Tämä mies väittää asuvansa lähelläsi. Aika huolestua?

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat päivittäin kolmea vuoden 2012 albumia ja halutessaan yhtä ep:tä, reissueta tai kokoelmaa. Vuorossa Joni Kling.

Death Grips: – The Money Store

Jos Death Grips olisi jouluruoka, se olisi karrelle liekitetty kekripässi pirunmarjahyytelöllä. Stefan ”MC Ride” Burnett on kuin PCP-päissään tarinoiva Uncle Remus ja taustalla Zach Hill takoo punkahtavaa noisepainajaista. Meno yltyi entistä synkemmäksi, kun bändi julkaisi lokakuussa No Love Deep Web -pitkäsoiton omin luvin Creative Commons -lisenssillä (käytäntö, jonka soisi yleistyvän, koska kuka nyt oikeasti lafkoja tarvitsee!?) Money Store on kuitenkin turvallisempi paikka aloittaa tutustuminen yhtyeeseen… Jos turvallisuus nimittäin meinaa sinulle vaikkapa vehkeen työntämistä keittiönlavuaarin jätemyllyyn. Hustle Bones, Punk Weight ja Get Got jyrisevät 2010-luvun sortuvia infrastruktuureja filistiinejä datakultteja. Hacker taas oli viime kesän tarttuvin ja uhkaavin vaihtoehtohitti. Kun Burnett kertosäkeessä mesoaa: ””I’’m in your area, I know the first three numbers””, kannattaa ehkä varmuuden vuoksi vaihtaa PIN-koodit.

Video ei ole enää saatavilla

Light Asylum: s/t

Vuosi 2012 oli synkähkö sekä levytarjonnassa että julkaistun materiaalin yleistunnelmassa. Tummanpuhuva metallimusiikki puhutteli hevistereitä ja Swans ”ihastutti” möhöilijöitä. Frigidejä elektrolevyjä kuultiin muun muassa Trustilta ja White Carilta, mutta vuoden tanssittavimman darkwave-albumin teki kuitenkin Light Asylum. Tanssilattia tosin kuulostaa miinoitetulta ja Shannon Funchessin jaloissa on bilekorkkareiden sijaan teräsvahvisteiset maihinnousukengät. Bruno Coviellon tuottamat konetaustat nyökkäävät industrialin suuntaan, mutta Light Asylum nousee genrekliseiden yläpuolelle fyysisyydellään. Se onnistuu kuulostamaan yhtä aikaa sekä vintagesyntetisaattoreilta että valtavalta, murisevalta moottoriajoneuvolta tai saksanpaimenkoiratarhalta vailla Murren Murkinaa. Tässä on joulupöydän S&M-kammioksi rakennettu piparkakkutalo. Varo nielaisemasta diskopalloa, sillä se on tehty lasinsiruista.

Video ei ole enää saatavilla

Ceremony: Zoo

Thin Lizzy menee vuonna 1978 Berliinin Hansa-studioille äänittämään mahdollisimman riisutun levyn.  Nauhat hyllytetään, mutta siivooja Harpon T-paidassa löytää ne ja vie kotiin. Tyttöystävä kutoo niistä neuleen, koska on kylmä sota ja ulkona on ihan hiton kylmä kulkea pelkässä Harpo-paidassa. Siivoojasta tulee kuuluisa ja hän pääsee Kaliforniaan siivoamaan. Hän siivoaa Ramonesin studiota End of the Centuryn nauhoituksissa. Phil Spector tulee paikalle ja uhkaa ampua, jos ei saa nättiä neuletta itselleen. Spector antaa neuleen lahjaksi vieraantuneelle tyttärelleen, ettei tämä karkaisi kotoa. Siitä huolimatta (tai juuri siksi) tytär kuitenkin liftaa Wisconsiniin Melvinsin pakussa. Perillä hän vaihtaa paidan Fugazin kasettiin. Se on hänen mielestään aivan kuraa ja hän äänittää päälle My Chemical Romancea. Zoo ei ehkä ole vuoden paras levy, mutta se on parhaiten Rockin Maailman Ytimessä. Zoo on joulupöydän vetelä riisipuuro ja ylikäynyt kotikalja, joita ryystämällä nahkatakkimaukat jaksaa eteenpäin.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS! Four Tet: –Pink

IDM-termi luultavasti keksittiin 1990-luvulla pilkattavaksi vain, jotta se voitaisiin kaivaa 2000-luvulla Kieran Hebdenin Four Tet -nimellä julkaisemaa nörttielectronicaa kuvaamaan. Tai keksikää itse joku parempi ilmaisu. Lopulta sillä ei ole väliä. Vuonna 2012 Four Tet tekee edelleen täysin ylitse muiden olevaa, omalaatuista musiikkiaan – tällä kertaa singleraitoja kokoavan albumin muodossa. Jos vuoden ehdottomasti paras kokoelma ei herätä sympatiaa, olet sinä joulupöydän tunteeton lipeäkolja!

Video ei ole enää saatavilla

Ceremony. Joku heistä on Anthony Anzaldo.

Club Hori Smokun Summer Termination -minifestareilla esiintyy yhdysvaltalainen Ceremony, jonka Princeä diggaava streittarikitaristi Anthony Anzaldo vastasi Nuorgamin kysymyksiin allaolevaan tyyliin. Punk-viisikon neljäs pitkäsoitto Zoo ilmestyi alkuvuodesta ja sai runsaasti huomiota musiikkiblogeissa. Se osui samaan loveen, josta eräskin Fucked Up kiipesi tämänkin musiikkisivuston korkeimmin arvioiduksi yhtyeeksi.

Mikä on ensimmäinen pop-kappale, josta muistat pitäneesi?

”Varmaankin joku Michael Jacksonin kappale. Luultavasti jotain Bad-levyltä. Pidin sen pop-koukuista, tietenkin.”

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämässäsi?

”En tiedä. Varmaan Princen Purple Rainia.”

Mikä tekee siitä niin erikoisen?

”Oletko kuullut sitä?”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassista popkappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”Niitä on niin monta…”

Mitkä ovat lempisäkeesi pop-/rock-musiikissa? Miksi?

”’Too many secrets, too many lies’ The Curelta. Koska se on totta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä laulat todennäköisimmin, jos päädyt karaokebaariin?

”Princeä.”

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”Olen streittari.”

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levylläsi?

”Zola Jesusin.”

Video ei ole enää saatavilla

Millä tavalla musiikkibisnes muuttuu seuraavan kymmenen vuoden aikana?

”CD:t häviävät.”

Mikä pysyy ennallaan?

”Reunionit.”

Kumpi on tärkeämpää: kappale vai se, miltä se kuulostaa?

”Kappale, ehdottomasti.”

Miksi?

“Kuuntele Minor Threatia ja sen perään Fall Out Boyta, niin ymmärrät.”

Mikä on paras kappale jonka olet kirjoittanut tai levyttänyt?

”Video.”

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

”Ei se ollut mikään varsinainen päätös. Olen syntynyt rokkaamaan.”

Mitä olisit, jos et olisi muusikko?

”Surullinen.”

Mitä yhtyettä tai artistia kaikki kiertuebussissasi suostuvat kuuntelemaan?

”Meillä ei ole bussia, mutta Operation Ivy tulee ensimmäisenä mieleen.”

Video ei ole enää saatavilla

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

”Kamoon…”

Oletko koskaan harrastanut seksiä oman musiikkisi tahtiin?

”Enpä usko.”

Mikä on ärsyttävin kohtaamasi musiikkityyli?

”Pop punk.”

Mikä on viimeisin hyvä kappale, jonka olet kuullut?

”Twin Shadow’n, Marina and the Diamondsin, Best Coastin, Gossipin ja Silversun Pickupsin uusilla levyillä on jokaisella biisejä, joita rakastan.”

Mikä on kiusallisin levy kokoelmassasi?

”En häpeä mitään, mistä pidän.”

Video ei ole enää saatavilla

Ceremony Kuudennella linjalla, Helsingissä, tiistaina 21.8.2012. Ovet aukeavat kello 21. Liput alkaen 15€.

Matador

83 Ceremony osasi varmaansti odottaa kakkapökäleitä, joita sen niskaan on Zoo-albumin ja sitä edeltäneen Hysteria-singlen julkaisun myötä ropissut. Kolme väkivaltaisesti rytissyttä levyä pienille levymerkeille tehnyt kalifornialaisyhtye loikkasi suurelle ja mahtavalle Matadorille ja teki rapeasti rockaavan albumin, jonka yhteydessä hardcoren (saati poskettoman powerviolencen) kaltaiset genremääreet on syytä korvata pehmeämmillä, kuten punk-, garage- tai indierockilla. Itsensä myyminen on harvoin kuulostanut näin hyvältä. Zoo on miellyttävän puupäinen rocklevy, jolla Nuggets-kokoelmien nihilistisin jurnutus (Monks, Music Machine) kohtaa The Fallin louhikkokosketuksella runnotun postpunkin sekä Germsin kaltaisen vauhdikkaan jenkkiräminän. Välillä levyn riffittely muistuttaa jopa varhaisesta The Hivesistä! Zoon soundi on alusta loppuun erinomaisen energinen ja eläväinen. Sen ansiosta levyn parissa viihtyy muulloinkin kuin biisimateriaalin ollessa vahvimmillaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

La Sera – Sees the Light

Hardly Art

83 Tässäpä vasta onkin raikas levy! Vivian Girls -basisti Katy Goodman on vaihtanut La Sera -sivuprojektillaan pääbändinsä lo-fi-nuhjuisuuden häpeilemättömän säkenöivään poppiin. Yhtyeen toisen albumin Sees the Lightin rakennuspalikat ovat tuttuja: 1960-luvun tyttöbändit, garage rock, 1980-luvun nynnypop, Fleetwood Mac ja Pixies, mutta jotenkin Goodman on onnistunut saamaan aikaiseksi vanhoista mausteista maittavan sopan. Olisivatko syynä hyvät kappaleet? Levyn aloittavan Love That’s Gonen kantrivaikutteisesta herkistelystä Goodman siirtyy häikäilemättä Please Be My Third Eyen riemastuttavaan säröpoppiin. Pixies tuntuu levittäneen keijutomuaan läpi levyn – yhtyeen vaikutus kuuluu niin nyrjähtäneessä I Can’t Keep You in My Mindissa, punkahtavassa Break My Heartissa kuin surumielisesti leijailevassa It’s Over Now’ssakin. Rautalankakitaran ajama Drive On puolestaan kuljettaa kuuntelijan hämärämmille sivukujille. Kevät antaa vielä odottaa itseään, mutta hyvään alkuun pääsee avaamalla ikkunan, laittamalla La Seran levylautaselle ja kääntämällä stereoiden äänenvoimakkuuden säätimen reilusti kaakkoon. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

New Build – Yesterday Was Lived and Lost

Lanark

51 Hot Chipin vähälahjaisemman siiven (Al Doyle, Felix Martin) sivuprojekti on ammattitaitoista, mutta melko hengetöntä ja yllättävän tavanomaista elektropoppia. New Build ammentaa 1980-luvun valtavirran syntikkasoundista ja valkoisesta funkista, ja muistuttaa mukavuudenhaluisissa melodioissaan amerikkalaisen new waven aikuisempaa laitaa. Heikoimmillaan (Misery Loves Company) yhtye tekee yhtä laimeaa discorockia kuin VHS or Betan kaltaiset 2000-luvun mitättömyydet, eikä parhaimmillaankaan (napakasti funky Medication, Totolle kumartava Miranda Be My Guide) ole kuin pätevä pastissi paremmistaan. Ylikansoitetussa genressä New Build on tuomittu pikaiseen unohdukseen, mutta onneksi on päivätyö Alexisin ja Joen siipien suojassa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Lee Ranaldo – Between the Times & the Tides

Matador

79 Thurston Moore julkaisi viime vuonna hienon akustisen Benedicitioninsa. Suomen indieyleisö odottaa kuolaten Kim Gordonin ensi kesän soolokeikkaa Helsingissä. Nyt Sonic Youthin kolmas laulaja, se harmaantunein ja huonoihoisin, julkaisee uransa yhdeksännen sooloalbumin. Siinä missä Moore lähti hakemaan emoyhtyeestään eroavia soinnillisia ratkaisuja, on Ranaldo kirjoittanut enemmän kappaleita, joiden kaltaisia hänellä oli Sonic Youthinkin aikana tapana tuottaa. Avausraita Waiting on a Dreamin tutun tuntuisesti efektoidut kitarariffit voisivat aivan hyvin kuulua jollekin The Eternal -levyn biisille. Toisaalta esimerkiksi Fire Island (Phases) hakee vaikutteita jostain aivan muualta. Intron kitaramyrsky voisi olla Neil Youngin live-levyltä ja A-osan olisi voinut kirjoittaa Dave Grohl. Kaikein kaikkiaan Between the Times & the Tides on laadukas ja vähintään yhtä charmantti kuin Ranaldo albuminsa kansikuvassa. Sonic Youthin perinnön ylläpitämisen tunne on kuitenkin kovin vahvasti läsnä. (Joonas Kuisma)

Video ei ole enää saatavilla

Ryan Power – I Don’t Want to Die

NNA

83 Vanhalla taidekritiikkilatteudella ilmaistuna Ryan Powerin musiikin voisi sanoa ”pakenevan määritelmiä”. Yhtä epäselvää taitaa olla I Don’t Want to Dien vertaaminen Pet Soundsin kuuntelemiseen hallusinogeenien vaikutuksen alaisena: melodiat kehittyvät loputtomasti alkuperäisen muotonsa kadottaen ja kurottavat päättymättöminä janoina horisonttiin näköpiiristä häviten. Scritti Polittia ja Prefab Sproutia fanittavan vermontilaismuusikon parodiamaisista antityylilajeista toiseen poukkoilevaa tuotosta on turha yrittää puhkianalysoida, ja omin korvin kuuntelua taas tohtii suositella vain niille, joita levoton yleisvaikutelma ja kertosäkeiden puute eivät pelota. Punaista lankaa albumilta on haasteellista löytää, ehkä sellaisen etsiminen olisikin väärä lähtökohta Powerin tuotannon tutkailemiseen. I Don’t Want to Die on sellaisenaan aivovokseleita kiehtovasti kutitteleva paketti, joka kerjää useampaa kuuntelua. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Yeti Lane – The Echo Show

Clapping Music

71 Olen sikäli huono ihminen, että osaan nauttia ilman tunnontuskia ”record collection rockista” eli musiikista, jonka tekijät ammentavat inspiraationsa ennemmin omasta levyhyllystään kuin henkilökohtaisista elämänkokemuksistaan. Yeti Lane on levykokoelmarockia par excellence: pariisilaisyhtye ruksii kakkosalbumillaan kaikki indiepopin kliseeboksit motorisista krautrytmeistä analogisyntetisaattoripulputukseen, heiveröiseen falsettilauluun ja twang-kitarasooloihin. The Echo Show on kevyen psykedeelinen pakettimatka viime vuosikymmenten soonisesti kiinnostavimpiin äänimaisemiin ja sisältää kaksi sympaattisen harrastelun yläpuolelle nousevaa kappaletta, 8-minuuttinen kestonsa vaivatta perustelevan avausraidan Analog Wheelin ja yhtä lailla Stereolabille kuin Grandaddyllekin kumartavan Warning Sensationsin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla