Bryan Ferry – aina valmis ”lauteille”.

Alkukuusta listasimme artisteja tai bändejä, jotka eivät ponnista Suomi-neidon helmoista, mutta ovat syystä tai toisesta levyttäneet suomeksi. Innokkaat lukijat muistuttivat, että lisääkin löytyy – siispä Suomi laulettu, osa 2, olkaa niin hyvät!

#1 Déjà Voodoo – Hiekkaa Hietarannan

Mikä: Vuonna 1977 amerikkalainen The Ramones julkaisi aurinkoisen rantarallin Rockaway Beach, mistä Ne Luumäet teki yhdeksän vuotta myöhemmin suomenkielisen version nimellä Hiekkaa Hietarannan, jonka kahden vuoden päästä siitä coveroi kanadalainen Déjà Voodoo. Kyseessä oli kahden miehen rock-bändi, joka yhdisteli tyylissään rockabillyä, punkia ja lo-fi-räminää ja soitti nelikielistä kitaraa ja rumpuja kokonaan ilman peltejä.

Miksi: 1980-luvun ajan aktiivisesti toiminut bändi keikkaili useaan otteeseen Suomessa ja saavutti mainetta legendaarisella ”Bäkkärillä”, eli Tavastian yläkerrassa olleella punk-klubilla. Bändiltä on myös julkaistu livelevy Live at The Backstage Club, Helsinki Finland vuonna 1990. Mahdollisesti juuri Bäkkäriltä bändin bongasi yksi kotimaisen punkin ja 1980-luvun alakulttuuripöhinän tärkeimpiä maahantuojia ja eteenpäinviejiä, Kimmo Miettinen, jonka levy-yhtiö Gaga Goodies julkaisi bändin vuoden 1987 albumin Gotta Have Money. Tarina ei kerro onko Miettinen vaikuttanut bändin Hietsu-coveriin vai mahtaako kyseessä olla känniläppä joltain Suomen-keikalta, mutta molemmat lienevät yhtä mahdollisia vaihtoehtoja.

Kannattiko: Cover-hommissa olennaisinta on nähdäkseni se, ettei toisinna alkuperäistä biisiä soundilleen, vaan tekee siitä itsensä näköisen. Siinä Déjà Voodoo on onnistunut jo yksinkertaisen settinsä vuoksi. Gerard van Herkin hellyyttävällä r-vialla höystetty laulu, alkuperäistä hidastempoisempi rytmi ja rujon yksinkertainen, bluesmainen rämpytys on herttainen kunnianosoitus Hietsulle. Biisi sopisi hyvin niihin perinteisimpiin kesälomakeleihin; puolipilvisiin, vähän harmaisiin ja oikeastaan aika kylmiin päiviin, kun istutaan väkisin rannalla, vaikka mereltä tuulee ja kohta varmaan sataakin.

Video ei ole enää saatavilla

#2 New Duncan Imperials – Lenkkimakkaraa!

Mikä: Chicagolainen kolmen miehen rockabilly-punk-bändi, joka omien sanojensa mukaan yhdistelee musiikissaan white trash -kulttuuria, dadaismia ja Chuck Berryä. Vuodesta 1990 asti toiminut, stetsoneihin ja mauttomiin pukuihin pukeutuva roskatrio tunnettiin sekopäisistä keikoistaan ja esimerkiksi Jägermeisterista kertovista biiseistään. Vuonna 1993 bändi julkaisi sinkun Lenkkimakkaraa!, jossa varsin yksiselitteisesti huudetaan ”Lenkkimakkaraa!” ja mahdollisesti jotain viinaan liittyvää, mikä ei useankaan kuuntelun jälkeen auennut. Makkaralaulua voidaan pitää jonkinlaisena sisarteoksena Déjà Voodoon hiekkalaululle, sillä myös New Duncan Imperials keikkaili 1990-luvun alussa punk-klubi Bäkkärillä ja julkaisi suomisinkkunsa Gaga Goodiesin kautta.

Miksi: Bändi tiivistää nettisivuillaan mottonsa jotakuinkin seuraavasti: ”Typeryys on viihdyttävää ja viihdyttävyys on typerää, ja me olemme valmiita tekemään mitä vaan, koska olemme viimein typeriä!” Bändi kertoo lyhyesti, että keikkailu Suomessa sai heidät nauttimaan vodkaa ja makkaraa sekä julkaisemaan yhden sinkun suomeksi. Jos Hiekkaa Hietarantaan ei välttämättä ollut känniläppä, Lenkkimakkaraa! hyvin todennäköisesti on.

Kannattiko: Biisin hakkaavasta yhden soinnun kitaravallista tulee vahvasti mieleen PMMP:n Matoja-biisin uhoava C-osa, mikä on ainoastaan hyvä mielikuva, onhan Matoja yksi PMMP:n parhaita biisejä. Yksinkertaista hakkauskomppausta ja makkarahuutelua väritetään kepeällä välilallattelulla, ooh yeah -kuorolla ja jopa kitarasoololla, mikä on elintarvikeaiheisissa kännivitseissä melko poikkeuksellista. Jos biisi olisi aikoinaan ollut yhtään tunnetumpi, se olisi voinut hyvin korvata grillimyyjiä vuosikymmeniä ilostuttaneen hillittömän hauskan ”ei munalla vaan rahalla” -vitsin.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Bryan Ferry – Tender Is the Night

Mikä: Roxy Music -solisti Bryan Ferry julkaisi vuonna 2010 sooloalbumin Olympia, jonka herkkä päätösraita Tender Is the Night alkaa hämmentävällä suomenkielisellä spiikillä. Eurythmicsista tutun David A. Stewartin kanssa sävelletyn kappaleen alussa kuuluu selkeästi suomalaisen miehen ääni, joka kertoo toteavasti “Erillinen saunarakennus ja sitten semmonen…” Tämän jälkeen suomispiikki feidaantuu, mutta samaa höpötystä kuullaan myöhemminkin biisissä pääosin tunnistamattomana, mutta välillä saunarakennus nousee terävänä utuisilta ääniraidoilta.

Miksi: En kertakaikkiaan tiedä. Internet ei tunnu tarjoavan tähän hämmentävään saunamainokseen mitään selitystä, eikä Ferry ole ilmeisesti asiaa medialle avannut. Mutta biisiä varten saunarakennus-spiikkiä tuskin on tehty. On vaikea uskoa, että Ferry edes tietäisi mitä spiikissä sanotaan, sillä se kuulostaa lähinnä siltä kuin mies olisi katsonut studiossa telkkarista jotain kahden markan suomalaista kesämökki-lifestyle-ohjelmaa ja äänittäjä olisi nojannut recciin juuri sillä hetkellä, kun pihapiirin saunakalustoa esitellään.

Kannattiko: Tender Is the Night on varsin kaunis sävellys, hauras ja melankolinen, öinen tutkielma yksinäisyydestä ja kuulumattomuuden tunteesta. Harmi vain, että suomalaiseen korvaan useasti toisteltu maininta ”erillinen saunarakennus” tiputtaa tunnelmasta täydellisesti ja huvittaa joka kuuntelukerralla. Saunarakennus-heitto herättää mielikuvan, että se olisi napattu jostain huonosta nettivideosta, ja kun sen ajatuksen vietäväksi heittäytyy, kohta ollaankin jo Risu-ukossa, hidastetussa Remontti-Reiskassa ja Tonnin setelissä. Koita siinä nyt ottaa koskettavaa kappaletta tosissaan.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Metallica – Rappiolla

Mikä: Tätä tarinaa kertovat jo Pihtiputaan mummotkin, mutta kerrottakoon se vielä kerran. Mahdollisesti maailman tunnetuin amerikkalainen metallibändi Metallica keikkaili Suomessa toukokuussa ja vetäisi yleisön yllätykseksi haltioituneelle Hartwall Areenalle Hassisen Koneen kappaleen Rappiolla. Koko bändi ei ralliin osallistunut, vaan sen duetoivat kitaristi Kirk Hammett ja basisti Robert Trujillo, joka toimi myös kappaleen solistina.

Miksi: Hammett ja Trujillo soittelivat Metallican taannoisella Euroopan-kiertueella kulloiseenkin keikkakohteeseen sopivia hittibiisejä muissakin maissa, esimerkiksi Ruotsissa kuultiin Europen The Final Countdown ja Norjassa A-han Take on Me. Rappiolla on kuitenkin siinä mielessä harvinaisuus, että harvemmin bändi keikkamaansa rajojen sisäpuolelle jääneitä, maan omalla kielellä esitettyjä kappaleita coveroi.

Kannattiko: Kyllä, ainakin jos Ismo Alangon kitaristilta Jussi Jaakonaholta kysytään. Alanko bändeineen vastasi Metallican hatunnostoon soittamalla omalla keikallaan Rappiolla-biisin alkuun pätkän Enter Sandmania, ja koska 2010-luvulla eletään, tästä kuvattu video löysi tiensä internetin syövereihin välittömästi. Videon sattui näkemään suomalaisen ystävänsä kautta myös itse Trujillo, joka lähetti Jaakonaholle videoterveiset, joissa neuvoi kitaristia hiomaan vielä yhtä kohotettua ääntä ja lupasi, että biisiä voidaan treenailla yhdessä sitten, kun Metallica seuraavan kerran Suomeen sattuu.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Erik Lundin – Lopeta

Mikä: Ruotsalainen rap-artisti, joka räppää joulukuussa 2017 ilmestyneellä Lopeta-sinkullaan kertosäkeessä toistuvasti ”lopeta, lopeta, lopeta”. Yhden suomenkielisen sanan lisäksi biisissä kuullaan ruotsia ja yhden virkkeen verran oletettavasti jotain Afrikasta lähtöisin olevaa kieltä, jota Google Translate sitkeästi väittää kiinaksi (ei varmasti ole). Lundinin isä on lähtöisin Gambiasta, joten kieli lienee jotain Gambian vähemmistökielistä; mandinkaa, fulaa, wolofia, sereriä tai jolaa.

Miksi: Mahdollisesti siksi, että ”lo-pe-ta” riimittyy varsin hyvin oletettavasti jotain afrikkalaista kieltä olevan ”ndoke fa mo ke ta” -virkkeen kanssa. Mitään tarkempaa selitystä internet ei tarjoa sanan käyttöön, eikä suomalainen media taida Lundinia vielä niin hyvin tuntea, että olisi miestä ehtinyt aiheesta haastatella. Toisin kuin Bryan Ferry saunoineen, Lopeta-biisin lyriikoista voinee olettaa, että Lundin ainakin tietää mitä käyttämänsä suomenkielinen sana tarkoittaa.

Kannattiko: Tässä kohtaa on nostettava kädet pystyyn ja myönnettävä, että puhun niin huonosti sekä ruotsia että räppiä, että en osaa muodostaa kovin perusteltua mielipidettä asiasta. Maanisessa ”lopeta, lopeta, lopeta” -hokemassa on vahvaa korvamatopotentiaalia, mutta onko se hyvä vai huono asia, riippunee kuulijasta.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Eddie Edwards

Mikä: Eddie Edwards on 1980-luvun lopulla mediakohua herättänyt englantilainen urheilija, joka muistetaan ennen kaikkea maailman huonoimpana mäkihyppääjänä. Urheilumaailman ulkopuolelta lajin pariin lähtenyt, pahasti likinäköinen Edwards oli aina viimeisille sijoille jäänyt antisankari, jonka sitkeään yrittämiseen ja lahjakkuuden puutteeseen rakastuttiin erityisesti Suomessa. Viihdearvoaan valuutaksi muuttanut Edwards julkaisi ensin Englannissa huonouttaan käsittelevän Fly Eddie Fly -kappaleen vuonna 1988, ja siitä kolme vuotta myöhemmin kotimaisella sinkkulistallakin menestyneen suomenkielisen version Mun nimeni on Eetu. Sinkun B-puolella kuullaan Edwardsin vähemmän tunnettu suomenkielinen biisi, Eddien siivellä.

Miksi: Edwardsin suomisinkun tekstitti itse Irwin Goodman, ja alun perin Edwardsin olikin tarkoitus levyttää Mun nimeni on Eetu -kappale yhdessä Irwinin kanssa. Duo kuitenkin peruuntui murheellisista syistä, sillä kun Edwards saapui Suomeen biisin äänityksiin, Irwin oli juuri kuollut sydänkohtaukseen. Edwards halusi kuitenkin levyttää sinkun yksin kunnianosoituksena Irwinille.

Kannattiko: Sori vaan Irwin, mutta ei. Molemmat Edwardsin biisit ovat 1980-luvun huoltoaseman C-kasettihyllyltä kuulostavia, nuotin vieressä soivia huumorihumppia, joihin verrattuna Matti Nykänen ansaitsee Grammyn. Sen lisäksi, ettei Edwards osaa hypätä mäkeä, valitettavasti hän ei osaa myöskään laulaa. Edwardsin surkuhupaisaan antisankariuteen viehättyneille se todennäköisesti toimii, mutta ei näitä biisejä voi kuunnella kuin vähintään kolmen promillen humalassa. Jos silloinkaan.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Umberto Marcato

Mikä: Umberto Marcato on italialainen iskelmälaulaja, joka loi 1950- ja 1960-luvulla menestyksekästä uraa tanssilavoilla niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Marcato oli olennainen osa suomalaista tanssilavakulttuuria ja myi listamenestyksiä esimerkiksi sellaisilla italiankielisissä hiteillä kuin Guaglione (Poika varjoiselta kujalta) sekä Lazzarella, ja myöhemmin suomeksi muun muassa tangoilla Miksi puhelin ei soi ja Liljankukka.

Miksi: 1950-luvulta 1980-luvulle asti varsinkin iskelmämusiikissa oli tyypillistä tehdä käännösversioita suosituista biiseistä – monet rakastetut suomenkieliset iskelmät ovatkin alun perin juuri italialaisia. Samaa logiikaa käytettiin paikoittain myös artisteihin. Marcato oli erityisen suosittu Pohjoismaissa, joten italian lisäksi hän levytti suomeksi ja ruotsiksi, myös englantia kokeiltiin. Suomen kielen pariin hänet sai houkuteltua itse Toivo Kärki. Marcato on myös esiintynyt omana itsenään suomalaisissa iskelmäpainotteisissa elokuvissa Isaskar Keturin ihmeelliset seikkailut (1960) ja Iskelmäprinssi (1991).

Kannattiko: Marcaton uran kannalta kyllä, sillä vaikka italialaista suklaasilmää rakastettiin Suomessa, kotimaassaan hän ei erityisemmin menestynyt. Italian ja suomen kielet soivat foneettisesti sen verran samoin, että Marcaton lausuminen menee läpi lähes täydellisesti, pienet painotusvirheet tuovat ilmaisuun vain luonnetta. Suomeksi levytetyt kappaleet ovat 2010-luvullakin pesunkestäviä Finnhits-tangoja, jotka uppoaisivat harvenevaan lavatanssikansaan lämpimissä kesäöissä todennäköisesti edelleen.

Video ei ole enää saatavilla

This band ain’t big enough for the both of us – Brian Eno (toinen vasemmalta) ja Bryan Ferry (edessä) mahtuivat samaan bändiin vain kahden albumin ajan.

Roxy Music oli aikanaan, ja on edelleen, outolintu brittiläisessä popmusiikissa. Yhtyettä on ollut aina vaikea kategorisoida mihinkään lokeroon. Sen musiikki on sisältänyt elementtejä niin glamrockista, countrysta, elektronisesta musiikista kuin sofistikoituneesta popistakin. ”Taiderock” onkin ehkä yleisin termi, mitä on käytetty Roxy Musicista puhuttaessa. Bändi on myös mainittu useassa yhteydessä varsinkin 80-luvun menestyneiden popyhtyeiden tärkeänä vaikuttajana. Muun muassa Duran Duran, The Human League, Simple Minds, Depeche Mode, Siouxsie & the Banshees sekä Spandau Ballet ovat vannoneet Roxyn nimeen.

Englannissa vuonna 1971 perustetun Roxy Musicin ydinkokoonpanon muodostavat Bryan Ferry (laulu ja koskettimet), Phil Manzanera (kitara), Andy MacKay (saksofoni ja oboe) sekä Paul Thompson (rummut). Brian Eno oli mukana yhtyeen alkuvaiheissa ja kahdella ensimmäisellä levyllä luoden elektronisia äänimaisemia yhtyeen sointiin. Eno ja Ferry kuitenkin halusivat viedä bändiä eri suuntiin, eivätkä kaksi suurta egoa mahtuneet samaan bändiin. Tämä johti Enon lähtöön vuonna 1973, For Your Pleasure -albumin jälkeen.

Enon tilalle tuli nuori multi-instrumentalisti Eddie Jobson, joka otti hiljalleen haltuun myös Ferryn kosketinosuudet, kun tämä keskittyi laulajan ja keulakuvan rooliin. Tällä kokoonpanolla Roxy Music teki kolme menestyksekästä levyä vuosina 1973–1975, jonka jälkeen yhtye vetäytyi useamman vuoden tauolle.

Roxy Music palasi vuonna 1979 albumilla Manifesto, kuitenkin ilman Jobsonia. Yhtyeen musiikki oli muuttunut sliipatummaksi popiksi, mikä ei ollut bändiä aiemmin ylistäneiden kriitikoiden mieleen. Levy upposi kuitenkin ostavaan yleisöön, kuten myös seuraavana vuonna julkaistu Flesh + Blood. Rumpali Thompson oli tässä vaiheessa jättäytynyt yhtyeestä, ja levyllä soittaakin eri studiorumpaleita.

Bryan Ferry otti entistä enemmän komentoa yhtyeessä, joka alkoi kuulostaa enemmän Ferryn taustabändiltä useine vierailevine soittajineen kuin ”oikealta” yhtyeeltä. Roxy Musicin viimeinen albumi Avalon julkaistiin vuonna 1982, jota seuranneen kiertueen jälkeen Ferry päätti laittaa pisteen bändille ja keskittyä soolouraansa.

Roxy Music on palannut keikkalavoille vuonna 2001, mutta uutta studiomateriaalia ei ole kuulunut, eikä näillä näkymin kai kuulukaan. Huhuja uuden levyn julkaisemisesta on liikkunut jo vuosia, mutta tavalla tai toisella ne on aina kumottu.

Suomessa Roxy Music esiintyi ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran kesäkuussa 2010, Kaisaniemi Pop -festivaalilla Helsingissä.

Jos kuuntelee Roxy Musicin ensimmäisen ja viimeisen levyn peräkkäin, bändiä ei ehkä tunnista samaksi, niin kauas se erkani kymmenessä vuodessa alkuperäisestä ideastaan ja soundistaan. Lähes ainoa yhdistävä tekijä on Bryan Ferryn lauluääni.

Kaikkia levytyksiä leimaa kuitenkin jonkinoloinen vinksahtaneisuus: sinänsä pätevien poplaulujen joku elementti on aina jotenkin kiehtovalla tavalla häiritsevä. Jotkut pitävät Roxy Musicin parhaina albumeina ensimmäisiä, Brian Enon kanssa tehtyjä levyjä, toiset taas pitävät enemmän myöhäisemmästä kaudesta. Minä suosittelen aloittamaan keskeltä, sillä näillä levyillä yhdistyvät Roxy Musicin parhaat puolet, yllätyksellisyys ja tanssittavuus. Siitä voi sitten lähteä tutustumaan kumpaan suuntaan tahansa.

Ehdottomat

Stranded (1973)

Brian Enon lähdön jälkeen bändin ote vähän rentoutui, ja Bryan Ferry alkoi löytää enemmän itseään laulajana. Ferryn lisäksi myös Manzanera ja MacKay osallistuivat tällä kertaa biisintekoon. Street Life ja Just Like You aloittavatkin bändin kolmannen albumin raikkaasti, ensimmäinen kutsuvan tanssivasti ja jälkimmäinen herkällä melodiallaan. Amazonassa Manzaneran funky kitarointi on pääroolissa, ja Psalm on kahdeksanminuuttinen, koko ajan kasvava ”saarna”.

B-puolen aloittaa springsteenmainen Serenade, jota seuraa Ferryn herkkä mutta mahtipontinen muistelo A Song for Europe, jonka voi tulkita myös irvailuksi Britannian euroviisukarsintoja kohtaan. Mother of Pearl alkaa hurjalla revittelyllä muuttuakseen kauniiksi pianoballadiksi, ja Sunset on kaunis ja hiljainen päätöskappale hienolle levylle, joka antoi suuria lupauksia tulevasta.

Brian Eno on myöhemmin kehunut Strandedia Roxy Musicin parhaaksi levyksi.

Video ei ole enää saatavilla

Country Life (1974)

Vaikka Roxy Musicin levyillä vaikutteita on otettu milloin mistäkin, silti ne onnistuvat yleensä kuulostamaan suhteellisen ehjiltä kokonaisuuksilta. Tällä levyllä Brian Enon tilalle tulleen Eddie Jobsonin panos näkyy muun muassa The Thrill of It Allin ja A Really Good Timen hienoissa jousisovituksissa ja Casanovan klavinettiosuuksissa, puhumattakaan Out of the Bluen viulusoolosta. Manzaneran kitaroissa on jotain outoa, jyräävää voimaa, mistä esimerkkeinä käyvät All I Want Is You ja Bitter-Sweet.

Kantrivaikutteita on otettu biiseihin Three and Nine sekä If It Takes All Night. Triptych taas on barokkihenkinen, moniäänistä laulua sisältävä teos. Levyn päättää svengaava Prairie Rose, jonka on on huhuttu olevan oodi Ferryn silloiselle naisystävälle Jerry Hallille, joka tulisi poseeraamaan Country Lifea seuraavan Siren-levyn kannessa.

Video ei ole enää saatavilla

Siren (1975)

Siren kilpailee minun korvissani Country Lifen kanssa Roxyn parhaan levyn tittelistä. Levyn aloittava Love is the Drug on Roxy-klassikko, joka näyttää missä mennään: groovaavalla ja funkyllä linjalla. End of the Line on hieman kepeämpi pala, ja Sentimental Foolissa palataan alkuaikojen tunnelmiin alun äänikollaasissa, jonka jälkeen biisi sitten haikeaksi balladiksi.

Whirlwind ja She Sells ovat kumpikin pianovetoisia, energisiä menobiisejä, ja Both Ends Burning edustaa levyn tanssittavinta osastoa. Vuosina 1973–75 yhtyeen studiolevyillä soittanut John Gustafson on rumpali Paul Thompsonille mitä oivallisin aisapari. Nightingalen kitarariffi on hieno ja melodinen, ja Just Another High on oiva päätös bändin ehdottomasti svengaavimmalle ja groovyimmalle levylle. Kiertueen jälkeen bändi piti taukoa nelisen vuotta. Sinä aikana Ferry keskittyi soolouraansa, joka oli alkanut jo samoihin aikoihin Roxyn perustamisen kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

Avalon (1982)

Roxy Musicin toistaiseksi viimeinen studiolevy on enemmänkin Bryan Ferryn soololevy kuin bändilevy, niin vähäisessä roolissa Manzanera ja MacKay ovat ja niin paljon vierailevia studiomuusikkoja on käytetty. Hyviä biisejä silti riittää kosolti: More Than This, The Space Between, Avalon, While My Heart Is Still Beating, Take a Chance With Me… Levy on Roxy Musicin poppikauden ehdoton huipentuma.

Avalon viitoitti tietä Ferryn 1980-luvun soololevytyksille, sekä tuotannollisesti että biisimateriaaliltaan. Albumin jälkeisen kiertueen jälkeen saatiinkin odottaa lähes kaksi vuosikymmentä, että Roxy Music -nimen alla lähdettäisiin seuraavan kerran keikkailemaan.

More Than Thisin musiikkivideossa Ferry kuvataan lähes messiaanisena olentona, ja muut bändiläiset ovat vain varjoja hänen rinnallaan. Lopuksi hän jää vielä katselemaan itseään:

Video ei ole enää saatavilla

Olennaiset

Roxy Music (1972)

Roxy Musicin debyyttilevy on hämmentävä kokonaisuus. A-puoli on kyllä täyttä timanttia: Re-Make/Re-Model avaa pelin kakofonisella mätöllään, ja Ladytron on yksinkertaisesti hieno biisi, joka alussa hiipii salakavalasti MacKayn oboen säestämänä. If There Is Something on kantrihenkinen pläjäys, joka yllättää alun kahden vimmaisen vedon jälkeen. Menevä Virginia Plain julkaistiin alunperin singlenä, eikä siis sisältynyt alkuperäiseen UK-painokseen, mutta se lisättiin jälkeenpäin albumin myöhempiin painoksiin.

Mielenkiintoinen on myös 2HB, kunnianosoitus Humphrey Bogartille. Tällaisesta lyhenteestä tulee väistämättä mieleen Prince (biisistä ei niinkään), tosin herra Nelson itse alkoi käyttää sellaisia vasta noin vuosikymmen myöhemmin. B-puolella bändi hyppii ehkä liikaa tyylistä toiseen, eikä levy kanna loppuun asti niin hyvin. A-puolen hienouksien vuoksi kelpo debyytti kuitenkin.

Video ei ole enää saatavilla

For Your Pleasure (1973)

”There’s a new sensation, a fabulous creation”

Siinäpä hyvin kuvaavat aloitusrivit Roxy Musicin kakkoslevylle. Ensimmäinen biisi Do the Strand noudattaa jännitys–rentoutus-kaavaa ja sitä seuraava Beauty Queen viittaa lyriikoissaan yhteen Ferryn lukuisista tyttöystävistä, näyttelijä Valerie Leoniin. Niiden jälkeen herkkä Strictly Confidential ja rennosti rokkaava Editions of You, jolla kuullaan sekä MacKayn, Enon että Manzaneran loistavaa sooloilua. A-puolen päättää karu kuvaus pumpattavan nuken suomasta lohdusta, In Every Dream Home a Heartache.

B-puolen aloittaa 9-minuuttinen krautrock-junnaus The Bogus Man, joka jaksaa ihme kyllä pitää otteessaan koko kestonsa ajan. Grey Lagoons, svengaava, välillä rokkaavakin pala, oli olemassa jo debyyttilevyn aikoihin, mutta se jätettiin silloin levyttämättä kokonaisuuteen sopimattomana. Albumin päättää hypnoottinen nimikappale, jonka häiriintynyt äänimaailma on pitkälti Enon aikaansaannosta.

Video ei ole enää saatavilla

Flesh + Blood (1980)

Roxy Music supistui virallisesti trioksi Paul Thompsonin lähdettyä yhtyeestä moottoripyöräonnettomuuden jälkeen. Rumpuja levyllä soittaa Allan Schwartzberg, ja muutamassa kappaleessa Andy Newmark. Flesh + Blood on askel parempaan suuntaan Manifeston tylsän jumputuksen jälkeen. Bändi alkoi kunnolla sisäistää musiikissaan ajan henkeä uuden aallon puskiessa kovaa vauhtia musiikkimarkkinoille.

Wilson Pickett -laina In the Midnight Hour on hauska aloitus levylle, ja Oh Yeah! (On the Radio) sisältää yhden bändin hienoimmista kertosäkeistä. Same Old Scene säksättää hienosti eteenpäin sekvensserin ja delay-efektin avulla. My Only Love on hyvä esimerkki siitä, miten muutamasta soinnusta saa kuorruttamalla aikaan kasvavan kokonaisuuden. Rain Rain Rain sisältää aavistuksen reggaerytmejä, ja lopetusballadi Running Wild kuuluu Roxyn uran ehdottomiin kohokohtiin.

Video ei ole enää saatavilla

Välttämätön paha

Manifesto (1979)

Neljän vuoden levytystauko ja musiikkivirtausten muuttuminen oli muuttanut Roxyn musiikkia radikaalisti popin ja discon suuntaan. Tältä levyltä ei tahdo löytyä oikein minkäänmoista positiivista tarttumapintaa, esimerkiksi nimikappale ei tunnu etenevän yhtään mihinkään. Trash ja Angel Eyes ovat jonninjoutavia ja turhanpäiväisiä renkutuksia. Still Falls the Rain tuo jonkinmoisia muistumia takavuosien pianoballadeista, ja Dance Away on melkein ainoa positiivissävyinen kappale levyllä, vaikka sydänsuruista kertookin. Näiden kahden kappaleen ansiosta levy on ylipäänsä kuuntelukelpoinen.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Jealous Guy (single, 1981)

John Lennonin murhan jälkeen Roxy Music otti Jealous Guyn keikkaohjelmistoonsa ja julkaisi sen singlenä maaliskuussa 1981. Siitä tulikin bändin ainoa listaykkönen Britanniassa. Biisi löytyy lähes jokaiselta Roxy-kokoelmalta.

Video ei ole enää saatavilla