Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 233 Veto – Fell Into Place

Elektronisen indiepopin kultakaudella tanskalainen Veto on jostain syystä jäänyt ilman massasuosiota, vaikka on tehnyt genren kovimpia levyjä. Kolmannella albumilla julkaistun Fell Into Placen maagisen synkkä jumitus imee sisäänsä, Troelsin hauras ilmaisu saa kananlihalle ja viimeistään lopun nostatus todistaa, että tässähän on vuoden pohjoismaista parhaimmistoa. (Niina Virtanen)

Veto piipahti Suomessa viimeksi joulukuussa.

Fell Into Placen voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 232 The-Dream – Body Work / Fuck My Brains Out

The-Dream yhdisti sujuvasti kaksi biisiä yhdeksi kokonaisuudeksi, jonka läpeensä röyhkeää kasarisoundia ei voi olla arvostamatta. Princemäistä funkia läiskitään ensin hitaammin Body Workin aikana ja kiihkeämmin järisyttävän upean Fuck My Brains Outin syöpyessä ihon alle. Harva yhdeksän ja puoli minuuttia pitkä musiikkiesitys säilyttää intensiteettinsä näin hyvin. (Markus Hilden)

Terius Youngdell Nashin viivästynyt The Love, IV (Diary of a Mad Man) ilmestyy tänä vuonna, jos hyvin käy.

Kuuntele Body Work / Fuck My Brains Out tästä.

# 231 TV on the Radio – Will Do

Nykymaailman hysteriaa alku-urallaan onnistuneesti kanavoinut brooklyniläisyhtye nappasi uusimmalla levyllään kourallisen rauhoittavia. Singlekappale Will Do on kuin Nine Types of Light -albumi pienoiskoossa – ei sanoituksessa mainittu ”lovesick lullaby” vaan lämmin musiikillinen kylpy, jonka pinnalla kelluvat yhtyeen loistavien laulajien maagiset lauluharmoniat. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 230 Carter Tanton – Murderous Joy

Kurt Vile on kaikkien huulilla, Carter Tantonia ei tunne kukaan. Se on epäreilua, sillä nuorukaisen pakottomasti rullaava shoegaze-americana hurmaa jokaisen, jota ajatus priimakauden Ryan Adamsista hurahtaneena Slowdiven velloviin kitaroihin ja Disintegration-ajan The Cureen värisyttää. Freeclouds-esikoisalbumin avausraita Murderous Joy on Tantonia raikkaimmillaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 229 Stateless – Assassinations

Stateless on niitä bändejä, joita kuunnellessa ihmettelee miksi muut bändit eivät yhdistä musiikkiinsa erikoista elektronista äänimaailmaa, itämaisia perkussiorytmejä, eri taajuuksilla kilkattavia melodiakulkuja ja shamanistista taustalaulua. Onks hei vähän tylsää käyttää aina vain jotain kitaraa ja rumpuja? Liikaa kaikkea oikein annosteltuna on juuri tarpeeksi. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 228 Visions of Trees – Sometimes It Kills

Vokalisti Sara Atalar ja moni-instrumentalisti Joni Juden ilmoittavat vaikutteikseen kaivot ja metsät. Jotain öistä ja maanalaista tässä kyllä manataankin esiin. Pahaenteistä sähkömagneettista pörinää ja harrasta laulua, modernia taajamabiittiä ja arkaaista tunnelmaa. Suuntaviittoja? Ehkä Massive Attack ja Bushin täti, mutta VoT pysyy tolpillaan ihan omin voimin. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 227 Buddy Miller & Majestic Silver Strings – Dang Me

Buddy Miller kumppaneineen kaivaa Roger Millerin kahden minuutin renkutuksesta esiin sen synkän sydämen. Tämä on epätoivoisen, itsemurhan partaalla tasapainoilevan paskiaisen tilitys, ihmisen, joka tietää, ettei ansaitse armoa. Paras mitä voi toivoa on, että kärsivä, kaltoin kohdeltu vaimo jaksaa itkeä miehen kuoltua. Lapsi ei osaa. Hän on vain kuukauden ikäinen. (Arttu Tolonen)

Buddy Miller viettää syyskuussa 60-vuotissyntymäpäivään.

Voit kuunnella Dang Men Soundcloudista.

# 226 Munamies – Pomppufiilis

Televisiosarjasta tuttu hahmo teki vuoden hyväntuulisimman kappaleen. Tämä kertoo suomalaisesta musiikkimaailmasta vuonna 2011 – hyvää. Kyynikot vihaavat, koska vihaavat kaikkea puhdasta ja vilpitöntä. Tee temppu suomea ymmärtämättömälle ulkomaalaiselle. Sano, että tämä on Suomen Pumped Up Kids. Hän uskoo kyllä, sillä mieli on puhdas. Sitten näytä esittäjän kuva. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 225 Dominique Young Unique – Glamorous Touch

2011 oli vuosi, jolloin uudenlaiset nuoret ja itsenäiset naisräppärit astuivat parrasvaloihin. Eräs heistä oli jo edellisvuoden sarjatulittavalla War Talk -biisillään pulsseja nostanut 19-vuotias floridalainen Dominique Young Unique. Glamorous Touch on toisen Young Uniquen vuoden aikana julkaiseman mixtapen nimibiisi ja edustaa hänen musiikkinsa pehmeintä laitaa. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 224 Kari Peitsamo – Kaikki miksaajat pitäisi ampua

Kaikkia meitä vituttaa joskus. Yhtä tökkii jumittava tietokone, toista innokas parkkipirkko, kolmatta kelvoton lavamiksaaja. Mutta vain harvat osaavat kääntää vihansa hyväksi mieleksi ympäristöönsä. Vuoden parhaalla raidallaan Kari Peitsamo pystyy tähän. Kappaleensa yleensä kertaotoilla levyttävä Peitsamo on myös tuottaa kappaleensa sen ansaitsemalla tavalla. (Juha Merimaa)

Kaikki miksaajat pitäisi ampua käynnistää elokuussa julkaistun Se on vain rokkia -tuplakokoelman.

# 223 Factory Floor – R E A L L O V E (Optimo Remix)

Toinen toistaan tiukemmilla kaksitoistatuumaisilla kunnostautunut Factory Floor yhdistelee R E A L L O V E -kappaleessaan jäyhän monotonista konesäksätystä, industrialia ja ylikierroksilla käyvää minimalismia. Lopputuloksena on tanssilattialle jämähdyttävää katatonisuutta, josta Skotlannin Glasgowsta tuleva ihmeduo Optimo väänsi entistä hypnoottisemman remixin. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 222 The Horrible Crowes – Behold the Hurricane

Usko Gaslight Anthemiin meni tylsän American Slang -albumin myötä. Onneksi solisti Brian Fallonin Horrible Crowes -sivuprojekti tarjoaa kaikkea sitä, mitä floppilevyltä puuttui. Behold the Hurricanella soivat samat myyttisen amerikkalaisrockin sävelet, jotka Springsteen löysi 70-luvulla, ja joista tätä nykyä ammentavat Brandon Flowers, Greg Dulli ja Frank Turner. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Raster-Noton

84 Byetonen minimalistinen tekno on tyylilajin kiinnostavimmasta päästä. Ei kolmannen levynsä julkaiseva kaksikko sentään mitään myönnytyksiä melodioille suo – saksalainen kun on – mutta sen kärsivällisesti muovailluissa äänimaisemissa on samanlaista salakavalaa svengiä, joka on nostanut Underworldin, Gasin, Fenneszin ja Pan Sonicin kaltaiset pienten eleiden mestarit tyylilajiensa suunnannäyttäjiksi. SyMetalla on seitsemän kappaletta, jotka kestävät keskimäärin noin seitsemän minuuttia. Levyn avaavat ja yhteen miksatut Topas ja T-E-L-E-G-R-A-M-M tarvitsevat vain kaksi ja puoli nuottia kuljettaakseen kuulijan Berlinistä Detroitiin, Neuschnee (ei Neu!-cover) puolestaan sirittää terävästi ja kirkkaasti kuin armada digitaalisia heinäsirkkoja kuun pinnalla. Levyn jälkipuoliskolla Byetone esittää oman tulkintansa rockista ja heavystä; Black Peacen voi tulkita jopa sisältävän jonkinlaisen ”kitarasoolon”, Golden Elegy on puolestaan kuin kannabiksessa höyrytettyjen kotimikrojen käsitys Isaac Hayesin kutusoulista. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Rihanna – Talk That Talk

Def Jam

55 Erinomaisen Suomen-keikan jälkihuumassa odotin, että Rihanna olisi viimein Talk That Talkilla hypännyt singleresiinan kyydistä albumiveturin kuljettajaksi, mutta ei: levyn 11 kappaleesta moni jää aika vaisuksi. Loud oli yli seitsemänkymmenen pisteen suoritus, siis melkein maalissa, mutta kiireessä kasatulla Talk That Talkilla lähes samalle tasolle yltävät vain jo erinomaiseksi todistettu Calvin Harris -vetoinen We Found Love, davidguettamaisesti jytkyvä Where Have You Been, koukuttava Roc Me Out sekä The xx -samplen varassa upeasti hengittävä Drunk on Love. Keskinkertaiset kappaleet korostavat lähinnä Rihannan maneereita ja heikkouksia ratsastaen Loudin myyväksi osoittautuneella tyylillä. Esimerkiksi Farewell-balladi on kuin puolitiehen jäänyt toisinto hurmaavasta California King Bedistä ja nimibiisi liki yksi yhteen What’s My Namen kanssa. Rihanna antaa ymmärtää, mutta tutusti paikoin tarpeettomastikin seksillä kyllästetty Talk That Talk tarjoaa lähinnä paljon puhetta ja vähän sisältöä. Aivan kuin hänen pitäisi todistella koko ajan jotain. Rentoutuneempana ja ideoita kypsyttelemällä neiti Fenty pystyisi niin paljon parempaankin. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Slussenanalys – Aquila Helvetos Asfaltos

Full Contact

72 Tällä levyllä on historian siipien havinaa. Juuri menneellä viikolla uutisoitiin, että Slussen, tuo tukholmalaisen arkkitehtuurin menneiden aikojen ylpeydenaihe ja 1960-luvulla lahden yli paremman elämän perässä tulleiden, rantojenmiehiksi ajautuneiden suomalaisten suojapaikka, puretaan. Siksi Jussi Lehtisalo ja Esko Lönnberg ystävineen puskivatkin ulos tämän ruotsinkielisen noiserock-rappio-odysseian viimeisellä hetkellä. Kolmekymmentä vuotta Ruotsissa asunut Lönnberg ratsastaa levyllä pitkin Tukholmaa tolua kittaavana donquijotena raamatullisia näkyjä vastaan taistellen, bändin möykätessä säälimättömästi taustalla. Riffit ovat tanakoita ja säröpotikat kaakossa, mutta kappaleita vaivaa pienoinen tasapaksuus – ja oikeastaan soundin olisi toivonut olevan vieläkin rupisempi. Siksi keväällä julkaistu debyyttikasetti viehättääkin piirun verran enemmän, täysin hallitsemattomilla ja kaoottisilla noiserock-jameillaan. Aivan yliveto on kuitenkin Lönnberg, joka ulisee kuin mikäkin ”djävulens ulv” – paholaisen susi. Vaikka sanoituksissa on läsnä tietty sarjakuvamaisuus, ovat ne myöskin melko surullisia. Vaikka välillä kokemukset muuntuvatkin psykedeelisiksi näyiksi milloin paholaisesta, milloin Barabbasista, ahdistuu Lönnbergin hahmo maailman julmuuksia näyttävien tv-uutisten äärellä ja muistelee isän ryyppäämisen varjostamaa lapsuuttaan kysyen: ”Var fanns gud?” (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Steel Mammoth – Nuclear Rebirth

Ektro

66 Kun Steel Mammoth viime talvena julkaisi Radiation Funeralin, kuvitteelliset maiharit pyörivät jaloissani ja olin valmis repimään paitani auki Hulk Hogan -tyyliin huutaen ”HEAVY METAL, PLAY LOUD!” Levyn timanttinen ja täysin pitelemätön hevipaahto kun oli parasta, mitä bändi oli siihen asti tehnyt. Siinä missä aiemmilla levyillä Garfield Steel oli ratsastanut coolisti halki post-apokalyptisen laskeumatundran, oltiin nyt ydinsodan ytimessä. Samaan katatoniseen NWOFHM-jylinään luottaa myös tämä uusi teos. Tempo on korkeampi ja biisit lyhyempiä, mutta se viimeinen ydinjätteen kyllästämä potku naamaan puuttuu. Riffien jylhyys jää puolitiehen, ja muutamat biisit kuulostavat kompaktin sijaan hieman luonnosmaisilta. Toisaalta levyltä löytyy Nightmare Ad Nauseamin, Looking at the Winnerin ja The Dark Behind the Darkin kaltaisia täsmäjyräksiä, joten ei Nuclear Rebirth mikään läpihuutojuttu ole. Ja onhan tämä paljon vaarallisemman, tylymmän ja aidomman kuuloista kaahausta kuin niin monet puleeratut metallilevyt nykypäivänä. On aina iloinen asia, kun hevimetalli palaa hevimetalliin. Senkin uhalla, että olen nukkavieru 80’s-romantikko. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Carter Tanton – Freeclouds

Western Vinyl

88 Carter Tanton oli voittanut minut puolelleen jo ennen kuin ehdin edes harkita googlaavani, kuka mies oikein on. Ymmärrät, miksi niin tapahtui, jos ajatus priimakauden Ryan Adamsista hurahtaneena Slowdiven velloviin kitaroihin tai Disintegration-ajan The Curesta tulkitsemassa Big Starin kosmista americanaa kuulostaa mielestäsi edes etäisesti mielenkiintoiselta. Kun googlasin, paljastui, että Tanton on kapeahartinen indieduunari, joka soittaa kitaraa muun muassa mainion Twin-Hand Movement -esikoisalbumin viime vuonna julkaisseessa Lower Densissä ja folkseireeni Marissa Nadlerin yhtyeessä. Freeclouds on miehen esikoisalbumi, eikä se häviä tuumaakaan Kurt Vilen samanhenkiselle, pystyynkehutulle Smoke Ring for My Halolle. Kuuntele intiimisti sykkivä In Knots, Nadlerin kanssa duetoitu säröballadi Fake Pretend tai M83-euforiaa hehkuva Land Lines, niin tiedät, mitä tarkoitan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Thee Oh Sees – Carrior Crawler / The-Dream

In the Red

77 Carrior Crawler / The-Dreamin kannessa irvistelee cybershopista, halloween-muropaketista tai jonkin halvan skeitti-VHS:n kannesta revitty neonvihreä sarjakuvamonsteri violettien aivojen keskellä. Törkytorstaimainen estetiikka sai minut aluksi kiertämään Thee Oh Seesin kolmosalbumin kaukaa. Carrior Crawler / The-Dream on jo toinen kalifornialaisyhtyeen julkaisema albumi puolen vuoden sisään. Soitto on malttamatonta kuin kerosiinin kaataminen kraut-ja garagevaikutteita sisältävän romukasan päälle. Thee Oh Sees kaahaa liarsmaisen houreista ylinopeuttaan silmät kiiluen ulos preeriapostikortista. Levy kolisee viehättävän roskaisesti alusta loppuun. Teinimäinen transgressio pysyy hurjuudestaan huolimatta lopulta kasassa kuin se olisi huolella säilötty varastettuun Lidlin tonnikalapurkkiin. Karisma ja raikkaus ovat unohtuneet tien varteen ja levy muistuttaa ajasta, jolloin mustelmat vielä näyttivät Vice-lehdessä hyviltä. Carrior Crawler / The-Dream on helppo ohittaa ja unohtaa vuoden 2011 parhaita levyjä muistellessa, mutta kertakuuntelun jälkeen sitä huomaa huudattavansa hetken verran repeatilla. Sitä kuunnellessa tekee mieli lähteä Igorin bussiin ottamaan ruma tatuointi tai kiitämään autolla päin lehtiroskiksia ketjussa polttaen. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla