiden samanaikaista kummittelua.

Andy Stott: Passed Me By ja We Stay Together -sisaruslevyt (2011)
Harmaan ja housen uusi mittapuu: julmetun syvää ja synkkää, liian pelottavaa ja ilmeikästä tanssittavaksi.

KULTTUURITEKO

Yhtiön museo-osasto Young Americans seuloi vuonna 2003 kuolleen elektronisen musiikin suurnaisen Daphne Oramin jäämistön sadat nauhoitukset yhdeksi antologiaksi. Vuonna 2011 julkaistu neljän levyn The Oram Tapes Volume One on korvaamaton dokumentti synteettisen äänten ensi pirinöistä. Oram johti 1950-luvun lopulla BBC:n Radiophonic Workshopia ja teki ääniefektien lisäksi ensimmäisiä kokeiluja puhtaasti elektronisilla soittimilla. Hänen Oramics-syntetisaattorikoneensa on ensimmäinen naisen suunnittelema ja rakentama elektroninen soitin.

#1: Andy Stottin Posers rasittaa niskalihaksia ja vie yöunet.

#2: Lupaan ihka oikean muffinsin sille, joka päästää minut piinasta ja tunnistaa, minkä elokuvien alitajunnista Demdike Stare on juottanut yhteen tämän kappaleen äänet. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Sarjan viimeinen osa ilmestyy huomenna.

Pasta? Italialaiset tekee sen paremmin. Pizza? Italialaiset tekee sen paremmin. Disko?

Pitkään viivästynyt Chromatics-albumi avaa portin aavemaiseen pimeyteen.

Chromaticsin nelosalbumin alun perin tammikuulle kaavailtu julkaisupäivä siirtyi pitkin kevättä erinäisistä syistä – milloin syy oli miksauksessa, milloin masteroinnissa. Olipa viivästyminen sitten täysin tahatonta tai tahallista, se tuntui joka tapauksessa pelaavan yhtyeen pussiin. Odotusten ja hypen kasvua on saanut todistaa niin musiikkimedian kuin sosiaalisen median parissa jo hyvän aikaa.

Odotuksille on kyllä olemassa omat syynsä. Selvin niistä lienee yhtyeen edellinen albumi, vuoden 2007 arvostelumenestys Night Drive. Se on myös albumi, jolla yhtye herätti mielenkiintoa jo selvästi yli genrerajojen. Jotkut viehättyivät sen tummanpuhuvasta ja kohtalokkaasta italoflirttailusta, toiset taas pitivät sen keskivertoa synapopalbumia poikkeavammasta, kokonaisuutta korostavasta rakenteesta.

Ennen kaikkea yhtye tuntui olevan oikeassa paikassa oikeaan aikaan: popmusiikin nopeissa sykleissä se oli vielä riittävän epämuodikasta tullakseen seuraavalla kierroksella juuri yhdeksi viileimmistä trendeistä. Siksi onkin kiinnostavaa, että yhtyeen seuraavaa albumia saatiin odottaa viisi vuotta. Se on popmusiikissa pitkä aika.

Toisaalta esimerkiksi Drive-elokuvan myötä saatu huomio on tuonut yhtyeen ja samalla koko genren aivan toisella tavalla valtavirran kiinnostuksen ulottuville. Uuteen albumiin on siis asetettu varmasti hyvin erilaisia toiveita monilta eri tahoilta.

Niinpä odotetun Kill for Loven ilmestymisen pitkittyessä entisestään Johnny Jewel ja kumppanit päättivät julkaista albumin kappaleita internetissä yksi kerrallaan Alberto Rossinin ohjaamien videoiden kera aina albumin todelliseen julkaisupäivään saakka. Tämän vuoksi Kill for Love ehti tulla monille tutuksi jo viiden kappaleen verran ennen kuin siihen oli mahdollista uppoutua kokonaisuudessaan.

Kappaleiden julkaiseminen ennakkoon saattoi kuitenkin johdattaa hieman harhaan, sillä Kill for Loven todellinen luonne paljastuu vasta näiden sirpaleiden asettuessa osaksi laajaa puolitoistatuntista kokonaisuutta. Sekin on popmusiikissa melko pitkä aika.

Albumin avaa ennakkojulkaisunsa saanut Into the Black, joka jatkaa Chromaticsin uudelleentulkintojen sarjaa. Aikaisemmilla levytyksillään muun muassa Kate Bushia ja Bruce Springsteenia coveroinut yhtye upottaa tällä kertaa Neil Youngin osaksi hidastempoista ja aavemaista elektroaan. Kuten aiempien covereiden kohdalla, myös nyt yhtye osoittaa kyllä makunsa popklassikkojen suhteen, mutta mitään varsinaisesti uutta näkemystä se ei kuulijalle esittele.

Chromatics on luonut itselleen ominaissoundin, johon se voisi taivuttaa periaatteessa minkä tahansa arvokkaasti vanhentuneen klassikon ja vastaanotto olisi aina suopeaa. Se viestii lahjakkuudesta, mutta toisaalta sitä voi pitää myös merkkinä tietynlaisesta laskelmoinnista. Silti Into the Blackilla on toki tärkeä roolinsa avausraitana, porttina albumin pimeyteen.

Kill for Loven tunnelma säilyy sen alkupuolella nimikappaletta lukuun ottamatta ehjänä, ikään kuin tästä pimeydestä irtautuisi vuorotellen erilaisia sävyjä ja muotoja kuuntelijan havaittavaksi. Mutta mitä pidemmälle albumi ehtii, sitä tarkempana on oltava, jotta nuo sävyt yhä erottuvat toisistaan. Se ei tarkoita, että paisuessaan kappaleet menettäisivät varsinaisesti kiinnostavuutensa. Päinvastoin, albumin kiehtovimmat hetket ilmaantuvat hittimittaan tehtyjen Back from the Graven ja The Pagen lisäksi keskellä Broken Mirrorsin tapaisia hitaasti kehittyviä kappaleita.

Puolitoistatuntisen aikana laulaja Ruth Radeletin hennot ja kohtalokkaat osuudet ovat kuitenkin ne selkeimmät kiinnekohdat, joihin popmusiikissa uitetun korvan on helpoin tarttua. Tällä kertaa kuullaan myös miesääntä, tosin mielipiteitä jakavan vocal harmonizerin muovaamana. Pidemmät instrumentaaliosuudet saavat puolestaan rauhassa syventää albumin tunnelmaa, mikä onkin Chromaticsin tapauksessa lopulta se keskeisin asia. Nyt myös kitarat ovat syntetisaattorien rinnalla entistä selvemmin tukevoittamassa soundia.

P itkän albumin ääripäät tuntuvat toisaalta syövän toistensa tehoja. Selvästi kokonaiskuvaa yksittäisten kappaleiden sijaan korostava Kill for Love on lievässä epätasapainossa, sillä etenkin alun virtaviivaisemmat kappaleet vievät väistämättä huomiota niitä ympäröiviltä hitaammin aukeavilta, mutta kokonaisuutta yhteensitovilta osilta.

Kill for Lovea kuunnellessa onkin tärkeää miettiä, miltä kantilta albumia lähestyy. Jos sitä pitää ainoastaan elektronisena popmusiikkina, asettuu se ainakin osittain virheelliseen kontekstiin, sillä kyse on paljon muustakin. Chromatics haastaa albumilla itsensä lisksi myös kuuntelijan pohtimaan nykypopmusiikin lainalaisuuksia ja mahdollisuuksia.

Kill for Love tuntuu laajenevan jokaiseen suuntaan säilyttäen Night Drivella tutuksi tulleen pimeydessä sykkivän elokuvallisuuden. Järkälemäinen albumi on kuitenkin edeltäjäänsä epätasaisempi. Vaarana on, ettei kuuntelijakaan pääse aivan albumin loppuun asti, vaan viehättyy enemmän neljäminuuttisista hiteistä kokonaisuuden sijaan.

77 Chromatics haistattaa pitkät popmusiikin kaavoille sukeltamalla kunnianhimoisesti oman näkemyksensä perässä, mutta ei mene aivan loppuun asti.

Video ei ole enää saatavilla

Kimurantin suomirockin mestarit Helsingin Herttoniemestä julkaisevat neljännen albuminsa ensi vuoden tammikuussa. Levyn ensimmäisen singlelohkaisun video syntyi niin, että kitaristi Juho kuvasi televisiosta satunnaisen mainoskatkon, jolla esitetyt mainokset bändi sitten näytteli uudestaan. Olkaa hyvä, Ducato – maailmanensi-illassa!

Video ei ole enää saatavilla

First Aid Kit – The Lion’s Roar

Ruotsalaisten Johanna, 21, ja Klara, 18, Söderbergin muodostama folkduo julkaisee tammikuussa toisen albuminsa The Lion’s Roarin, jonka nimikappale on valittu levyn videobiisiksi. Albumin on tuottanut Bright Eyesista ja Monsters of Folkista tuttu Mike Mogis.

Video ei ole enää saatavilla

BMMB – Follow Your Nightmare

”Alaston Saana Parviainen tapetaan musiikkivideolla!” Kohujulkisuuttakin saanut BMMB on eräänlainen suomielektron superkokoonpano, sillä sen muodostavat Imatran Voimasta ja Itäväylästä tuttu Perttu ”Randy Barracuda” Häkkinen ja Ceebrolisticsin Pijallina tunnettu Janne Hyttinen alias Michael Black Electro. Albumi Dirty Seconds kaupoissa nyt!

Video ei ole enää saatavilla

Chromatics – Killing for Love

Italodiskoa Oregonista, olkaa hyvä! Chromatics on kypsytellyt neljättä studioalbumiaan pitkään ja julkaisee sen vihdoin ensi vuoden tammikuussa, yli neljä vuotta läpimurtoalbumi Night Driven ilmestymisen jälkeen. Killing for Love -singlen videon on ohjannut Alberto Rossini.

Video ei ole enää saatavilla

Korn feat. Skrillex – Get Up

Nu metal -jättiläinen sukeltaa kymmenennellä albumillaan valtavirran dubstepin ihmeelliseen maailmaan. The Path of Totalitylle ovat kappaleita tuottaneet muun muassa Noisia, Datsik, 12th Planet, Excision ja, kuten tässä tapauksessa, Skrillex. Nuorgam ei tiedä mitä ajatella – ja se on aina hyvä merkki!

Video ei ole enää saatavilla