Tältä kuulostaa William Basinski.

Tänään on vuoden pimein päivä ja maailmanloppu: täydellinen hetki kääriä hihat takaisin alas ja viettää viimeiset tunnit kuunnellen itsetuhoista musiikkia.

Itsensä tuhoava eli autodestruktiivinen taide oli Gustav Metzgerin vuonna 1968 manifestoima aate. Oivallus olisi jäänyt akateemiseksi kiukutteluksi, jos Metzgerin oppilas, The Whon Pete Townshend ei olisi happo- ja adrenaliinipiikissään paiskannut kitaraansa paskaksi lavalla. Jälkeenpäin Townshend perusteli sen ja lukuisat seuraavat rikotut kitarat opensa opeilla. Ja pakotti varmuudeksi ja seuraksi Keith Moonin räjäyttämään rumpusettinsä.

The Clashin Paul Simonon yritti samaa kerran ja tuli taltioiduksi yhteen kaikkien aikojen ikonisimmista levynkansista. Kurt Cobain hajotti ja hajoili niin ikään. Musen Matthew Bellamyn piti tietenkin tehdä ennätys ja hajottaa 140 kitaraa Absolution-kiertueella.

Aivan sama, onko Townshendin aloittama rituaali alkuperäisen itsetuhoaatteen mukainen vai yhtä ironista kuin kymmenentuhatta lusikkaa silloin, kun tarvitsisi vain veitsen. Otan saman tulkinnanvapauden ja hukkaan omani ja muiden viimeiset tunnit kahteen itsetuhosta syntyvään, mieltäylentävään ja elämänmyönteiseen kappaleeseen.

William Basinski – The Disintegration Loops

William Basinski – mies, jonka kasetti ei todistettavasti kestä.

Amerikkalaissäveltäjä, ääni- ja videotaiteilija William Basinskista tuli newyorkilainen post-9/11-ikoni yhden melkein vahingossa syntyneen teoksen ansiosta.

The Disintegration Loops sai alkunsa varastossa lojuneista nauhoista, joille Basinski oli 1980-luvulla äänittänyt ja leikellyt luuppeja easy-listening-radioaseman ääniruoansulatusjogurteista. Vuonna 2001 hän päätti kuunnella nauhat läpi, mutta huomasi, ettei haperoitunut magneettinauha enää kestänyt lukijapään kosketusta, vaan alkoi raapiutua rikki. Nauhan raateli sen soittamiseen tarkoitettu, c-kasetille nimensä antanut c-kirjaimen muotoinen ferriittimagneettineula.

Basinski päätti saman tien äänittää ja digitoida tuhon äänet: soittaa nauhaa, kunnes se hajoaisi lopullisesti.

Tästä alkavat legendat.

Kun Basinski oli saanut 11.9.2001 yön valvottuaan ensimmäisen nauhan ajettua loppuun ja muutettua sen vaikerruksen ykkösiksi ja nolliksi, ensimmäinen Boeing upposi World Trade Centeriin. Basinski kiipesi kerrostalonsa katolle, laittoi äänityksensä pauhaamaan, katseli savutorneja ja kuvasi kaiken videolle. Tai ehkä Basinski sai äänityksen valmiiksi pari päivää ennen iskuja, kuvasi ilmaan haihtuvia torneja 11. päivän illan, ja hoksasi vasta seuraavana päivänä, mitä oli tullut tehtyä.

Nauhoja löytyi vielä lisää. Kaikki hajosivat soittaessa ja kaikkien viime kierrokset Basinski tallensi, kokosi ja julkaisi cd:llä. Ne julkaistiin tänä vuonna myös ensimmäistä ja ainoaa (niin vissiin) kertaa vinyylinä, live-versioiden ja muun muassa Antony Hegartyn ylisanojen kera.

The Disintegration Loopsista on revitty filosofiaa jo aivan tarpeeksi. Maailmaa ei ole kovin monta tuntia jäljellä. Huomenna on jo valoisampaa. Onko parempaa hetkeä kuunnella tuntikausia jotain, jonka olemassaolosta on koko ajan epävarmempi? Tai joka elää, koska lakkaa elämästä?

Video ei ole enää saatavilla

11.9.2011 The Wordless Music Orchestra soitti WTC-iskujen muistojuhlassa version ensimmäisen nauhan kuolemasta. Digitaalista tallennetta analogisen nauhan hajoamisesta imitoiva orkesteriesitys on ehkä liikaa mindfuckia tälle päivälle.

Video ei ole enää saatavilla

Charlemagne Palestine – Strumming Music (for Bösendorfer Piano)

Charlemagne Palestine – karhunpalveluksia taidemusiikille?

Minimalistisen musiikin hovihurupää Charlemagne Palestine on haistattanut länsimaiselle musiikille kaikenlaista, soittanut melkein kaikkea, laulanut nenä-, kurkku- ja korvalääkärien paheksumista paikoista ja esiintynyt pehmoeläinten keskellä kännissä.

Levy-yhtiö Sub Rosa julkaisi kaksi vuotta sitten Palestinen tunnetuimman teoksen alkuperäisen taltioinnin vuodelta 1974. Strumming Musicin aluksi Palestine soittaa varovaisesti lyhyen rivin nuotteja ikonisesta Bösendorfer-flyygelistä – kai osoittaakseen, että viritys on viimeisen päälle.

Sitten lähtee. Sustain-talla pohjassa Palestine takoo kahta nuottia niin kauan, että flyygelin viritys alkaa hajota. Virityksen antaessa periksi muodostuu ylimääräisiä ylä- ja alaääniä, nuotit alkavat hakata toisiaan vasten. Syntyy sointivärejä, joita pianosta harvoin kuulee. Jossain kaukana muka ulisee trumpetti.

Yli 50 minuuttisen kappaleen seuraaminen käy voimille, mutta jos sen hypnoottinen rytmi saa korvasta kiinni, jossain puolen tunnin kohdilla ei enää muista kuuntelevansa pianoa tai soitettuja nuotteja vaan kaikkea muuta. Siellä Palestine kuitenkin soittaa edelleen yrittäen selvitä jo kauan sitten luovuttaneen virityksen jäänteistä niin toismaailmallisesti, että häviää itsekin hälyyn.

Videotallenteita esityksestä ei ole verkkosukupolville kai säilynyt.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kuuntele molemmat teokset Spotifystä.

Partaa, ei partaa, partaa, ei partaa…

Klassisella tai taidemusiikilla on ollut pitkään aika vaikea suhde kevyen musiikin kanssa. Enää ei sinfonioissa tai pienemmissä teoksissa juuri kuulla katkelmia kansan huulilla ja päissä viihtyvistä päivän hiteistä tai suosituista kansanlauluista. Viimeistään toisen maailmansodan jälkeen, sarjallisen musiikin jonkinasteisen hegemonian laskeuduttua hiukan epäilyttävän hajun lailla klassisen musiikin maailman ylle, tiet erosivat.

Amerikkalaisten rahoittamista, Darmstadtin kaupungissa järjestetyistä kesäkursseista muodostui 1950-luvulla, hiukan karrikoiden, sarjallisuuden ja muiden avantgardististen sävellystyylien Bilderberg. Natsien kieltämän modernismin suosiminen oli kätevä tapa pestä natsivaikutteet Saksan musiikkikulttuurista, mutta Darmstadtin kaiku kuului läpi läntisen maailman. Kuuluu vieläkin, hyvässä ja pahassa, vaikka niin sanottu Darmstadtin koulu hajosi musiikillisiin erimielisyyksiin vuonna 1961.

Minimalismi syntyi samoihin aikoihin kapinana sarjallisuutta vastaan. Säveltäjät sävelsivät ja esittivät teoksiaan syrjässä akateemisen säveltämisen valtavirrasta ja ihailivat John Cagen ajatuksia ja musiikkia.

Klassisen musiikin tyyleistä juuri myöhäissyntyisellä minimalismilla on luontevin ja läheisin suhde pop-musiikkiin. Säveltäjien puolella musiikillinen ristiinpölytys on alusta lähtien ollut aktiivisinta ja sen vaikutus pop-musiikin kokeellisempaan laitaan on ollut valtava. Musiikillisia ja yksilöiden välisiä yhteyksiä löytyy pilvin pimein.

Musiikin ongelmakäyttäjien keskuudessa minimalismista on muodostunut kätevä porttihuume klassisen musiikin maailmaan.

Minimalismin voi karkeasti jakaa kahteen karsinaan. Ensimmäisessä säveltäjä turvaa pitkiin ääniin, droneen. La Monte Young sävelsi näin. Toinen on niin sanottua pulssiminimalismia, josta tuli ennen pitkää genren vallitseva ”totuus”, kiitos Steve Reichin ja Philip Glassin saavuttaman crossover-suosion.

LA MONTE YOUNG

La Monte Youngia pidetään yleisesti ensimmäisenä minimalistina. Hän julkaisi ensimmäiset sävellyksensä, a-molli scherzon pianolle 1950-luvun alussa. Hänen tavaramerkikseen säveltäjänä muodostuivat myöhemmin äärimmäinen äänenpaine ja huikean pitkät äänet.

Youngin sävellyksillä oli taidemusiikin parissa aika suuri vaikutus (Tony Conrad, Rhys Chatham, jne.), mutta hänen jälkensä kuuluu myös kevyen musiikin puolella. Esimerkiksi Earth-yhtyeen Dylan Carlson on puhunut Youngin vaikutuksesta hänen töihinsä.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Young on vaikuttanut Carlsonin kautta, ja miksi ei suoraankin, myös Stephen O’Malley/Greg Anderson -kaksikon tekemisistä versovaan, villisti oksivaan puuhun.

Myös henkilökohtaisia yhteyksiä kevyen musiikin suuntaan löytyy. John Cale oppi omien sanojensa mukaan itseään ilmaisevaksi muusikoksi Youngin kokoonpanoissa soittaessaan. Cale soitti Youngin The Theatre of Eternal Musicissa 1960-luvun alussa, ennen kuin perusti Velvet Undergroundin. Vaikutus kuuluu selvästi.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

CHARLEMAGNE PALESTINE

Spacemen3:n Dreamweapon: An Evening of Contemporary Sitar Music referoi La Monte Youngin ”dream music”-konseptia jo nimessään…

Video ei ole enää saatavilla

…mutta yhtyeen hakkaava, muutamaa nuottia ritualistisesti toistava psykedelia tuntuu ainakin minusta viittaavan aika ajoin myös Charlemagne Palestinen suuntaan. Kuunnelkaa itse. Pierce ja kumppanit kyllä lisäävät aimo annoksen Stoogesia.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

MORTON SUBOTNICK

1960-luvun loppupuolella Morton Subotnick julkaisi teoksensa Silver Apples on the Moon. Subotnickin suurin vaikutus elektronisen musiikin kehitykseen on ollut nimenomaan teknologian parissa, mutta kyllä hänen musiikkinsakin jätti jälkensä esimerkiksi Ilpo Väisäsen ja Mika Vainion Pan Soniciin.

Video ei ole enää saatavilla

Kaikuja kuuluu myös Herbie Hancockin superfunk-periodia edeltäneeltä ajalta.

Video ei ole enää saatavilla

TERRY RILEY

Minimalismin parista on noussut muutama teos, joilla on ollut todella vahva vaikutus kevyen musiikin puolella. Yksi niistä on Terry Rileyn A Rainbow In Curved Air. Riley löi itsensä läpi jo teoksellaan In C, jonka vuoden 1968 kantaesityksessä musisoivat myös Morton Subotnick ja Steve Reich. Vuonna 1967 äänitetty, mutta vasta 1969 julkaistu A Rainbow In Curved Air oli kuitenkin se teos, joka saavutti vastakaikua rockareiden parissa. Sävellys antoi musiikillisen vaikutuksen lisäksi nimensä muun muassa eräälle progebändille, jonka musiikissa miehen vaikutus ei juuri koskaan kuulunut.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Pete Townshendin The Wholle kirjoittaman, sekä gurultaan Meher Babalta että Rileylta nimensä johtaneen Baba O’Rileyn selkäranka puolestaan koostuu Rileyn teoksesta kloonatusta syntetisaattorikuviosta. Vaikutus kuuluu myös Won’t Get Fooled Againillä.

Mike Oldfield teki Diapameja syöneen version samoista rakennuspalikoista vuonna 1973.

Video ei ole enää saatavilla

STEVE REICH

Steve Reichin vaihesiirtoon perustuvat sävellykset löivät myös läpi sekä rock-muusikoiden että yleisön parissa. Vuonna 1976 kantaesitetty Music for 18 Musicians kuuluu monessa kevyen musiikin nurkassa 1980-luvun progesta 2010-luvun tanssimusiikkiin.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Talking Headsin I Zimbran rakenne on modulaarinen, ilman perinteistä, pop-musiikille ominaista draaman kaarta. Myös laulun käsittely yhtenä äänenä muiden muassa muistuttaa Reichin ja miksi ei myös Glassin teoksista. Kappaleen melodioissa kuuluu ehkä myös Piano Phasen vaikutus.

Video ei ole enää saatavilla

Kun Robert Fripp kasasi 1980-luvun puolenvälin tienoilla King Crimsonin uudestaan, hän tapasi bändiin kitaristiksi ja laulajaksi päätyneen Adrian Belew’n Steve Reich -konsertissa New Yorkissa.

Video ei ole enää saatavilla

Brittikaksikko The Orb lainasi palasen Reichin Electric Counterpointia hittiinsä Little Fluffy Cloudsiin. Kitarassa Pat Metheny.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Reichin vaikutus kuuluu vahvasti myös Mungolian Jet Setin ja Jaga Jazzistin tänä vuonna julkaisemassa kappaleessa Toccata.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

PHILIP GLASS

Philip Glass on todennäköisesti maailman tunnetuin nykysäveltäjä ja 100 prosentin varmuudella maailman tunnetuin elossa oleva sellainen. Hänellä on myös syvimmät suhteet pop-musiikkiin ja sen tekijöihin. Glass on työskennellyt David Bowien, Aphex Twinin, Brian Enon ja monien muiden kanssa. Vaikutteet ovat kulkeneet kumpaankin suuntaan.

Glass teki omalta osaltaan äänenpaineesta tärkeän osan klassisen musiikin työkalupakkia ja integroi syntetisaattorit ja muut vahvistusta tarvitsevat soittimet äärimmäisen sujuvasti sinfoniaorkesterin traditionaaliseen soundiarsenaaliin.

Glassin muotokielestä on tullut niin olennainen osa maailmamme ääniraitaa, että yksittäisiä kappaleita on huomattavasti vaikeampi löytää kuin muiden säveltäjien kohdalla. Miehen vaikutus kuuluu milloin hiphopissa, milloin tavassa, jolla Sufjan Stevens orkestroi omia levyjään ja milloin räävittömien noisepunkkareiden sekoiluissa. Ja tuhannessa muussa nurkassa.

Einstein on the Beach-oopperasta löytyy useita kappaleita, joiden vaikutuksen voi kuulla Talking Headsin Once in a Lifetimessa. Tässä yksi.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Sufjan Stevensin Chicagossa orkesteri soittaa aika paljon tyylipuhdasta minimalistipulssia.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Philip Glass on niin sisällä popkulttuurimme DNA-rihmastossa ettei hänelle riittänyt musiikin säveltäminen elokuvaan Candyman. Hän teki myös Candyman II:sen.

Video ei ole enää saatavilla