Squarepusherin ensimmäiset Warp-julkaisut ilmestyivät vuonna 1996. Sitä ennen hän oli julkaissut musiikkia omalla nimellään ja muun muassa Spymania-taiteilijanimellä.

Nuorgam esittelee Tom Jenkinsonin eli Squarepusherin sunnuntaisen Ilosaarirock-keikan kunniaksi listan Warp-klassikoita, jotka jokaisen tulisi yhdeltä aikamme merkittävimmistä elektronisen musiikin levy-yhtiöltä tuntea. Lista käy läpi maineikkaan levy-yhtiön julkaisut heti alkuaskelista tälle vuosikymmenelle. Mukana talkoissa olivat Pauli Komonen, Antti Lähde, Antti Piirainen, Tapio Reinekoski ja Niko Vartiainen.

#1 Sweet Exorcist – Testone (Single, 1990)

”If everything’s ready here on the dark side of the moon, play the five tones.” Mikrogenret eivät ole vain tämän vuosituhannen hupia. Jo 20 vuotta sitten saatiin riita aikaan, jos tätä kutsui acid houseksi. Nyrkit nousevat pystyyn edelleen, jos kappaleen määrittää väärin – aitopäiden mukaan tämä on bleep techno housea. Sheffieldistä, tietysti, kuten Warp itsekin. No, mitä sitten? Oman aikansa klubivirrassa Testone oli epäilemättä hyvin virkistävä tapaus ja herätti kiinnostusta julkaisijaansa kohtaan. Kappaleen vähäeleinen melodia ja pelkistetty rumpuraita ovat innoittaneet useita teknotuottajia pitkään julkaisunsa jälkeen. Ei huonosti Warpin kolmannelta julkaisulta. (Niko Vartiainen)

Kappaleen video on muuten erään Jarvis Cockerin ohjaama.

Video ei ole enää saatavilla

#2 LFO – LFO (Single, 1990)

Tuo basso. Kuuntele sitä. Ja koe se. Se räjäytti kaiuttimia varastobileissä vuonna 1990, oli mukana määrittämässä reivisukupolven kokemusta ja nousi klassikoksi lähes heti ilmestyttyään. Kassakone kilisi yhtä mittaa tanssijalan vipatuksen kanssa, sillä LFO:n purppurakantinen ensisingle meni kaupaksi kuin häkä. Samalla se määritti levy-yhtiönsä tulevaisuutta: tällä, jo viidennellä julkaisullaan, Warp Records ylsi Brittien singlelistan top 20:een. Yhteensä sitä on myyty 130 000 kappaletta. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#3 Seefeel – Climactic Phase 3 (Quiquie LP, 1993)

Climactic Phase 3 avaa Seefeelin debyyttilevyn, Quiquen. Se ja levyn lopetus, Filter Dub, tuovat esille eniten bändin homogeenisesta, lähes staattisesta voimasta. Bändi oli vuoteen 1993 muuttunut brittiläisen post-rockin outolinnuksi ja repinyt dubin, ambientin ja shoegazen manifesteistä haluamiaan paloja. Tekstuurien juuret ovat vahvasti Cocteau Twinsin Robin Guthrielta perittyjä, mutta kitaranauhat muuttuvat loputtomiksi, hypnoottisiksi kuiluiksi joita syvä dub-vaikutteinen basso rytmittää muutaman sekunnin mittaisiin osiin. Voisin väittää ainakin M83:n ja Mouse on Marsin kuunnelleen tätä tarkasti, oppineen paljon, ja lähteneen inspiroituina omille suunnilleen. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

#4 Autechre – Glitch (Amber LP, 1994)

Sean Booth ja Rob Brown eivät ole aina tehneet kylmää ja haastavaa musiikkia. Amber, eli Autechren toinen albumi, pysyi vielä pitkälti ensijulkaisu Incunabulan maastossa, jolla hieman synkkäsävyinen mutta pehmeä ja hidas tunnelma saivat pääosan. Keskelle levyä valettu Glitch hyppää niskaan särisevänä ja pomppivana. Siinä hetkessä voi aistia bändin ambient-vaiheen kuolonkorinaa, jota seuraava raita, Piezo, vain lisää entisestään. Elastista äänimattoa riittää vain hieman taustalle, ja vuotta myöhemmin Warp saikin julkaistavakseen täystyrmäyksen nimeltä Tri Repetae. Tuon mestariteoksen – ja oikeastaan myös Chiastic Sliden ja lp5:n – juuret voi jo kuulla Glitchin pahaenteisessä ryminässä. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

#5 Aphex Twin – Flim (Come To Daddy EP, 1997)

“Missä droppi”, huusi valtava lauma brosteppaajia internetissä joulukuussa 2011. Sonny Moore eli Skrillex oli juuri kertonut Facebook-faneilleen, että Aphex Twinin Flim on hänen suosikkikappaleensa ikinä. Tuo lauma saattaisi nauttia enemmän Come to Daddy EP:n nimiraidasta, mutta hyvä, että Skrillaaja pyrkii laajentamaan heidän horisonttiaan. Flim on kaunis, tuudittava melodianpätkä, jolla mieslapsi nimeltä Richard D. James aikansa tyynesti leikkii ja heittää pois, kun on aika ryhtyä taas räyhäämään. Käytin taskusinfonia-sanaa jo kerran Boards of Canadan Roygbivistä kirjoittaessani. Se sana käy hyvin myös kuvaamaan Flimiä. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#6 Boards of Canada – Amo Bishop Roden (In a Beautiful Place Out in the Country EP, 2000)

In a Beautiful Place Out in the Country EP saatetaan nähdä usein Boards of Canadan välityönä kahden pääalbumin, Music Has the Right to Childrenin ja Geogaddin välissä. Sitä se ei kuitenkaan missään nimessä ole, vaan se on itsenäinen, tarkkaan harkittu teos, joka johtaa tarinaa yhtyeen debyyttikokopitkästä vuoden 2002 Geogaddi-levyyn. Temaattisesti EP vei Boards of Canadaa mystisempien aiheiden äärelle, jotka näkyvät myös Geogaddilla. Paras esimerkki siitä on Amo Bishop Roden, kappale joka on nimetty Daavidin oksa -uskonlahkon merkittävän jäsenen mukaan. Geogaddin kappale 1969 viittaa samaan henkilöön. Musiikillisesti Amo Bishop Rodenilla debyytin kauneus yhdistyy kuulaan syntetisaattorimelodian hahmossa Geogaddin tummiin sävyihin, jotka kuuluvat pahaenteisinä bassoniskuina. Se vie kauniiseen, unenomaiseen tilaan, jossa synkeä pohjavire muistuttaa jostakin etäisestä ja uhkaavasta. Nuo kauneus ja uhkaavuus ovat se, mikä Boards of Canadassa jaksaa niin usein viehättää, ja se on Amo Bishop Rodenilla löydettävissä puhtaimmillaan. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#7 Squarepusher – My Red Hot Car (Go Plastic LP, 2001)

Alussa kuulostaa vielä turvalliselta. Sitten lähtee. My Red Hot Car on Squarepusherin eli Tom Jenkinsonin tunnetuin kappale todennäköisesti siksi, että ulkonäkö pettää. Arkikuluttajan on helppo lähestyä sitä, sillä kappale alkaa melko turvallisen tuntuisena breakbeat-IDM:nä, sellaisena mitä Britanniassa yleisö oli jo 2000-luvun alkuun mennessä oppinut kuuntelemaan. Kahden minuutin kohdalla Jenkinson laittaa sekoiluvaihteen päälle – siis pop-mittakaavassa. Go Plastic -levyn avausraitana My Red Hot Car on erittäin petollinen, sillä silloin kun Jenkinson laittaa jo heti seuraavana järjestyksessä olevalla Boneville Occidentilla rytmit ja melodiat heittämään kolmoisvoltteja kierteellä, ei mikään pop-mittakaava ole enää käytössä. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#8 Brothomstates – Adozenaday (Qtio EP, 2001)

Lassi Nikko eli Brothomstates teki Warpille kaksi upeaa julkaisua vuosituhannen alussa. Nikon äänenkäsittelytaidot ja rytmiikan hallinta kuulostavat edelleen paikoin hämmästyttäviltä. Adozenaday on poiminta Brothomstatesin ensimmäiseltä Warp-levyltä eli Qtio-EP:ltä. Brothomstatesin tuotannossa se edustaa helpoimmin lähestyttävää puolta: sympaattinen, tarttuva melodiakierto säilyy pitkälti samana koko kappaleen ajan ja pohjalla puksuttaa muhkea biitti. Kenties tästä syystä myös limujätti Sprite poimi biisin mainoskampanjaansa. Warp-levyt olivat epäilemättä Nikon uran merkkipaalu, mutta monet muistavat myös hänen Dune-aliaksensa Orange-demoskeneporukasta. (Pauli Komonen)

Video ei ole enää saatavilla

#9 Prefuse 73 – Choking You (One Word Extinguisher LP, 2003)

Scott Herren sai huomattavasti kritiikkiä tavastaan repiä rap-osuudet pieneksi silpuksi ja kasata niistä foneettisesti särkyneitä korvamatoja. One Word Extinguisher on harvoja erolevyjä, joita kokeellisen teknon ja hip-hopin risteyksestä käsin on kasattu. Nopeasti miettien vain RJD2:n Since We Last Spoke muistuttaa sitä edes etäisesti. Perverted Undertonen stalker-tunnarin ja Storm Returnsin itkuisan mikrosirusoulin välistä löytyy Choking You, jonka korroosion nakertava särinä on naitettu liiankin helposti nyökyttelyä aiheuttavalle rytmille. Se kuulostaa hajoamispistettä lähestyvältä patoutumalta. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

#10 !!! – Must Be the Moon (Myth Takes LP, 2007)

Vuosituhannen vaihteen jälkeen Warp on signannut yhä enemmän yhtyeitä ja artisteja, jotka soittavat ns. oikeita soittimia. Tulokset ovat olleet vaihtelevia: haaviin on tarttunut grizzlybeareja, mutta myös jokunen bornruffians. Warp otti oman osansa myös 2000-luvun alun tanssipunk-buumista ja kiinnitti sen tärkeimmän ja näkemyksellisimmän yhtyeen, !!!:n. Bändi oli kenties jo nähnyt parhaat päivänsä vuoden 2007 Myth Takes -albumiin tultaessa, mutta löytyi siltäkin muutama helmi: kirkkaimpana ja kiimaisimpana bassohirviö Must Be the Moon, miehenpoloille ”kylmää olkapäätä” tarjoava kuvaus hedonismintäyteisestä klubi-illasta, jonka varoittavien säkeiden tulisi kuulua jokaisen vonkamiehen perussivistykseen: ”Sometimes it’s just one of those nights”. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

#11 Battles – Atlas (Mirrored LP, 2007)

Warpin 2000-luvun soitinyhtyebongauksista epäilemättä warpmaisin on Battles. Yhtyeen kokoonpano on perinteisistä perinteisin: rumpali, basisti, kitaristi, laulaja… Tai niin voisi ainakin luulla. John Stanier saa paukuttaa rumpuja ja perkussioita sen minkä ehtii, mutta muut kolme, tai nykyään enää kaksi, jäsentä tekevät kaikkea mitä kuvitella voi. Esikoisalbumi Mirroredilla Battles vei progressiivisen rockin jonnekin kauas avaruuteen, minne edes Stanley Kubrick ei olisi voinut ihmisenkuvitella seikkailevan. Samplet, tekninen kitaransoitto, marssirytmi ja oravavokaalit lyövät Atlasilla kättä niin ilmiömäisen groovaavalla tavalla, että se, jonka lanne ei nytky edes vähän, on vähintäänkin lievästi turta jostakin kohtaa. Innovatiivisuus, tanssittavuus ja täydellinen yllätyksen tunne – kuulostaako tutulta? Warp teki sen taas. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#12 Rustie – After Light (Glass Swords LP, 2011)

Warp väläytti huumorintajuaan ja edelleen erehtymätöntä pelisilmäänsä nalkittamalla vuonna 2010 skottiuottaja Russell Whyten eli Rustien julkaisemasta musiikkia ympäri pikkulevymerkkejä. Rustien ensialbumi Glass Swordsin (2011) kreolielektro on yhtä aikaa uuvuttavan kokeilevaa ja lyhytpinnaista sekä koukuttavan aivotonta – Warpin mittakaavassa poikkeuksellisen pöljää. After Lightilla kyrväkkään grimen kanssa soivat täydessä kohtuuttomuudessa auringonlaskutrance-kiihdyttelyt, energiajuomajungle ja se Mega Man 7:n taso, jota et koskaan päässyt läpi. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Squarepusher esiintyy Ilosaarirockissa sunnuntaina 14. heinäkuuta.

Warp

62 Nuorgamin bändilempinimisanakirjassa huutomerkkibändiksi nimetyn yhtyeen uutta levyä voi kuvata kahdella sanalla: jokseenkin turha. Missä on se yhtye, joka Myth Takes -levyllään kutoi niin narkoottista ja toismaailmallista groovea? Missä on yhtye, joka tanssitti Flow-kansan sellaiseen hurmokseen, että siitä puhutaan vieläkin? Eikö Thr!!!erin pitänyt olla paluu oikealle tielle? No jos ei nyt vielä sattunut tulemaan selväksi, ei se ole. Kai yhtye lymyilee vielä siellä jossain, mutta tämä versio on yrittänyt uudistua sillä tavoin tavanomaisemman postpunkin sävyjä tavoitellen, että on unohtanut, mikä siitä teki alun perin niin mahtavan. Yhtyeen puolustukseksi on sanottava, että jotainhan sen oli yritettävä. Niin nerokasta tavaraa kuin se vuoden 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä tekikin, aika on ajanut säälittä ohi dance-punksoundista samalla, kun thetingtingsit ja iconapopit ovat kaupallistaneet tyylin parhaat temput omiin tarkoituksiinsa. Mutta minkäs teet: säälipisteillä ei musiikissakaan pitkälle pötkitä. Onhan levyllä toki hetkensä, mutta niin on useimmilla levyillä. Esimerkiksi Even When the Water’s Cold on erinomainen singlebiisi. Nykykunnossaan bändi kuulostaa silti hajuttomalta ja mauttomalta indiepappadiskorockilta, punk-funkin Eric Claptonilta. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Mother Falcon – You Knew

Crème Fraiche

74 Austinissa lienee liikaa muusikoita, kun Mother Falconinkin on täytynyt pestata niitä riveihinsä neljätoista kappaletta. Promokuvassaan sopuisasti jättiläismäisen puun oksille ripustautunut kokoonpano soittaa luonteelleen sopivasti orkestraalista popmusiikkia, jota myös barokkipopiksi kutstutaan. You Knew’n jousisoittimin, puhaltimin, koskettimin ja kimppahoilotuksin somistellut vyörytykset ja niiden kanssa vuorottelevat hauraat suvannot ovat dynaamisuudessaan jylhää kuultavaa, vaikkakin estetiikaltaan vähän turhankin tuttuja Sufjan Stevensin, Patrick Wolfin ja Arcade Firen kaltaisten hengenheimolaisten levyiltä. Mother Falcon ei säästä kuulijaansa sisällöttömältä ja yli-innokkaalta hosumiselta, mutta kunnianhimoisen konseptin osuessa kohdalleen – kuten rohkeasti tulkitulla Sleepillä tai vähäeleisemmällä I Dream of Waterilla – tämä jalkapallojoukkueellinen (vaihtopelaajat mukaan lukien) teksasilaisia saa aikaan hienoa jälkeä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Pure X – Crawling Up the Stairs

Merok

67 Teksasin Austinista peräisin oleva Pure X kuulostaa siltä, että bändi joutui vanhempien hylkäämäksi, tuli kojoottien adoptoimaksi, ja sen jälkeen kojoottien hylkäämäksi, kun nämäkin kyllästyivät turhaan vikinään ja vocoderin käyttöön. Paljon valitusta tyhjästä, tulee bändin toisesta albumista helposti ajatelleeksi, mutta angstista pintaa syvemmältä löytyy silti varsin messeviä sävellyksiä ja tunnelmia. Vuoden 2011 debyytin maantiepölyisen americanan ja sekä gootti- ja cold wave vaikutteiden yhteentörmäyksestä on kehitytty pidemmälle: kakkoslevy on entistä tyylikkäämpi paketti, joka osoittaa, että thexx:t ja atlassoundit on kyllä kuunneltu, toisaalta synkistellään perinnemaisemissa vaikkapa aivan alkuaikojen Nick Cave & Bad Seedsiltä kuulostaen. Osaavaa modernia partamustahuulimusaa siis, mutta kovin yksipuoleinen ja pitkähkö levy kuunneltavaksi ilman turtumuksen tunnetta. Riipivän tummanpuhuva intensiteetti muuttuu helposti vähemmän intensiiviseksi, kun sitä välitetään taukoamatta kurjuuden kaivon pohjamudista. Muutaman rempseän hyvänmielen countryraidan itsensä yksinäisten sydämien maantiehotellissa tärviölle ryyppäämisestä olisin levylle halunnut. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Colin Stetson – New History Warfare Vol. 3

Constellation

85 Jos joskus iskee mieliteko pestä neroja, niin suosittelen ottamaan yhteyttä Colin Stetsoniin. Hän on nimittäin paitsi nero, myös pesunkestävä sellainen. Bon Iverin ja Arcade Firen kiertuekokoonpanoon kuuluva (ja muun muassa Feistin, The Nationalin, Tom Waitsin ja LCD Soundsystemin kanssa soittanut) kanadalainen avantgarde-puhaltaja on viimeisellä New History Warfare -albumillaan aivan yhtä häikäisevässä iskussa kuin trilogian ensimmäisilläkin osilla. Äärimmäisen vaativan kiertohengitystekniikan hallitseva Stetson loihtii massiivisesta bassosaksofonistaan epäinhimillistä ääntä; rääkättyä ja törkyistä murinaa, jonka loputtomien arpeggioiden katveesta nousee aika ajoin esiin tukahdutettuja avunhuutoja, kuin kidutetun merinorsun törähdyksiä tai öljylammikkoon vajoavan albatrossin viimeisiä rääkäisyjä. Pienet nuotit -blogissa musiikkia verrataankin osuvasti maan alta kantautuvaan peruskallion vaikerrukseen. New History Warfare Vol 3. on häikäisevä, mutta hetkittäin myös uuvuttava levy. Happea ja valoa sen tulta ja tulikiveä hohkaavaan maailmaan tuo Justin Vernon (Bon Iver), jonka harsomainen kuorolaulu täyttää kuulijan keuhkot hapella ja silmät valolla 15-minuuttiseksi paisuvan To See More Light -painajaisen jälkeen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Wampire – Curiosity

Polyvinyl

71 Maailman kenties irstaimman näköinen popduo Wampire ei tarvitse kuin muutaman tahdin hurmatakseen kuulijansa. Portlandilaisyhtyeen kakkosalbumin avaava singlebiisi The Hearse yhdistää valloittavalla tavalla lofi-estetiikan, muovisen new waven ja 1970-luvun melankolisten euroiskelmien kitsch-syntikat. Empire of the Sunin ja Ramonesin ristisiitokselta kuulostava Giants jatkaa täysosumien sarjaa, mutta kokonaisen albumin tekemiseen ei näiden höpönassujen menovesi aivan riitä. Sesongin helposti sulavaksi indieherkuksi Wampire on kuitenkin maukkaimmasta päästä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Giotto Scrovegni: Kiss of Judas

Kaksi Nuorgamin toimittajaa väittelevät pääsiäisen kunniaksi siitä, kummasta raamatullisesta hahmosta on tehty parempia biisejä.

Tai niin oli alkuperäinen tarkoitus. Lopputuloksesta tuli jotain aivan muuta.

Sinisessä kulmassa Jeesuksen parran pukee päälleen Hannu Linkola. Punaiseen kulmaan Juudaksen kaapuun asettuu Matti Markkola.

Genesis – Jesus He Knows Me vs. Killing Joke – Judas Goat

Video ei ole enää saatavilla

Hannu Linkola: Nykymaailmassa menestys perustuu suhdeverkkoon ja sen hallintaan. Ei riitä, että on jotain. Pitää myös tuntea joku, jonka tarjoama sosiaalinen pääoma on helppo muuttaa taloudelliseksi.

Jeesus tekee ystävistään rikkaita. Hänen arvonsa määrittyy niiden kautta, jotka luovat hänelle merkityksiä luodakseen itselleen merkityksiä. Uskonnon ja pyrkyryyden suhde on tiivis. ”Taivaan isä ja poika Oy rakkautta tänään halvalla myy.”

Genesis kritisoi tv-evankelistoja aiheesta. Ovathan ne iljettäviä. Mutta jos on tekopyhää tehdä raamatusta rahaa, onko sen jalompaa tehdä rahaa kritisoimalla niitä, jotka tekevät raamatusta rahaa? Ketkä ovat lopulta varsinaisia paimenia ja ketkä vain vuohia paimenen kaavussa?

Video ei ole enää saatavilla

Matti Markkola: On kilttejä ja hyvin koulutettuja paimenkoiria. joiden tehtävä on suojella lampaita. On pahoja ja hyvin koulutettuja paimenvuohia, joiden tehtävä on ohjata autuaan tietämättömät lampaat kohti varmaa kuolemaa teurastamoissa.

Jälkimmäisestä laulaa Killing Joke yli kuusiminuuttisessa maailmanlopun-julistuksessaan. Siis siitä kuinka me, autuaan tietämättömät ihmiset, seuraamme omaa petollista vuohipaimentamme, joka ohjaa meidät tuhoon. Ihanaa.

Tuomari: Pääsiäisen viettäminen alkaa kovin kyynisissä merkeissä. Ottelijat kiertelevät toisiaan kehässä, ja iskut viuhuvat ilmassa, mutta erä jää ratkaisemattomaksi. 0-0.

Depeche Mode – Personal Jesus vs. Depeche Mode – Judas

Video ei ole enää saatavilla

HL: Jos Jeesus olisi täällä tänään, hänet olisi helppo kuvitella Maarit Tastulan kaltaiseksi ymmärtäväiseksi ja empaattiseksi kuuntelijaksi. Hän esittäisi kiperiäkin kysymyksiä, mutta aina toista kunnioittaen ja tämän lähtökohtia arvostaen. Itselleen hän ei pyytäisi mitään.

Kukapa ei haluaisi istua vastapäisessä tuolissa? Kukapa ei haluaisi kertoa huolistaan, uskoutua traumoistaan ja esittää toiveitaan? Martin Goren kauniin ajatuksen mukaan tällainen palvelu on puhelinsoiton päässä, kunhan numero vain on oikea. Armahdukseen riittää toinen ihminen.

Jokainen meistä on vähän Jeesus.

Video ei ole enää saatavilla

MM: Jos Juudas olisi täällä tänään, hänen olisi helppo kuvitella esittävän mukavaa miestä saippuaoopperassa, jonka juonen kaikki arvaisivat ennalta. Tuo hirveä mies tulee pettämään vaimonsa ja tuhoamaan perheensä! Mutta miksi? Se katsojia jännittäisi. Niin mukavan oloinen mies. Katsojat tunnistaisivat Juudaksesta itsensä.

Ihminen on aina lopulta yksin. Kuten Martin Gorekin on aina yksin, kun hän esittää livenä Judaksen sanat:

”Cheating Judases / Doubting Thomases /
Don’t just stand there and shout it / Do something about it”

Mutta mitään ei voi tehdä.

Tuomari: Ottelija sinisessä kulmassa ottaa ylivoiman kauniilla puheillaan, mutta vastustajan torjunta pitää. Hieman kulunut klassikkokappale häviää vähemmän tunnetulle Depeche Mode -helmelle. Juudakselle 1-0.

Kanye West – Jesus Walks vs. Lady Gaga – Judas

Video ei ole enää saatavilla

HL: Populaarimusiikissa sallitaan uskonnon kritisointi. Sen sijaan omaa uskoa ei parane tunnustaa. Usko on tabu, joka ei kuitenkaan vavisuta normeja. Suuren yleisön on vaikea suhtautua sellaiseen.

Listamenestystä tavoittelevassa musiikissa aiheiden pitää olla selkeitä ja provosoinnin räikeää. Tämä lainalaisuus tuottaa omituista arvomaailmaa. Aseet, väkivalta, päihteet tai synnillinen elämä eivät hätkäytä, mutta tasa-arvon ja tasa-armon sanoma hätkäyttää.

Onko siis rohkeutta harjoittaa haureutta Juudaksen kanssa vai lähteä paljain mielin Jeesuksen matkaan? Vai tekeekö postmodernin ajan merkitysvirta kummastakin ratkaisusta vain identiteettipeliä, jossa lopullisen merkityksen antaa tarkastelukonteksti?

Video ei ole enää saatavilla

MM: Ei ole sattumaa, että Lady Gaga hyppää Juudaksen kelkkaan tulevalla levyllään. Juudas oli Jeesuksen lapsista se, jonka tehtävä oli rahakukkaron hallinta. Juudas oli se, joka auttoi Jeesusta pesemään Maria Magdaleenan, likaisen naisen, jalat.

Gagan Judas-kappaleessa Gagalla on meneillään kolmiodraama hänen, Juudaksen ja Jeesuksen välillä. Juudas pettää Gagaa, mutta Gaga ei pysty olemaan rakastamatta häntä:

”Jesus is my virtue, Judas is the demon I cling to”

Kappale ei ole Gagan parhaita, mutta se tekee tärkeän kulttuuriteon tuomalla Juudaksen 2010-luvulle populaarimusiikissa.

Tuomari: Edellisen erän hävinnyt partasuu nousee hallitsemaan rakkauden voimalla. Rakkaus voittaa vihan ja Kanyen hurmoksellinen hiphop-eepos Gagan halvan kierrätyshitin. 1-1.

Pelle Miljoona Oy – Jos Jeesus olisi täällä tänään vs. Juice Leskinen – Suutele, Juudas

Video ei ole enää saatavilla

HL: Jeesusta pidetään usein latteana hahmona – jeesustelijana, joka saarnasi pehmeitä arvoja ja puhui isänsä puolesta. Luonteeton mies.

Kapinallinen tuntee kuitenkin kapinallisen. Pelle Miljoona näkee Jeesuksessa aikansa radikaalin toisinajattelijan, anarkistin. Nasaretilainen vapaustaistelija oli valmis korostamaan itsekeskeisyyden sijasta ihmistenvälisyyttä, silläkin uhalla että tie veisi ristille.

Pellessä ja Jeesuksessa on paljon samaa. Kummassakin hahmossa on karikatyyrin piirteitä, kummankin muotokieli kaipaisi päivitystä – mutta sopivasti valikoituna heidän sanomassaan on edelleen paljon kuuntelemisen arvoista. Eikä kenestäkään ole heidän sijaisikseen. Ei edes Juicesta.

Video ei ole enää saatavilla

MM: Uskonnon irvikuva on kuin jatkuva Juudaksen suudelma. Yhä uudestaan Juudas suutelemalla kavaltaa aidon uskonnon:

”Suutele Juudas / sen tänään jo siedän /
kun sinun laillasi totuuden tiedän /
Suutele Juudas / ja hymysi viekkaan /
voit ikuistaa jokaisen areenan hiekkaan”

Tätä sanoitusta korostaa karnevaalitunnelma, posetiivimusiikki, joka tulee kuin karusellikentältä, tivoli on täynnä yleisöä. Onko uskonto vain leipää ja sirkushuveja sekin?

En tiedä. En ole äskeisen kirjoittaja. Googlasin pätkän netistä. Olen heikko ihminen. Saatana meni korvastani sisään. Kuten Juudaalla.

Tuomari: Ottelun kiivainta erää säestävät suomirockin ikonit. Sinisestä kulmasta hyökätään vahvalla Juicen kyseenalaistamisella, ja vastustaja joutuu turvautumaan hakukoneeseen! Rakkaus voittaa taas. Jeesukselle 2-1.

The Velvet Undergroud – Jesus vs. Current 93 – Judas as Black Moth

Video ei ole enää saatavilla

HL: Kun ihminen on eksyksissä itsensä kanssa, hän kaipaa lohdutusta ulkopuolelta. Hän haluaa kääntää katseensa pois itsestään, mutta lohdun tarve vangitsee itsekeskeisyyteen.

Tällaista tilaa ihminen haluaa paeta. On sattumasta kiinni, mikä valikoituu todellisuuspaon väyläksi. Lou Reedille kaikki suunnat ovat tuttuja. Yhden tien päässä hän anoo apua Jeesukselta, toisaalla hän tekee itsestään heroiinilla Jeesuksen pojan.

Uskonto on oopiumia ja oopiumi uskontoa. Kumpikin on avunpyyntöä, rohkeuden keräämistä tai rohkeuden katoamisen peittelemistä.

”Help me find my proper place.”

Video ei ole enää saatavilla

MM: Viisi minuuttia eteeristä pianonsoittoa. Se on kaunista, mutta tuntuu ajanpeluulta, rohkeuden keräämiseltä ennen puhumaan uskaltautumista.

Kun pato murtuu, puhetta tulee. Seitsemän minuutin kohdalla uskalletaan kysyä olennaiset kysymykset:

”Do you believe in God? Do you believe in Christ?”

Ja sen jälkeen tunnustaa:

”What monsters we have become”

Tähän tunnukseen tarvittiin tarvittiin gnostilaisena tunnettu lyyrikko David Tibet.

Tuomari: Ottelu saa yllätyskäänteen! Ottelijat laskevat nyrkkinsä ja syleilevät toisiaan veljellisesti, partasuu saa jopa poskelleen suudelman. Mutta mitä – sen seurauksena hän tuupertuu maahan, ja Juudas on ottamassa tyrmäysvoiton. Sinisen kulman ottelija lupaa kuitenkin nousta vielä, ja ottelu päättyy ratkaisemattomaan. 2-2.

Bonuskierros!
Junior Murvin – Judas and Jesus vs. !!! – Even Judas Gave Jesus a Kiss

Video ei ole enää saatavilla

HL: Jumalan ja saatanan välisestä kilvoittelusta on laulettu kautta kristikunnan historian. Junior Murvinin taistelupari on kuitenkin paljon kiinnostavampi.

Kyse ei ole mustavalkoisesti hyvästä ja pahasta, vaan jatkuvasta inhimillistä moraalia määrittävästä ristiriitaisuudesta. Miksi ihminen on valmis toimimaan tavalla, jolla hän ei tahdo toimia?

Asetelma on tuttu jokaiselle. Jos tällaisista kiusauksista onnistuu luopumaan ja jos samalla osaa antaa anteeksi niille, jotka ovat itseä vastaan rikkoneet, ei ole Jeesusta vähäisempi.

Mutta huono ei ole sekään, joka osaa ottaa anteeksiannon vastaan. Oikeastaan vasta siinä punnitaan todellinen rakkaus.

Video ei ole enää saatavilla

MM: Tähän on hyvä lopettaa. Rakkauteen. Uskon, että Juudas tiesi, mitä oli tekemässä, kun hän luovutti Jeesuksen roomalaisille. Hän tiesi tapattavansa Jeesuksen.

Jonkun se oli tehtävä. Kuka muu sen olisi tehnyt? Sinä?

Kuuntele pääsiäisen huippujännittävään otteluun liittyvä soittolistamme täällä:

Jeesus vs. Juudas