Century Media

54 Stephen Sommersin elokuvassa Muumion paluu (2001) Brendan Fraser kohtasi muumion, joka palasi tuhoamaan maailman ja tekemään muuta ikävää. In the Minds of Evil on tavallaan Muumion paluu ilman Brendan Fraseria, mikä saa tietysti miettimään miksei Sommersin leffan nimi sitten ollut selkeyttävästi ”Brendan Fraser ja muumion paluu”? Tai miksei In the Minds of Evilin nimi ole ”Muumion paluu ilman Brendan Fraseria”? Nyt nämä kaksi teosta sekoittuvat ikävästi toisiinsa. Ratkaisu voi tietysti johtua levy-yhtiön vaatimuksista, koska levyt joilla Brendan Fraser ei ole mukana myyvät yleensä huonommin kuin ne, joilla hän on mukana (esim. Viidakon Ykä -soundtrack). In the Minds of Evil tuskin tulee saavuttamaan Viidakon Ykän kaltaista suosiota, mutta se on silti pätevää rokkia. Jos kysyt itseltäsi, onko levyllinen aikansa elänyttä möhödödistä uhka vai riski, vastaan että se on molempia. Ainakaan möhö ei ole tiellä rokkia soittaessa ja se voi jopa tuoda uskottavuuspisteitä. Pienellä karsimisella, rohkeammalla otteella, reilulla asioiden uudelleen keksimisellä ja Brendan Fraserin kera tämä voisi olla täydellinen levy. Nyt se on vain puolet siitä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

The Entrance Band – Face the Sun

Beyond Beyond Is Beyond

57 Psykedeelinen rock tekee itsensä pitkälti tarpeettomaksi, kun se kuulostaa enemmän sulkeutuneen kuin laajentuneen mielen tuotteelta. Henkisten kollegoiden Brian Jonestown Massacren ja Black Angelsin tavoin Guy Blakesleellä on loistava korva periodidetaljeille, mutta neljä vuotta valmistellun albumin jokainen yksityiskohta tuntuu neuroottisen rutiinirustatulta. Niin oppikirjamaisesti sitarit, kastanjetit, puupuhaltimet ja blueskitarat pudotellaan omiin odotettaviin lokeroihinsa. Alakuloinen Face the Sun enemmän rypee kuin kylpee hallusinatorisessa kuvastossaan, tarjoaa nivaskan hieman vaivaannuttavia sanoituksia hipin ahdistuksesta ja ennen kaikkea saa toivomaan, että The Entrance Band olisi vihdoin tehnyt selvästi kovaan yrittämiseen ja työmäärään perustuvan uransa oikeuttavan, klassikoksi nousevan albumin. Ja klassikolta Face the Sun kuulostaakin: levyltä, joka on niin tuttu, ettei sen kuuntelussa tunnu enää olevan kovin paljon mieltä. (Joni Kling)

Sammy Hagar & Friends – Sammy Hagar & Friends

Frontiers Records

22 Sammy ”I Can’t Drive 55” Hagar on kovin tuntemani tyyppi. Paitsi että hän on tärkeä edelläkävijä ravintolabisneksessä, kaikkien maailman Cabo Wabojen isäpappa, hän on myös lahjakas muusikko. Nyt Hagar on yhdistänyt menestyksekkäästi nämä kaksi. Se tarkoittaa, että hän on kutsunut Cabo Waboon drinkeille Kid Rockin, Joe Satrianin, Toby Keithin sekä Mickey Hartin ja juottanut heidät arvostelukyvyttömimpään mahdolliseen känniin. Voiko tällä kattauksella epäonistua? Scott Weiland ilmeisesti sammui jo ennen nauhoituksia, mutta joka tapauksessa tämä on hirviö levyksi. Tämä on illusionistista, tämä on kaunista, melkein kyynelkin lirahtaa lasiin. Oikeasti, miten badass mies coveroi samalla albumilla Personal Jesusin ja Jimmy Buffet’n Margaritavillen? Ainoastaan Sammy Hagar… ja ystävät. Aikamme viimeiset cowboyt. Cabo Wabossa päivä sarastaa ja pullo vaihtuu toiseen. Rock ei kuole koskaan, edes eutanasiaa anellessaan. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Kelela – Cut 4 Me

Fade to Mind

86 Kelela Mizanekristos on kuluvan vuoden mielenkiintoisimpia tulokkaita. Kelelan voi periaatteessa niputtaa r&b-genreen, mutta hänen musiikissaan r&b:n ylitsevuotava siirappi on suljettu terässammioihin, joiden metallinen, jännittävästi steriili kaiku jää jäljelle. Tämä ei toki ole mitään uutta kuluvan vuosikymmenen uudessa r&b:ssä, joka on useimmiten riisuttua, vieraantunutta ja genreä dekonstruoivaa. Kelela ei kuitenkaan aivan kuulosta muilta artisteilta, joiden yleensä katsotaan kuuluvan vääräleukojen hipsterikalja Pabst Blue Ribbonin mukaan PBR&B:ksi nimeämään genreen. Hänen musiikissaan on tarkoituksenmukaisuutta, horisonttiin tähyävää kuulautta – ja enemmän melodiaa. Siinä on myös paikoitellen jotain, mitä voisi kuvailla vaikka minimalistisen millennium-estetiikan läpi suodatetuksi Beverly Hills Cop -elokuvan urheiluautopopiksi. Ja sehän ei tietenkään voi koskaan olla huono asia. Lievästi käheä, koristelematon ääni tuo ajoittain mieleen Kelisin, jokin tuotantojäljessä varhaisen Dizzee Rascalin riisutut, virkistävät äänimaisemat. Kelelan musiikki on toki gaziljoona kertaa popimpaa ja ärränbeenpää kuin 2000-luvun alun Rascalin tuimailmeinen grime. Mutta silti. Pahoittelen kermaperseisyyttäni, mutta en malta olla vertaamatta musiikkia hyvään tammittamattomaan Sauvignon Blanc -valkkariin. Molemmissa on teräksistä ja viileää selväpiirteisyyttä, mutta myös rikkautta ja monimutkaisuutta. Tyylikkäästi pirskahtelevia happoja. Raikkaita, vehreitä sävyjä. Ehkä se, että Kelela on Yhdysvalloissa kasvanut toisen polven etiopialainen maahanmuuttaja kuuluu hänen musiikissaan, joka tuntuu sekin elävän musiikkikulttuurien välissä, omassa tilassaan. On kuin Kelela olisi muistanut vähän hajanaisesti, miltä hänen kuulemansa musiikinlajit – r&b, elektroninen auteur-pop, jne. – kuulostavat ja tehnyt oman tulkintansa etääntyvien muistojen pohjalta. Parasta lienee kuitenkin keskittyä pääasiaan. Siis siihen, että juuri näin jännittävältä ja tuoreelta popmusiikin tulisikin kuulostaa vuonna 2013. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Koiran näköinen nainen – s/t

Blast of Silence

90 Nyt on helvetin väärä aika kirjoittaa yhtään mitään. Kello kääntyi juuri torstaihin, aamulla aikasin duuniin ja tässä sitä ollaan ihan ympäripäissään yksin himassa. Halaan näköjään kaljapulloa. Sohva pyörii. Saatana, ei voi mitään, tämä täytyy tehdä nyt. Koiran näköisen naisen debyytti-ep on nimittäin kovimmat kotimaiset seitsemän tuumaa vähään aikaan. Levy on yhtä aikaa instant-hittisikermä ja grower. Muutamaan minuuttiin per puoli mahtuu kokonainen hyvän pitkäsoiton dynamiikka laaksoineen ja huippuineen, ja mielleyhtymät heittelehtivät sekunnin murto-osissa Karkkiautomaatista 13th Floor Elevatorsiin ja Ty Segallista Leevi & The Leavingsiin. Vaikka livenä KNN on kokonainen bändi, on ep:lle biisit tehnyt, soittanut ja äänittänyt yksin Tampereen nuori garagekomeetta Joni ”Johnny” Ekman. Levy jotenkin osuu juuri siihen häränsilmään, jonka reunoja The Achtungs, Lähtevät kaukojunat, Johnny Ekman & U.R.O. ja muut kundin bändit ovat liponeet eri puolilta. Ep:n avaa riemastuttavan svengaava Mennään mun luo kuuntelee Danzigii, mutta sanonpa vaan, että vittuun kaikki pullistelevat kääpiöt, mennään teille kuuntelee Koiran näköistä naista! (Jarkko Immonen)

Juha Kujanpää – Kivenpyörittäjä

Kuu Records

71 Harmonisti-pianisti-säveltäjä Juha Kujanpää kuulostaa tyypiltä, joka tykkää Anssi Tikanmäestä ja etenkin Pekka Pohjolasta. Rakkaus kyseisten herrojen kansallisromantikkoprogea kohtaan todetaan tosin jo lehdistötiedotteessa, jolloin faktan toistaminen tässä on merkkien tuhlausta. Silti assosioinnilta ei voi välttyä: Timo Kämäräisen läpi levyn soljuvat, röyhkeällä glam-soundilla soitetut kitaraharmoniat ovat ilmiselvää Seppo Tyniä Pohjolan Visitation-albumilla, ja Arkipäivän ylistyksen hanurihumppa on suoranaista Marimekko-hännystelyä Tikanmäen Savolaisen metsän juurella. Instrumentaalisävellysten naivistinen nimipolitiikka kuulostaa niin ikään Tikanmäeltä opitulta. Mutta jollei halua pilata kuuntelukokemustaan toimittajan itsetyytyväisellä namedroppailulla, voi kokonaisuuden ottaa vastaan ihan sympaattisena ja retroilunsa puolesta ajattomanakin musiikkina. Parhaimmillaan tämä levy on silloin, kun kansanmusiikkipiireissä ja teatterisäveltäjänä kunnostautunut Kujanpää ottaa etäisyyttä ilmeisimpiin verrokkeihinsa. Näin tapahtuu komeaan trumpettilentoon nousevalla Different Polskalla tai kaustislaisen arvokkaallaa Hääpolskalla. Ehkä juuri perinteisen tanssilajin mukaan nimeäminen on innoittanut ottamaan rohkeampia taiteellisia vapauksia. Hienoja asioita ovat myös levyn käynnistävä kolmen viulun Arvo Pärt -satsi sekä Kujanpään tyylitaju sovituspuolella. Soundissa on dynamiikkaa ja jännitteitä, ja maestro itse kuuluu pysyttelevän taustalla lempeänä kapellimestarina möhömahaisen sooloöykkäröinnin sijaan. Kivenpyörittäjän kappaleet eivät ole järin omaperäisiä, mutta silti viehättävän trendittömiä. (Mikael Mattila)

Cate Le Bon – Mug Museum

Turnstile

75 Sanotaan se heti, niin sittenpähän on homma hoidettu: Nico. Cate Le Bonista on todistettavasi mahdotonta kirjoittaa yli kahdeksaa sanaa mainitsematta jääkuningatar Christa Päffgeniä, jonka lattean ja lakonisen lauluääneen kaiut kuuluvat selvästi myös tällä walesilaislaulajattaren kolmannella albumilla. Le Bon (ei, ei ja vielä kerran ei sukua yhdellekään Duran Duranin jäsenistä) on kuitenkin Nicoon verrattuna aikamoinen kujeilija; Mug Museum huokuu huumoria ja taipumusta donovanmaiseen hassutteluun, mikä tuskin saattoi pitää edesmenneen Warhol-ikonin leipälajina. Levyn soundi on hyvin napakka, kompakti ja lämmin. Canned Heatin taito soittaa ihan hieman vain yhdistyy hauskalla tavalla Stereolabin rajattomiin horisontteihin. A-puolensa ajan Mug Museum vaikuttaakin noin sadan pisteen levyltä (neljän korvamatoässän perään kuullaan vielä herkkä Perfume Genius -duetto I Think I New), mutta b-puolella touhu lerpahtaa. On kuin bändiltä loppuisi into ja budjetti, ja täytebiisi seuraa toistaan. Silti: valtavan lupaavaa, edelleen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Connan Mockasin – Caramel

Phantasy Sound

77 Uusiseelantilainen Connan Mockasin on ns. erikoismies. Kasvomaalauksille person megablondin toinen albumi on koko lailla käsittämätön sukellus vedenalaiseen valtakuntaan, jossa kuningas Gainsbourgin ja kruununprinssi… öh, Princen määräyksestä ainoa sallittu harrastus on äärettömän hidas ja intohimoinen rakastelu syvänmerenkaloilla täytetyssä ammeessa. Caramel on yhtä eroottisen (lue: ranskalaisen) ambientpopin juhlaa. Levyllä on noin kaksi kunnollista sävellystä (äärisensuelli päätösraita I Wanna Roll With You ja kiistämätön klassikko I’m the Man That Will Find You), mutta sitäkin enemmän kiimaista voihketta ja unihoureista fantasiaa. Nykypopartisteista Mockasinin ilmeisin sielunveli on Ariel Pink, mutta levyn tuotannossa ja etenkin miehen kitaransoitossa on myös paljon Mac DeMarcon ”kasettinauhuri flanellipaidan rintataskussa” -estetiikkaa. Yhdistelmä on vastustamaton – mutta voiko levyä, joka käyttää lähes puolet kestostaan viisiosaiseen It’s Your Body -taidepläjäykseen, rakastaa tuntematta itseään a) likaiseksi, b) vanhaksi ja/tai c) sedäksi? (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Oddarrang – In Cinema

Edition Records

84 Oddarrangin musiikki on välillä kuin Tumblr-blogi, jonka ylläpitäjä haluaa rakentaa virtuaalista minäkuvaansa syvällisten aforismien ja hailakoiden maisemavalokuvien ympärille. Niin itsestään selvässä synkassa tämä mietiskelevä paisuttelurock on minimalistisen kansitaiteensa kanssa. Sumun läpi erottuvia alastomia puita, vesipisaroita ikkunassa, jonka takana juoksee staattisesti ohitse, tuijotuskilpailua mystisen meren kanssa, geometristä betonia vasten harmaata taivasta. Tällä kertaa mielijohteet eivät tunnu geneerisiltä. Louhivuoren jazz-dynastiaan kuuluva rumpali-säveltäjä Olavi on luotsannut viisikkonsa kolmannelle albumilleen, joka sisimmässään hengittää skandinaavisen jazzin jäätävyyttä, mutta enimmäkseen se liikkuu Tortoisen tai Mogwain maisemissa. Tämän se tekee hämmästyttävän hyvin. Hämmästyttävää hyvyys on siksi, koska post-rock osoitti jo syntymässään, miten kapealla alalla se tyylillisesti liikkuu ja täten hukkasi uutuudenviehätyksensä varsin äkkiä. In Cineman musiikki on välillä suorastaan pysähtynyttä, ja nousee leveille siivilleen vasta maanittelun jälkeen. Maanittelu kannattaa, koska crescendot tuntuvat kaikkein uljaimmilta silloin, kun niiden annetaan syntyä kuin itsestään. Hiljaisina hetkinä kauneimpana kuuluu Osmo Ikosen sello, nousujen huipuilla laulavat Ilmari Pohjolan väkevä pasuuna ja Lasse Sakaran syvä rautalankakitara. Levyn ainoa selkeä virhe löytyy sen nimestä: eiköhän ”elokuvallinen” ole tässä vaiheessa banaalein mahdollinen adjektiivi kuvaamaan tällaista musiikkia. (Mikael Mattila)

Modern Art

75 Sanfranciscolaisen Geographerin erikoisuus löytyy sen kokoonpanosta: orkesterin instrumenttivalikoimassa sello soi tasavertaisena kitaroiden kanssa. Yhtyeen taivaita hipovassa ja suureellisesti tuotetussa ilmaisussa pääosan varastaa kuitenkin vokalisti Michael Denin kohtalokas falsetti. Vaikka yhtyeen musiikki kuulostaa harkitulta ja vilpittömältä, on siitä vaikea saada pitävää otetta. Parhaimmillaan kolmikko taikoo Depechen Moden hengessä jylhiä ja pakahduttavia kuvaelmia, jotka säilyttävät malttinsa ja melodisen eheytensä. Sydämeen käyvän romantiikan tauspuolella on kuitenkin harmillisen paljon kaavamaisuutta, ja paikoitellen koko visio vinoutuu korniksi. Jälki alkaa vaivaannuttaa viimeistään silloin, kun yhtye lähtee etsimään särmää ja kulmikkuutta metallisesti särjetyllä riffittelyllä. Onneksi tarjolla on pääasiassa asianmukaisesti patetisoitua pop-unelmaa sekä vakavakasvoisten sanoitusten ja pinnallisten sävelien nautinnollista ristiriitaa. Kun Life of Crimen ja Kaleidoscopen kaltaiset kaunokit ihmettelevät maailmaa kirkkaat silmät suurina, antaa orkesterille anteeksi pahimmatkin kliseet.  (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Geographer – Life of Crime

Cate Le Bon – CYRK

Ovni

63 Cate Le Bon tulee Walesista eikä valitettavasti ole sukua tunnetummalle lähes-sukunimikaimalleen, Duran Duranin Simon Le Bonille. Vähintään henkistä sukua hän on sen sijaan Christa Päffgenille eli The Velvet Undergroundin esikoisalbumiltakin tutulle Nicolle, jonka laulaman Femme Fatale -balladin Duran Duran pahoinpiteli ikimuistoisesti “The Wedding Albumillaan”. CYRK on notkeaäänisen Le Bonin toinen albumi. Se kuulostaa levyltä, jolla esiintyvät muusikot ovat pukeutuneet vuodenaikaan nähden liian lämpimiin villaneuleisiin ja soittavat kirpputoreilta haalimiaan instrumentteja solukämpän olohuoneen lattialla ringissä istuen parrat innosta väristen. Aluksi CYRK ihastuttaa, mutta kuuntelu kuuntelulta albumi hiipuu yhä joutavammaksi lofi-hippeilyksi. Kymmenen kappaleen joukkoon mahtuu yksi yksi erinomainen ja pari hyvää: levyn ylivoimaiseksi huippuhetkeksi nousee Fold the Cloth, jonka kieppuva folkpsykedelia tuo mieleen Jim Noirin ja Super Furry Animalsin (jonka nokkamiehen Gruff Rhysin ansioksi Le Bonin “löytäminen” lasketaan) 60’s-svengaavimmillaan. Velvet Undergroundin hengessä puksuttava Ploughing Out 1 ja ruotsalaisen Tambourine-studion retrosoundia Gainsbourg-fiiliksiin yhdistelevä Puts Me to Work antavat hyvää taustatukea, mutta kokonaisuutena levystä jää turhauttava puuhastelun ja tarkoituksellisen alisuorittamisen maku. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Cranberries – Roses

Cooking Vinyl

66 Ysärijätti teki paluun pari vuotta sitten, ja helmikuussa ilmestyi ensimmäinen studioalbumi kahteentoista vuoteen. Ajan kuluminen ei levyllä juuri kuulu; The Cranberries tekee edelleen vahvoja biisejä omalla soundillaan, ja Dolores O’Riordan on yhtä ihana ja taidokas lirkuttelija kuin ennenkin. Musiikki on yhä paikoitellen häpeilemättömän sentimentaalista, ja lyriikatkin tihkuvat sopivasti ”tomorrow could be too late” -tyylistä paisuttelua. Cranberriesin tapauksessa tämä on siis hyvä asia. Levyä vaivaa kuitenkin tietty yllätyksettömyys – bändin aseet ovat samat kuin ennenkin eli pakahtuminen, siekailematon melodraama ja eleiden ylväs grandeur, mutta ikä on kypsyttänyt käärmeen omenasta reunat pehmeiksi ilman, että oikeastaan mitään uutta näkökulmaa olisi tullut tilalle. Fanit ovat varmasti innoissaan kuin oravat keväällä, ja mikäs siinä – Roses on levy, jota kuunnellaan kevättalven auringonpaisteessa samalla, kun ihastutaan joka toiseen bussipysäkillä seisoskelijaan. Saattaa levyn myötä muutama vihkiytymätönkin bändistä innostua, mutta mihinkään No Need to Arguen aikaiseen massahysteriaan ei ole aihetta. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

Kaiser Chiefs – Start The Revolution Without Me

Fiction

59 Kaiser Chiefsin menestyksen käyrä on ollut laskeva jo viisi vuotta. Vielä vuonna 2007 Leedsin powerpoppareiden yksinkertaiset sinkkuhitit, kuten Ruby, saivat pubien nurkkapöydissä tuopit läikkymään ja levyt myymään itsensä hyville listasijoituksille. Off With Their Hits oli pettymys. The Future Is Medievalilla viime vuonna bändi päätti leikkiä Radioheadiä ja kokeilla albumin julkaisuprosessin rajoja. Fanit saivat ladata lätylleen haluamansa kappalekokoonpanon 20 vaihtoehdosta kuin täytteet pitsalleen. Start The Revolution Without Me on näistä roiskeläpistä kokoonkyhätty yhdysvaltojen julkaisu, jolla yhtye yrittää saavuttaa menestystä rapakon takana. Tullaanko siinä onnistumaan? Ei. Kokonaisuus ei ole koherentti, Kaiser Chiefs on kadottanut kykynsä saada kuulijaansa hoilaamaan mukana ja ainoa uusi kappale On The Run ei pelasta ketään. Parhaina paloina säilyvät vuoden vanhat Little Shocks ja Child of Yago. (Joonas Kuisma)

Video ei ole enää saatavilla

Terry Malts – Killing Time

Slumberland

77 Killing Time on yksi vuoden kivoimmista täysin tyhjänpäiväisistä levyistä. Sanfranciscolainen Terry Malts tykittää ilman lepotaukoja neljätoista 80–194 sekunnin mittaista punkrypistystä, joissa on puolet Ramonesia, neljännes Descendentsiä ja loput The Strokesin, The Cribsin ja The Vaccinesin kaltaisten yhtyeiden huokumaa 2000-lukuista indierockviileyttä. Rehellisen puupäinen levy pitää sisällään kourallisen äärettömän nautittavia kolmen soinnun helmiä, joista kirkkaimmin kimaltavat ramonesmainen Tumble Down ja… öö, ramonesmainen No Good for You. Tekstit ovat totta kai suurta taidetta: “People treat me like a turd”, “I don’t have any plans for heaven”, “you’re love makes me nauseous” ja niin pois päin. Waiting Room ei valitettavasti ole Fugazi-cover, mutta I’m Neurotic sentään kuppaa Beach Boysia ja Can’t Tell No One on lainattu Negative Approachilta, että ei pääse Terry Maltsin ääretön omaperäisyys ahdistamaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Ei, Cate ei ole sukua Duran Duran -laulaja Simon Le Bonille. Sen sijaan hän on yksi Walesin lupaavimmista tulokkaista, kaksi vuotta sitten esikoisalbuminsa Me Oh Myn julkaissut folkpopartisti, jonka ääntä on kuultu muun muassa Neon Neonin ja hiphop-tuottaja Boom Bipin levyllä. Kakkosalbumi CYRK julkaistaan 17. tammikuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Howler – Back of Your Neck

NME valitsi minnesotalaisen Howlerin vuoden 2011 kolmanneksi parhaaksi tulokkaaksi. Rough Traden kiinnittämä kitararockyhtye seuraa elokuussa julkaistua This One’s Different -EP:tä esikoisalbumilla America Give Up, joka julkaistaan 17. tammikuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Porcelain Raft – Put Me to Sleep

Mauro Remiddi on alkaneen vuoden kiinnostavia albumidebytantteja. Muun muassa Ariel Pinkiin ja Perfume Geniusiin verrattu italialainen laptop-poppari julkaisee Strange Weekend -esikoisensa 23. tammikuuta ja piipahtaa pian sen jälkeen Suomessakin M83:n lämppärinä.

Video ei ole enää saatavilla

Speech Debelle – Studio Backback Rap

Muistatko vielä Speech Debellen? Parhaalle brittialbumille myönnettävän Mercury Music Prizen kuin tyhjästä vuonna 2009 napanneen hiphop-laulajattaren, joka katosi voittonsa jälkeen kuvioista yhtä nopeasti kuin ilmestyikin? Mercury-voitostaan huolimatta kaupallisesti flopannut Speech Therapy -albumi saa 13. helmikuuta seuraajan nimeltä Freedom of Speech.

Video ei ole enää saatavilla

The 2 Bears – Work

The 2 Bears on yhtä kuin Hot Chipin Joe Goddard ja Raf Rundell (Greco Roman Sound System). Kaksikko seuraa viime kesän Bearhug-eepeetään esikoisalbumilla, jolta on lupa odottaa house- ja hiphop-sävytteistä elektroa. Work on 31. tammikuuta julkaistavan Be Strong -albumin ensimmäinen single.

Video ei ole enää saatavilla