Bruce, isä itsekin.

Bruce Springsteen laulaa autoista ja tytöistä, senhän kaikki tietävät.

Väärin.

Bruce Springsteen laulaa siitä tyhjästä kohdasta, jota autoilla ja tytöillä koitetaan täyttää.

Yhtäältä kyseessä on post-kerouaciaaninen moderni amerikkalainen itseään pakenemisen kulttuuri, länteen ja luvattuun maahan suuntautuva toivioretki, toisaalta pako hiljaisesta ja pimeästä talosta, jonka keittiöstä istuu mies hiljaa polttaen, oluttölkki edessään pöydällä, niin että pimeästä erottuu silloin tällöin vain savukkeen hiiltyvä pää.

Bruce, Doug ja Pamela Springsteen.

Isän irvikuva

”Douglas Springsteen vietti suurimman osan noista vuosista itseensä käpertyneenä: hän oli filmitähti John Garfieldia muistuttava synkänkomea mies, mutta vajonnut liian syvälle omiin ajatuksiinsa löytääkseen yhteyden keittiönikkunansa ulkopuolella kohisevaan maailmaan. Hänellä oli usein vaikeuksia keskittyä työtehtäviinsä, ja hän ajelehti työstään Fordin tehtaalla ensin lyhyeksi aikaa Pinkertonin vartijaksi ja taksinkuljettajaksi ja sitten pariksi vuodeksi läheiseen M&Q Plastics -tehtaaseen veistämään epämääräisiä teollisia kapineita, vietti sen jälkeen muutaman erityisen onnettoman kuukauden vanginvartijana, satunnaisia lyhyitä rupeamia kuorma-auton kuljettajana ja sitten pidemmän ajan Monmouthin piirikunnan ja New Yorkin välisen työmatkabussiin kuljettajana. Työssäolojaksoja ympäröivät usein pitkät työttömyyskaudet , jolloin Douglasin päivät kuluivat enimmäkseen yksin keittiön pöydän ääressä tupakkaa poltellen ja tyhjyyteen tuijotellen.”
(Peter Ames Carl: Bruce, s. 30)

Douglas Springsteen (1925–1998) oli epäonnistuja, luuseri. Hiljainen ja katkera mies, jonka menestyksen tiellä oli joku näkymätön este. Oli se sitten hänen nuorena kuollut siskonsa tai tapahtuman seurauksena Randolph Streetin kolkkoon taloon pesiytynyt pysähtyneisyyden henki, hän kuitenkin siirsi sen pojalleen varsin ristiriitaisena miehuuden mallina.

Randolph Streetin talo.

Isälläkin oli isä, tietenkin. Pienen Brucen ensimmäinen ”isäsuhde” oli osittain invalidisoituneeseen isoisäänsä Frediin, jonka mukana hän kiersi keräämässä radioiden romuja ja ihmisten hylkäämiä elektronisia laitteita kunnostaakseen niitä. Tästä hahmosta ja Springsteenien kotitalosta Bruce laulaa tällä varhaisella laululla.

”And the man, they said, his work could’ve hung in the room
Now he sits around all day because his left arm won’t move
He was a master of the art of electricity
He lectured on tubes and circuitry
He was self-employed, but he could never see his way into the light
He had a room full of switches and dials and lights and
A head full of clouds and eyes full of sight
And when it got dark
I could hear his heartbeat like a mother in the night”
(Randolph Street)

Fredin kuoltua järkyttyneelle nuorelle Brucelle jäi vaan Doug. Hiljainen, sulkeutunut Doug. Synkällä albumitrilogiallaan (Darkness on The Edge of Town – The River – Nebraska) Springsteen käsittelee miehuutta ja isän hahmoa usealla kappaleella.

Ne ovat säälimättömiä, mutta silti lempeitä yrityksiä ymmärtää sitä kaikkein lähintä miestä, joka kuitenkin tuntui kaikkein vieraimmalta.

Douglas Springsteenin hahmo kulkee Factoryn läpi työn lannistamana zombiena, ja ostaa Used Carsissa perheelleen ”upouuden käytetyn auton”. Ristiriitojen mies, toden totta.

Independence Day taas on juuri sitä, yritys itsenäistyä, halu paeta isän kohtaloa.

”Well Papa go to bed now it’s getting late
Nothing we can say is gonna change anything now
I’ll be leaving in the morning from St. Mary’s Gate
We wouldn’t change this thing even if we could somehow
’Cause the darkness of this house has got the best of us
There’s a darkness in this town that’s got us too
But they can’t touch me now
And you can’t touch me now
They ain’t gonna do to me
What I watched them do to you”
(Independence Day)

Kaikkein kuuluisin isän kohtaaminen Springsteenin tuotannossa tulee varsinaisen kappaleen ulkopuolella, ”Live-boksilla” julkaistussa puhutussa introssa The Riveriin. Kaikki fanit tietävät sen, se on yksi koskettavimmista hetkistä Brucen levytetyssä tuotannossa.

Isän ja pojan ainaista riitelyä käsittelevä tarina loppuu siihen, että armeijalla poikaa uhitellut isä on lopulta hiljaa mielissään, että poika ei läpäissyt kuntotestiä, jonka perusteella hänet olisi lähetetty Vietnamiin sotimaan. Isän hahmon jyrkkään auktoriteettiin tulee särö, jonka läpi rakkaus ja huoli paistavat.

Pojasta isäksi

My Hometown on ensimmäinen laulu, jossa Bruce laulaa omista lapsistaan, toki roolin kautta vielä tässä vaiheessa. Kappaleen kaksi ääripäätä ovat isän sylissä oleva pieni poika ensimmäisessä säkeistössä ja tuo sama poika viimeisessä säkeistössä 35-vuotiaana miehenä, oma poika sylissään. Maailma ympärillä muuttuu, mutta jotkut asiat pysyvät samana.

Epäonnistuneen ensimmäisen avioliiton jälkeen Bruce löysi rinnalleen Patti Scialfan, ja katosi Tunnel of Loven kiertueen jälkeen pariksi vuodeksi perustamaan perhettä ja löytämään itsensä. Kodin käsite oli kouriintuntuva viiden vuoden hiljaisuuden rikkoneen Lucky Townin (1992) avaavassa Better Daysissä.

”Every fool’s got a reason for feelin’ sorry for himself
And turning his heart to stone
Tonight this fool’s halfway to heaven and just a mile outta hell
And I feel like I’m comin’ home” (Better Days)

Toinen samana päivänä julkaistu albumi Human Touch taas päättyy Brucen pojalleen Evanille säveltämään kehtolauluun Pony Boy, joka on niin kritiikittömän täynnä vanhemman rakkautta (Scialfa laulaa taustoja, tietenkin), että tuntuu siltä kuin ympyrä sulkeutuisi. Levyt on omistettu Brucen lapsille ja Pattille.

Evan Springsteen ja Bruce Springsteen.

Kaksi muuta lasta, Jessica ja Sam, ovat läsnä kappaleessa Long Time Comin’, joka julkaistiin vasta Devils & Dustilla (2005), mutta juontaa juurensa näihin vuosiin. Sen toisessa säkeistössä Douglas Springsteenin hahmo kummittelee taas.

”Well my daddy he was just a stranger
Lived in a hotel downtown
Well when I was a kid he was just somebody
Somebody I’d see around”

Pojasta kuitenkin polvi paranee, ja vaikka oma avioero ja epäonnistuminen soi viimeisen säkeistön viimeisessä lauseessa, siinä tuntuu myös laulavan joku aiempi isyyden muoto, joku epäonnistunut versio siitä, joka nyt aikoo onnistua.

”Well there’s just a spark of a campfire left burnin’
Two kids in a sleeping bag beside
Reach ’neath your shirt, put my hands across your belly and feel
Another one kickin’ inside
And I ain’t gonna fuck it up this time”

Bruce ja tyttärensä Jessi.

Pojasta on tullut isä, ja kysymykset ja hiljaisuudet ovat omalta osaltaan saaneet vastaukset.

Sitten on toki kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia.

Viimeisen kerran Doug kummittelee Brucen laulussa levyllä The Rising. Nyt kyseessä ei ole selittämätön hiljainen hahmo lapsuudesta, vaan konkreettinen haamu: Doug Springsteen on kuollut vuonna 1998. Vaikka The Rising kertoo päällisin puolin 9/11:n jälkeisestä kansallisesta viattomuuden menetyksen tilasta, kaivaa Springsteen taas materiaalia omasta kokemuksesta. Enää laulun keskipisteessä ei ole keittiössä hiljaa istuva mies, vaan se tyhjä kohta, jonka hän on jättänyt jälkeensä.

Hiljainen mies on siirtynyt aivan uudelle hiljaisuuden tasolle.

”Shirts in the closet, shoes in the hall
Mama’s in the kitchen, baby and all
Everything is everything
Everything is everything
But you’re missing
Coffee cups on the counter, jackets on the chair
Papers on the doorstep, but you’re not there
Everything is everything
Everything is everything
But you’re missing
Pictures on the nightstand, TV’s on in the den
Your house is waiting, your house is waiting
For you to walk in
For you to walk in
But you’re missing, you’re missing
You’re missing when I shut out the lights
You’re missing, when I close my eyes
You’re missing, when I see the sun rise
You’re missing”
(You’re Missing)

Isäni talossa – isän hahmo Bruce Springsteenin lauluissa

1. Factory
2. Used Cars
3. My Father’s House
4. The River (Live)
5. Independence Day
6. My Hometown
7. Better Days
8. Long Time Comin’
9. Pony Boy
10. You’re Missing

Kuuntele soittolista tästä.

* *

Epilogi

Yksi näistä kappaleista ei asetu ongelmitta aikajanalle.

My Father’s House on kolkolta akustiselta levyltä Nebraska (1982), hyvän 15 vuotta ennen Dougin kuolemaa. Toki tyhjä talo voi hyvinkin olla lapsuudenkoti Randolph Street, joka varmasti on tuntunut Brucesta kolkolta autiotalolta muun perheen muutettua Kaliforniaan.

Ehkä ei kuitenkaan. Sehän olisi aivan liian helppoa.

Kappaleen voimakkaat allegoriset tasot tuntuvat ohjaavan kohti toisenlaista tulkintaa. Brucen, tuon nunnakoulun vanhan kasvatin, tuotannossa katolinen usko on tasaisin väliajoin nostanut päätään. Ei ole sattumaa, että kautta tuotannon kulkevan naishahmon nimi on ”Mary”, Maria.

My Father’s Housen painajaismainen tunnelma on juuri sitä, painostava uni, sen Bruce sanoo heti alussa (”Last night I dreamed that I was a child…”). Lapsen ja isän suhde on tässä myös merkittävä. Pojan ja isän, jopa.

Öinen metsä tuo mieleen Danten Jumalaisen näytelmän alkuasetelman. Se on pelottava paikka, jossa aavemaiset äänet nousevat laaksosta ja Piru louskuttaa leukojaan aivan hänen kannoillaan. Ryteikön läpi puskiessaan (oksat ja ohdakkeet repivät hänen vaatteitaan ja ihoaan, vrt. orjantappurakruunu) Bruce näkee isänsä talon.

Mikä on tämä isän talo? Missä on se paikka, jossa isä asuu?

Kun kirjoittaa Isän isolla alkukirjaimella, alkaa koko sanoitus saada aivan toisenlaisen sävyn. Mäellä pimeän metsän keskellä majakan lailla loistava talo on tietenkin kirkko. Tulkintaa tukee ympäröivän metsän pimeys, sen aavemaiset äänet ja Pirun hönkäily aivan metsän läpi juoksevan hahmon kantapäillä. Rikkinäinen polku, jota pitkin talolle pyrkivä hahmo joutuu matkaamaan on Via Dolorosa, jonka hahmo kestää, koska perillä pääsee turvaan, kaatuu täristen isän syliin.

Mielenkiintoista on, että määrätietoisesti etenevä hymnimäinen kappale ei tässä vaiheessa ala suitsuttaa isän talon ihanuutta, vaan muuttaa tunnelman yhä painostavammaksi.

Bruce herää painajaisestaan ja ajaa yöllä isänsä talolle. Koputukseen vastaa nainen jota Bruce ei tunnista, ja tämä sanoo ettei talossa asu ketään hänen isänsä nimistä. Unessa näyttäytynyt talo ei olekaan enää hänen isänsä talo, vaan isä on poissa, ja siellä asuu joku muu.

Ei lienee sattumaa, että tasan sata vuotta aiemmin Nietszche on teoksessaan Die fröhliche Wissenschaft (1882) julistanut Jumalan olevan kuollut. On helppo kuvitella Brucen kohdanneen ajatuksen sanomalehtien ja aikakauslehtien sivuilla, kun teoriasta on merkkipäivän kohdalla kirjoitettu kiivaasti. Hänen mielessään isän tyhjä talo, isän poissolo, on muototunut voimakkaaksi metaforaksi, joka värisee pahanenteisesti tämän järisyttävän kappaleen taustalla.

My Father’s House asettaa protagonistin samanlaisen kysymyksen eteen, sen mahdollisuuden eteen, ettei hiljaisuudessa olekaan enää ketään. Yksinäisyys ja hiljaisuus My Father’s Housessa on kosmista, ankaran ja tiukkahuulisen isän kivikasvoista rakkautta, jonka olemassaolosta ei lopulta voi olla varma.

Sen autius loistaa kylmän maailman halki.

Maailman, jossa syntejämme ei vielä ole sovitettu.

”My father’s house shines hard and bright
It stands like a beacon calling me in the night
Calling and calling, so cold and alone
Shining ’cross this dark highway where our sins lie unatoned”

Bruce Springsteen. Harrastukset: autot, tytöt ja pomottaminen, muiden muassa.

Monet suurista tarinoista saavat tämän tyylisiä alkuja: ”New Jersey, syksy 1956.”

Harjoittakaamme hieman yhteenlaskua:

Seitsemänvuotias Bruce Springsteen + Ed Sullivan Show + musiikkivieraana Elvis Presley = ?

Siitä se sitten kai lähti, ja loppu on rockmusiikin Valhallan kirjastosta löydettävissä. Mutta, hieman lyhyempi (yritin edes) esittely on varmasti paikallaan.

Vaikka pidän näkemystä jossain määrin naiivina, on lähes uskomatonta kuinka Springsteenin koko ura tuntuu kasvutarinalta. Kolmen ensimmäisen levyn huolettomuus ja idealismi kohtaavat neljännestä kuudenteen levyyn kasautuvat elämän vaikeudet. Seitsemännen suurmenestys kohtaa aikuisuuden tuomat uudet ongelmat kahdeksannella, ennen kuin keski-ikä alkaa puhaltaa raivoavaa liekkiä paljon pienemmäksi.

Nykyään Springsteen on oudossa asemassa vailla selkeitä vertaisiaan. 2000-luvulla hän on jopa noussut uudella tavalla ajankohtaiseksi, kun Hold Steadyn, The Nationalin ja Arcade Firen kaltaiset indie-artistit ovat ilmaisseet selkeästi kunnioituksensa miestä kohtaan.

Vaikka Bruce on se yksittäinen tähti, hän on antanut huomattavan määrän valokeilansa loistosta yhtyeelleen, The E Street Bandille. Jäsenistä on tullut kuuluisia ja heidän nimensä lienevät tuttuja: Max Weinberg, Roy Bittan, Garry Tallent, Danny Federici, Nils Lofgren, Little Stevie Van Zandt, ja korvaamaton Clarence ”Big Man” Clemons, joka lienee paras rockbändissä soittanut saksofonisti. Kahden käden sormetkaan eivät riitä laskemaan niitä tajunnan räjäyttäviä sooloja, joita Clemons on vuosien mittaan tarjoillut. Yli 40 vuotta soittanut yhtye ei valitettavasti kulje enää klassikkokokoonpanossaan, sillä kosketinsoittaja Federici kuoli vuonna 2008 ja Clemons menehtyi kolme vuotta myöhemmin.

Springsteenin levytysuran ei tarvitse kertoa artistista itsestään. Silti levyjen ja niiden kertomien tarinoiden varaan voi identifioitua todella helposti, iästä riippumatta. Asiaa auttanee se, että joukossa on lähemmäs kymmenen kuolematonta klassikkoa. Kuinka se saatiin aikaan? Tekemällä rockmusiikista uskonnon kaltainen, pyhitetty ja pelastava asia. Rock tuo muodon synkkyydelle ja moninkertaistaa pienetkin ilot.

Klisee siitä, kuinka kukaan ei usko rock’n’rolliin niin paljon kuin Bruce Springsteen, on varmasti totta.

Voisimmekin pidemmittä puheitta aloittaa katsauksen Springsteenin levyihin – puhe itsessään tulee kestämään hyvän aikaa. Tuotanto läpikäydään pelastuksen ja sitä nakertavien realiteettien taistelukentällä. Oheinen infografiikka kertoo siitä, kuinka mikäkin levy tasapainottelee näiden kahden Springteenin uran keskeisimmän elementin välillä. Pelastaako rock – vai kertooko se sittenkin synkemmän tarinan?

Ylösnousemiset

Greetings from Asbury Park, N.J. (1973)

”Madman drummers, bummers and indians in the summer with a teenage diplomat” on ensimmäisen lause, joka on Bruce Springsteenin suusta saatu nauhalle. Alku on huomattavasti vähemmän keskittynyt ja vilkkaampi kuin myöhempi materiaali antaisi odottaa – miinuksena sitä ei toki tarvitse pitää, koska on ilahduttavaa kuulla Springsteen näinkin huolettomana ennen kuin hän pysyvästi vakavoitui. Vertailun vuoksi voi sanoa, että Asbury Parkin biisien yksittäiset säkeistöt sisältävät paljon enemmän sanoja kuin tämä levystä kertova teksti, ja taustalla E Street Band luo riehakkaan hybridin. Levy on New Jerseystä saapuvan R&B-bändin avoin bilekutsu.

Tunnelman keveys on toissijainen miete, sillä biisit iskevät myös syvemmällä tasolla. Moni vainusi myös hittejä: Blinded by the Light ja It’s Hard to Be a Saint in the City coveroitiin parin vuoden sisään, kauan ennen kuin Bruce itse sai maistaa listamenestystä. Hitit tuntevalle yleisölle Brusen alkuvaikeudet voivat olla melkoinen yllätys – mutta luultavasti positiivinen, koska Blinded by the Lightin, Lost in the Floodin, Spirit in the Nightin ja Growin’ Upin kaltaisissa lauluissa soi jo suuri lupaus.

Video ei ole enää saatavilla

The Wild, The Innocent & The E Street Shuffle (1973)

Toisella levyllään Springsteen sai aikaan jotain uskomatonta. Kunnianhimonsa voimin Bruce johti kaveriporukkamaisen bändinsä idealististen tarinoidensa ytimeen. Bändi soittaa entistä tiukemmin, mutta E Street Shuffle tarjoaa jotain, mitä myöhemmät levyt eivät. Nämä laulut ovat enemmänkin novelleja, ja niille luodaan mitä monipuolisin äänimaisema, jollaiseen ei sittemmin ole koskettu. Haitarit, kuorot ja jousisovitukset sävyttävät E Street Shufflen pitkälle ulottuvia biisejä. Kokonaisuus on kuin Astral Weeks, joka rantautuu newjerseyläiseen satamaan.

Myöhempää materiaalia suosivat saattavat suhtautua Vini Lopezin rumputyyliin kielteisesti, mutta Weinbergin robotismi veisi tältä levyltä huomattavan määrän charmia.

Levyltä löytyy huomattavan funkahtavaakin tavaraa. Kitty’s Backin moniosainen juoksutus huipentuu koko bändin laulamaan kertosäkeeseen, ja levyn avaava nimikkokappale ottaa kaiken irti Clemonsin tarttuvasta kuviosta. Väliin tipahtaa upea 4th of July, Asbury Park – balladi, jonka tyylisiä Springsteen-tuotannosta löytyy vain kaksi (toinen, vielä mahtavampi löytyy b-puolen alusta). Wild Billy’s Circus Story on ainoa huvittelu, ja Clemonsin soittama tuuba aiheuttaa yhä pientä hykertelyä.

Jos levyn a-puoli onkin vahva, pesee toinen puolisko sen mennen tullen. Kaikki kolme pysäyttävää numeroa ovat melko lailla ainoat laatuaan, Incident on 57th Streetin katutarinalle annetaan kuorosovitus ja New York City Serenadessa pianisti David Sancious pääsee valloilleen parin minuutin klassisessa introssa. Rosalita (Come Out Tonight) oli ensimmäinen Springsteenin omissa nimissään saavuttama hitti – se käy läpi ainakin kymmenen osaa seitsemässä minuutissa ilman hengähdystaukoa. Onneksi materiaalia ei ole yritettykään suoraviivaistaa, sillä tällainen ilmaisu vaatii tilaa ja minuutteja. Kuulijan palkkiot ovat sen mukaiset.

The Wild, The Innocent & The E Street Shuffle oli Springsteenin ensimmäinen mestariteos. Itselleni se on yhä paras.

Video ei ole enää saatavilla

Born to Run (1975)

Nälkä kasvaa syödessä. Kun kaksi ensimmäistä albumia eivät lyöneet läpi, panoksia nostettiin huomattavasti kolmannen kohdalla. Pianisti David Sancious ehti jo lähteä, ja tilalle saapui Roy Bittan. Vini Lopez sai luvan lähteä asiattoman käytöksensä vuoksi, ja lopulta Max Weinberg istui rumpusetin taakse. Born to Run sai suuret määrärahat ja aivan eri tason tuotannon. Levy-yhtiö oli valmis antamaan Springsteenille vielä yhden mahdollisuuden, mutta ehkä viimeistä kertaa.

Tältä pohjalta on ymmärrettävää, että draaman määrä kasvaa huippuunsa – ja se kantaa Pomon tuotannon ehjintä levyä. Klassikkolauluja on valtava määrä: levyn aloittaa Thunder Road, josta en edes vaivaudu sanomaan enempää kuin huomauttamaan viimeisen minuutin täydellisyydestä. Se saattaa olla rock-historian paras.

Jos E Street Shuffle oli vielä idealistinen ja romantisoitu, Born to Runilla maailma tulee jo kosketusetäisyydelle. Kuitenkin oltiin vielä parin vuoden päässä siitä, kun Springsteenin nuoret sankarit alkoivat saada kunnolla köniinsä. Joka tapauksessa Springsteen totesi myöhemmin Born to Runin 30-vuotisjuhlapainoksen julkaisun yhteydessä jotain sellaista mitä on melko mahdotonta käsittää: Born to Runilla hän kuulemma hylkäsi naiivit ja idealistiset käsityksensä elämästä ja romantiikasta.

Kommentti artistilta itseltään on suorastaan naurettava, koska 1) Kalevala on vähintään yhtä realistinen kuin Born to Run, ja 2) lopputulosten voima perustuu juuri siihen, kuinka holtiton ja heittäytyvä koko levy on. Levyn hahmot ovat yksinkertaisesti voittamattomia. Realiteettia ei ole viisasta hakea muualta kuin Tenth Avenue Freeze-Outin bändikuvauksesta tai Backstreetsin monumentaalisesta erotarinasta, eivätkä nekään pitele huippukunnossa olevaa bändiä sekuntiakaan – mikään tällä levyllä ei tunnu ymmärtävän kuolevaisuuden käsitettä.

Vaikka Born to Run on kenties kaukana todellisuudesta, se on kenties tärkein levy Springsteenin tuotannossa. Asbury Park ja E Street Shuffle ennakoivat sitä, ja sen jälkeiset levyt tuntuvat lähes poikkeuksetta, aina 1980-luvun loppuun asti, reagoivan sen teemoihin joko myönteisesti tai kielteisesti. Soidessaan se on yhä maailman myyttisin ja paras levy. Erimielisyydet asiasta saattavat johtaa psykologin vastaanotolle tai pikaiseen paineluelvytyssessioon – joka tapahtuu toki nimibiisin tahdissa. Jokos virkoat siitä!

Video ei ole enää saatavilla

Darkness on the Edge of Town (1978)

Vastuu ja epäselvät, häilyvät uhat sävyttävät ensimmäistä aidosti synkempää Springsteen-levyä. Darknessin hahmot eivät ole niin onnekkaita kuin edeltäjänsä: E Street Shufflen ihmiset olivat juopuneet nuoruudestaan ja Born to Runilla heillä oli aina vaihtoehtoja. Tämä pimeys sulkee hahmot yksinäisyyteensä ja häivyttää pakotiet.

Onkin täysin asianmukaista, että levyn soundi on aiempaa ärhäkämpi. Kitarat työntyvät etualalle ja rumpurytmit käyvät militaristisen jäykiksi. Sitten köydenveto voikin alkaa: Badlands on mustelmista huolimatta toiveikas, mutta ensimmäinen ”isä vastaan poika” -kappale. Adam Raised a Cain sekä traagisesti päättyvät Something in the Night ja Darkness on the Edge of Town kuvaavat kokonaisuutta paljon paremmin.

Kaiken keskellä Springsteen repii omat suuruudenkuvansa silpuksi dramaattisesti. Racing in the Street kohtaa Born to Runilta tutun nuorenparin jossakin epätoivon tuolla puolen. Laulu toimii levyn avainkappaleena, jossa ylitsevuotava mytologia murskataan realiteettien avulla. Darkness heitti idealistiset fantasiat romukoppaan, eikä niitä sen koommin olekaan Pomon tuotannossa nähty. Candy’s Roomin räjähtävässä ilmapiirissä sitä vielä yritetään, mutta viettelyn menestyksestä ei ole takeita.

Factory maalaa kahdessa minuutissa pelottavan kuvan turhautuneen työläisjoukkion alati väkivaltaisemmaksi käyvästä käytöksestä. Streets of Fire on ahdistuksen polttopisteessä ja Prove It All Night heittää lisää bensiiniä idealismia käristävään kokkoonsa. Hei Mary, entä jos me ei selvitäkään, ja huominen ei olekaan niin mahtava? No, Marykin katoaa nimikkokappaleessa kaiken menettäneeltä kertojalta, joka pääsee ulos koko levyn ajan kuristusotteessaan pitäneestä kylästä, mutta yksin ja rutiköyhänä.

Darkness on the Edge of Town on ensimmäinen askel kohti alati synkempää ja sulkeutuvaampaa tuotantoa, mutta myös esimerkki siitä kuinka Springsteen sai loistavia tuloksia vakavoitumalla ja karsimalla tyyliään karummaksi.

Vuonna 2010 julkaistiin tuplalevyllinen Darknessin äänitysten tuloksia. The Promise -nimeä kantava levy on tärkeä kuunneltava jos tahtoo kuvan Springsteenin kyvystä luoda ehjiä levykokonaisuuksia – The Promise on paikoitellen aivan yhtä vahva, ja biiseistä ainakin Someday (We’ll Be Together) on suoran klassikkostatuksen ansaitseva, mutta koherentiksi kokemukseksi koosteesta ei ole.

Video ei ole enää saatavilla

The River (1980)

Tässä tuplassa elää kaksi täysin erilaista kokonaisuutta. Jako tapahtuu vakavuuden suhteen: Point Blank, Jackson Cage ja Wreck on the Highway jatkavat Darknessin teemoja, ja Stolen Car on suuntaviitta, joka kertoo Nebraskan syntyvän vain kahden vuoden kuluttua. The Riverin kappaleista Hungry Heart sai vallattua top 10 -sijoituksen singelistalta, mutta sekin kertoo epäonnistuneen liiton hajoamisen jälkeisestä vapaudesta tai välittämisen puutteesta. Ei hymyn aiheita kenellekään.

Varjopuolella kaksi superlatiivista balladia nousee muun materiaalin yli: Independence Day yhdistää hiljaisen balladin yhteiskunnalliseen muutokseen, sukupolvenvaihdokseen ja heittää mukaan yhden Clemonsin komeimmista sooloista. Ja oma lukunsa on tietysti nimikkobiisi, joka johdattaa temaattisesti uudelle tantereelle. Siellä kalvaa epäilys itsestä.

Muutamat laulut onnistuvat tipahtamaan näiden ääripäiden väliin. The Ties That Bindia lähemmäksi Byrdsiä Bruce ei ole koskaan vaeltanut, ja Out in the Streetiä sävyttävä lievä melankolia peitellään hälläväliä-asenteella. Samassa sarjassa Jackson Cage on energinen, mutta varoitusten sävyttämä, kuten The Price You Payn haavojen laskeskelukin.

Osa levystä pelataan toki huomattavasti pienemmillä panoksilla. Sherry Darlingin ja I Wanna Marry Youn 1950-luvun tyylittely voisi kai lukeutua levyntäytteeksikin, mutta se ei vie melodioilta tehoa. Ja aivan sama kuinka ”tyhmä” tai ”junttimainen” on kappaleen meininki meininki, Cadillac Ranch on ajattelevan autoilijan hyvänolon tukipilari, ja ikuisesti kaltaiseni pyöräilijä-pikkuhitlerin sanojen yläpuolella. Jos yrittäisin jotain jupista, niin Clemonsin riehakas soolo tuuttaisi minut ansaitusti suoraan katuojaan, pois pian saapuvan Cadillacin tieltä.

Jos draaman kaarta mietitään levyjen välisinä, askeleet löytyvät Point Blankin, Drive All Nightin, Fade Awayn ja Stolen Carin tarinoista. Ne kuljettavat levyn Darknessin teemaa pidemmälle, kohti suurempia vaikeuksia ja syrjäytymistä.

Stolen Car on ensimmäinen hetki, kun protagonistit astuvat pimeälle puolelle. Wreck on the Highwayn lopussa kertoja pohtii surullista skenaariota, jossa poliisi saapuu naisen ovelle ilmoittamaan miehen kuolemasta. Sitten päät alkavatkin putoilla melkoista tahtia.

Video ei ole enää saatavilla

Nebraska (1982)

Bruce vietti tammikuun 3. päivän vuonna 1982 makuuhuoneessaan neliraiturin kanssa. Tuotuaan nauhat bändin kuultaviksi ja tehtyään studiotason demot, kaikki ei tuntunut sopivan uuden levyn ideaan, ja E Street Bandin kanssa levytetyt demot eivät tyydyttäneet osapuolia. Lopputuloksena Nebraska saapui sihisevänä ja synkkänä – se ei soisi sosiaalisessa tilanteessa mistään hinnasta, vaan ainoastaan kynttilänvalossa keskellä yötä. Jos vastustajat olivat Springsteenin aiemmilla levillä muita ihmisiä, tilanteita ja yhteiskunnallisia olosuhteita, tällä kertaa kertoja asettui itse itseään vastaan, kaikkine virheineen ja rikoksineen.

Levy alkaa poliisia paetessaan kymmenen ihmistä tappaneen Charles Starkweatherin tarinalla, joten lienee selvä minne kansikuvaa komistava tie johtaa. Toinen kuolinselliin päätyjä on Johnny 99:n kertoja, joka menettää elämänhallintansa täysin. The Riverillä synkintä oli autovarkaus, mutta nyt elinminuutitkin tuntuvat jo anastetuilta. Nebraskan tunnetuin laulu, Atlantic City, käy kärsimättömäksi ja ainoa vaihtoehto on paeta kohti harmaata horisonttia.

Nebraskan selvästi loistokkain hetki on Highway Patrolman. Kyseessä on ehkä Springsteenin hienoin narratiivi, jossa veljeys ja siihen liittyvät moraalivalinnat johtavat useiden äärimmäisten kysymysten eteen. Suiciden Frankie Teardropin inspiroima State Trooper tuntuu sen kääntöpuolelta. Maaninen kahden nuotin loputon toisto saa tuekseen villiintyneitä huutoja ja dementian rajamailla kulkevia mielikuvia.

Chuck Berry -tyylinen Open All Night on pakollinen piristys, ja esimerkki siitä kuinka paljon yhdellä kitaralla voi saada aikaan. Used Carsin pienen unelman ja isä–poika-konfliktin viimeisen, raskaan luvun kertovan My Father’s Housen välissä se on melkoisen maaginen, energinenkin, hetki. Se ei kuitenkaan poista Reason to Believen synkkyyttä: pohja on vihdoin saavutettu, ja silti jotkut jaksavat uskoa. Se huvittaa, mutta herättää myös halveksuntaa lähestyvän tunteen: mikä ihme näitä ihmisiä vaivaa?

Efekti on jokseenkin sama kuin E Street Shufflen mininovelleissa. Tosin Nebraskan herättämät mustavalkoiset mielikuvat ovat täynnä hylättyjä taloja ja epätoivoa. Mikään muu levy koko tuotannossa ei ole näin ehdoton. Se joko vetää sinut maailmaansa tai sitten jäät ulkopuolelle. Itse olen ajanut auton eräänä yönä lunastuskuntoon Highway Patrolmanin soidessa taustalla, joten saatan olla puolueellinen. Nebraska on yksi populaarimusiikin uhkarohkeimpia temppuja, mutta myös päivänselvä mestariteos, jota ei voisi kuvitellakaan kuulevansa minkäänlaisessa muussa muodossa.

Selvä merkki laulujen vetovoimasta saatiin seuraavana vuonna, kun Johnny Cash coveroi sekä Johnny 99:n että Highway Patrolmanin. Nebraska pakenee aikaa – se voisi olla 1940-lukua, tätä päivää tai vaikka tulevaisuuttakin. Sen jälkeen saattoi odottaa vain loppua tai täyskäännöstä.

Video ei ole enää saatavilla

Born in the U.S.A. (1984)

Tervetuloa, rokkitähti. Nebraskan synkkyydestä noussut Born in the U.S.A on maailman myydyimpiä levyjä. Tältä rockmusiikki kuulosti vuonna 1984. Punainen lanka on vaikeuksien kautta ansaittu ilo: se kulkee vahvana teemana Born in the U.S.A.n lävitse. Yksikään kertoja ei ole säästynyt kolhuilta, mutta vain yksi levyn vahvimmista biiseistä, Downbound Train, kertoo tämänhetkisistä vaikeuksista.

Seitsemän kahdestatoista kappaleesta päätyi Billboard-listan kymmenen kärkeen – ja No Surrender sekä Bobby Jean olisivat varmasti kiitäneet samaan joukkoon. Bobby Jean on myös helposti koskettavin hetki, jonka tästä hittikimarasta löytää. Vaikka sitä ei äänen olekaan ehkä lausuttu, sen on varmasti omistettu Little Stevie Van Zandtille, joka poistui E Street Bandin riveistä levyn jälkeen. Kaiken kruunaa, yllätys yllätys, Clemonsin muutaman nuotin euforinen soolo.

En voi kiistää, etteikö tämä olisi aikansa leimaa huonollakin tavalla kantava levy, ja myös ensimmäinen monista kerroista, kun soundi ei täysin vastaa kappaleiden tarpeita. Toisaalta, itse olen myynyt tasan nolla levyä, ja Dancing in the Dark, Cover Me ja loistava I’m on Fire jopa nauttivat levyn tuotannosta. Leppoisampia teemoja kantavat Darlington County, Working on the Highway ja sohvaperunamaan kansallislaulu Glory Days taas pärjäisivät paremmin vähemmän tuotettuina. Puolet levystä on kuitenkin uljasta kuultavaa lähes kolmekymmentä vuotta myöhemminkin.

Jotkut asiat paljastuvat kuitenkin vasta monen kuuntelun jälkeen. Tämä on kosketinsoittaja Danny Federicin ja basisti Garry Tallentin tähtihetki. Federicin urkumatot koristavat lähes jokaisen kappaleen, ja tuotanto nostaa basson vahvasti esille. Syystäkin: kuunnelkaapa Tallentin taidonnäytteet No Surrenderissa, Bobby Jeanissa ja I’m Goin’ Downissa, niin tiedätte, kuka on aliarvostetuin E Street Bandin jäsen.
Born in the U.S.A:sta lähtee liikkeelle myös aivan uusi tarina: sen jälkimainingeissa Springsteen tiedostettiin ja hyväksyttiin epäviralliseksi kansan äänitorveksi. Sekä nimibiisi että No Surrender ovat toimineet presidenttiehdokkaiden (Reagan 1984 ja Kerry 2004) teemakappaleina. Kertonee tarpeeksi kansalliseen identiteettiin pureutuvasta vaikutuksesta?

Menestys ei saapunut kuitenkaan ilman vaikeuksia. Ne tulivat vastaan seuraavalla levyllä.

Video ei ole enää saatavilla

Synninpäästöt

Tunnel of Love (1987)

Kun suuresti odotettu Born in the U.S.A.:n seuraaja saapui, kävi selväksi että Springsteen ei ollut sittenkään luopunut kompromissihaluttomuudestaan. Tunnel of Love on sisäänpäin kääntynyt palapeli, joka ei ota osaa maailman syleilyyn, vaan keskittyy lähipiirin skismoihin. Myyntiluvut olivat saman tien noin kymmenen miljoonaa pienemmät, mutta levyn voi kuitenkin lukea vielä osaksi Springsteenin klassikkokautta.

Tunnel of Loven suurin valttikortti on nerokas Brilliant Disguise – kerrasta muistettava melodia kohtaa tekstin, joka on odottamaton yhdistelmä suoria sanoja ja viittauksia, kuvaten hajoavaa liittoa ja horjuvaa itsetuntoa.

Mukana on myös huomattava määrä tuntemattomia loistobiisejä: Tougher Than the Rest on tarina nöyryydestä, kivusta ja periksiantamattomuudesta. Nimikkokappale on totaalinen hyppy kasaritansseihin ja melkoinen anomalia. Suurin osa materiaalista on keskitempoista melankoliaa – kuin Nebraskan tarinat kohtaisivat Born in the U.S.A.:n äänen.

Eniten koko ajanjaksosta kertoo One Step Up, yksi uran huippuhetkistä. Aiheena on taas sietämätön liitto, josta kehittyy musertava uskottomuustarina. Springsteen oli mennyt naimisiin vuonna 1985, mutta tässä vaiheessa kaikki alkoi olla päätöksessään. Vuonna 1988 Springsteen bongattiin taustalaulajansa Patti Scialfan kanssa parvekkeella Roomassa. Arvatkaa huviksenne kuka laulaa One Step Upin taustat.

Tunnel of Love päätti Springsteenin kultakauden, ja kesti viisi vuotta ennen kuin hän ehtisi maailmanmatkoiltaan takaisin studioon.

Video ei ole enää saatavilla

The Ghost of Tom Joad (1996)

Tom Joadin lauluissa on hiipivää tehoa. Springsteen on aina ollut vahvoilla karsitun asetelman äärellä, ja kun valokeila suuntautuu kokeneeseen ja auktoriteettimäiseen ääneen, syntyy sarja vangitsevia tarinoita. Tämä lienee koko tuotannon poliittisin kiekko, ja tietyt hetket, kuten Youngstown, kuulostavat perinteisiltä protestilauluilta. Ajoittain taustoja korostaa yhtye, joka ei ole E Street Band. Vahvan persoonallinen bändi ei ehkä sopisikaan näin rajattuun äänikenttään.

Katkerimmillaan, kuten My Best Was Never Good Enoughin ylisarkastisessa sananlaskujen silpomisessa, tai aidosti värisyttävässä nimibiisissä Springsteen ravistelee kuulijaansa todella lujaa. Vaikka suuri osa levystä ei tarjoa Nebraskan taikuutta, se on itsessään todella vakuuttava. Onkin parempi laittaa syrjään ainainen vertailu, koska Tom Joad on selkeästi 1990-luvun paras Springsteen-levy.

Video ei ole enää saatavilla

We Shall Overcome: The Seeger Sessions (2006)

Kaiken järjen mukaan tämän levyn ei pitäisi toimia ihan näin hyvin, mutta lopputulos on poikkeuksellisen hurmaava ja helposti hauskin levy sitten Greetings from Asbury Parkin. Viimeiset pari vuosikymmentä Springsteenin uraa leimannut laskelmointi on tipotiessään, kun Springsteen käy monipuolisesti käsiksi Pete Seegerin tuotantoon.

Tuskin yksikään tarkka tyylilaji saa enempää tilaa kuin toinen: blues, bluegrass, dixieland ja koko pohjoisamerikkalaisen perinnemusiikin kavalkadi käydään läpi kunnioituksella, mutta myös riemulla: jos mietit tämän olevan varmasti helvetin tylsä levy, niin suosittelen kokeilemaan, millaisen vaikutuksen esimerkiksi Erie Canal, O Mary Don’t You Weep tai Pay Me My Money Down tekevät. Yllätyksen luulisi olevan melko positiivinen.

Springsteenin paras levy viimeisen 20 vuoden ajalta on siis coverversioita sisältävä ja äärimmäisen spontaanisti koottu. Ehkä tästä olisi pitänyt ottaa oppia?

Video ei ole enää saatavilla

Rukoushetket

The Rising (2002)

Springsteen oli ennenkin tarttunut ajankohtaisiin aiheisiin, mutta Nebraskan tai Tom Joadin tarinat vaelsivat silti varjojen kätkössä kaukana parrasvaloista. World Trade Centerin iskut ja niitä seurannut The Rising toivat Pomon ja E Street Bandin takaisin listojen huipulle. Suurimmaksi osaksi levy oli menestys: tarkkasilmäinen näkemys kansakunnasta shokissa ilman liiallisia yksinkertaistuksia. Ainoastaan Into the Fire osuu väärälle puolella tuota linjaa. Muita miinuksia jaettaessa Mary’s Place on ensimmäisenä siksi, että sen musiikki ei sovi juhlista kertovalle tekstille ollenkaan.

Isoin kritiikki voisi olla se, että tällainen jopa populistinen levy olisi mennyt läpi millaisella tahansa laadulla. Onneksi Lonesome Day, Waitin’ on a Sunny Day, Empty Sky, My City of Ruins, You’re Missing ja monet muut laulut ovat tarpeeksi vahvoja nostamaan The Risingin helposti uran parempaan puolikkaaseen. Tuskin kukaan muu olisi voinut tehdä kansan enemmistön hyväksymää levyä, joka liittyy näin vahvasti kansalliseen identiteettiin. Onneksi levy on hyvä myös kehystarinansa ulkopuolella.

Video ei ole enää saatavilla

Devils & Dust (2005)

Nebraskan aloittaman ja Tom Joadin jatkaman linjan kolmas levy Devils & Dust osuu laadultaan noiden kahden alle. Ei paljoa toki, ja koska kummatkin noista ovat vähintäänkin hyviä levyjä, tätäkään ei kannata pitää pettymyksenä. Levyltä löytyy myös yllättävää tematiikkaa.

Kahdessa kappaleessa teksti viittaa prostituoituun nimeltä Maria, ja Reno viittaa jopa anaaliseksiin, eli Devils & Dust ei ole se kiltein Springsteenin levyistä. Mutta toisin kuin Tom Joad ja Nebraska, se tarjoaa myös kevyempiä hetkiä. Nämä ovatkin se parasta ja spontaaneinta antia: All the Way Home on keväistä tuulenhenkeä, ja falsettilaulun koristama All I’m Thinkin’ About on poikkeuksellisen suorapuheinen ja hellä rakkauslaulu. Synkkyydessä kylvetään aivan tarpeeksi The Hitterin ja Matamoros Banksin kaltaisissa näytöksissä, ja muutaman valonsäteen puuttuminen olisi voinut tehdä levystä valitettavan raskaan kuunnella.

Eli suurilta osin biisit toimivat. Miksi sitten kolmanteen kategoriaan tipahtaminen? Tuottaja Brendan O’Brien onnistui The Risingilla, mutta saadessaan hieman synkempää ja hiljaisempaa materiaalia käsiinsä, hän epäonnistuu niiden elävöittämisessä. Päinvastoin, useat täällä käytetyt kiillotusideat sotivat pahasti laulujen tunnelmaa vastaan.

Video ei ole enää saatavilla

Magic (2007)

Tässä levy, joka olisi täydellisessä maailmassa ansainnut arvoisensa tuottajan. Mutta nyt kävi niin että pomon kaveri Brendan käveli taas studioon ja silotteli lopputuloksen lähes kokonaan henkisesti beigemmäksi. Ja kun sanon ”lähes kokonaan”, viittaan ”lähes”-sanalla yhteen poikkeukseen: Radio Nowhere on pomon paras single tällä vuosituhannella, ja ehkä ainoa laulu, jolla en hyljeksi O’Brienin tyyliä. Muilta osin tuottaja puskee E Street Bandin taka-alalle, ja Magic onkin hukatumpi mahdollisuus kuin mikään Brucen levyistä. Useat hetket saavat miettimään, kuinka paljon potkua bändi olisi voinut tuoda levylle oikein käsiteltynä.

Magic on ehkä ainoa Springsteenin levyistä, joka kätkee sisäänsä hankalan ristiriidan asenteen ja musiikin välillä. Sen seurauksena Radio Nowhere on voimakkuudestaan huolimatta huomattavan epätoivon repimä, Livin’ for the Futuren viha tuntuu aidolta, Last to Die tuntuu huomattavan antagonistiselta kansanmiestä kohtaan ja I’ll Work for Your Love on tyylikkään rento. Tekstinä viimeksi mainittu on Springsteenin parhaita tällä vuosituhannella.

Video ei ole enää saatavilla

Tapauskovaiset

Human Touch (1992)

Uran huonoimpia julkaisuja. Viisi vuotta Tunnel of Loven jälkeen julkaistu Human Touch on kaikin puolin pettymys, ja varmaankin viimeinen levy suositeltavaksi ensialkajille. Kunnianhimoa ei löydy, tuotanto on kliiniseksi siloteltu, klassikkobiisien määrä on kylmästi nolla, ja useampi laulu tipahtaa aika kamaliin syvyksiin. Yksikään ei tosin niin pahasti kuin 57 Channels (and Nothin’ on), joka tuskin vakuuttaa ketään siitä että Springsteen on edes katsonut televisiota. Soul Bride ja Cross My Heart ovat mukiinmenevin tuloksin onnistuvia Tunnel of Loven soundia lypsäviä pienteoksia, mutta aniharva biisi tarjoaa mitään muistettavaa. Ei yllätä että tästä oli helppo päästä ylöspäin. Hengetön levy.

Video ei ole enää saatavilla

Lucky Town (1993)

Avausveto Better Days on jo valmiiksi parempi kuin mikään Human Touchille päätynyt, joten Lucky Townin lähtökohdat ovat hyvät. Taso osoittautuu myöhemmin autopilotilla vedetyksi, mutta onneksi levyn keskimääräinen tempo on huomattavasti edeltäjäänsä korkeammalla. Se tuo kaivattua energiaa, vaikka ei sinänsä tunnu suuntautuvan mihinkään tarkkaan pisteeseen. Levykaksikkoa erottaakin toisistaan ennen kaikkea aihepiiri: Lucky Town tuntuu keski-ikää lähestyvän miehen kirjoittamalta levyltä, joka on siksikin paljon henkilökohtaisemman kuuloinen kuin laiska Human Touch. Älkää nyt odottako sen kuitenkaan nostavan pulssianne.

Video ei ole enää saatavilla

Working on a Dream (2009)

Kansikuva ja nimi antavat syystäkin huolenaihetta. Kahdeksanminuuttinen Outlaw Pete avaa kyllä paketin lunastusmentaliteetillä, mutta on samalla enemmän kuin hieman ylipitkä. Sitä seuraa useampi ohikiitävän siedettävä veto, jotka alkavat tuudittaa kuulijaa horrokseen.

Niin. Kolme kappaletta Outlaw Peteä myöhemmin sitten on toki Queen of the Supermarket. Se sukeltaa kielekkeeltä banaaliuden lahteen ja velloo siellä hyvän aikaa miettimässä lähikaupan kassaneitiä, joten sen enempää ei ehkä kannatakaan sanoa. Pohjakosketusta onneksi pehmentävät Good Eyen blues ja Surprise, Surprisen byrdsiläinen pop. Se ei tosin riitä viemään Working on a Dreamia yhtään minnekään.

Tuottajantuolilla O’Brien jatkaa siksak-linjaustaan, ja koska Magic onnistui, täällä käy tietenkin päinvastoin. Kuohiva tuotanto ja varsin pienet kappaleet eivät tuota lopulta paljoakaan muisteltavaa. Haastaa Human Touchin uran heikoimpana levynä.

Video ei ole enää saatavilla

Wrecking Ball (2012)

Ensisingle We Take Care of Our Own on yhtä aikaa ärsyttävä pölkkypäisessä patriotismissaan, mutta siihen on löydetty tarpeeksi vahva koukku, jotta jonkin verran anteeksiantoakin voi tarjota. Mieluummin keskityn kuitenkin nimibiisiin ja nuijapäisen kliseenimen saaneeseen Land of Hope and Dreamsiin, joiden musiikillinen anti on huomattavan hyvää. Levyltä löytyvät myös viimeiset Clemonsin soittamat saksofoniosuudet.

Kuitenkin Wrecking Ballilla on paljon ongelmia. Valtava vieraskaarti – jopa Tom Morello, ilman hyvää syytä – auttaa puskemaan kaiken kevyesti väkinäiseen suuntaan. Mitään uutta levy ei ainakaan tarjoa, ja promosuitsutus Wrecking Ball aggressiivisuudesta oli alusta alkaen täyttä puppua.

Video ei ole enää saatavilla

Oliko täällä joku matsikin?

Amerikkalaisen jalkapallon NFL-liiga huipentuu taas maanantain vastaisena yönä, kun New Orleansin Superdome-stadionilla kohtaavat Baltimore Ravens ja San Francisco 49ers. Näyttävien koppien ja taklauksien, tuulta nopeampien juoksujen ja äimistyttävien taktisten oivallusten lisäksi kentällä nähdään periamerikkalaiseen tapaan puoliaikaspektaakkeli, jonka merkitys on vuosien saatossa vain kasvanut.

Vielä 1970- ja 1980-luvuilla esitysten keskiössä olivat eri oppilaitosten marssibändit näyttävine asuineen ja koreografioineen. Jos teema salli, saattoi mukana olla myös jokunen ulkopuolinen muusikko tai kuuluisuus. Teemoissa oli myös nykyistä suurempia vaihteluja, mutta usein niissä juhlistettiin jotain amerikkalaisen historian ja kulttuurin keskeistä toimijaa, esimerkiksi Hollywoodin 100-vuotissyntymäpäivää (1987), Motown-musiikkia (1982) ja Yhdysvaltain monipuolista musiikkiperinnettä (1974). Ehkä marssibändien soittokunnilla oli jotain tekemistä myös sen kanssa, että varsinkin 1970-luvulla kuultiin puoliaikaohjelmassa kunnianosoituksia jazzin legendoille, muun muassa Louis Armstrongille (1972) ja Duke Ellingtonille (1975).

1990-luvulla esitykset kasvoivat entistäkin järkälemäisemmiksi ja niiden huipennuksiksi nousivat popin supertähdet. Puoliaikaesiintyjän julkistuksesta on tullut yksi pop-maailman kuumimmista vuosittaisista uutisista ja esityksiä seurataan ympäri maailman, vaikka itse laji on edelleen pääasiassa amerikkalaisten huvia. Tänä vuonna lavan valtaa r&b-megatähti Beyoncé, jonka suoritusta seurataan silmä kovana presidentti Barack Obaman virkaanastujaisissa syntyneen taustanauhakohun jälkeen.

Ennen tämän vuoden väliaikapläjäystä on kuitenkin hyvä kääntää katse menneeseen. Tässä viisi kaikkien aikojen puhuttelevinta Super Bowl-esiintymistä.

#5 New Kids On The Block (1991)

Tämä on se esitys, joka aloitti uuden ajan Super Bowlin väliaikaesitysten historiassa. Lavalla ei enää nähty vain marssibändejä, leffajulkkiksia ja puolikuuluisia muusikoita, vaan aikansa supertähtiä. New Kids On The Block oli täydellinen esiintyjä Coca Colan sponsoroimaan ohjelmanumeroon, sillä sen esiintyminen ei ollut liian raju kotisohviltaan finaalia seuraaville perheen pienimmille tai näiden vanhemmille, mutta tarpeeksi jännittävä hurmatakseen teinitytöt ja lapset, joille ainakin Disneyn markkinointitilpehöörin määrästä päätellen tämä ohjelmanumero oli pohjimmiltaan suunnattu.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Phil Collins, Christina Aguilera, Enrique Iglesias & Toni Braxton (2000)

Uuden Super Bowl -vuosituhannen potkaisi käyntiin spektaakkeli, joka sisälsi kaikkea, mitä suuren urheilujuhlan väliaikashown kuuluu sisältää: mahtipontista heimomusiikista ammentavaa tunnelmannostatusta, mielipuolisen suuria teemoja, sekä liudan toisiaan täydentäviä megaluokan esiintyjiä. Uransa huipulla olevien Aguileran ja Igleasiasin rinnalla nähdään varsinkin varttuneemman yleisön makuun sopivat suurien tunteiden tulkit Collins ja Braxton. Esityksen teemana on maailmoja syleilevä rauhan ja rakkauden aikakausi, johon siirrytään valtavan Äiti maa -patsaan suojeluksessa. Kyynisyys tuhoutuu, maapallo pelastuu ja kaikki me olemme yhtä suurta perhettä. Näin se vuosituhat kuuluu startata.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Bruce Springsteen and the E-Street Band (2009)

Valtaosan 2000-luvusta Super Bowlin esiintymislavalle raahattiin puolikuolleita keskitien rock-mammutteja, jotta yleisöä ei vaan ärsytettäisi liikaa. The Rolling Stonesin, Paul McCartneyn, The Whon ja Tom Petty & The Heartbreakersin jälkeen esiintyneen, vuosikymmeniä stadioneita kiertäneen E-Street Bandin buukkaamista olisi helppo pitää mielikuvituksettomana varman päälle pelaamisena. Tämä ei kuitenkaan pidä täysin paikkaansa, sillä Springsteen oli vain puoli vuotta aikaisemmin kampanjoinut näkyvästi Barack Obaman presidentiksi valinnan puolesta, mikä oli suututtanut monet hänen republikaanifaneistaan. Pomo ei enää ollut yhtä voimakkaasti kaikkien keski- ja työväenluokkaisten amerikkalaisten sankari, mutta tämä esitys osoittaa, että hänen ja yhtyeensä tinkimätön työskentely saavat aikaan rutkasti enemmän kuin aikaisempien vuosien ikämiessarjan esiintyjät yhteensä.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Janet Jackson & Justin Timberlake (2004)

Tässä syylliset siihen, ettei 2000-luvulla uskallettu juuri buukata väliaikashow’ksi muita kuin kaikkia miellyttävää eläkeläisrockia esittäviä yhtyeitä. Esitys ei ole oikeastaan edes kovin kummoinen, vaikka yhdistääkin ihan mukavasti 1980-luvun r&b-perinteen Timberlaken juuri näistä lähteistä ammentavaan musiikkiin ja esiintymiseen. Kukaan ei muista tätä esiintymistä musiikin, vaan Janet Jacksonin vahingossa paljastuneen rinnan takia. Kun Timberlake kiskaisi esityksen loppumetreillä yhden kangassuikaleen Jacksonin asusta pois, ei hän ainoastaan tullut paljastaneeksi tissiä, vaan amerikkalaisten kukkahattutätien kaksinaismoralismin ja huvittavan tuohtuneisuuden, sekä myös sen, kuinka tällaisesta tyhjänpäiväisestä kohusta syntyy nykyään niin kovin helposti kansainvälinen uutinen. Vielä nykyäänkin kaksikko väittää, että tapahtunut johtui ”vaatetuksen toimintahäiriöstä”, mutta kyynikko voisi epäillä, että kyseessä oli mestarillinen ja harkittu mediatempaus.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Michael Jackson (1993)

Ainoastaan Kuningas pystyy tähän. Ei ollut kulunut kuin kaksi vuotta New Kids On The Blockin esiintymisestä, joka asetti väliaikaohjelmalle uudet raamit, kun Michael Jackson tuli ja veti koko homman täysin omiin korkeuksiinsa. Miten tätä nyt edes selittää? Kitarasooloja tuulikoneiden edessä! Michael ilmestymässä räjähdyksestä valtavan videotaulun ylle! Maapallo ja kaikki maailman lapset ja rodut harmoniassa! Mitään näin hienoa ei näe edes aikamme viimeisimmillä efekteillä varustetuissa elokuvateattereiden 3d-rymistelyissä. Vain popin herra ja hidalgo, tanssilattioiden ylivoimainen kuukävelijä, Michael Jackson voi aloittaa 13 minuutin esiintymisen seisomalla pienen ikuisuuden paikallaan, ja silti saada tällaisen vastaanoton. Touchdown!

Video ei ole enää saatavilla

Bruce Springsteen, yhä elossa, vaikka soittakavereita E Street Bandista kaatuu rinnalta kuin heinää.

Bruce Springsteen on kirjoittanut paljon kotimaansa vähempiosaisista, mutta tuskin koskaan niin pessimistisesti kuin tällä melko vähälle huomiolle jääneen akustisen ysärilevynsä nimiraidalla. Yleensä hänellä on ollut tarjota talouselämän jalkoihinsa polkemille toivoa. 1990-luvun alun taantuman jälkimainingeissa sitä ei näyttänyt olevan. Oli vain tie helvettiin.

“The highway is alive tonight
but nobody’s kiddin’ nobody about where it goes
I’m sittin’ down here in the campfire light
searchin’ for the ghost of Tom Joad “

Hienovaraisen tunteelliseksi nuotiolauluksi sovitetussa helmessä Springsteen laskeutuu valtatieltä sen pientareille ja siltojen alle, jossa pitävät majaa amerikkalaisen unelman autokyydistä tippuneet. Hän piirtää nopein vedoin apokalyptisen maiseman: loputtomia leipäjonoja, laittomia siirtolaisia kyttääviä helikoptereita, kokonaisia autoissa nukkuvia perhekuntia, tyhjää evankeliumiaan jauhavia saarnamiehiä.

Valtatie on Amerikka, eikä sen vierustoille pudonneille voi enää valehdella siitä, mihin tie vie.

Tom Joad on Springsteenin kirjahyllyn peruskiviin kuuluvan John Steinbeckin Vihan hedelmät -romaanin päähenkilö, jonka lama-ajan julma epäoikeudenmukaisuus karaisi tuhoon tuomituksi vallankumoukselliseksi. Springsteen huipentaa kappaleensa Tomin kuuluisaan monologiin äidilleen, jossa tämä samaistaa itsensä kaikkiin maailman kaltoin kohdeltuihin, mutta vastarintaan nouseviin.

Mutta lopussa kertoja istuu Tom Joadin haamun kanssa leiritulen ääressä, ja valtatie yläpuolella vie sinne, minne kaikki tietävät sen menevän.

Welcome to the new world order.

Video ei ole enää saatavilla

Pomo ei lipsynkkaa musiikkivideoissakaan.

On tavallaan hassua, että ensitapaamiseni Pomon kanssa tuli vuonna 1994 tämän kappaleen ja Music Televisionin kautta. Streets of Philadelphia kun on Bruce Springsteenin tuotannon epätyypillisin single. Poissa ovat kitarat, saksofoni ja stadionin kokoiset kertosäkeet. Tilalla koneellisen kuuloinen rumpukomppi, syntetisaattorimatto ja lakoninen puhelaulu.

“I was bruised and battered and I couldn’t tell what I felt
I was unrecognizable to myself
I saw my reflection in a window I didn’t know my own face
Oh brother are you gonna leave me wastin’ away
On the streets of Philadelphia”

Kappale olikin Springsteenille poikkeuksellinen tilaustyö, jonka hän kirjoitti Jonathan Demmen HIV-potilaasta kertovaan elokuvaan Philadelphia. Demme ohjasi myös kappaleen karun videon, jota sitäkin voi pitää epätyypillisenä videoita vastaan pitkään hangoitelleelle Springsteenille.

(Tälläkään kertaa Springsteen ei suostunut huulisynkkaan, vaan videon lauluosuudet nauhoitettiin kuvaustilanteessa pomon huppariin kätketyllä mikrofonilla. Niinpä kappaleen video- ja levyversiot ovat itse asiassa erilliset).

Joskus kuiskaamalla saa enemmän huomiota kuin huutamalla. Kappaleen alakuloisessa tunnelmassa on kiistatonta voimaa, joka erottui edukseen MTV:n videovirrassa.

En huomannut sitä yksin. Streets of Philadelphia voitti Oscarin ja pinon Grammyja, nousi kymmenkunnan maan listaykköseksi ja antoi Springsteenille hänen toistaiseksi viimeisen top 10 -hittinsä Yhdysvalloissa.

Minulle kappaleen tärkein saavutus kuitenkin oli, että se sai minut ostamaan Springsteen Greatest Hits -kokoelman – ja sen kautta tutustumaan yhteen kaikkien aikojen suosikeistani.

Epätyypillinen Streets of Philadelphia on sen sijaan painunut kokolailla unholaan niin minulta kuin Pomoltakin. Keikkasettiin kappale ei ole mahtunut kuin muutamia kertoja tällä vuosituhannella. Itse en ollut kuunnellut laulua varmaan vuosikymmeneen ennen tämän tekstin kirjoittamista.

Uusi pyöräytys soittimessa kuitenkin osoitti, etteivät vuodet olleet vieneet kappaleen tenhoa. Vaikka Streets of Philadelphia jäi Pomon uralla pikemmin sivuaskeleeksi kuin uudeksi aluksi, on se hyvä muistutus siitä, kuinka mielenkiintoisin musiikki syntyy yleensä silloin, kun tekijä haastaa itsensä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Harvinainen liveversio vuodelta 1995. (Videossa on pelkkä ääni.)

Video ei ole enää saatavilla

Bruce Springsteen ja Southside Johnny.

Tony Soprano ei ole New Jersyn ainoa harmaa eminenssi. Yhtyeensä pomoksi ristimä Bruce Springsteen on ehtinyt toimia myös melkoisena kummisetänä lahjoitellen tekemiään kappaleita suojateille ja veteraaneille.

Vaikuttavimillaan Springsteenin kummisetäily oli 1970- ja 1980-lukujen taitteessa, kun kappaleita syntyi, mutta oma julkaisutahti pysyi harvana. Nuorgam esittelee viisi Bruce-sedän lahjoitusta sekä yhden, jota ei sitten annettu.

#1 Southside Johnny & The Asbury Jukes: Hearts of Stone

Asbury Jukesin ja E-Street Bandin historiat kietoutuivat toisiinsa jo muotoutumisvaiheessa. Steve Van Zandt oli Jukesin alkuaikoina yhtyeen toinen nokkamies ja moni muukin Springsteenin luottomiehistä soitti yhtyeessä vaiheessa tai toisessa.

1970-luvun loppupuolella tiet veivät yhtyeitä eri suuntiin. Springsteen oli julistettu rock’n’rollin tulevaisuudeksi, kun taas Southside Johnny lähinnä taisteli levytyssopimuksestaan. Joviaalina miehenä Springsteen kuitenkin kuittasi velkojaan lahjoittamalla miehelle koko tukun kappaleita, niistä komeimpana kenties Jukesin kolmannen levyn nimiraidan.

Hienoa levyä on muuten kutsuttu parhaaksi Springsteen-levyksi, jonka mies koskaan tehnyt. Tämä on hieman liioittelua: Springsteen kirjoitti levylle kaksi laulua ja auttoi kolmannessa, kun taas loput kolme kirjoitti Brucen Jukesista riistämä Van Zandt.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Gary US Bonds: Out of Work

Pomon kädenjälki näkyy sen sijaan erittäin vahvana veteraanirokkari Gary US Bondsin kahdella 1980-luvun alussa tekemällä paluulevyllä, joista jälkimmäiselle, vuonna 1982 julkaistulle On The Line -albumille Springsteen lahjoitti seitsemän kappaletta. Springsteenin ja Steve van Zandtin tuottaman levyn taustalla soittaa sekä E-Street Bandin että Ashbury Jukesin jäseniä.

Hauskimmillaan levy on työttömyys-cha-chassa Out of Work.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Robert Gordon: Fire

Born in The USA:n sessioissa syntynyt Fire oli pitkään Springsteenin kuuluisimpia levyttämättä jääneitä lauluja, kunnes se lopulta julkaistiin (live-versiona) Live/1975-85-boksilla. Springsteenin kerrotaan kirjoittaneen laulun alun perin Elvikselle, mutta tämän kuoltua ensimmäisen version siitä pääsi levyttämään 1978 rokkari Robert Gordon. Kitaraa soittaa Link Wray, taustalla laulaa Elviksen taustakuorona tunnettu Jordanairs ja koskettimia kilkuttaa Pomo itse.

Samana vuonna Firen vei listoille Pointer Sisters, mutta heidän versionsa kanssa Brucella ei juuri ollut tekemistä.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Patti Smith: Because The Night

Tunnetuin Springsteenin lahjoituksista syntyi Darkness on The Edge of Townin sessioissa. Springsteen ei ollut tyytyväinen omaan versioonsa Because The Nightista, minkä vuoksi hän lahjoitti sen naapuristudiossa Easter-levyään purkittaneelle Smithille. Smith rukkasi laulun sanoitusta ja julkaisi sen levynsä ensimmäisenä singlenä. Kappale toi älykköpunkkarille uran suurimman hitin.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Ramones: Hungry Heart

Because The Nightista innostuneena Joey Ramone lähestyi Springsteenia kysyen, josko tällä olisi kappale myös hänen kipeästi hittiä kaivanneelle yhtyeelleen. Springsteen lupasi auttaa ja rustasi Hungry Heartin Ramonesia ajatellen. Ennen kappaleen lahjoittamista hän kuitenkin päätti soittaa sen tuottaja Jon Landaulle. Landau ilmoitti kappaleen olevan aivan liian hyvä lahjoitettavaksi pois ja käski Springsteenia laittamaan sen tekeillä olevalle River-levylle. Springsteen teki töitä käskettyä, pomo se on pomollakin.

Landaun korva oli tarkka. Hungry Heart nosti Springsteenin ensimmäistä kertaa USA:n listan top vitoseen. Joey Ramone jäi nuolemaan näppejään ansaitun närkästyneenä, eikä Ramones koskaan levyttänyt kappaletta. Koska Youtubessa on kuitenkin mitä tahansa, on siellä myös tuntemattoman pikkubändin liveveto, jolla he yrittävät arvata, miltä Ramonesin Hungry Heart olisi ehkä kuulostanut.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Donna Summer: Protection

Donna Summerille oli käydä kuten Ramonesille konsanaan. Sprinsgteen oli jo lähettänyt hänelle versioitavaksi demon kappaleestaan Cover Me, kun Jon Landau vaatikin saada laulun Born In The U.S.A. -albumille. Landau oli jälleen kaukaa viisas: Cover Me nousi Springsteenin laulamana top kymppiin.

Pomo ei kuitenkaan halunnut kohdella Donnaa yhtä tylysti kuin Ramoja. Niinpä hän lahjoitti Summerille samoihin aikoihin kirjoittamansa Protectionin ja kävi yhdessä pianisti Roy Brittanin kanssa auttamaan Summeria nauhoituksessa. Studiolähteiden mukaan laulusta levytettiin myös duetto-versio, mutta julkaistulla raidalla Pomoa kuulee vain kitarassa ja loppupuolen taustahuudoissa.

Video ei ole enää saatavilla

Southside Johnny & The Ashbury Jukes Tavastia-klubilla keskiviikkona 1.8. Showtime kello 21.30. Liput ennakkoon 36,50 €, ovelta 38 €.

Mestari palaa isolla kädellä ja poliittisempana kuin aikoihin. Kynä vain taisi jäädä teroittamatta.

”The highway is alive tonight, but where it’s headed, everybody knows”.

Bruce Springsteen vihjasi jo vuoden 1995 The Ghost of Tom Joad -levyn hyytävällä nimiraidalla, että amerikkalaisen unelman valtatie on johtamassa suoraan helvettiin. Hänen rehellisen duunarin perspektiivistään asiat eivät ole sittemmin ainakaan parantuneet, joten puheet Wrecking Ballista legendan vihaisimpana levynä herättivät kiinnostuksen. Olisiko tulossa oikeasti merkittävä yhteiskunnallinen puheenvuoro, uusi Nebraska suorastaan?

No ei ollut, jo senkään takia, että Wrecking Ball on jokseenkin kaukana akustisesta soololevystä. Erikseen mainittuja soittajia ja laulajia on nelisenkymmentä, orkesterisoittajat ja gospelkuorot päälle. Ei tätä oikein E-Street Band -tuotokseksikaan voi lukea, vaikka elossa olevat pelimannit muodostavatkin soittajiston rungon. Olisiko saksofonisti Clarence Clemonsin kuolema ollut niin kova isku, ettei Springsteen ole enää luottanut pystyvänsä tekemään mahtipontista yhteislaululevyä ilman kymmeniä apulaisia?

Valtaosa biiseistä käsittelee kyllä eriarvoisuuden, talouskriisin ja työttömyyden raiskaamaa maata eri näkökulmista, mutta vaikka teksteissä on ajatuksen tasolla sitä vihaa, vaihtelee Wrecking Ballin moodi lähinnä alistuneisuudesta väkinäiseen hengennostatukseen.

Ongelmat tiivistyvät kahteen ensimmäiseen kappaleeseen, joille löytyy ilmeiset vastinparit Springsteenin klassikkokaudelta. Mestari itse on rinnastanut umpitylsän We Take Care of Our Own -sinkun Born in the U.S.A:han – molemmissa käännetään isänmaalliset iskulauseet päälaelleen – mutta tämä ralli kuulostaa kovin väsähtäneeltä, ja lyriikasta puuttuu se tarttumapinta, jonka yleisen tason jaarittelun korvaaminen yhden yksilön tarinalla tuo. Easy Money taas on musiikillisesti pirteämpi, mutta miksi Atlantic Cityä muistuttava kertomus kunnon miehen ajautumisesta rikokseen taloudellisen epätoivon ajamana on säestetty tällaisella hilpeällä baarirockilla?

Ehkä siksi, että hilpeä, irkkuvaikutteinen baarirock tuntuu muutenkin olevan nyt Brucen asialistalla. Koomisenpuoleista stomp-stomp-rytmiä kuullaan usealla raidalla, joiden kertosäkeet vedetään tietysti singalong-hengessä. Tällainen toteutus vie tehokkaasti pohjaa esimerkiksi Death to My Hometownin synkältä aihemaailmalta. Toisaalta levyn balladitkin ovat tylsänpuoleisia, eikä laahaava gospel Rocky Ground tuo lisäpisteitä sekään.

Käsissämme on siis melko yhdentekevällä musiikilla täytetty albumi, jonka tekstit ovat ikään kuin karkeita luonnoksia siitä, mitä niiden olisi pitänyt olla. Niistä puuttuvat tarinat ja ihmiskohtalot – juuri ne asiat, joissa Springsteen on aina ollut parhaimmillaan. Niissä todetaan kerran toisensa jälkeen samat asiat kuihtuvista kaupungeista, vaikeista ajoista, leivän työläisen suusta vievistä pelureista ja toisaalta kertojan ja hänen naisensa välisestä rakkaudesta, joka auttaa tiukkojenkin paikkojen yli. Kaiken lisäksi nämä tekstit ovat usein ristiriidassa musiikillisen ilmiasun kanssa.

Yhteentoista kappaleeseen on ängetty suunnilleen kaikkea kuviteltavissa olevaa – taustakuoroa, jousia, puhallinsektiota, kelttiviulua, Born to Run -koskettimia, Tom Morellon kitarasooloa – mutta ylettömästä kosiskelevuudesta saa vain ähkyn. Ehkä Springsteen on ajatellut tekevänsä musiikkia, jonka tahtiin työttömiksi jääneet newjerseyläiset voivat lyödä tuoppia baarinpöytään. Vaan tuskinpa sitä tulee tällä biisimateriaalilla tapahtumaan.

Löytyy Wrecking Ballilta sentään kohokohtiakin. Eeppinen nimibiisi on oikeasti nostattava; se hylkää helpon karaokerakenteen ja kehittelee itsensä vaivihkaa todella uljaaksi ja uhmakkaaksi puheenvuoroksi rappiolle ajetun kotiseudun puolesta. Tuokaa vaan moukarinne ja pusktutraktorinne, täällä odotetaan. Tässä tapauksessa vihaisenriemukas pohjasävy on sitä paitsi vaivatta harmoniassa sanottujen asioiden kanssa.

Land of Hope And Dreams taas on lyyrisesti aika mielenkiinnoton junamatka-vertauskuvaa hyödyntävä veto, mutta kohottavine banjoriffeineen kaikkineen sekin kasvaa pakahduttavaksi stadionrock-teokseksi, joka kestää lähes seitsemän minuutin mittansa ja loputtoman hehkutuscodan.

Voiko olla pelkkää sattumaa, että juuri näillä kahdella raidalla kuullaan myös postuumit saksofonisoolot herra Clemonsilta?

54 Täysin epäonnistunutta levyä Springsteen ei ole vieläkään tehnyt, mutta Wrecking Ball häviää viime vuosikymmenen bändilevyille ja on hänen tuotantonsa keskinkertaisimmasta päästä. Kolmen vuoden paussin jälkeen tätä voi pitää pettymyksenä.

Video ei ole enää saatavilla

Elokuu on reggae-artisti Nopsajalan, rap-artisti Junon ja tuottaja Jonas W. Karlssonin yhtye. EMIn kiinnittämän trion esikoisalbumi Hääväki ilmestyy 11. huhtikuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Great Lake Swimmers – Easy Come Easy Go

Kanadalainen folkrockyhtye julkaisee viidennen albuminsa New Wild Everywheren 3. huhtikuuta. Albumin on tuottanut ”alt-countryn Timbalandiksi” tituleerattu Andy Magoffin, jonka cv:stä löytyy tukku kanadalaissuosikkeja The Hidden Camerasista The Constantinesiin.

Video ei ole enää saatavilla

Michael Kiwanuka – Home Again

Ugandalaissyntyinen brittilaulaja äänestettiin hiljattain BBC:n Sound of 2012 -pollissa vuoden kiinnostavimmaksi tulokkaaksi. Soulia ja folkia yhdistelevän Kiwanukan esikoislevy Home Again ilmestyy 28. maaliskuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Anti-Flag – The Neoliberal Anthem

Vuonna 1988 perustettu pittsburghilainen punkrockyhtye julkaisee kahdeksannen studioalbuminsa The General Striken 21. maaliskuuta. Bändi on tuottanut levyn itse.

Video ei ole enää saatavilla

Bruce Springsteen – We Take Care of Our Own

Pomon seitsemästoista albumi julkaistaan reilut neljä kuukautta ennen hänen konserttiaan Helsingin Olympiastadionilla. Wrecking Ball ilmestyy 6. maaliskuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Pomo pimeyden ytimestä.

Born in the USA oli valmistuessaan lähes täydellinen rocktuote, mutta tuottaja-manageri Jon Landau haikaili sille vielä yhtä täsmähittiä. Tällöin kokonaisuus toimisi niin autokorjaamoilla kuin yökerhoissakin sen kannessa komeilevien 501-farkkujen tavoin. Bruce Springsteen kirjoitti levylle pitkin hampain, mutta suoraan sydämestä laulun viihdetaiteilijan kriisistä kotonaan ja yksinäisissä hotellihuoneissa.

“I get up in the evening
and I ain’t got nothing to say
I come home in the morning
I go to bed feeling the same way”

Dancing in the Darkin voi kuvitella olleen leikkaus Springsteenin tuolloiseen elämäntilanteeseen, joka ei ollut pelkkää hurmoksellista itsensätoteuttamisen odysseiaa. Rocktähti ei pääse päänsisäisiä ahdistuksenlähteitään pakoon edes valtateillä kiitäessään.

Rocktähden arjessa jokainen päivä on uusi yö. On pimeää ja rocktähden on noustava lavalle tai kirjoitettava popklassikko, josta tytötkin tykkäisivät. Pimeää kuin nyt talvipäivänseisauksen kynnyksellä, kun herään illalla, avaan tietokoneen ja… niin, en kirjoita rock’n’roll-musiikkia vaan tuotan sisältöä.

“Message keeps getting clearer
radio’s on and I’m moving ’round the place
I check my look in the mirror
I wanna change my clothes, my hair, my face”

Dancing in the Darkin popkredibiliteetti lähti lopulta käsistä kuin huolella täytetty folioilmapallo, ja E Street Band vihasi sitä. Bruce kuitenkin kuuli megatähteyden kutsun ja tiesi, että valtayleisön hurmaamiseen tarvittaisiin myös ulkoisia avuja.

Personal trainerinsa neuvoja noudattaen hän suoristi kiharansa, treenasi kroppaansa, puki ylleen tiukat vaatteet ja muuttui huonoryhtisestä lauluntekijästä angloamerikkalaiseksi alfaurokseksi. Ykköshitistä tehtiin vielä kaksitoistaminuuttiset remiksit klubeja varten, ja niin pomoa vietiin taas kuin eilisen lehteä kalamyyjän käsistä.

Äänimaailman viehätys väijyy miltei badalamentilaisten syntetisaattorien ja saksofonisoolon maalaamassa tilan tunnussa. Poljento voisi jatkua vaikka ikuisuuteen, mutta kappale ei oikein lähde käyntiin jännitteistä huolimatta. Springsteenin laulukin kuulostaa siltä kuin hän yrittäisi hartiat korvissa pitää imagolleen liian viileät syntetisaattorit etäällä itsestään.

Lyriikoissa Bruce maalaa tapansa mukaan katteettoman toiveikkaan hopeareunuksen amerikkalaisten unelmien raunioille. Hän laulaa väsymyksestä ja ahdistuksesta, mutta tekee sen intohimoisesti.

Olen viime aikoina koettanut ymmärtää Bruce-fanituksen ydintä ja kuluttanut liikaa aikaa lukemalla hänestä kirjoitettuja innoittuneita biografioita. Sankarimytologian toistaminen liikuttaa ja uuvuttaa:

”Rock’n’roll pelasti Bruce Springsteenin ja vastapalvelukseksi hän pelasti rock’n’rollin. Nyt oli hänen aikansa kirjoittaa rock-kappaleita, jotka pelastaisivat puoli pallonpuoliskoa. Rock oli vaarallista ja koitunut niin monen kohtaloksi: Lennon, Elvis, Hendrix… Mutta Springsteen arvosti rock’n’rollia niin paljon, ettei antaisi sen koskaan tuhota itseään. Rock’n’rollissa ei koskaan ole kyse luovuttamisesta.”

Springsteen kykenee herättämään musiikillaan ihmisissä tunteen, joka on erityinen nostalgian, toivon ja uhman sekoitus. Se on tietoisuus siitä, että elämässä on muutakin kuin epäreilu arki, ja että unelmat, ihmiset ja nopeat autot ovat arvokkaita, vaikka ne menisivät hajalle.

Minun on vaikeaa tavoittaa tuota tunnetta, mutta olen nähnyt sitä huokuvan tuikkeen syttyvän monen tuntemani ihmisen silmiin aina, kun keskustelu kääntyy Springsteeniin.

Olen väsynyt, mutta kuka tarvitsee kirkasvalolamppuja, kun YouTubessa on jähmeästi tanssiva Bruce Springsteen? Hänen tanssiliikkeitään jäljitellen on helppo pyörähdellä ympäri asuntoa ja koettaa irrottautua talvisen melatoniinidiskon ikeestä.

Rock’n’rollissa ei koskaan, koskaan ole kyse luovuttamisesta.

Video ei ole enää saatavilla

Televisio ei tappanut soittolistatähtiä.

Taas se on täällä: syksyn vittumaisin influenssavirus H3N2. Vaikka tautia vastaan taistelisi kierrepotkuin ja liekinheittimin, aina löytyy ihmisiä, jotka räkivät päin naamaa joko julkisessa kulkuvälineessä, kirjaston lukusalissa, baarin nurkkapöydässä tai käräjäoikeuden istunnossa. Oli tauti miten paha tahansa, nämä oman elämänsä bobflemingit eivät ikinä jää kotiin sairastamaan.

Syysflunssaan on onneksi olemassa useampikin lääke. Yksi niistä on televisio, joka juuri nyt tulvii kesätauolta palanneita kotimaisia reality-sarjoja. Mikäpä olisikaan parempi keino tappaa aikaa, aivosoluja ja bakteereja kuin katsella ahtaaseen tilaan tungettuja moniongelmaisia vammaisia, huippumalleiksi halajavia puhe- ja kävelytaidottomia dorkia tai Hjalliksen alaisiksi pyrkiviä selkäänpuukottavia sössöttäjätunareita. (Mervi, älä ole noin kiukkuinen, vaikka oletkin kipeä. Diili ja Huippis on hyviä ohjelmia. BB on… ohjelma sekin. Nuorgam on rakkauden media. Me rakastamme tv-viihdettä! t. yx vaan)

Tai mikäli haluaa esittää kultturellia humanistia, voi aina ilmoittaa katselevansa Teeman dokumentteja, joita kaikki sanovat katsovansa, mutta eivät kuitenkaan katso. (Me Nuorgamissa katselemme Teeman dokumentteja! t. sama)

Alla olevan Spotify-linkin takaa löytyy 26 tv-aiheista biisiä, joiden tahdissa voi virittäytyä haluamaansa televisionkatselutunnelmaan. Mukana on niin televisiota ylistäviä kuin sitä kritisoivia biisejä pääasiassa punkrockin ja postpunkin parissa ansioituneilta bändeiltä. Lista on koottu häpeilemättömän subjektiivisesti eli siltä löytyy vain yllekirjoittaneen korvaa miellyttäviä biisejä.

• Black Flag – TV Party
• Misfits – TV Casualty
• The Rezillos – Top of the Pops
• Pelle Miljoona & 1980 – TV
• Kari Peitsamo ja Ankkuli – Hesan telkkariin
• The Cramps – TV Set
• Ebba Grön – Tittar på TV
• Wire – Ex Lion Tamer
• Magazine – TV Baby
• Fall – A Lot of Wind
• Talking Heads – Found a Job
• Gang of Four – 5.45
• The Normal – T.V.O.D.
• The Damned – Idiot Box
• Skids – TV Stars
• The Dickies – I’m Stuck in a Pagoda with Tricia Toyota
• Bad Religion – Television
• Wavves – TV Luv Song
• Public Enemy – She Watch Channel Zero?!
• The Disposable Heroes of Hiphoprisy – Television, the Drug of the Nation
• Bruce Springsteen & The E Street Band – 57 Channels (And Nothin’ On)
• Dire Straits – Money for Nothing
• ZZ Top – TV Dinners
• The Handsome Family – All the TVs in Town
• American Music Club – Mom’s Tv
• Lou Reed – Satellite of Love

”I come from down in the valley where mister when you’re young
They bring you up to do like your daddy done
Me and Mary we met in high school when she was just 17
We’d drive out of this valley down to where the fields were green”

The River on lähes paradigmaattinen esimerkki Springsteenistä sanoittajana ja tarinankertojana.

Lukioaikana olin rakastunut päättömästi. Ja rakkauteni kohde tunsi samoin.

Noin vuoden ajan olimme kuin liimautuneet toisiimme. Rakkautemme oli hellyttävä ja vahva sekoitus nuoruuden haparoivaa innostusta ja aikuisuuden kynnykselle tähyävää katsetta. Kumpikin kokeili ensimmäistä kertaa elämässään, mitä vakiintuminen voisi tarkoittaa, miten paljon rohkeutta vaatii antautua toiselle, kuinka suuri vastuu avoimuuteen liittyy.

Tuo vuosi tuntuu kiteytyvän iltoihin ja öihin, jolloin makasimme lomittain espoolaisen rivitalon olohuoneessa, kuuntelimme Bruce Springsteeniä ja maalasimme romantisoitunutta kuvaa yhteisestä tulevaisuudestamme. Emme varmuudella tienneet mitä halusimme, mutta tajusimme, että toisissamme meillä on mahdollisuus jonkin hataran haaveen konkretisoimiseen.

”Maryni” oli 17-vuotias, minä tuskin sen vanhempi.

Nykyisin noista hetkistä ovat jäljellä muistot – ja The River. Siksi kappale on minulle edelleen se kaikkein tärkein Bruce Springsteenin tuotannosta.

Enkä ole arvatenkaan yksin. Surumielinen tarina nuoresta rakkaudesta, joka kauhtuu elämättömästä elämästä muistuttavaksi arjeksi, lienee jollakin tavalla tuttu jokaiselle aikakausien rajallisuuteen havahtuneelle.

The River on lähes paradigmaattinen esimerkki Springsteenistä sanoittajana ja tarinankertojana. Läsnä ovat kaikki ne elementit, joista hän on maineensa rakentanut. Amerikkalainen perspektiivitön työväenluokka, pikkukaupungin jokapäiväisyys, ihmiset joiden tunteet ovat suurempia kuin heidän kykynsä käsitellä niitä, kokemusten ja muistojen kautta rakentuvat paikat, ohikiitävän elämän alakulo ja ilottomuus, halu katsoa aurinkoa vielä kerran.

Autoja, työtä, nuhruisia farkkuja, latteita esikaupunkialueita, ihmissuhteita joita rapistuneen rakkauden keskeltä törröttävät rutiinit pitävät vaivoin kasassa.

Näissä puitteissa kertojaminä puhuu miljoonista puhuessaan itsestään. Hänen avoin, nöyrtynyt äänensä pudottelee suoria lauseita. Sanat ovat yksinkertaisia, mutta niiden taustalla on jotakin suurta ja perimmäistä. Ne kertovat, että tunteet ovat totta ja hyväksyttäviä silloinkin, kun niistä ei halua tai osaa puhua.

Sanat ovat hyvin rehelliset. Siksi laulu tuntuu omalta, vaikka sen ulkoiset puitteet ovat vieraat.

En tehnyt lukiorakkauteni kanssa lasta, emme menneet naimisiin, suhteemme päättyi ennen kuin saatoimme huomata unelmien kadonneen. Mutta meilläkin oli oma ”The Riverimme”. Ja ainakin minulla on edelleen jonkinlainen hankaavan muiston häivä siitä kuvitellusta elämästä, jonka olisimme voineet yhdessä elää.

Sillä sitähän se kaikki on. Muistojen, haaveiden ja todellisuuden harhaista mutta katkerankaunista vuoropuhelua, jonka muistot avaavat…

”But I remember us riding in my brother’s car
Her body tan and wet down at the reservoir
At nights on them banks I’d lie awake
And pull her close just to feel each breath she’d take”

…ja jonka todellisuus palauttaa lähtökohtiinsa:

“Now those memories come back to haunt me
They haunt me like a curse
Is a dream a lie if it won’t come true
Or is it something worse?”

Sanat ovat vaikutelmia, tiivistelmä siitä mitä on jäljellä. Mutta se, mitä todella tapahtui, saa värinsä ja ruumiinsa musiikista. Olipa paikkana amerikkalainen pikkukaupunki alhaalla laaksossa tai espoolainen rivitalo sellaisena jollaiseksi kaksi nuorta tulevaisuutensa kuvittelivat, apean melodian kannattelemana ne ovat jälleen totta, hetken ajan. Musiikki kuljettaa jonnekin, avaa kuvia, maisemia, tuntoja.

Muistojen filmi on ylivalottunut, koska aurinko oli silloin lämpimämpi ja kirkkaampi kuin koskaan. Vesi kimalsi, vaatteet oli heitetty pois. Tuossa metaforisessa, mutta samalla niin konkreettisessa joessa uimme mekin.

”We’d go down to the river
My baby and I
oh, down to the river we ride”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The River on lauluja, joita kuuntelen nykyisin harvoin. Mutta silloin kun kuuntelen, joudun aloittamaan kappaleen alusta heti sen päätyttyä. Aivan kuten nytkin.

Video ei ole enää saatavilla