Nuorgam lupaa rahat takaisin lukijoilleen, jos Kate Bush esiintyy milloinkaan Suomessa.

Syksyllä 2011 äänestimme Nuorgamissa järjestykseen olennaisinta 100 artistia ja yhtyettä, jotka eivät olleet käyneet Suomessa. Mikä on tilanne kuusi ja puoli vuotta myöhemmin?

#20 Yeah Yeah Yeahs (+12)

Mikä: Yksi 2000-luvun New York -indien suurimmista ja kauneimmista.

Kauan odotettu: Siitä lukien, kun bändi lunasti valtaisaksi paisuneen hypen vuoden 2003 debyyttilevyllään Fever to Tell.

Tuleeko: Bändi lienee ollut kaikenlaisilla toivelistoilla jo pitkään, mutta tällä hetkellä todennäköisyydet ovat miinusmerkkisiä (sic). Yeah Yeah Yeahsin bänditoiminta oli tauolla vuodesta 2014 solisti Karen O:n äitiydestä johtuen. Tänä kesänä bändi tekee valittuja festivaaleja Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Kunhan seuraava kunnon kiertue julkistetaan, kannattaa olla sormet ristissä, sillä Suomen nykyisessä festivaalikentässä realistisia buukkaajia on enemmän kuin koskaan.

#19 Joni Mitchell (+31)

Mikä: Legendojen legenda.

Kauan odotettu: Vasta siitä asti, kun lehdet ovat listanneet ”kaikkien aikojen parhaita levyjä”. Blue-albumi ilmestyi vuonna 1971 ja päätyi naiskiintiöksi kaanonmiesten klassikkolistoille jättäen Mitchellin muun diskografian aiheetta varjoonsa.

Tuleeko: Ei tule. 74-vuotiaan Mitchellin terveydentilasta on kuultu huolestuttavia tietoja. Vuonna 2015 hän päätyi jopa hetkeksi teho-osastolle. Jo ennen sitä hän on kertonut, ettei pysty lentämään Morgellonin syndroomaksi kutsutun sairauden vuoksi. Viimeiset omat konserttinsa hän on soittanut tiettävästi vuonna 2000.

Video ei ole enää saatavilla

#18 Courtney Barnett (uusi)

Mikä: Australialainen laajaleksikkoisen ja äärilyyrisen indierockin tähti.

Kauan odotettu: Avant Gardener -single hurmasi sivistyssanaindien ystävät vuonna 2013. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi debyyttilevy Sometimes I Sit and Think, Sometimes I Just Sit, jonka jälkeen kaikki tunsivat ”sen tyypin”, joka riimittelee sanoilla erroneous, harmoneous ja sanctimonius ja lausuu ”origamin” taitavammin kuin kukaan rockhistoriassa ennen häntä.

Tuleeko: Olisi voinut tulla jo! Suomalaiset indietyypit ovat varmasti nähneet Barnettin, jos ovat käyneet viime vuosina eurooppalaisilla festivaaleilla. Visiitti Flow’hun tai Sidewaysiin tai – huh – helsinkiläisklubille on vain ajan kysymys.

Video ei ole enää saatavilla

#17 Cardi B (uusi)

Kuka: Bronxin räp-kuningatar – ainakin siihen asti, kun Nicki Minaj julkaisee kesäkuussa symbolistisesti nimetyn The Queen -albuminsa.

Kauan odotettu: Bodak Yellow -läpimurtosingle ilmestyi viime kesänä ja paisui loppuvuoteen mennessä vuoden suurimmaksi biisiksi.

Tuleeko: Ruisrock oli jo tehnyt vuosikymmenen buukkauksen, kunnes Cardin vauvahommat sotkivat suunnitelmat. Nyt vaarana on, että hän nousee pysyvästi supertähtiluokkaan, jossa Suomen kaltaisen laitamarkkina-alueen epäkiinnostavuutta ei voi ylikorostaa.

Video ei ole enää saatavilla

#16 Missy Elliott (uusi)

Mikä: Yhdysvaltain eniten levyjä myynyt naisräppäri ja moninkertainen Grammy-voittaja.

Kauan odotettu: Vuodesta 1997, jolloin Supa Dupa Fly -levy teki niin Missystä kuin levyn tuottaneesta Timbalandista supertähtiä ja muun muassa Destiny’s Childille ja Aaliyah’lle yhdessä kappaleita tehneen tuottajakaksikon.

Tuleeko: Jos Missy Elliott saa seuraajan vuoden 2005 The Cookbook -levylleen julki tänä vuonna – kuten on uhkaillut – ensi vuonna voitaisiin nähdä hänen ensimmäinen kiertueensa sitten vuoden 2010 ja toivoa, että Flow tai Pori Jazz olisi yksi sen pysäkeistä.

Video ei ole enää saatavilla

#15 SZA (uusi)

Mikä: Solána Imami Rowe, Beyoncélle, Rihannalle ja Nicki Minajille lauluja kirjoittanut yhdysvaltalainen neo-soul- ja r&b-tähti, joka julkaisi kolme vuotta valmistellun CTRL-debyyttinsä viime kesänä.

Kauan odotettu: Ennen kuin CTRL-levy myi platinaa ja päätyi kriitikkolistojen kärkipäähän, SZA:n tunnetuin saavutus oli Rihanna-feat tämän ANTI-levyn Consideration-kappaleella. Levyä seuranneen vuoden aikana osakkeet ovat olleet jatkuvassa nousussa. Viimeisin cv-merkintä on Kendrick Lamarin kanssa Black Panther -soundtrackille tehty All the Stars -hitti.

Tuleeko: SZA on varmasti Flow’n toivelistalla sen verran korkealla, että hänen saapumisensa on todennäköisempää kuin monen muun saman kokoluokan r&b-tähden – jos ei sitten Pori Jazz nappaa häntä ensin.

Video ei ole enää saatavilla

#14 Carly Rae Jepsen (uusi)

Kuka: Entinen Idols-kolmonen Kanadasta, joka päätyi tekemään näennäisen höttöä, mutta muotopuhtaudessaan täydellistä poppia.

Kauan odotettu: Hittien ystävät huomasivat, ettei Call Me Maybe olekaan kappale muiden joukossa. Pop-entusiastien rakkauden Jepsen voitti lopullisesti vuoden 2015 kaupallisesti epäonnistuneen Emotion-levyn jälkeen.

Tuleeko: Tähän mennessä Jepsen on tenyt vain kaksi omaa konserttia Euroopassa. Jos ja kun oikea Euroopan-kiertue joskus koittaa, on toivottavaa, että Suomesta löytyisi Jepsenille sopiva paikka. Jäähalleihin hänen suosionsa ei nykyisellään riitä, klubit tuntuvat niin ikään vaikeilta, ja festivaalien profiiliin häntä on vaikea mahduttaa tapauksesta riippuen suosio- tai profiilisyistä. Mitä jää jäljelle? Kulttuuritalo?

Video ei ole enää saatavilla

#13 The Magnetic Fields (+7)

Mikä: Newyorkilaisen Stephin Merrittin pitkäaikainen projekti, joka on viehtynyt pikimustaan sarkasmiin, traagiseen romantiikkaan, lelusoittimiin, megalomaanisiin levykokonaisuuksiin, helinään, surinaan, pärinään, milloin mihinkin.

Kauan odotettu: 69 Love Songs julkaistiin vuonna 1999, ja Merrittistä tuli etabloitu musiikkilehtinimi. Aiemmat levyt ovat vähintään yhtä erinomaista, mutta kuulopuheiden mukaan niiden löytäminen vaati vakavaa postimyynnin ja indien harrastamista läpi 1990-luvun. Viime vuonna Merritt julkaisi 50 Song Memoir -nimisen omaelämäkertatriplalevyn, jota hän kiersi esittämässä kokonaisuudessaan kahden illan mittaisina konserttispektaakkeleina.

Tuleeko: Epätodennäköistä, mutta aina sopii toivoa, kunhan istumakonsertti saadaan järjestettyä. Merritt kärsii hyperakusiasta ja on laiska kiertämään varsinkin Euroopassa – mutta on silti käynyt viimeisen kymmenen vuoden sisällä kolmesti Tukholmassa.

Video ei ole enää saatavilla

#12 Gorillaz (+7)

Mikä: Blurin Damon Albarnin ja parhaiten Tank Girlistä tunnetun sarjakuvataiteilijan Jamie Hewlettin kaksikymmentä vuotta sitten perustama virtuaalibändi, joka kaikkien yllätykseksi tuli jäädäkseen.

Kauan odotettu: Alusta alkaen. Gorillazin konserteista ovat puhuneet haltioitunein sanoin nekin, jotka eivät yhtyeen vaikutteita sieltä täältä kauhovasta hybridipopista niin välitäkään.

Tuleeko: Toivottavasti – tosin pätäkkää pitää lyödää pöytään tukuttain. Gorillaz täyttäisi Suomessa minkä tahansa jäähallin ja voisi olla lukuisien festivaalien pääesiintyjä Flow’sta Ruisrockiin ja Provinssista Pori Jazziin. Keväällä bändi kolusi Etelä-Amerikkaa Para- ja Uruguayta myöten.

Video ei ole enää saatavilla

#11 Nils Frahm (uusi)

Mikä: Saksalainen klassista pianonsoittoa ja elektronista musiikkia yhdistelevä nero, joka pyörii lavalle rahdattavien soitinten ja laitteiden ympärillä kuin lapsi karkkikaupassa.

Kauan odotettu: Vuoden 2013 kokoelmalevy Spaces summasi yhteen hiljalleen kertyneen maineen Frahmista upeana live-esiintyjänä, joka rakentaa kappaleensa vähäeleisesti ja kasvattaa ne kärsivällisesti kliimaksiinsa. Tänä vuonna julkaistu All Melody jatkaa samaa linjaa.

Tuleeko: Löytyykö riittävästi maksavaa kiinnostusta? Frahm olisi täydellinen kiinnitys Flow’lle tai Kulttuuritaloon, mutta promoottoreita varmasti mietityttää, onko Frahm Suomessa riittävän suuri nimi budjettiriskin kattamiseksi. Roudauskustannuksista ja livemaineesta johtuen Frahmin hintalappu ei liene kovin pieni.

Video ei ole enää saatavilla

#10 Boards of Canada (+68)

Mikä: Yksi mysteerisimmistä ellei mysteerisin elektronisen musiikin kokoonpano maailmassa. Vasta vuonna 2005 selvisi, että skottilaiskaksikko on biologista sukua keskenään – eli veljeksiä. Musiikki on upottavaa salatiedettä ja vangitsevaa magiaa.

Kauan odotettu: Music Has the Right to Children -mestariteoksesta (1998) lähtien.

Tuleeko: Vuoden 2013 paluulevy Tomorrow’s Harvest ja sen julkaisukampanja loivat odotuksia, että yhtye olisi tekemässä myös jonkinlaista keikkaa. Mutta ei. Boards of Canada ei ole vieläkään esiintynyt livenä vuoden 2001 jälkeen, eikä uutta musiikkiakaan ole ilmestynyt viiteen vuoteen muutamaa remixiä lukuun ottamatta.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Burial (uusi)

Mikä: Lontoolainen William Bevan, elektronisen musiikin pioneeri ja mysteeri.

Kauan odotettu: Teoriassa siitä lähtien, kun vuoden 2007 Untrue-levy keksi elektronisen musiikin uudelleen. Käytännössä on ollut selvää, ettei Burialiin kuulu keikkoja tai julkisuutta.

Tuleeko: Jos – ja valtava paino sanalla jos – Burial joskus muuttaa julkisuuslinjaansa, niin ihan mahdollista. Monin verroin merkittävämpi este on, ettei hän ylipäänsä ole koskaan edes vihjaillut keikkailevansa.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Solange (uusi)

Mikä: Beyoncén pikkusisko, joka on jo moneen kertaan osoittanut olevansa enemmän kuin vain Beyoncén pikkusisko.

Kauan odotettu: Vuoden 2012 Losing You -indiehitti loi lupaukset, vuoden 2016 A Seat at the Table -levy räjäytti pankit.

Tuleeko: Kertoimet Flow-festivaalien pääesiintyjäpaikoille vuosina 2019–2021 eivät ole erityisen korkeat. Liikkuvat osat ja aikataulut ovat toki asia erikseen.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Lorde (uusi)

Mikä: Uusiseelantilainen Ella Yelich-O’Connor, 21 vuotta, sukupolvensa ääni.

Kauan odotettu: Moni kuunteli vuoden 2013 Pure Heroine -levyä nyökytellen, mutta kukaan ei maininnut Lordea Flow-toiveitaan listatessa tai lähtenyt Eurooppaan tämän keikkojen perässä. Viime vuoden Melodraman jälkeen tilanne on ollut aivan toinen.

Tuleeko: Eiköhän lähivuosina. Lorde olisi luonteva buukkaus mille tahansa suomalaisfestivaalille – tai miksei vaikka Kulttuuritalollekin – ja tällä hetkellä juuri sopivan kokoinen artisti saapuakseen tänne.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Drake (uusi)

Mikä: Meemien mestari ja yksi internet-ajan rap-suuruuksista, joka tietää, millä millenniaalien Instagram-kuvatekstit saa täytettyä.

Kauan odotettu: Take Care -levy löi Draken suureen tietoisuuteen vuonna 2011, ja Hotline Blingin tietää jokainen vähänkin internetiä viime vuosina vilkuillut.

Tuleeko: ”Now I’m on the road, half a million for a show”, räppäsi Drake jo vuonna 2013. Hintalappu lienee noussut entisestään, ja Drakella riittää kysyntää Pohjois-Amerikassa niin, ettei hän joka vuosi Eurooppaan vaivaudu. Lähimpänä hän on käynyt Tukholmassa, viimeksi vuosi sitten keväällä. Jos Drake Suomeen tulee, se ei tapahdu ainakaan kolmeen vuoteen.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Ryuichi Sakamoto (uusi)

Mikä: Kokeellisen popin, elektronisen musiikin, elokuvamusiikin ja ambientin pioneeri, ”Japanin Kraftwerkin” eli Yellow Magic Orchestran perustajajäsen. 66-vuotias, joka on tehnyt yhteistyötä muun muassa David Bowien ja David Sylvianin, julkaisi viime vuonna erinomaisen async-albumin toivuttuaan kaulan alueen syövästä.

Kauan odotettu: Yellow Magic Orchestran, Thousand Knives -soolodebyytin (1978) ja viimeistään vuoden 1983 Merry Christmas, Mr. Lawrence -elokuvan (1983) myötä tietyissä piireissä jo vuosikymmentä. Ja uuden sukupolven taholta 2000-luvun alun Fennesz- ja Alva Noto -kollaboraatioista lähtien.

Tuleeko: Koputettakoon ensin puuta, mitä Sakamoton terveyteen tulee. Hänen edellisestä, sinfoniaorkesterin kanssa tehdystä Japanin-kiertueestaan on neljä vuotta. Sen jälkeen Sakamoto on esiintynyt vain kerran, viime vuoden toukokuussa Brasilian São Paulossa, japanilaisen kulttuurin edistämiskeskuksen Japan Housen avajaisissa. Euroopassa Sakamoto on käynyt viimeksi kesällä 2013, jolloin hän esiintyi Lontoossa Yoko Onon kuratoimalla Meltdown Festivalilla.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Sufjan Stevens (+1)

Mikä: Amerikkalainen indie-folk-popin lippispäinen supernero.

Kauan odotettu: Vuodesta 2003, kun Stevens julkaisi ”The Fifty States Projectin” aloittaneen albumin Michiganin ja etenkin vuoden 2005 jälkeisen Illinoisin jälkeen.

Tuleeko: Yritetty on, mutta hintalappu on kova. Toisaalta Nuorgamin vastaavalla toimittajalla on lippismiehen itsensä antama suullinen lupaus syksyltä 2016! Joten jos ei seuraavalla Euroopan-kiertueella nappaa, niin tiedätte keitä syyttää: keikkapromoottoreita.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Daft Punk (+6)

Mikä: Ranskalainen kypäräkaksikko, jolla on pahana tapana tehdä yksi musiikillinen vallankumous vuosikymmenessä.

Kauan odotettu: Homework-esikoisalbumin (1997) singlet Da Funk ja Around the World nousivat hitiksi vielä aikana, jolloin ”kaikki” näkivät televisiossa musiikkivideoita. Eli alusta asti hyvin laajasti.

Tuleeko: Ei mahdotonta, muttei todennäköistäkään. Daft Punk ei ole keikkaillut sitten Alive 2007 -kiertueen, ja jos duo ”tien päälle” vielä joskus lähtee, varmasti aivan jokainen maailman metropoleista ottaa heidät avosylin vastaan. ”Alive 2017” -kiertueesta liikkui runsaasti huhuja, mutta kaikki vihjailevat verkkosivustot, videotrailerit ja uutiset paljastuivat ankoiksi.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Beyoncé (+22)

Mikä: Queen Bey, pop-ikoni, feministi-ikoni, tyyli-ikoni.

Kauan odotettu: Vuodesta 2003 lähtien. Silloin Beyoncé siirtyi Destiny’s Childistä soolouralle ja julkaisi ensimmäisen singlensä Crazy in Loven.

Tuleeko: Aina saa toivoa, varsinkin, kun Olympiastadionin remontti saadaan valmiiksi. ‘Yoncen Euroopan-kiertueet eivät ole olleet mitenkään harvinaisia. Tänä kesänä Beyoncé kiertää Jay-Z:n kanssa ja esiintyy pitkin Itämeren reunamia Tukholmasta Varsovaan. Edellisestä eurokiertueesta on siitäkin vain kaksi vuotta.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Kate Bush (+10)

Mikä: Yksi popin suurimmista taiteilijoista. Ja yksi levyarvioiden väärinkäytetyimmistä referenssiartisteista.

Kauan odotettu: Wuthering Heights -single julkaistiin tammikuussa 1978. Siitä lähtien.

Tuleeko: Ei tule, koska ei lähtökohtaisesti keikkaile. Bushin esitykset Lontoon Hammersmith Apollossa elokuussa 2014 olivat valtava ihme, Euroopan-kiertue täyttä mahdottomuutta ja Suomen-konsertti vielä mahdotontakin mahdottomampi ajatus.

Video ei ole enää saatavilla

”Burialin Lontoo on päällisin puolin kylmä paikka, jossa sataa aina ja hylsyt kilahtavat märkään asfalttiin.”

William Bevanin musiikin kuvaama Lontoo ei ole aivan tarkalleen oikea, fyysinen Lontoo. Se on aamuöisen, ikivanhan metropolin idea.

”Sometimes you are trying to find yourself
And you run away always
And that’s what happened to me
I’ve chosen you disciple”

Burial, ristimänimeltään William Bevan, on etelälontoolainen muusikko. Elektronisen musiikin alalla hän on helposti yksi aikamme tärkeimmistä.

Minun korvissani Burialin musiikki on aina kuvannut Bevanin kotikaupunkia. Tämä Lontoo ei ole aivan tarkalleen oikea, fyysinen Lontoo. Se on aamuöisen, ikivanhan metropolin idea. Ehkäpä se voisi olla mikä tahansa sateinen, autio kaupunki suden hetkellä.

Kun nyt maantieteellisistä sijainneista puhutaan: Burialin kappaleita kuulee usein kuvattavan matkoina. En lähde rikkomaan muottia. Burialin kappaleet ovat usein matkoja vailla päämäärää, hortoilua halki surrealistiseksi muuttuneen, aavemaisen Lontoon.

Rival Dealerissa ollaan kuitenkin selvästi menossa jonnekin. Se on yksi Burialin aggressiivisimmista kappaleista. Kiertävät melodiat ja heleät naisäänet vain korostavat biitissä sykkivää välivallan uhkaa. Vuotaako joku tänä yönä verta? Toisaalta vauhdikas kappale voisi olla Bevanin tribuutti rave-kulttuurille.

Yli kymmenminuuttista kappaletta rytmittävät kiinnostavalla tavalla tauot, joissa biitti hiljenee ja tekee tilaa kolkolle äänimaisemalle ja puhesampleille. Mitään euforista nostatusta lupaavia taukoja nämä eivät tosin ole. Saapuiko metro pysäkille? Pysähtyykö auto tässä liikennevaloihin?

Kappaleen päättää usean minuutin melankolinen, eteerinen ambient-leijunta. Katharsis. Tuntuu kuin lennettäisiin korkealla kaupungin yläpuolella, josta katsottuna öisen Lontoon valot muistuttavat tähtiä. Bevan itse on kommentoinut Rival Dealer -EP:n kappaleiden kertovan oman identiteetin löytämisestä, sen hyväksymisestä, ja rohkeudesta olla oma itsensä.

”This is who I am
I’m gonna love you more than anyone
I’m gonna love you more than anyone”

Burialin Lontoo on päällisin puolin kylmä paikka, jossa sataa aina ja hylsyt kilahtavat märkään asfalttiin.

Silti kappaleissa on lämpöä. Sytkärin ja pistoolin kolkon naksahduksen seurana on pölyisen vinyylin hellä rahina. Lontoossahan kaiken alta löytyy jotain vähintään vanhaa, ellei muinaista, jos vähän rapsuttaa. Tosin Rival Dealerissa pehmeät rahinatkin särkyvät usein noise-musiikkia muistuttavaksi meteliksi.

Lontoo on hankala rakastaja. Se on kostea, usein koppava, logistisesti hirvittävä. Se on kaupunki täynnä sateen kastelemia kummituksia.

Silti rakastan Lontoota. Se on myös kerroskakku kiehtovaa historiaa. Se on sarja pieniä kyliä, joissa ihminen voi kulkea ja elää kuin pienessä kylässä ja kiintyä mureneviin kadunkulmiin ja ryhmyisiin puihin. Se on nuhjuisten, ikivanhojen pubien varjoisia nurkkia, jonne voi piiloutua hyvän kirjan kanssa, kuuntelemaan vaikkapa Burialia. Monet noista pubeista ovat aidosti antiikkisia ja tuntuvat muistavan jopa ne päivät, kun kuningatar Viktoria hallitsi imperiumiaan. Märät aaveet kertovat kiehtovia tarinoita, kunhan niiden jatkuvaan läsnäoloon tottuu.

Se on sulatusuuni siirtolaisia maapallon jokaisesta kolkasta. Burial ammentaa tämän kerroksellisen Lontoon monikulttuurisesta äänimaisemasta. Taustalta löytyy muun muassa jamaikalaissiirtolaisten dub, Pohjois-Englannin työläispiirien ilmiö northern soul ja tietysti kaupungin rikas elektronisen musiikin perintö, rave-kulttuuri ja omaperäinen grime-soundi.

”This is the best way to go
At night, you can see the city lights brighter than ever
And stars and constellations
And it’s breathtaking”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Tarina Burial-puusta

Lopuksi henkilökohtainen anekdootti. Se on minusta vähän hölmö, mutta Nuorgamin toimituksen torikokous vaati sen mukaan.

Itä-Lontoon London Fields -puistossa sijaitsee puu, jonka juurelle minulla oli tapana Lontoossa asuessani mennä kesäiltaisin lukemaan kirjaa, katselemaan ruohokentälle grillaamaan saapunutta monikulttuurista väkijoukkoa ja kuuntelemaan musiikkia. Tuohon aikaan koko kaupunki sykki dubstepin tahtiin.

Se oli ihan oma puuni, jonka juurella aina istuin. Saatoin kertoa avopuolisolleni meneväni nyt sinne puulleni, ja hän tiesi mistä minut löytäisi. Se puu oli tarkalleen pyllylleni suunniteltu.

Puun juurella oli mahtavaa kuunnella Burialia, kun auringon viimeiset säteet siivilöityivät grillien savun läpi, kuin höyrylaivan savuun katoava ilta-aurinko J.M.W. Turnerin maalauksessa, ja ilmassa leijuivat tuoksut Karibialta Intiaan.

Kuulokkeitteni musiikki sekoittui ihmisten hälinään, ja niin naiivia kuin se onkin, uskon, että Lontoossa on jokaiselle oma puunsa, joka on suunniteltu kunkin takamukselle, aivan kuten oma Burial-puuni.

Teemu Kivikankaan Burial-puu! Jos käyt Lontoossa, kuvautathan itsesi Burial-puun juurella Burialia kuunnellen!

Burial. Ehkä.

”my names will bevan, im from south london…”

”Holdin’ you
Couldn’t be alone
Couldn’t be alone
Couldn’t be alone
Lovin’ you
Couldn’t be alone
Couldn’t be alone
Couldn’t be alone
Kissin’ you”

Elokuussa 2008 Burialin Myspace-sivulle ilmestyi viesti, joka ainakin hetkeksi pysäytti ”dubstepin Banksyn” henkilöllisyyden ympärillä pyörineen huhumyllyn.

Kiinnostus vanhan koulun junglesta ja UK garagesta inspiraationsa ammentanutta Burialia kohtaan oli kasvanut huippuunsa viimeistään, kun vuoden 2008 Mercury-palkintoehdokkaat julkistettiin. Pian Burialin vuotta aikaisemmin julkaistusta Untrue-albumista povattiin voittajasuosikkia yli Radioheadin In Rainbowsin, Robert Plant & Alison Kraussin Raising Sandin ja voiton lopulta napanneen Elbow’n The Seldom Seen Kidin.

Spekuloinnin käydessä kiivaimmillaan oltiin tyhjiötä nimeltä Burial täyttämässä muun muassa sellaisilla nimillä kuin Kode9, The Bug, Aphex Twin ja jopa Fatboy Slim.

Kun totuus lopulta tuli ilmi, oli paljastus melkoinen antikliimaksi. Burial olikin joku Will Bevan -niminen nevahööd-jannu etelä-Lontoosta, joka halusi vain tehdä biisejä ja pelata pleikkaria rauhassa.

Vaikka Burial lopulta kertoi maailmalle nimensä, ei hän oikeastaan paljastanut itsestään juuri mitään. Mitä merkitsee nimi Will Bevan, jos kukaan ei tiedä kuka Will Bevan on?

Etäisyys, jonka Burial jättää persoonansa ja yleisön väliin pitäytymällä visusti omissa oloissaan, on myös läsnä hänen musiikissaan. Se on kuin sankka sumuvalli lähettäjän ja vastaanottajan välissä, joka estää saamasta kunnollista otetta tekijän tarkoitusperistä.

Archangelilla tämä epämääräisyys manifestoituu selkeimmin lyriikoiden kohdalla. Kotoaan kauas eksyneiden vokaalisamplejen viesti on kuultu lukemattomilla eri tavoilla, ”couldn’t be alonesta” ”good at being aloneen” ja ”let it be aloneen”. Virallista tulkintaa ei kai ole.

Archangel on tunnelmaltaan aavemaisen haikea kappale, jossa kaikuvat vihlova lontoolainen tihkusade ja tyhjyyttään kumisevat tehdashallit. Kaiken alla jauhaa napakka ja rönsyilevä UK garage -poljento, vaimean tehdaskoneen lailla hurisevan basson kannatellessa reverb-ämpärissä liotettua jousimattoa.

2000-luvun pophelmeksi Archangelin kuitenkin nostaa sen ylivoimaisen tarttuva vokaalikoukku. Burial vääntää Ray J:n One Wish -kappaleesta poimimansa R&B-sametin solmuille ja rakentaa siitä oman ensiluokkaisen sitkeän korvamatonsa.

Se kaivautuu syvälle pääkoppaan ja jää sinne kummittelemaan, kuuli lyriikat sitten miten päin tahansa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Burialilta äänestettiin myös kappaletta Distant Lights.

Tämä mies teki The Wiren mielestä viime vuoden parhaan levyn.

Tämän hetken kiinnostavimpia levy-yhtiöitä käsittelevän minisarjan toisessa osassa kuuntelemme, miltä kekseliäin ja tulevaisuuteen katsovin konemusiikki kuulostaa vuonna 2012.

Hippos in Tanks

MIKÄ

William S. Burroughsin ja Jack Kerouacin novellin mukaan nimetty losilaislafka on enemmän kiinni ajassaan kuin mikään muu levy-yhtiö tällä hetkellä. Samaan aikaan, kun musiikki tuijottaa menneisyyteen, Hippos in Tanksin suunta on täysin päinvastainen. Lafkalta tipahtelee ennenkuulumattomista elementeistä rakentuvaa ja informaatio-zeitgeistin tiedostavaa konemusiikkia, jota ei oltaisi voitu tehdä koskaan muulloin kuin vuonna 2012. Hippos in Tanksin edelläkävijyys tajutaan todennäköisesti vasta muutaman vuoden kuluttua laajemmin.

MITÄ

James Ferraro, Nguzunguzu, Hype Williams, Sleep ∞ Over.

KUUNTELE AINAKIN NÄMÄ

d’Eon: LP (2012)
Himalajalainen luostari sai Chris d’Eonin luomaan yhden vuoden vaikuttavimmista albumeista. Musiikillisia referensseja täyteenahdettu levy liittelee 1990-luvun r&b:n karkkimelodioita rumpukonesäksätykseen ja IDM:ään. Jotta touhu olisi riittävän korkealentoista, albumi käsittelee enkeli Gabrielin ilmestymistä Muhammedille tietokoneaikaan sovellettuna. Internet-new-agen ja fyysisen ja digitaalisen välisen dualismin seasta löytyy modernin ihmisen suurin pelko: ”I don’t want to be swallowed by the internet.”

Autre ne Veut: The Body EP (2011)
Sananmukaisesti hypnagogisuus viittaa nukahtamisen ja hereilläolon väliseen tilaan. The Wiren David Keenan toi termin musiikin yhteyteen vuonna 2009 ja viittasi siihen, kuinka lapsuuden pop- ja mainoskulttuurin aiheuttamat alitajuiset äänitahrat heijastuvat tehdyssä musiikissa. Siinä missä Ariel Pinkin muistikuvissa soi 1970-luvun radiorock ja AOR, henkilöllisyyttään suojelevan brooklynilaisen Autre ne Veutin tajunta on ikuisesti 1980- ja 1990-lukujen r&b:n ja radiosoulin kyllästämällä  taajuudella.

KULTTUURITEKO

James Ferraron viime vuonna julkaistu Far Side Virtual -albumi on noteerattu 2010-lukulaisen internetin inspiroiman hypermodernin konemusiikin kulmakiveksi. iPad-kantinen ja -teemainen albumi on jinglekollaasi, joka halvassa digitaalisuudessaan muistuttaa 640×480-kokoisisten putkinäyttöjen VGA-kuvasta, Windows95:stä, The New Aestheticin visuaalisesta kuvastosta ja niistä ironisista screenshoteista, jotka liität Facebook-tilisi coverphotoksi. Jäljelle jää kysymys: neroutta vai typeryyttä? The Wire -lehti oli ensimmäisen puolella ja valitsi Far Side Virtualin viime vuoden levykseen. Samoin Simon Reynolds intoutui vertaamaan Ferraron ”hypermusiikkia” Retromania-kirjassaan filosofi ja mediakriitikko Jean Baudrillardin ajatuksiin.

#1: James Ferraron musiikkia ei tarvitse kuvailla kappaleen nimeä enempää: Starbucks, Dr. Seussism, and while Your Mac Is Sleeping, silvuplee.

#2: Autre ne Veutin hypnagogian syvyydestä kertoo, että ainakaan minä en keksi onko Sweetheart samplattu 1980-luvulta vai muusikon oma tekele. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Hyperdub

MIKÄ

Kode9:n vuonna 2004 perustama lontoolaisyhtiö Hyperdub oli määräävimmässä osassa, kun dubstepistä muotoutui yksi ensikymmenluvun vaikutusvaltaisimmista genreistä. Ropisevasta rytmiikasta johdettiin niin brostep-buumi kuin post-etuliitteen saaneet dubsteppaajat, jotka loivat 2010-luvun kokeellisen konemusiikin ydinmehut. Nyt Hyperdub on laajentanut ilmaisuaan myös dubstepin ulkopuolelle ja ansaitsee paikkansa tällä listalla julkaisemalla Laurel Halon ja Dean Copelandin & Inga Bluntin kaltaisia artisteja.

MITÄ

Burial, Mala, Darkstar, Kode9, The Bug.

KUUNTELE AINAKIN NÄMÄ

Laurel Halo: Quarantine (2012)
Hippos in Tanksille kaksi ep:tä julkaisseen Laurel Halon debyyttitäyspitkällä soivat rikkinäiset popmelodiat, vääristyneet rytmit ja solmuun menneet nollat ja ykköset. Lopputulos on kuin Björkin ja Fenneszin lapseen olisi mennyt sikiövaiheessa tietokonevirus.

Dean Copeland & Inga Blunt: Black Is Beautiful (2012)
Myös Hype Williams -nimellä tunnetun kaksikon tuorein levy on dub-rytmistä digitaaliklaustrofobiaa, loputtomia sämplejä ja merkityksiä pakenevia äänifragmentteja. Eli toisin sanoen kaikkea sitä, mitä uraauurtava popmusiikki on vuonna 2012.

KULTTUURITEKO

Burialin Untrue (2008) on albumi, jonka tulisi sijoittua kaikilla 2000-luvun tärkeimpien levyjen listoilla vähintään top3:een, vaikka levy taitaa yhä olla liian undergroundia rokkilehtien mallilukijoille. William Bevanin epäsäännöllisillä rytmeillään hukuttanut citymelankolia innosti musiikkitoimittajat runoilemaan ja loi soonisen pohjakiven kymmenille viime vuosien merkkiartisteille The xx:stä ja James Blakesta The Weekndin ja Draken kaltaisiin uuden ajan r&b-tähtiin.

#1: Viime kevään Kindred-ep:llä Burialin metropoli soi entistäkin synkempänä.

#2: Vaikka dubstepista tai post-dubstepista on aivan turha puhua, Laurel Halon Carcass-kappale on esimerkki Burialin vaikutusvallasta nykymusiikissa. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Sarjan kolmas osa ilmestyy huomenna.

Hyperdub

84 Uutta albumia pitää vieläkin odotella. Kindred-nimisen EP:n saapuminen ei ainakaan laannuta Burial-fanien kiimaa, sillä se on melkoinen harppaus viime vuoden mainiosta Street Halosta ylöspäin. Tyyli muuttuu julkaisu julkaisulta kiireisemmäksi, kunnianhimoisemmaksi ja avarammaksi – jos modernin klassikon aseman kehitellyt Untrue oli selkeästi sisäänpäinkääntynyt kuuntelukokemus aamuyön yksinäisiin hetkiin, niin Kindred kuulostaa enemmänkin valtavalta sadekuurolta, joka herättää siitä. Nimikkokappale ja Ashtray Wasp venyvät yli kymmenen minuutin laajakangas-esityksiksi artistin kasvavasta kyvystä tuottaa säkenöiviä, kuuntelijan veden pinnan alle tuudittavia pienoisplaneettoja. Odotukset kolmatta albumia kohtaan nousivat juuri melkoisesti, mutta tässä vaiheessa Burial kehittää tyyliään sellaista tahtia, että sen äänimaailmasta on vielä vaikea sanoa paljoakaan. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Disappears – Pre Language

Kranky

81 Sonic Youthin hajoaminen ei ollut välttämättä huono asia. Sekä Thurston Mooren viimevuotinen Benediction että Lee Ranaldon viime viikolla julkaistu Between the Times & the Tides ovat erinomaisia albumeja, eikä Steve Shelleyn rumputyöskentelyyn luottavan Disappearsin kolmas studioalbumikaan ole vailla ansiota. Ensimmäisen kymmenen minuutin ajan Pre Language on suunnilleen maailman paras albumi: Disappearsin tapa yhdistellä krautia, raskasta postpunk-jytää ja shoegazen tekstuureja on täydellisimmällään albumin avauskolmikolla Replicate–Pre Language–Hibernation Sickness, jolla jenkkikvartetti yltää jopa Kotkan kaivattujen mestarien Sergion tasolle. Motonisesti takovan Replicaten instrumentaalikertosäkeessä irti pääsevistä kitarariffeistä ja rumpufilleistä esimerkiksi joku Black Rebel Motorcycle Club maksaisi vaatimattoman omaisuutensa. Disappearsilla ei ole kuitenkaan tarjota mitään muuta, ja levyn jälkimmäiset kolmannekset ovat enemmän tai vähemmän sitä samaa, hiukan vähemmän vaikuttavasti toteutettuna. Tyylitaju yhtyeellä ei kuitenkaan petä missään vaiheessa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Field Music – Plumb

Memphis Industries

79 Tynesiden popparit tarjoavat neljännellä levyllään jotain hieman erilaista. Plumbin selkein esikuva on The Beatlesin Abbey Roadin b-puolen pitkä, kollaasimainen teos, jossa kappaleet sulautuvat toisiinsa luoden pidemmän yksittäisteoksen täynnä nyansseja. Tämä on tietenkin kehu: levy on tässä mielessä yhtyeen kunnianhimoisin kokonaisuus – ja paradoksaalisesti melko pienistä paloista tehty. Onneksi vuoden 2010 nimikkolevyn pituus ei toistu: yhtään 35 minuuttia pidempi keitos voisi muuttua puuduttavaksi, ja ensimmäiset kuuntelut voivat tuottaa hankaluuksia keskittymiskyvylle. Mutta yksittäiset kappaleet voidaan onnistuneesti kuulla myös kokonaisuuden ulkopuolella. Näistä Hide and Seek to Heartache ja You and I nousevat korkeimmalle. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Jaakko Laitinen ja Väärä raha – Yö Rovaniemellä

Helmi Levyt

85 Nyt mennään eikä meinata. Mitä useamman kuuntelun Jaakko Laitisen ja Väärän Rahan balkanilaista sävelmaailmaa ja rytmiikkaa suomalaiseen iskelmäperinteeseen yhdistelevälle torvikarnevaalille suo, sitä paremmalta se kuulostaa. Laulujen aiheet ovat tyylilajiin kuuluvasti melankolisia, paatoksellisia, ja nostalgisesti kulkurireissuja tai lemmenoikkuja ruotivia. Ja mikäs siinä, Laitinen osaa nimittäin kirjoittaa yksinkertaisuudessaan mainioita kertomuksia, ja Väärän rahan musiikillinen anti on ilahduttavan rikasta. Yhtye ei sorru pelkästään tykittämään nopeita balkan-ralleja, vaikka erinomaisia sellaisia (Maltashan, Tanssi tanssi!) levyltä löytyykin. Ajoittain Jaakko Laitisen laulanta soi hieman hatarasti, mutta yksittäisissä kappaleissa (Äiti kulta, On kuuma) se on erittäin vahvaa notkahdellessaan surumielisyydestä intohimoon. Eikä Väärän rahan musisointikaan ole ehkä sitä tarkinta kotimaisen musiikin kentällä, mutta juuri tästä ailahtelevasta maanläheisyydestä ja luonnollisuudesta syntyy koko levyä kantava sympaattinen tunnelma. Tämä ei ole kiiltokuvamusiikkia, vaan tanssilavojen värivalojen alla kesäyössä hikoilevien miesten syvimpiä tuntoja ja kylänraitilta kerättyjen kolhujen kertausta, josta ei puutu huumoria, rakkautta ja tekemisen iloa. Viina virtaa, torvet soivat ja kaikki on kovin kaihoisaa. Tällaisen ilmaisun kanssa on aina se riski, että kliseet kääntyvät itseään vastaan ja liiallinen tuttuus tekee koko paketista yllätyksettömän. Jaakko Laitinen ja Väärä Raha tekee kuitenkin lähes kaiken tällä levyllä oikein, ja lopputuloksena on hilpeä, hersyvä ja ajoittain jopa liikuttava levy, jota ei voi kuin ylistää. Parasta aikoihin! (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Antero Lindgren – Mother

Eino

79 Kymmenen pisteen parran kasvattaneen Antero Lindgrenin esikoisalbumi on herättänyt ansaittua huomiota. Seitsemän vuotta muotoaan ottanut albumi on pelkistetty, 1980-luvun lopun melankolisen aikuispopin (Black, The Crowded House, jopa Tanita Tikaram) tummankuulaita äänimaisemia viitteellisiin gootti- ja countrysävyihin yhdistävä pikkuhelmi, jonka vahvuudet ovat selkeässä ja yhtenäisessä äänimaailmassa (Lindgrenin bändissä soittavat Topi Saha sekä Siinain Risto Joensuu ja Matti Ahopelto) sekä Lindgrenin vahvassa, karismaattisessa äänessä. Rosoisessa mutta näkemyksellisessä kotikutoisuudessaan Mother tuo mieleen John Fruscianten 2000-luvun alun erinomaiset sooloalbumit To Record Only Water for Ten Daysin (2001) ja Shadows Collide With Peoplen (2004). Aivan ”Frusin” vereslihaisuuteen Lindgren ei – ainakaan vielä – ymmärrettävästi yllä, mutta parhaimmillaan (Louise, Darkside) Motherin soidessa on hyvin vaikea uskoa kuuntelevansa suomalaisen lauluntekijän esikoisalbumia. Jos ajatus Angelo Badalamentin tuottamasta grungeballadi-teemalevystä on koskaan käynyt mielessäsi, Mother on pakkohankinta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Nite Jewel – One Second of Love

Secretly Canadian

80 Ramona Gonzalez hioi seuraajaa kiitetylle Good Evening -esikoiselleen peräti neljä vuotta. Kalifornialaisen vision vahvuudesta kertoo, että vaikka tuossa ajassa elektronisen popmusiikin trendisykli on ehtinyt pyörähtää kerran jos toisenkin, One Second of Love ei kuulosta tippaakaan vanhentuneelta. Päinvastoin, albumi kuulostaa jollain vaikeasti määriteltävällä tavalla uudelta ja erilaiselta. Onkin luontevampaa ajatella Gonzalezin olevan Ariel Pinkin ja Julia Holterin kaltaisten makuuhuonenerojen kuin vaikkapa Goldfrappin tai Annien hengenheimolainen, vaikka One Second of Love tiukasti tanssilattialle tähtääkin. Jo Nuorgamin vuoden 2011 parhaiden kappaleiden listalla noteeratun albumin nimikappaleen lisäksi tyylikkäästä kokonaisuudesta nousevat esiin Scritti Polittin nautiskelevasta dub-funkista muistuttava She’s Always Watching You ja Everything But the Girlin maitokahvifolkia jazzahtaviin neo-soul-fiiliksiin yhdistelevä Mind & Eyes. Jotenkin tuntuu, että ajan mittaan levyn biisikymmeniköstä saattaa kuoriutua muitakin pikkuklassikoita. Nyt levyyn tulee kuitenkin vielä suhtauduttua hämmentyneellä kunnioituksella. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Northern Governors – This Is The Northern Governors

Blue Note

77 Soulin, funkin ja afrobeatin maailmoissa seikkailevan The Northern Governorsin esikoislevy on laatutyötä, joka lunastaa kaikki superkokoonpanoksikin kutsuttuun yhtyeeseen liitetyt odotukset. Bändin riveissä vaikuttaa tukku kotimaisen soul- ja jazzkentän kuuluisuuksia. Yhtyettä johtaa trumpetisti-laulaja Jorma Louhivuori, jonka rinnalla kuullaan muun muassa kosketinsoittaja-laulaja Tuomo Prättälää, kitaristi Petteri Sariolaa ja tämän veljen, Jyri Sariolan rummutusta. Hitaasti alkavan mutta biisi biisiltä monipuolisemmaksi yltyvän albumin kappalevalikoimassa näkyy vaikutteiden laaja kirjo, eikä bändi peittele musiikillisia esikuviaan. Albumin kolmas raita Hela Huti on nimeään myöten kunnianosoitus afrobeatin mestarille, ja myös levyn kansilehdissä kiitellään eri musiikkilajien maestroja Frank Zappasta Princen kautta James Browniin. Omituista kyllä, levyn parhaat kappaleet ovat juuri näiden esikuvien jalanjäljissä kulkevia teoksia, joiden kohdalla pastissimaisuus ei haittaa, sillä meno on sen verran rytmikästä ja svengaavaa. Esimerkiksi Bootsy Collinsin ja Curtis Mayfieldin mieleen tuova What Is IF to You, Sweety? ja neo soul -soundin kanssa flirttaileva When You Came in to My Life ovat taidonnäytteitä, joita harvoin kuulee näillä leveysasteilla. Ehkä NTG:n olisikin kannattanut laittaa kansissakin kiiteltyjen D’Angelon tai The Rootsin levyt vielä kertaalleen kuunteluun levyä tehdessä, sillä bändin biisimateriaalin heikkous on tietty takuuvarmuus ja yllätyksettömyys, jota voisi jopa kutsua sisäsiisteydeksi. Pieni annos näiltä esikuvilta otettua raakuutta ja vimmaa, tai sanoituksiin ladattua härskiyttä olisi antanut tälle levylle sen loppusilauksen, joka tekee joistain levyistä mestariteoksia. Voi olla, että The Northern Governorsista jalostuu vielä maamme kovin mustan rytmimusiikin yhtye, varsinkin jos sanoituspuoleen panostetaan jatkossa enemmän. (Juuso Janhunen)

We Are Augustines – Rise Ye Sunken Ships

Oxcart Records

80 Pari vuotta erinomaisen Anytown Graffiti -debyyttialbuminsa (2007) ilmestymisen jälkeen muun muassa The Nationalin kaveribändinä huomiota saanut Pela lopetti levy-yhtiö- ja bändikemiasotkujen takia toimintansa. Samalla bändin pitkään valmisteltu kakkosalbumi jäi keskeneräiseksi. Lopulta kitaristi-laulaja Billy McCarthy ja basisti Eric Sanderson päättivät jatkaa siitä mihin äänitykset olivat Pelan kanssa tyssänneet. We Are Augustinesin debyytti on rakennettu kesken jääneen albumiraakileen perustuksille. Vaikeuksien kautta voittoon -tyyppinen taustatarina on kaikin puolin kunnossa, varsinkin kun ottaa huomioon, että albumin kehyskertomus kietoutuu McCarthyn itsemurhan tehneen veljen vaiheisiin. Mikä näiden tarinoiden merkitys on kuuntelijalle, sen arvioikoon jokainen itse. Joka tapauksessa Rise Ye Sunken Ships on hyvin tunteikas ja optimistinen levy, eikä vähiten McCarthyn kiihkeän ja persoonallisen lauluäänen vuoksi. Dave Newfeldin (mm. Broken Social Scene) tuottamalla albumilla McCarthy ja Sanderson eivät tee irtiottoa Pelan tuotannosta, mutta varovaista pyrkimystä ilmaisun laajentamiseen on havaittavissa. Puhaltimet ja akustiset kitarat tuovat sopivasti vaihtelua tukevan kitararockin keskelle, kuten hieno Strange Days tai albumin päättävä vaskihehkutus The Instrumental osoittavat. Muutenkin yhtye on parhaimmillaan silloin, kun sovituksissa on jätetty kaikille soittimille enemmän aikaa ja tilaa. Pienehköstä tasapaksuudestaan huolimatta Rise Ye Sunken Ships on mukava tuttavuus, joka muistuttaa enemmän edellisen vuosikymmenen indierockista kuin epämääräisen genren viimeisimmistä villityksistä. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Xiu Xiu – Always

Bella Union

54 Heipä hei Jamie Stewart… ei, nyt ei ole aika tuon partaveitsen heiluttelulle. Katsotaanpa mitä olet tällä kertaa saanut aikaan. Voitko olla huutamatta edes hetken? Hienoa, istuhan alas hetkeksi. Katsotaanpa. Beauty Towne ja Gul Mudin kertailevat vapaamuotoisesti aiempia teemoja: Fabulous Musclesin Clowne Townea ja Support Our Troops (OH) -kappaletta, mutta heikommalla menestyksellä. I Luv Abortion kääntää vähemmän armeliaat korvat pois debyyttilevy Knife Playn tunnekakofoniasta. Hi, Honey Suckle ja Joey’s Song nousisivat ajatuksena kiehtovalle ”20 suosikkia: Xiu Xiu” -kokoelmalle. Hankaluutena on se, että tuntuu kuin tämän kaltaisia levyjä löytyisi Xiu Xiun tuotannosta useita – ja myös parempina versioina. Koetaan kummallinen hetki, jolloin yhtyeeseen voi suhtautua muutenkin kuin fanaattisella rakkaudella tai vihalla. Nyt voi todeta, että onhan sillä hetkensä. Alwaysilla niitä hetkiä on turhan harvassa. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 113 Peaking Lights – All the Sun Shines

Kolmenkymmenen asteen helteet ja väkivaltainen auringonpaiste olivat viime kesänä lähinnä uuvuttavia, mutta onneksi nestehukkaa saattoi paeta isojen huivien, aurinkolasien ja Peaking Lightsin suojaan. Wisconsinilaisyhtyeen anesteettinen dubpsykedelia muuttuu helposti kieppuvaksi taustatapetiksi, mutta siihen on helppo upota myös hyytävän talven kolottaessa luita. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 112 Wire – Red Barked Trees

Taidepunkin suurmestarit yllättivät viime vuoden alussa julkaisemalla yhden uransa parhaista albumeista. Tapojensa mukaisesti Wire teki levyn päättäneellä melkein-nimikappaleella hypyn tuntemattomaan. Kolmijakoinen, akustisten kitaroiden dominoima laulu on elegia tuhoutuvalle luonnolle, eikä sen viattomalle herkkyydelle löydy verrokkia konkariyhtyeen tuotannosta. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 111 Beastie Boys – Too Many Rappers

Beastie Boys palasi tänä vuonna hurjan kovalla uutuuslevyllä. Sen ehdoton kohokohta on jo parisen vuotta sitten nettiin vuotanut Too Many Rappers. Levyllä vieraileva Nas ei heitä kaikkein ikimuistoisinta läppää mutta se ei haittaa, kun riimejä putoilee neljän räppärin toimesta puolelta ja toiselta. On and on ’til the crack of dawn, until the year 3000 and beyond! (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 110 Noel Gallagher’s High Flying Birds – AKA… What a Life!

”I’m gonna take that tiger outside for a ride.” Hieno lause vanhemman Gallagherin kryptisessä lyyrisessä virrassa. Siinä tiivistyy kaikki se keski-ikäisen haikailu villin Hacienda-nuoruuden perään, uhmaileva aikomus palata siihen vielä yhdeksi illaksi, mistä tässä samaan aikaan ylevässä ja tanssittavassa instant-klassikossa on kyse. On eletty, ja millainen elämä! (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 109 Gil Scott-Heron vs. Jamie XX – NY Is Killing Me

Hyvä kuolema on vaikea kuvitella. Meillä kaikilla on liioiteltu kuva omasta sankarillisesta potentiaalistamme Kuoleman edessä. Tai jos ei muuta, niin toiveita. Hyvä kuolema voisi kuulostaa tältä. Tai edes ne rauhan hetket, jotka sitä edeltävät. Ehkä se eksistentialistinen kauhu saisi raivattua itselleen tilaa viimeisellä ikuisuuden kestävällä nanosekunnilla. Ehkä. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 108 Lassi Valtonen – Kerran ollaan nuoria

Lassi Valtonen on erikoishahmo. Hänen käytöksensä vaikuttaa töykeältä ja lavalla Lassi ei osaa olla luontevasti sitten millään. Mutta kun tämä puustapudonnut nuori mies laulaa, voi perkele miten komeasti hän sen tekee! Ja kun Poutahaukoista tunnettu Marko Haavisto lahjoitti Lassin levylle juuri hänen suuhunsa sopivan huippukappaleen, ei mikään voi mennä pieleen. (Tomi Palsa)

Lassi Valtonen – puusta pudonnut.

Kuuntele Kerran ollaan nuoria Spotifyn kautta tästä.

# 107 Maria Minerva – 10 Little Rock Chix Listening to Neu!

Villein ja viilein noise/electrosonicyouth/anti-disco chic(k) tulee juuri nyt Virosta. Maria Minerva on kuin syväjäähauteestaan sulatettu Malaria! Mustahuulisen, totisen ja paskanharmaan DDR:n sijaan Minervan musiikissa kaikuu pankkiirien raiskaama, kiiltävä ja ränsistynyt, aamuviideltä korkkareissa nilkat mutkalla hoipertava Tallinna. Pian kaikki kuulostaa tältä. (Tapio Reinekoski)

Maria Mineva julkaisi viime vuoden aikana peräti kaksi albumi ja kaksi ep-levyä.

Kuuntele 10 Little Rock Chix Listening to Neu! Spotifyn kautta tästä.

# 106 Bright Eyes – Jejune Stars

The People’s Keyn jokaisessa kappaleessa piilee viisautta. Ei yksittäisiä nokkelia ajatuksia vaan täysivaltaista viisautta. Jejune Stars on selviytymistarina pienoiskoossa olematta tuomitseva, lässyttävä tai kiusallinen. Ennen kaikkea laulu on lohdullinen ja voimakas. Vaikuttaa kieltämättä lässyltä, mutta kuuntele biisi itse, jos epäilyttää. Kuuntele ja viisastu. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 105 Veronica Falls – Bad Feeling

Veronica Fallsin debyytti on vuoden indiepop-levy niille, jotka haluavat nauttia elämänsä ja musiikkinsa ylidramaattisena syöksykierteestä toiseen johtavien kohtausten sarjana. Kitarat helisevät C86-filterin läpi suodatettuja mollisointuja, joiden tahtiin voi silti tanssia pallomekko liehuen. Niin autenttista ja söpöä angstia, ettei siitä voi olla hullaantumatta! (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 104 Burial – Street Halo

Samannimisen ep:n avaava Street Halo kummittelee kuin viimeinen muistikuva eilisyön klubista. Krapulaverhon takainen tasainen jyske sekoittuu päänsärkyyn. Epäinhimilliseksi efektoitu dubstepbotin ääni ei tyynnytä, pelottelee vain. Kun musiikki vähitellen kaikuu pois, huomaa seisovansakin sateessa, pimeässä ja tuntemattomalla kadulla. Kello on puoli kuusi aamulla. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 103 Future Islands – Close to None

Toissa vuonna Twin Shadow’n Forget-levyyn ihastuneet saattoivat vuonna 2011 lääkitä musiikillisia vieroitusoireitaan baltimorelaisen Future Islandsin On the Water -albumilla. Sen kirkkaimpana tähtenä kimaltelee Close to None, oivallisen jakomielinen popkappale, jonka alkupuolen vellovasta ambient-merestä nousee lopulta määrätietoisesti tamppaava indiediskohirviö. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 102 EMA – California

Vuoden erolevyistä itsensä pahimmalle vereslihalle raapi EMAn Past Life Martyred Saints. Sen houreinen kliimaksi California lievittää paniikkikohtausta kodeiiniövereillä, leikkaa kallon halki ja tökkii aivojen puhekeskusta haarukalla. Tiedottomuudessa välitetyt ärsykkeet pulppuavat vuoden intensiivisintä tajunnanvirtaa ja maanisimpia fraaseja kitaradronepedillä. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 209 Snoop Dogg – Sweat (Snoop Dogg vs. David Guetta)

Guettan Midaksen kosketus on alkaneella vuosikymmenellä vaikuttanut toistaiseksi erehtymättömältä. Snoopin katalogin tylsempään päähän sijoittuva raita muuttui ruman ranskalaisen käsissä kimaltavaksi tanssilattioiden jalokiveksi, jolla voi myös testata kuulokkeidensa bassonsietokyvyn. Harva remix kääntää alkuperäisen biisin hittimittaria näin reippaasti ylöspäin! (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 208 Twin Sister – Bad Street

Twin Sisterin Bad Street on kappale, jota voi tituleerata ah-niin-kuluneesti Starbucksin taustamusiikiksi siten, että pitää ilmausta kohteliaisuutena. Ulkoisesti biisi on aivan liian haalealla ja kahvintuoksuisella tavalla harmiton, mutta sen hajuttomiin syntikkapimpautuksiin ja monotonisiin laulumelodioihin koukuttuu kuin vahingossa. Santsikuppi mustana, kiitti! (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 207 Puiset heilat – Äkkiä viime syksynä

Hiljainen kitaranäppäily, mukaan hiipii lämmin melodika. Sitten alkaa kuiskutteleva laulu syyssateesta. Kuin makuuhuoneversio Valumo-ajan Ville Leinosesta! Ville on Suopajärvikin. Syksystä on laulettu paljon, mutta tämä onnistuu tavoittamaan jotain olennaista tuosta vuodenajasta. Välillä etäinen kitarasurina nostaa päätään, muuttuen noisemyrskyksi. Syysmyrskyksi. (Mikael Mattila)

Taiteella ei sovi pelleillä, ajattelee Puiset heilat.

Kuuntele Äkkiä viime syksynä Spotifyn kautta tästä.

# 206 Bombino – Tar Hani (My Love)

Tinariwenin vanavedessä julkaistuista tuareg-bändeistä Bombino osoittaa olevansa vähintään ”tunnetumman isoveljensä” veroinen. Liideri-Bombinon käärmeen tavoin kiemurteleva kitarointi on kotonaan vilpittömän ja intiimin Agadezin alleviivaamattomassa tuotannossa. Albumin rytmikkääseen mutta raukeaan tunnelmaan on mukava paeta kyyniseltä läntiseltä rockperinteeltä. (Juho Kaitajärvi)

Video ei ole enää saatavilla

# 205 Joose Keskitalo & Kolmas Maailmanpalo – On hyvä että olet surullinen

Joose Keskitalolta taittuu myös klassinen popiskelmä. Maan näkyjä -sälälevyn uusi raita on lauluntekijän helpoimmin lähestyttävää tuotantoa, vaikka teksti onkin ovela ja monitasoinen. Melankoliaa ja toiveikkuutta naittava lämminhenkinen helmi, jonka Kolmas Maailmanpalo -yhtye säestää itsevarman vähäeleisin ottein. Lopussa intoudutaan ekstaattiseen jamitteluunkin. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 204 Tinariwen – Tenere taqqim tossam

Harvoin musiikki piirtää silmien eteen visuaalisen kuvaston yhtä kirkkaasti kuin tuaregi-perinteestä ammentavan Tinariwenin loistava Tassili-albumi ja tämä sen ”hitti”. TV on the Radion väki tuo ryhmän aavikkobluesiin länsimaista indiefiilistä, joka istuu aiempaa akustisempaan soundiin vaivatta. Jos haluat Tinariwenisi elektronisempana, kuuntele Four Tetin remix. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 203 Housse de Racket – Chäteau

Vihaan ranskalaisia. Niillä on aina tukka hyvin ja jotain ihanaa tuoksua korvan takana. Ne tiuskivat toisilleen kahviloissa ja tuottavat ilmeisen vaivattomasti tällaisia electrosoftrock-helmiä. Château on auraalinen kermaleivos: se ei muuta elämää mutta on soidessaan ihan parasta. (Jos pidät tästä, mon petit bon bon, tsekkaapa yksi menneisyyden haamu: New Musik.) (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 202 Leyland Kirby – My Dream Contained a Star

Vuoden kiinnostavimman ja tuotteliaimman käsitemuusikon tuoreimman varsinaisen albumin päätöskappale peittelee lohdutonta pianomelodiaansa kaikuihin ja kosketinkerroksiin. Vähitellen se löytää reitin päänsisäiseen virtuaaliavaruuteen – ja syöpyy sinne. Unesta löytyy lopulta enää yksi synapyörteen pilke; tähdetön etsintä on tämän musertavan kymmenminuuttisen ydin. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 201 Giles Corey – Buried Above Ground

Autioita, ränsistyneitä saleja mätänevine lattialankkuineen. Keskellä istuu mies kädessään kitara ja päässään jonkinlainen pussi. Have A Nice Life -mies Dan Barrettin sivuprojekti on hyytävätunnelmainen dronefolk-räme, jonka päätösraita kuitenkin nousee pohjattomasta suojärvestä toiveikkaana. Vahvatunnelmaisen levyn voimaannuttava katharsis. Pimeyteen ja takaisin. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

# 200 Massive Attack vs. Burial – Four Walls

Daavid muovailee Goljatin mieleisekseen, ja luo samalla Kapteeni Dubstepin. Four Walls on tuoreinta Burialia vuosiin – ja parasta Massive Attackia yli vuosikymmeneen. Kylmät vokaalit Burial jättää epätyypillisen inhimillisiksi. Nilkuttava laiska biitti tekisi jatkuvasti mieli kampata. Parhaita asioista maailmassa painetaan vain tuhat 12-tuumaista; haluamme lisää! (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 199 Labrinth – Earthquake (feat. Tinie Tempah)

Maa tärisee, nyt se tulee, nyt se kävelee. You better run! Earthquake on vaarallisen latautunut biisin nimi, mutta brittiräppäri Labrinthin energiaa pursuava kappale tosiaan kuulostaa siltä, että seismografit voivat värähdellä jossain. Vuoden hittisoundiin survottiin mukaan munkkikuoroimitaatio ja koukuttava kertosäe. Kokonaisuus vyöryy päälle yllättävän komeasti. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 198 The Men – Bataille

Harmittaako, kun Sonic Youth korvasi melua melodioilla? Kaipaatko niitä aikoja, kun Trail of Dead kuulosti vielä vaaralliselta? Ei hätää, ongelmiisi on olemassa ratkaisu. The Menin Bataille on neliminuuttinen avoautomatka täynnä ylinopeutta, taivaalla liihottelevia lepakoita ja aavikon tyhjyyttä halkovaa valtatietä. Nautitaan meskaliinin kera ja maksimivolyymillä. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

William Bevan ei mielellään kameralle poseeraa.

Aikana, jolloin dubstepilla viitataan yhä useammin Pendulumin tai Chase & Statusin kaltaiseen äänisaasteeseen, on hyvä hiljentyä perusasioiden äärelle ja muistella Wanhoja Hywiä (eli peräti puolen vuosikymmenen takaisia) Aicoja.

Viisi vuotta sitten Burial sai kaltaisteni polvet notkahtamaan. Mystisen brittiartistin nimetön esikoinen (2006) ja sitä seurannut Untrue (2007) olivat monelle elektronista musiikkia pintapuolisesti seuraavalle ensikosketus kuumaan ja kohuttuun dubstepiin – joka olikin näiden kahden albumin perusteella osapuilleen maailman parasta musiikkia milloinkaan.

Kolmekymppisten oli helppo rakastua Burialiin. Se oli helppoa musiikkia, melankolista ja kaunista. Burial toi mieleen Bristolin mestarit 1990-luvulta, Massive Attackin ja Portisheadin, mutta kuulosti kuitenkin samanaikaisesti uudelta, raikkaalta ja rytmisessä epäsäännöllisyydessään jännittävältä.

En tiedä, mitä asioista syvällisemmin perillä olevat dubstep-päät olivat Burialista lausutuista ylisanoista mieltä, mutta saatan kuvitella heidän tuhahdelleen halveksuvasti rocktoimittajien haltioituneille kielikuville tyhjyyttään kaikuvista metroasemista, katulamppujen valaisemista vesilätäköistä ja uneen vaipuneiden suurkaupunkien hermostuneesta rauhallisuudesta.

Oikea ja aito dubstep tehtiin kenties muualla ja genren sisällä julkaistiin varmasti vaikeampaa ja haastavampaakin musiikkia, mutta Burial oli yksinkertaisesti vastustamaton. Se oli juuri sitä musiikkia, jota Radioheadin Thom Yorke, Massive Attackin Daddy G ja muut keski-ikää lähestyvät vanhatparrat olivat haaveilleet dubstepin olevan.

Uudesta ilmiöstä intoilevan musiikkimedian perspektiiviharhaa kuvaa hyvin, että ennen kuin Burial paljasti henkilöllisyytensä syksyllä 2008, hänen huhuttiin olevan muun muassa Aphex Twin tai – uskokaa tai älkää – jopa Norman Cook (Fatboy Slim). Burial oli kuitenkin ihan tavallisen näköinen lontoolaismies, William Bevan.

Burialin kolmas albumi antaa odottaa. Tänä vuonna artistilta julkaistiin EP Street Halo sekä yhteistyössä Kieran ”Four Tet” Hebdenin ja Thom Yorken kanssa tehty single Ego/Mirror. Laatutavaraa kummatkin, mutta osoittivat ennen kaikkea sen, miten haastavaa Untruen maagisuutta on uudella vuosikymmenellä enää saavuttaa.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 2007 ei toinen levy pyörinyt yhtä tasaiseen tahtiin luureissani kuin Burialin klassikkokelpoinen kakkosalbumi Untrue. Albumi sementoi aliaksen taakse kätkeytyvän William Bevanin aseman yhtenä dubstepin ja ylipäätään elektronisen musiikin omintakeisimmista visiönääreistä.

Samalla Untrue nosti dubstepin indie-väen soittolistoille ja todisti viimeisillekin epäilijöille genren taipuvan myös albumi-formaattiin. Levy toi sinänsä hienon ensialbumin Burialin (2006) jääkylmän kolkkoon sointiin tarttumapintaa ja lämpöä, säilyttäen kuitenkin sen kuumottavan tunnelman, joka voi olla kotoisin ainoastaan Lontoosta, mutta sopii kaupunkiympäristöön missä tahansa maailmassa.

Untruen jälkeen albumimittaista Burialia on odoteltu turhaan, mutta irtobiisejä Bevan on tiputellut epätasaiseen tahtiin – tänä vuonna jo pariinkin otteeseen. Aluksi Burial lyöttäytyi kimppaan Four Tetin ja Radioheadin Thom Yorken kanssa. Kolmikko julkaisi Text Recordsilla Ego/Mirror-kaksitoistatuumaisen – jonka 300 kappaleen painoksen kohdalla voidaan jo puhua limited editionista – ja sittemmin saatiin maisteltavaksi kolmen kappalen verran ihan aitoa Burial-soundia Hyperdubin Street Halo EP:n muodossa.

Sekä Four Tetin että Thom Yorken kanssa Bevan on tehnyt aiemminkin menestyksekästä yhteistyötä. Erityisesti Yorke ja Burial sopivat parhaimmillaan yhteen painajaismaisen hyvin. Molemmat tuntuvat luotaavan suurkaupungin alempia kerroksia: tyhjiä, kalmankalseita paikkoja joissa sataa aina. Burialin remix Yorken And It Rained All Nightista herättää edelleen kylmiä väreitä.

Mirrorilla tunnelma on rauhallisempi, harmittomampi. Tuttu Burial-biitti rakentaa turvallisen pohjan. Siihen päälle Yorken on hyvä ynistä. Vahvempaa hittipotentiaalia tarjoillaan Egolla, jossa perinteisempi Burial-soundi astuu hieman taemmalle ja jättää tanssilattialta enemmän tilaa Four Tetille. Tämä kutookin tuttuja verkkojaan akustisista soinneista melodisen tyylikkään kappaleen ympärille. Biisi päättyy kauniin pianomelodian hyväilyyn.

Pahoja unia ei tämä julkaisu tuota, mutta palaset loksahtavat komeasti yhteen. Kolme erilaista artistia muodostavat kokonaisuuden, joka melkein ylittää osiensa summan.

Uunituoreella Street Halolla Burial vuorostaan päästää irti aivan ikioman itsensä – ehkä hieman liiaksikin. Kolme kappaletta eivät juuri tarjoile yllätyksiä, mutta toki kehitystä on havaittavissa. Kokonaisuuden aloittava Street Halo sykkii eteenpäin asteen aiempaa määrätietoisemmin, tukevammin, tanssilattiallekin sopivan biitin voimalla.

Muuten osaset ovat ennallaan. Pilkotut, ruumiittomat naisäänet kiertelevät rytmin yllä Untruelta tuttuun tapaan. Ja kaikki on kiedottu vanhan vinyylin rahinaan ja siihen täysin jäljittelemättömään kaikuun, jolla Bevanin teoksensa viimeistelee.

NYC on abstraktimpi mutta samalla lämpimämpi kappale. Rytmi on rikotumpi, katkonaisempi, alati muuttuva. Biisi pysähtyy liikennevaloihin miettimään, rätisemään, kaikumaan, ennen kuin jatkaa matkaansa. Ja kun lohdullisesti soiva Stolen Dog päättyy helisevään melodian sirpaleeseen, on EP käynyt vain kolmen kappaleen aikana läpi mitä komeimman draaman kaaren.

79 Kolme erilaista artistia muodostavat kokonaisuuden, joka melkein ylittää osiensa summan. Omalla EP:llään Burial vuorostaan päästää irti aivan ikioman itsensä – ehkä hieman liiaksikin.

Video ei ole enää saatavilla