Children of Bodom / Alexi Laiho 25.09.2013 Tyrol, Tukholma, Ruotsi.

Bureau B

57 Kun tuubista puristaa entinen Kraftwerkin botti Karl Bartos, sen toisesta päästä tulee Kraftwerk-musiikkia. Kiva juttu. Bartos koosti soololevynsä äänitevarastostaan löytyneistä vanhoista ideanpätkistä. Ilman uusia lisäyksiä Off the Record olisi ylijäämäbonuslevy, jota Kraftwerkin remastereille ehkä kaivattiin. Vaan jos musiikin ainoa anti on tuttujen teemojen suodattaminen yhä tuttavallisemman ja menneisyyttä replikoivan kerronnan läpi, ei lukijalle jää mitään oivallettavaa. Off the Record pysyttelee tyypilliseen tapaan turvallisissa klassikkosoundeissa. Kraftwerkin tyylitajuisin piirre, iänikuiset muoviset analogikosketinsoundit, on taaskin tuotu suht miellyttävästi esiin. Kiinnostavaksi saati koskettavaksi levy kohoaa kuitenkin vain satunnaisesti. Bartos on saksalaisen teoreettisesti selittänyt ideoita kappaleidensa takana, mutta ne eivät tunnu välittyvän itse kuulokuvasta. Kraftwerkille ominaisesti päiväkirjamainen levy henkii ihmisen pienuutta ja yksinäisyyttä konemaailman keskellä, mutta jotenkin tuntuu siltä, että Bartoksen olisi pitänyt hankkiutua eroon vittumaisimmista Kraftwerk-demoneistaan jo kauan sitten. Bartokselle kuitenkin pisteitä siitä, että hän kierrättää fiksusti vain omia ideoitaan, eikä toisten. (GaiusTuruBot)

Video ei ole enää saatavilla

Brazos – Saltwater

Dead Oceans

67 Kun tuubista puristaa, sen toisesta päästä tulee indiepopmusiikkia. Kiva juttu. Kotiseuturakkaasti itsensä nimennyt teksasilaisyhtye on juuri tällaista bulkkipepsodenttia: ihan raikasta ja virkistävää, mutta maku häipyy suusta yhtä nopeasti kuin sinne ilmestyikin. Pähkinänkuoreen soviteltuna Brazos on kuin flegmaattisempi ja mukavuudenhaluisempi versio Vampire Weekendistä. Phosphorescent Blues -esikoisensa (2009) seuraajaa ajan kanssa hioneella bändillä on kelpo melodioita mutta vähän kliininen ja valju ote koko rokkitouhuun. Tasalaatuisen Saltwaterin huippukohdiksi nousevat napakka krautpop-leijuttelu How the Ranks Was Won sekä rumpuloopin ja Cure-kitaran kuljettama Deeper Feelings. Pohjat bändillä ovat siis kunnossa, kun se kerran pystyy noinkin kuluneilla indierock-kliseillä säväyttämään.(Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Caveman – Caveman

Fat Possum

84 Mitä jää jäljelle, jos Bon Iverin kakkosalbumin jyrkimpiä patetiapiikkejä loivennetaan, suureellisimpia bändisovituksia hillitään ja laulujen introverttia syvällisyyttä vähennetään? Ainakin musiikin pehmeä ydin; sydämestä kumpuava melodisuus, rauhallisesti rakentuvat säveljuonet ja mieleen painuvat ydinlauseet. Jos tähän juureen sekoitetaan ripaus kosiskelevaa tunnelmallisuutta ja muovisia muistumia 1980-luvulta, saavutaan Cavemanin luolaan. Jo debyytillään (Coco Beware, 2011) hurmanneen newyorkilaiskoplan eponyymi kakkosalbumi on täynnä seesteisen suuria säveliä, jotka hahmottuvat kerralla mutta kasvavat silti kuuntelu kuuntelulta. Äänimaailmaansa yhtye ammentaa entistä voimakkaammin Tears for Fearsin kaltaisilta menneiltä suuruuksilta, mutta mukaelmat eivät kuulosta teennäisiltä. Pikemminkin yhtye onnistuu välttämään sudenkuopan toisensa jälkeen. Se ei vajoa tosikkouteen, snobismiin tai ironiaan. Caveman esittää laulunsa sellaisena kuin se niitä rakastaa; avoimen melodisina, kauniina, surumielisinä, hieman ylivalottuneina hymneinä, joista kutoutuu levymitassa harras kokonaisuus. Lopulta yhtyeen rakkaus on helppo jakaa. Aamuyön hauraissa väreissä kimmeltävä Caveman tuntuu läheisimmältä levyltä aikoihin. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Children of Bodom – Halo of Blood

Nuclear Blast

70 Children of Bodom on yksi Suomen viihteellisimmistä yhtyeistä: supertekninen, silti groovaava, vähän hölmö ja ennen kaikkea melodisesti tarttuva. Sillä on rock-mytologialle arkkityyppinen, äärirajoilla elävä keulakuva. Tasaiseen tahtiin tippuvilla albumeillaan bändi on hämmentänyt death metal -huttuaan varmoin ottein, milloin mitäkin mausteita lisäten. Halo of Blood ei sapluunaa mullista, eikä myöskään suoranaisesti palaa Hatebreeder-ajan tyyliin, vaikka niin on joissain yhteyksissä vihjailtukin. Bodom on kuitenkin löytänyt raikasta irtonaisuutta otteisiinsa: viime albumeita leimannut väkinäisyys on poissa ja kaikessa brutaaliudessaankin levy kuulostaa vapautuneelta. Black metal -tunnelmoinnit tuovat thrash-rypistyksiin mystiikkaa ja äkilliset hyppäykset sävellajeissa tekevät kappalerakenteista omaperäisiä. Bodomin tyylitajuttomin piirre, iänikuiset muoviset kosketinsoundit, on tällä kertaa jätetty miellyttävästi sivummalle. Halo of Blood pitää Children of Bodomin metallimaailman keskiössä, mutta silti bändin toivoisi rikkovan omia kaavojaan vieläkin rohkeammin. (Pauli Komonen)

Video ei ole enää saatavilla

Club 8 – Above The City

Labrador Records

75 Alkuvuodesta ruotsalaisduo Club 8:n Kill Kill Kill -sinkku teki suuren vaikutuksen. Sen aamuöinen, laahaava melankolia yhdistettynä kappaleen musiikkivideon ahdistavaan kuvastoon ovat tehneet siitä yhden kuluvan vuoden mieleenpainuvimmista musiikillisista kokemuksista. Luonnollisesti kappale sai odottamaan mielenkiinnolla Above The Cityä. Onko meillä nyt käsissämme albumi, jolle ruotsalaisduo on toistintanut kerta toisensa jälkeen Kill Kill Kill -kappaleen mahtavuutta? No, ei valitettavasti ole. Sen sijaan meillä on epätasainen albumi elektropoppia, joka kuulostaa siltä kuin Robyn olisi jäänyt kotiin kutomaan kaulaliinaa ja kuuntelemaan The Cardigansia. Above The City on Club 8:lle syrjähyppy elektropoppiin, sillä yhtyeen aikaisemmat levyt poppaavat Belle And Sebastianin hengessä. Parhaimmillaan Above The City on suorastaan ihana. Esimerkiksi Run ja I’m Not Gonna Grow Old ovat kesäistä ja erinomaisen tarttuvaa poppia. Kill Kill Kill -sinkun tunnelmia yhtye ei edes yritä tavoitella. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Handsome Family – Wilderness

Loose Music

75 Aviopari Brett ja Rennie Sparksin varhaisempia teoksia tulisi ylistää americanan suvereeneina klassikoina: Through The Trees (1998) on kaiketi timanttisin albumikokonaisuus, jonka tämä epämääräinen genre on koskaan poikinut. Kenties kaksikko oli liikkeellä liian varhain. Siinä vaiheessa, kun parrakkaat vässykät alettiin mieltää Amerikan uusiksi aikuisrock-messiaiksi, oli Handsome Familyn todellinen kultakausi jo ohi. Eivät heidän purevan älykkäät ja silti pakahduttavan tunteelliset laulunsa toisaalta olisikaan vedonneet Bon Iver -faneihin: sellaiseen Sparksien musiikissa on aina ollut liikaa halpisviskin vedet silmiin tuovaa poltetta. Nyttemmin Handsome Family tyytyy levyttämään harvakseltaan matalalla profiililla lähinnä tosifaneille. Wilderness, jonka kappaleet on nimetty erilaisten eläinten mukaan, on aivan pätevää akustisvoittoista tunnelmointia. Brett Sparksin tumma, melankolinen ääni on entisellään, ja esimerkiksi Frogs on kouraiseva ja määrätietoinen esitys. Levy henkii ihmisen pienuutta ja yksinäisyyttä luonnon keskellä, mutta jotenkin tuntuu siltä, että pariskunta on hankkiutunut eroon vittumaisimmista demoneistaan jo kauan sitten. Hyvä heille, ei ehkä niin hyvä meille. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

Hooded Fang – Gravez

Full Time Hobby

69 Hooded Fang tulee Torontosta, mutta piehtaroi samassa suttuisessa lofi- ja garagerock-karsinassa kuin Kalifornian-serkkunsa Thee Oh Sees ja Ty Segall. Minkäänasteinen läpimurto on antanut odottaa kolmannen levynsä julkaisevaa kanadalaisryhmää, ja odotus jatkunee myös Gravezin jälkeen, vaikka sen singlemaistiainen ja (melkein) nimiraita Graves sekä Never Minding aivan moitteettomasti surffailevaa melodista rymistelyä ovatkin. Hooded Fangilla on myös piilevää kunnianhimoa pinnistellä kykyjensä ylärajoilla: Gun Clubin ja 16 Horsepowerin aavikkopölyisissä äänimaisemissa laukkaava Sailor Bull menee vähän metsään, mutta tismalleen Jonathan Richmanin ja The Coralin puoliväliin asettuvan Genesin kummituspsykedeliassa on jotain kovin viehättävää. Sympatiapisteitä ropisee.(Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Laura Marling – Once I Was An Eagle

Virgin Records

69 Joillekin artisteille se, että jokainen heidän levynsä kuulostaa äänimaisemaltaan samalta, on merkki omaäänisen estetiikan löytymisestä. Laura Marlingin kohdalla tilanne on kuitenkin ongelmallinen. Hän lauleskelee taas suorastaan vähäeleisen jutustelevasti, kuten aikaisemmilla levyillään – mutta samalla se herkkyys, joka hänen kappaleissaan alun perin hurmasi, alkaa tuntua tavaramerkiltä. Jos musiikin ainoa anti on tuttujen teemojen suodattaminen yhä tuttavallisemmaksi käyvän kerronnan läpi, ei kuulijalle jää mitään oivallettavaa. Tällaiselle luonnonlapsimaiselle folk-kerronnalle on aina tehnyt hyvää tietty viimeistelemättömyys ja hapuilu, joku merkki siitä, että kyseessä on keskeneräinen prosessi. Marlingin uusin saa hänet tuntumaan artistina niin valmiilta, ettei se ole kauhean mielenkiintoista, vaikka kappaleissa ei varsinaisesti mitään vikaa olekaan. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Neon Neon – Praxis Makes Perfect

Lex Records

70 Olen joskus valvonut yön Frankie Goes to Hollywoodin Two Tribesia kuunnellen ja yrittänyt ymmärtää sitä kahtia jakautunutta maailmaa, johon synnyin. Myös nykypäivänä 1980-luvun popista ammentavat artistit tuntuvat omaksuneen vuosikymmenen vahvan vastakkainasettelun arvot. Praxis Makes Perfectiä kuullessa ensivaikutelma on polariteetti, mustavalkoinen, karikatyyrimäinen. Tarjolla on niin paljon kitschiä, iskulauseiden ja sosialististen monologien dramaattista megafoniin huutamista, ettei kuulija ota selvää, onko hän sisällä maalaispitäjän kesäteatterissa vai Bond-elokuvassa. Neon Neonin matinean teemana on kuitenkin obskuuri italialainen aktivisti Giangiacomo Feltrinelli. Nopean wikipediaamisen perusteella tämän aktivismitouhut eivät lopulta tunnu kauheasti eroavan Malaparten, Pirandellon, Ungarettin, Prezzolinin tai vaikkapa Gabriele D’Annunzion vouhkaamisista. Liioitellut värielementit siis menevät ristiin jo valmiiksi sekavassa korkeakonseptissa, joka kuulostaa lopulta Brasilian pojilta syntikkapoppioopperaksi sovitettuna. Ja musiikillisesti tulos onkin vetävä – syntetisaattoritaustat toimivat aivan taivaallisesti. Aiemmalla Stainless Style -levyllään bändi loi silti paljon järkevämmän levykokonaisuuden. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

The Pastels – Slow Summits

Domino

77 Twee-, anorakki-, nössö-, C86-, villaneule-, kaakaomuki- ynnä muiden poppareiden palvoma The Pastels ei ole julkaissut studioalbumia kuuteentoista vuoteen, mutta missään mybloodyvalentinemaisessa horroksessa skotlantilaisyhtye ei ole ollut. Se on julkaissut Geographic-levymerkkinsä kautta ihastuttavaa musiikkia (Maher Shalal Hash Baz! Bill Wells Trio! Lightships!), värkännyt yhden soundtrackin (David Mackenzien The Last Great Wilderness, 2003) sekä tehnyt japanilaisen Tenniscoatsin kanssa yhteislevyn (Two Sunsets, 2009), joka ansaitsee pelkästään muffinsseja ja halauksia. Slow Summits on ihastuttava paluu, joka ei yritäkään olla mitään muuta kuin aikuisen ihmisen lempeä kesälevy. The Pastels on kuin vanha koira: sydämellinen, nuhjuinen, rapsuttamaan kutsuva, määrittelemättömässä melankoliassaan hetkittäin hyvinkin koskettava. Katrina Mitchellin laulamalla Check My Heart -singlellä The Pastels ”rokkaa” ja ”svengaa” niin varovaisesti kuin vain osaa – ja kuulijan sydän sulaa. Trumpetin ja poikkihuilun sulostuttamalla Secret Musicilla bändi puolestaan toteuttaa viiden pennin Bacharach-ambitioitaan – kuulostaen kuitenkin enemmän yläasteen musiikkiluokan orkesterilta, niin kuin toki pitääkin. Tätä levyä inhotakseen täytyy olla maailman hirvein ihminen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Pharmakon – Abandon

Sacred Bones

83 Näinkö kävi, että kaikista musagenreistä se sisäänpäinkääntynein ja antisosiaalisten vanhojen miesten kansoittamin, noise, sai viimein h-prefiksinsä? Ja tästä on vieläpä vastuussa nuori, viehättävä, vaalea tyttö? No ei nyt ihan, sillä Abandon ei lopulta ole mikään noiselevy, vaikka indieväelle lajityypillisellä tavalla harsh-osaston karuimmat äärilaidat on toki kuunneltu ja niille annetaan leimallisen outouden nimessä arvostus. Abandon kuitenkin pysyttelee tyypilliseen tapaan turvallisissa klassikkosoundeissa. Selkein vertailukohta on 1970-luvun lopun Throbbing Gristle -tyylinen Beatles-nerokkuus, rajuimmillaan SPK:n Information Overload Unitin aikainen jefflynnemäinen kallonporausmeininki. Ajoittain mieleen tulee Institutin skandinaavinen voimaelektroniikka ja persubrittiläinen Whitehouse. Abandon ei ole tavattoman omaperäinen, mutta silti viihdyttävä naisen
tekemä poplevy. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Yeah Yeah Yeahs – Mosquito

Polydor

69 Yeah Yeah Yeahs saavuttaa uransa lakipisteen nelosalbuminsa avausraidalla. Sacrilege on säädyttömän riemukas kollaasi, joka irrottaa yhtyeen kaikesta edellislevyä (It’s a Blitz!, 2009) hillinneestä koneellisesta kurinalaisuudesta. Sen euforisessa gospel-hurmoksessa kaikki on harrasta mutta mikään ei ole pyhää. Humu kestää kuitenkin vain hetken. Jo herkän ulkopuolinen kakkosraita Subway palauttaa yhtyeen kuoreensa. Onneksi Yeah Yeah Yeahs saa autistisimmatkin kappaleensa puhumaan keskenään. Niinpä Mosquito kuulostaa loogiselta, vaikka on samalla varsin sekava sikermä lepattavia rytmejä, efektien kanssa miekkailevia riffejä, maanisia hokemia ja oikealla hetkellä esiin vedettyä kujerrusta. Kiinnostavaksi saati koskettavaksi levy kohoaa kuitenkin vain satunnaisesti. Tuotanto edellä rakennettu taiderock hajoaa harmillisen usein tympeäksi paukkeeksi, toistoksi, ulinaksi ja pintakiilloksi. Uutukainen ei siis vapauta kolmikkoa sen perisynnistä; yhtye höystää ideoitaan turhan harvoin pätevin sävelin. Kiehtovien äänivallien levoton itseisarvoisuus olisi helpompi hyväksyä, jos levyn täysosumat eivät kavaltaisi Yeah Yeah Yeahsin osaavan halutessaan luoda myös jotakin suurta ja ainutlaatuista. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Teidän li-li-listaltanne puuttuu palanen ja uu uu se on mun näköinen.

Missä naiset? Missä räppi? Missä metalli? Missä artistit x, y ja z? Miehet äänestämässä miehiä, kun listalla oli vain viisi naisen säveltämää kappaletta.

Ennen kuin ehditte aloittaa kollektiivisen nihkeilynne, ruoskimme itse omaa listaamme sen puutteista. Ohjeistus oli pyrkiä objektiiviseen tarkasteluun ja nostaa esille kappaleita, jotka listalle olisivat kuuluneet, mutteivät syystä tai toisesta keränneet riittävästi ääniä.

Kommenttiosioon saa huomauttaa perustelujen kera muistakin kappaleista, jotka olemme sivuuttaneet.

Amorphis: Silver Bride (2009)

1990-luvun kuolometallisuuruus nousi suosiolla mitaten varsinaiseen kukoistukseensa vasta 2000-luvulla, uuden laulajan Tomi Joutsenen siivittämänä. Kalevalapohjainen ja folk- ja proge-sävyinen melodeath miellytti niin vanhoja faneja, kriitikoita ja keskitempoiseen melodiseen raskasrockiin suuntautunutta peruskansaa. Erinomainen esimerkki tunnistettavasta tyylistä on bändin yhdeksännen levyn simppelin tarttuva johtokappale. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Children of Bodom – In Your Face (2005)

Are You Dead Yet? oli loistava, reilun puolen tunnin puristus Bodomeilta. Yhä yhtyeen paras levy. Hevimetelisoppaan lisättiin roimasti punkkia ja industriali samalla kun riffejä ja rakenteita yksinkertaistettiin, parhaita tilutusimpulsseja tappamatta. Alexin laulu saavutti uuden karisman ja aggression tason. ”I don’t give a flying fuck, motherfucker”. Vaatii näyttelijäntaitoja, että voi laulaa tuollaista uskottavasti. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Clouds feat. Tiiu – Under the Dancing Feet (2008)

Kotimaassa häpeällisen vähälle huomiolle jäänyt jokseenkin salaperäinen Clouds (helsinkiläistuottajat Dead-O ja Ponytail) nauttii varsin suurta arvostusta alan kansainvälisissä piireissä. Vuonna 2008 julkaistu fantastisen valveunisesti keinuva Under the Dancing Feet olisi oikeudenmukaisessa maailmassa heidän läpimurtohittinsä. Kappale on äärimmäisen mieleenpainuva ja ylpeän omaperäinen – jopa genreä uusiin suuntiin puskeva – suomalainen luenta dubstepista. Se on maaginen yhdistelmä dubstepin varjomaailmaa ja puhdasta popsävellystaitoa. Kappaleen puuttuminen listalta on sen räikein yksittäinen puute. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

CMX – Tähdet sylissään (2000)

”Elämä on joenuoma / leveämpi kaikkea / mitä voimme vajavaisin sanoinemme mainita” kuuluvat Tähdet sylissään -kappaleen avaussäkeet. Sama pätee CMX:n kunnianhimoon, jonka komeimpia ilmentymiä tämä kappale on. Lähes kenelle muulle hyvänsä yhtyeelle riittäisi itse emokappale, joka istuu radioon mutta ei ole syntynyt sen vuoksi, mutta kolmen minuutin codalle Yrjänä on kutsunut Kampin laulukuoron, jonka harmoniat nousevat äänikuvan pintaan kuin usva hallan puremalta niityltä. (Samuli Knuuti)

Folkswagen – Suomenhevonen (2005)

Talvisodan tankit, autioituvat kylät ja kaurapeltoa hevosineen kyntävä isäntä ovat kuvia, joista todellisuus on irronnut jo monta merkityskerrosta sitten. Niihin törmää arvokonservatiivien puheissa, maalaisromantiikaa kierrättävissä kulttuuritapahtumissa ja keskustalaisessa juhlaretoriikassa. Siksi niitä tekee mieli kavahtaa. Folkswagenin ylistyslaulu suomenhevoselle riisuu kuitenkin pisteliäimmänkin kuulijan aseista ja pureutuu sanoja syvemmälle suomalaiseen sosiaalihistoriaan. Suonna Konosen herkkä ja nöyrä kunnianosoitus valaa kuluneen kuvaston täyteen tunnetta, johon laulun uumenista tapittava märkäturpa vastaa lämpimänruskealla ja kaiken ymmärtävällä katseellaan. Laulu pysäyttää odottamatta, eikä päästä otteestaan. Sen hartaassa kerronnassa on jotakin pohjattoman kaunista ja vilpitöntä. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Hanoi Rocks –  Day Late Dollar Short (2002)

Kun ensi kertaa näin möllösilmäisen setämiehen laulavan ”we are young and strong”, hyy nousi selkäpiihini. Tämä comeback-hitti nosti Hanoi Rocksin 2000-luvun nuorten tietoisuuteen. Se oli viihdefonisoolonsa ja modulaationsa kanssa varmasti parasta, mitä Mike Monroe tai Andy McCoy ovat aikoihin tehneet. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Ilmiliekki Quartet – Askisto (2006)

Ilmiliekin kokoonpanossa ei ole juuri mitään erikoista: trumpetti, piano, basso ja rummut. Mikään yhtye ei silti soita samoin: yhtä intuitiivisesti kuin tavallinen ihminen hengittää. Askistoa vilpittömämpää melodiantajua ja vapaampaa toteutusta, liukenemisten ja tiivistymien alkulimaa, ei ole tällä vuosituhannella Suomessa saavutettu. Kun Verneri Pohjola muun yhtyeen hiljaisesta kuohunnasta lopuksi palaa trumpetillaan ruotuun, hengen haukkomiseen on tikahtua. Voita karmasi iäksi ja osta aneeksi Take It With Me -levy. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Jaakko Laitinen & Väärä Raha – Saippuakupla (2010)

2010-luvun paras iskelmäorkesteri tanssittaa kansaa enimmäkseen lemmenlauluilla, mutta yhtyeen esikoisalbumin ehkä kovin biisi kertookin rahasta. Tosin negaation kautta, huomauttamalla, ettei maallisella mammonalla ole pysyvää merkitystä. Kolikot ovat kauniita, mutta kosketuksesta katovia saippuakuplia. Todella tärkeitä asioita ei voikaan säilöä taskuihinsa, kertoo hitaasta hehkutuksesta hurmioituneeseen kertosäkeeseen yltyvä mustalaisromanssi. Jaakko Laitisen palava laulutulkinta vahvistaa, että kyse on sydämen pohjia myöten koetusta elämänkatsomuksesta. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

Jonna Järnefelt – Vaikeimman kautta (2003)

Näyttelijänä tunnetun Järnefeltin debyyttialbumi Aamukahviasetelma elvytti komeasti näyttelijöiden laulelmalevytysperinnettä 2000-luvulla. Vaikka Jukka Leppilammen säveltämistä ja Heimo Hatakan sanoittamista kappaleista Vaikeimman kautta lähentelee jo gospelia, se vetoaa erityisesti hengellisyyden taustalla hehkuvalla inhimillisyydellään. Järnefeltin kirkasta tulkintaa varjostava ja sympaattisesti keuliva Leppilammen taustalaulu on pieni, mutta kokonaisuuden kannalta tärkeä yksityiskohta. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Kakka-hätä 77 – Elämä on huora (2007)

Vuonna 2007 Teemu Bergmanin bändistä tuli ilmiö. Sen ansiosta tiedettiin pitkästä aikaa, kuinka punkkarin sielunmaailma piirtyi. Ilmeni, ettei sitä kiinnostanut parantaa maailmaa – enimmäkseen vain vitutti. Mutta tämä puolittain järsittyjen roiskeläppien, pilleriliuskojen ja Kela-lomakkeiden keskeltä mölisty inhorealismi oli suodattamaton ja rämisevä dokumentti hyvinvointivaltion harmaista syövereistä. Etenkin biisin kruunaava, nuorille konservatiiveille suunnattu piikki (”olis edes hauskaa elämästä puolet / mut eihän täällä viihdy kuin kokoomusnuoret”) on masentavan hauska, mutta myös oivaltava: Arkitodellisuus on sellaista paskaa, että jos siitä nauttisi, olisi jo kadottanut itsensä. Ehkä siis parempi, jos ahdistaa. (Jukka-Pekka Ronkainen)

Video ei ole enää saatavilla

Kotiteollisuus – Jos sanon (2000)

Parilla ensimmäisellä levyillään enemmänkin mökä- ja metallipiirejä kosiskellut Kotiteollisuus löysi kolmannen pitkäsoittonsa kärkikappaleella suuria massoja miellyttävän kultasuonensa. Siinä jyräriffi ja suoraviivaisen tamppauksen miehinen hikisyys yhdistyy tarttuvaan pop-melodiaan ja nyrkinheristystä lietsovaan uhokertsiin kieltämättä varsin rehvakkain tuloksin. Samaa kaavaa yhtye on sittemmin ryöstöviljellyt melkoisella menestyksellä. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Kukka – Hot Light (2000)

Kukka nousi legendaksi hajoamalla ennen aikojaan ja tarjoamalla luontaisen kasvualustan Risto Ylihärsilälle. Kuitenkin yhtye pitäisi muistaa ensisijaisesti musiikistaan. Harva suomalainen orkesteri on onnistunut yhdistämään haikean pop-sensibiliteetin, itseensä viittaavan indie-autismin, lämpimän lofi-äänimaiseman ja melankolisen naivismin tämän tamperelaiskolmikon tavoin. Hot Lights kiteyttää kaikki Kukan vahvuudet muutamaan usvaiseen minuuttiin, joiden uumenista löytyy hämmästyttävä määrä kauneuden sävyjä vielä vuosienkin jälkeen. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Mamba – Vielä on kesää jäljellä (2002)

Onko ihmistä, joka ei tätä tunne? Onko ihmistä, jolla ei olisi mielipidettä Mamban jättihitistä, josta on tullut hyttysten ja halvan grillimakkaran kaltainen osa Suomen kesää? Vielä on kesää jäljellä on hirvittävä kappale ja antiklassikko, mutta kulttuurisesti merkittävämpiä kappaleita maassamme ei tällä vuosituhannella ole tehty. Mamba pitää huolen siitä, että kesä alkaa helmikuussa ja jatkuu marraskuulle. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Negative – The Moment of Our Love (2003)

Kehnosti soittaville ja suttuisesti meikkaaville Manse-glamrockareille oli helppo hymähdellä huvittuneesti, mutta genrestä löytyi myös muutamia oikeasti onnistuneita biisejä. Moment of Our Loven videossa Negative soittaa rockia kelmeässä sairaalaympäristössä, itsevarmuutta uhkuen. Nuorella ja räytyneenkauniilla Jonne Aaronilla oli kaikki edellytykset tulla teini-glamin Kurt Cobainiksi. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Kari Peitsamo: I Just Wanna Play Rock’n Roll (2004)

Peitsamon 2000-luvun tuotannon kantavia teemoja on ollut täydellisen rokkibiisin metsästys. Vuoden 2004 Taistelujen tiellä -levyltä löytyvä I Just Wanna Play voi olla hänen paras yrityksensä. Antti Lehtisen tiukan kompin ankkuroima kappale on täynnä rockin kliseitä (”I wanna know whats going on”, ”open tour radio”, I’m a rolling stone”), mutta jo haastava avauslause ”I don’t wanna go to USA” todistaa kuinka Kari ei epäröi tehdessään niistä omiaan. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

Pertti Kurikan Nimipäivät – Mä vihaan maailmaa (2010)

Valittaminen vuoden 1977 tyyliin tuntuu nyky-Suomessa usein väsähtäneeltä ja ainakin osittaiselta huijaukselta, kuten tämä valittamisesta valittamisenikin. Nimipäivien vitutuksen taustalla olevia motiiveja ei voi kukaan epäillä. Pelkästään soiton ah-niin-sopiva huojunta ja Kari Aallon klassinen punkääni muodostavat poliittisen statementin, jolla on jo muutettu suomalaisia käsityksiä kehitysvammaisten elämästä. Jos tällä ei eduskuntaa kaadeta tai massamedian ulostekanavia tukita, niin ei sitten millään. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Pintandwefall – Somewhere I’d Be Worshipped (2007)

Tyttönelikko Pintandwefallin paras kappale on rämisevää garagerockia, mutta myös jotain enemmän. Sen kertosäe on ainoa yhteys, jossa Poets of the Fall on koskaan kuulostanut edes välillisesti hyvältä. Kappaleen hoilottavassa, jokseenkin holtittomassa energiassa ja sinne päin äännetyssä englannissa on jotain vastustamatonta ja omaperäistä, johon yhtye ei ole itsekään myöhemmin aivan yltänyt. Se ansaitsee paikan listalla, koska listalla on ehdottomasti liian vähän holtittomasti hoilottavia tyttöjä – ja ylipäätään liian vähän tyttöjä. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Plain Ride – Mannerheimintie (2009)

Plain Riden käsittelyssä 5.5 kilometriä muuttuu kymmeneksi minuutiksi ja kolmeksi sekunniksi. Kun huomioi yhtyeen käytännössä virheettömän diskografian, uniikin soundin ja Janne Westerlundin aliarvostuksen, Plain Riden paikka olisi ollut ehdottomasti listalla. Yksittäisistä kappaleista kura roiskuen junnaava Mannerheimintie on yhtyeen suurin, pisin ja kaunein. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Samuli Putro – Mitäpä jos (2009)

Zen Café huomioitiin varsinaisessa pophelmilistauksessa, mutta kunniaa ansaitsee myös Putron soolotuotanto. Mitäpä jos avaa Putron Elämä on juhla -soolodebyytin muistuttaen, kuinka tavattoman kauniiseen ja lohdulliseen ilmaisuun lauluntekijä kykenee. Mitäpä jos kuulostaa vaatimattomalta verrattuna siihen, että sen sanoituksissa poraudutaan ihmiselämän oleellisimpiin oivalluksiin. Suurista teemoista huolimatta äklö-reaktiota ei synny, kiitos nimenomaisen vähäeleisyyden. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

Swallow the Sun – Morning Never Came (2003)

Swallow the Sun -orkesteri on onnistunut tuomaan doom-metallin, jos ei nyt valtavirtaan, niin ainakin pois marginaalista. Siitä todisteena olkoon neljän edellisen levyn sijoitukset myydyimpien levyjen top10:ssä. Vahvoja melodioita ja doom-perinteitä sekoittava yhtye tuntuu uppoavan niin paatuneimpaan örrimurrihevariin kuin popimpaa heviä kuunteleviin teinityttöihin. Bändin debyyttilevy ei ole ehkä kaupallisesti menestynein, mutta sisältää kenties eniten helmiä. Niistä yksi on tämä maailmanlopun tunnelmissa seilaava levyn päätösbiisi Morning Never Came.

Video ei ole enää saatavilla

Pyhimys – Nöfnöf (2008)

Ahkerana vuodesta 2004 asti pysytelleen Pyhimyksen Tulva on täydellinen levy. Se on antiteesi edeltäjälleen (Salainen maailma): abstrakti, elektroninen, eikä lainkaan niin pröystäilevä. 19 kappaleen seasta erottuva Nöfnöf kertoo herra Bushin sikailevasta perheestä, videolla possunenäiset räppärit mässäilevät kanankoivilla ja hengaavat ostarilla. 2000-luvun parhaita räppilevyjä ja yksi lahjakkaimmista Suomi-räppäreistä ikinä. Vihaako Nuorgam räppiä? (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Redrama – If You With That (2003)

Lasse Mellbergin ensimmäinen Redrama-nimellä julkaistu sinkku pöllähti keskelle Eminemin valtakautta. Miehellä on hiukan samanlainen soundi äänessä, mutta If You With Thatin biitti on paljon funkimpi kuin Marshall Mathersillä yleensä. Biisissä ei ole mitään mullistavaa, mutta se on suomalaiseksi harvinaisen vakuuttava englanninkielinen valtavirtahoppistyge. Hymyilyttää joka kerta. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Robin – Frontside Ollie (2011)

Välillä eteen tulee täydellisiä poptuotoksia, joissa ei ole kerrassaan mitään korjattavaa – tutki asiaa miltä kantilta tahansa. Vuoden raikkain popilmiö Frontside Ollie on juuri sellainen. Nuorgamin historian hämmästyttävin vääryys puolestaan on, ettei Frontside Ollie yltänyt mukaan Top 100 -mahlalistalle. Onko 2000-luvulla muka sata kotimaista esittäjää levyttänyt tätä paremman kappaleen? (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

The Rollstons – Weekdays are Schooldays, Weekends are Mine (2002)

Mikä meitä nuorgamilaisia vaivaa, kun yksi 2000-luvun täydellisimmin surisevista kitarapoplauluista unohtui listalta? Vaikka myyttinen hevinuoruus jäi väliin, Diolta näyttävä Ronnie James jaksaa riemastuttaa edelleen. (Ville Aalto)

Teflon Brothers – Rakastunut etkoilla (2010)

Tämä leppoisan bassolinjan ja viipyilevän ruotsinlaivapianon vetämä minuuttinovelli tavoittaa etkojen tunnelman täydellisesti. Laulun kertoja on niin riemastuttavalla tavalla hukassa ihastuksensa kanssa, että on mahdotonta olla sympatisoimatta nuoren miehen ahdistusta. Kappale myös yhdistelee bossa novan hillittympää puolta niin tyylikkäästi arkisanastolla riimittelyyn, että sitä voisi käyttää oppikirjaesimerkkinä kotimaisen hiphopin parhaimmillaan oivaltavasta ilmaisuvoimasta. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Surupuku (2002)

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus oli vuosituhannen alussa Suomen suosituimpia yhtyeitä, eikä pääkaupunkiseudun ulkopuolella voinut välttyä näkemästä bändin “Kaikki liha tottelee kuria”-t-paitoja. Rautiaisen musiikki upposi niin metallia kuunteleviin pitkätukkiin kuin suomirockin kuuntelijoihinkin. Ei siis mikään ihme, että Surupuku-radiohitin sisältänyt Rajaportti-albumi myi platinaa. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Underwater Sleeping Society – Silence Teaches You How To Sing (2006)

Riihimäen ja Hyvinkään seudulta on tullut 2000-luvulla hurjasti hyvää vaihtoehtoista musiikkia. Vaikka tämä näkyikin Mahlalistalla, unohtui yksi pioneereista. Bändi, jonka lahjakkuus on sittemmin kuppautunut muun muassa Rubikiin, esiintyy omaleimaisimmillaan juuri tällä kappaleella. Intron klarinettimelodian mukanaan tuoma soinnillinen runsaus, rytminen leikittelevyys ja näiden vastapainoksi asettuvat suoraviivaiset kitarakompit vetivät suuntaviivoja vuosikymmenen kotimaiselle indierockille ilman, että tekijänsä saivat maistaa suurta kansallista menestystä. (Joonas Kuisma)

Video ei ole enää saatavilla

Velcra – We Must Start Again (2007)

En tiedä, mitä Velcralle tapahtui Hadalin jälkeen, mutta kyseessä on yksi kotimaisen industrialin harvoista hyvistä hetkistä. Levyn sydän on Jessi Freyn kaunis tumma ääni, jonka taustalle loihditaan rikkaita äänikudoksia ja keskenään risteileviä melodioita, jotka kaartelevat aiheitaan pitkään, löytäen lopulta aina maalinsa. We Must Start Again soi mahtipontisena ja leikkisänä, suureellisena ja herkkänä. Takana ovat vuosituhannen alun nu-metal ja uho. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Viikate – Kuolleen miehen kupletti (2003)

Suomalaisen raskaan musiikin kentällä Viikate on aina ollut outolintu: liian iskelmää hevareille, liian raskasta poppareille. ”Ei ketään kelle soittaa” kappaleella yhtye nousi kuitenkin koko kansan tietoisuuteen. Alkoholismista pienen pojan näkökulmasta kertova Kuolleen miehen kupletti on kuitenkin itselle yksi yhtyeen huippuhetkiä. Bändin uniikki soundi sekä Kaarle Viikatteen melankoliset sanoitukset ja mieletön melodiantaju jatkavat kunnialla suomalaisen mollivoittoisen musiikin perinnettä. Siksi Viikate kuuluu noteerata suomalaisista popklassikoista puhuttaessa. (Tero Uuttana)

Video ei ole enää saatavilla

Viola – Lovelights (2004)

Rohkeasti keskeneräisenä uransa aloittanut helsinkiläisyhtye puhkesi kukkaansa viiden vuoden olemassaolon jälkeen – ja millainen kukka se olikaan! Lovelights ja sen isäntäalbumi Tearcandy (2004) ovat yhä viiltävintä ja romanttisinta melodraamapoppia, mitä Suomessa on The Divine Comedyn jalanjäljissä tehty. Duoksi kutistunut ja viimeisinä vuosinaan vain verkossa musiikkia julkaissut yhtye lopetti toimintansa joulukuussa 2011. (Antti Lähde)

Children Of Bodom / Alexi Laiho 6.7.2007 Ruisrock, Turku.
Enää neljä yötä Ruisrockiin.