”You speak to me, sign language / while you’re making a sandwich.”

Joni Klingin piti kirjoittaa siitä, ettei hän enää osaa kirjoittaa popmusiikista. Hän ei kuitenkaan pystynyt edes siihen, koska on vain homeisessa tuolissa istuva viljapeltoindien apologisti romantisoimassa omaa kohtaloaan musiikin ikuisena outsiderina.

On vuosi 2005 ja tiedän olevani harhautumassa väärälle polulle. Aion ostaa Anttilan alennusmyynnistä Britney Spearsin Greatest Hits: My Prerogative -kokoelman. Se sisältää Britneyn ja Bloodshy & Avant -tuottajanerojen hitin Toxic. Se on Britneyn toistaiseksi kiehtovin kappale.

Tämä on aivan väärin, jos on itseensä ylenmääräisen vakavasti suhtautuva haja-asutusalueen sekularismissa ja putkiohjelmoidun Yleisradion setämusiikkitoimittajien kanonisoinneissa hiljaisella tulella tympeän sitkeäksi keitetty landepaukku taidelukiolainen.

Hyvää musiikkia ovat 1960-luvun konseptialbumit, krautrock ja kaikki missä kuuluu avantgarde. The Velvet Underground on hyvää musiikkia. Lou Reedin Metal Machine Music on parasta musiikkia. Britneyn Toxicissa on 0,4 sekuntia kestävä osio elektronista hälyä.

Vuonna 2005 asiat ovat kuitenkin toisin. Tuntuu, että jotain uutta on heräämässä pikkuvanhan möhöaivon uumenissa. Jotain täytyy voida rakentaa puhtaalta pöydältä. Täytyy rakentaa sukupolvikokemus.

Katson Michael Winterbottomin elokuvan 24 Hour Party People ja toivon, että elämässäni koittaisi hetki, jona näen ensimmäistä kertaa Sex Pistolsin keikan.

Relevatoriota odotellessa ”radikaaleinta” mitä voi kaiken eklektisen taidelukiomusan kuuntelun jälkeen keksiä on Britney. Ostaa tämä hopeakantinen, kiiltävä ja koomisuuteen asti skimpy poplevy ja todeta: ”Tässä on edistyksellistä musiikkia.”

Se on hyvä idea. Mutta vain, koska kaikki mitä se edustaa on halveksuttavaa. Vähän kuin oululaiset punkkarit, jotka eivät ymmärrä minua.

The Fiery Furnaces – Benton Harbor Blues, otteita aitoa outsider-elämää sisältävältä musiikkivideolta.

On vain yksi ongelma. En koskaan opi oikeasti pitämään Britneystä. Kesti 13 vuotta myöntää se, mutta en ole kuunnellut My Prerogativea kertaakaan soitettuani sen ensimmäisen kerran läpi. Se nököttää yksinäisenä todistuksena vapaamielisyydestäni ja edistyksellisyydestäni cd-kokoelmassani – tuossa surullisessa hyllykössä asunnon nurkassa, jota on alkanut vuosien mittaan katsoa kuin käänteisen ovisilmän läpi, sen edustamia muistoja luotaan etäämmälle työntäen, siihen liittyvän kiintymyksen hävettäväksi materiaalisuudeksi mielessään kääntäen, toivoen viimein koko roskan muuttuvan näkymättömäksi.

Nostalgia liittyy niin elimellisesti popkirjoittamiseen, että on oikeastaan yksi sen alalaji. Nykymusiikkia suositellakseen on löydettävä sitä kohtaan vitaali entusiasmi, mutta helpompaa on löytää itsestään kyyninen entusiasmi; sitä havaintoa kohtaan, että ennen oli paremmin.

Ei 2000-luvun indie luonut kompromissia ainoastaan kaupallisen listapopin ja taidekoulujääräilyn väliin. Se loi kompromissin nykyhetken ja menneisyyden väliin, kertaustyylien plethorana ja katufiksujen musafanien hyväksyvänä nyökkäilynä Timbalandin nimen kuullessaan ja samassa nyökkäilevässä tahdissa viiden gigatavun iPodistaan John Peel -sessioita selatessaan.

Britney oli vain yksi linkki ketjussa, jolla yritettiin karistaa 1960-luvun dinosaurus kannoilta hädissään kuin Jeepin lavalla makaava Jeff Goldblum, stereoissa vuorotellen Interpolin postpostpunk, Giorgiota fiilistelevä ranskalainen house tai AOR soiden. Ja samalla kaikki se niin sanottu indierock, jonka piti pelastaa nuoret popilta, oli alkanut kuulostaa popilta itseltään ja sen kitarariffit pelkiltä lainoilta 1960-luvun landfill-bändeiltä vintagesoittimineen ja –pedaaleineen – Frendien soundtrackilta ja joka ikiseltä mainokselta, jossa soi Jetin Are You Gonna Be My Girl.

Video ei ole enää saatavilla

Arcade Firen Funeralin kansi on painettu kierrätetylle ruskealle voimapaperille ja koristeltu pseudoviktoriaanisella kitschillä. Nyt se näyttää samalta ylimaallisen valkoisuuden fantasialta kuin siihen pakatun musiikin protestanttinen rummunpaukutus. Jos 20-vuotias minä ranttasi muka närkästyneenä The Smithsin nationalismista ja Death in Junen fasismista kieltäytyen putoamasta Arcade Firen ansaan, jonka pohjalla lepäsi samaa epäilyttävyyttä erittävä syötti – iso indie-juusto – ei tuo tarkkanäköisyys pelastanut minua tusinalta muulta valkoiselta salametsästäjältä.

Sufjan Stevens oli luultavasti omaksunut Illinoisin valjut maneerit jossain kristityssä musiikkikoulussa, ja eikö St. Vincent ollutkin opiskellut jossain umpivalkoisen eliitin konservatoriossa? Eikö jokaisen Portland-indiebändin taustalla soinut kätketty historia avoimesti Ku Klux Klan -myönteisen kaupungin menneisyydestä? Nämä olivat pohjimmiltaan samaa passiiviskonservatiivista vehnäleipää kuin keskilännen kouluampujaemopojat.

Anonyymin ihmisen kouluarvosana ja perustelut mm. Hadouken-yhtyeelle

Arcade Fire muuten tekee nykyään discoa ja kuulostaa U2:ta. Everything Now on heidän paras levynsä. Tämän lähemmäs kertaustyyli-isukkia en pääse, valitan.

Video ei ole enää saatavilla

Olen demonisoinut kaiken 1960-luvun rockin. Se on helppoa. Onnistuin siinä viime vuosikymmenen puolivälissä acid housen ja teknon avulla, joten yhtä hyvin voin yrittää vierottaa itseni 2010-luvulla trancella tai europopilla.

Silti itken melkein aina kuunnellessani The Seekersiä – formaatiltaan kuin Australian versio Mamas and the Papasista, paitsi että Mamas and the Papas tuli Kaliforniasta ja edes näennäisesti avoimesta kulttuurista, kun 1960-luvun Australia oli kaikesta toiseudesta systemaattisesti riisuttu yhteiskunta. Yhdistä tähän leirikoulumusiikki ja Folkways-levyt, kansainvälinen poliittinen laululiike kulttuurikotien ja hyvien perheiden lapsille. Ei ole sattumaa, että sanat ja melodiat täsmäävät. Tuntuu kiroukselta pitää siitä.

Beach Boysin kappaleet ovat niin kauniita, etten voi koskaan lukea heistä kattavaa rockbiografiaa, ettei selviäisi heidän olleen vain tavanomaisia surffaridouchebagejä. Aivan kuin ei olisi tarpeeksi, että televisiosta vuodesta toiseen näytettävät ”nostalgiset” insertit Woodstockin mudassa tanssivista, villikuontaloisista hipeistä eivät kielisi nykyään mistään muusta kuin hedonistisesta etuoikeutettujen springbreakistä. Sen lisäksi näytetään vielä kuvat ”oikeista” Woodstock-hipeistä – niistä, jotka eivät viitsineet syöksyä mutaan, vaan ainoastaan hengailivat Chevrolet Corvairiensa ja Stingray Corvettejensa lähettyvillä juoden kaljaa: nuoria kundeja, joiden tukan pituus on vain aavistuksen yli crewcut-pituuden, valkoisissa farkuissaan ja pikeepaidoissaan.

Video ei ole enää saatavilla

1960-luvun musiikki on kollektiiviselle itsepetokselle perustuvaa antikvaaritavaraa, mutta en halua päästää irti, kuten en myöskään halua uppoutua halpaan pseudokeski-ikäiseen imitaationahkasohvaan juomaan viiniä ja analysoimaan kirjallisia, ”tiheän tarinankerronnan sanoituksia päihderiippuvuuden, uskonnon ja lunastuksen ympärillä tapahtumapaikkanaan Minneapolisin kaupunki”.

En halua olla ”siisti” laarinkaivelijafaija, joka pukeutuu huppariin ja keräilee lenkkareita. James Murphy varmaan värjää partaansa harmaaksi. Sanon itselleni, että väitteleminen The Nationalin ja Elbow’n paremmuudesta on setien hommaa, mutta en silti pysty olemaan sinut oman setähabitukseni kanssa.

Talvipäivänä laitan soimaan Vampire Weekendin Contran, niin kuin se ei muka olisi läpeensä 1960-lukulainen levy ja toisi illuusiota ikuisesta, valheellisesta Woodstock-kesästä ja siihen antautuakseen liian itsearvontuntoisen ylemmän keskiluokan tympeistä huveista hotellipatioilla. Se on pina colada -musiikkia, pikeepaitamusiikkia, se on musiikkia olalle heitetyille neuleille. Yhtä lailla kuin Elbow on musiikkia antiikkinahkaisille kyynärpaikoille tweedtakeissa.

Jokaisella meistä on tapamme larpata suurten ikäluokkien kokemuksia. Takaraivossani kasvaa tietyssä kohtaa yksi harmaa hius; jos sen nyppäisee pois, siihen kasvaa uusi. Mutta siellä se on.

Video ei ole enää saatavilla

Sylvester Graham oli philadelphialainen presbyteerisaarnaaja, joka 1800-luvun alussa saarnasi ruokavalioreformilaisuuden ja bland diet -liikkeen puolesta. Hänen seuraajansa olivat grahamiitteja ja hänen mukaansa on nimetty grahamjauho, sillä vaikka Graham ei keksinyt kuorimattomasta vehnästä tehtyä raaka-ainetta, painotti hän sen tärkeyttä ruokavaliossa.

Grahamin opetuksiin assosioituvat tuon ajan puritaaniliikkeissä esiintyneet näkemykset keitetystä, maustamattomasta kasvisruokavaliosta moraalisesti oikeamielisenä ravintona. Yksipuolinen ja mitäänsanomattoman makuinen ruoka on hurskasta, sillä se ei herätä intohimoja. Jos ruokaan sen sijaan lisää esimerkiksi ketsuppia, saattaa ruokailija helposti joutua kiihotuksen tilaan, kuten hyvin tiedämme.

Richie Edwards söi vain valkoista riisiä ja perunaa. Hän tietenkin kutsui annosta nimellä ”white noise”.

Video ei ole enää saatavilla

Koska popmusiikista on niin vaikeata kirjoittaa juuri tälläkin hetkellä, laitan soimaan Brian Enon Discreet Musicin, sillä sen pitäisi olla ”musiikkia työntekoon.” Näin minun ikäpolveni mieltää ambient-musiikin. Se on musiikkia, joka ei mene hukkaan taustalla. Se perustuu niukkuuden ja säästeliäisyyden periaatteelle. Se on tehokasta musiikkia. Siksi sitä voi käyttää nootrooppisena instrumenttina omien työskentelytapojen ja tuottavuuden hienosäätämiseen.

Siinä ei ole ominaisuuksia, joten se on puhtoista. Sylvester Graham oli tunnetusti suuri Brian Eno -fani. Hänen suosikki-Eno-levynsä top 3 olivat:

1. Music for Airports
2. Neroli
3. Another Green World

Video ei ole enää saatavilla

John Cagen 4:33-teoksen kuoliaaksi lainattu lattea havainnollistus on, että teos voi koostua ”vaikkapa sateenropinasta konserttisalin kattoon”. Kuvittelen Brian Enoa vuonna 1975 sairaalavuoteellaan, kun hän sadetta kuunnellessaan keksii ”omaperäisen” idean ympäristöönsä sulautuvasta musiikista. Miltä hänestä silloin tuntuu? Tunteeko hän itsensä neroksi… vai todella vaivaantuneeksi?

Tässä vaiheessa Nuorgam-kollega kysyy, missä määrin ambient, minimalismi tai ylipäänsä länsimaisen modernin kanssa flirttaileva kokeellinen musiikki on rahtikulttia? Jos vieraasta kulttuurista saapuisi tutkija katsastamaan 1900-luvun puolivälin avantgardisteja, mitä hän näkisi. Joukon työttömiä? Kotona hän kertoo: siellä oli paljon joutenoloa, ”whole lot of loitering”.

Ambientista on tullut populaariamme, mutta voimmeko me oikeasti pitää ambientista, kuten me pidämme popista. Vai onko se vain meidän haluamme olla niin valjuja kuin mahdollista.

Voimmeko pitää musiikista, jossa ei tapahdu mitään, tekemättä siitä rituaalia, joka rationalisoi meidät osaksi jotain puritistista jatkumoa?

Video ei ole enää saatavilla

Britney Spearsin musiikissa kaikki tapahtui yhtä aikaa. Kaikkialla. Se oli Pharrellin ja Neptunesin kaltaisten tuottajien tavaramerkki. Ja minä kiinnostuin Britneystä vasta, kun hän käytti Toxicilla hyväkseen hiljaisuutta, koska valkoiset ihmiset rakastavat alleviivata taiteensa vakavuutta.

Yritän Britneyta kuunnellessani muistuttaa itseäni siitä, ettei minun ole tarvinnut imitoida pikkuporvarillista makua. Yritän uskotella, kuinka popmusiikki on lopulta tehnyt minusta sen mikä olen; kuinka se on aina ollut kaikessa taustalla läsnä; kuinka Spice Girls oli ikäluokalleni jaettu sukupolvikokemus; kuinka läpeensä 1990-lukulainen Madonnan Bedtime Story -videon muotokieli on.

Video ei ole enää saatavilla

Vaikka kaikki nämä popmuistot aiheuttaisivat minussa nostalgiaa, tajuan väärentäväni sen. Mikään näistä ei oikeasti koskettanut minua 1990-luvulla, vaan tuntui efemeraaliselta ja joutavalta. Vasta loputtomana Antiques Roadshow’na pyörivä lähihistorian jatkuva rehabilitaatio on palauttanut nämä asiat sentimentaalisen rojun piiriin.

Spice Girls ei koskaan merkinnyt minulle mitään niin tärkeää kuin Alanis Morissette, he eivät kertoneet hauskanpidosta yhtä ”hauskan” kuuloisesti, yhtä anthemisti, kuin Sheryl Crow laulaessaan ”all I wanna do is have some fun”.

Ehkä Britney oli kuin etäännytetympi versio The Seekersin musiikista molempien edustaessa samaa viljasiiloperimää. Britney oli Coyote Ugly -versio Dixie Chicksistä, urbaani kaupunkilaisserkku, mutta todellisuudessa samaa kauraa kuin heinälatoon vetäytynyt Jim Jones tai metsämökissä asustava Bonney Bear omana aikanaan. Haave paluusta ruraaliin.

Ehkä yritykseni Britneyn fanittamiseksi olivat minun tapani toteuttaa sitä sisäistä viiksivahaa ja craft-olutta turvakseen tarvitsevaa hahmoa, joka kirjoittaa lauluja arteesisen veden kantamisesta kotiin sinkkiämpärissä ja parran trimmaamisesta piilukirveellä ja kehuu Brucen Tunnel of Lovea mainettaan paremmaksi levyksi kangaskassi Wisconsin-juustoa täynnä. Ehkä pääsisin Britneystä eroon kun menisin armeijaan.

Video ei ole enää saatavilla

Jotta en lopulta päätyisi moiseen ansaan, minun oli kehitettävä ajatus kuivemmasta vesileipäkeksistä ja laivakorppumaisesta 2000-lukulaisesta ironiasta, joka suojaisi minua popmusiikilta. Sen täytyi olla yksi syy siihen, että siirryin 2000-luvun indien turvalliseen traditionalismin pariin. Syy siihen, että aloin aikoinaan kuunnella P.J. Harveya, Metriciä, Yeah Yeah Yeahsia tai Peachesia: ne eivät olleet Britney. Ne eivät tuntuneet edustavan kaupallisen ja seksualisoidun populaarimusiikin Hed Kandi -universumia, koska ne tuntuivat sanovan, syvältä National-nojatuolin pohjalta, että Britney oli yhdentekevä.

Me keksimme jopa nimen turhanpäiväisen popmusiikin kuuntelulle, ja se oli poptimismi, ja isminä se on lähes yhtä validi kuin 300 euron joogamattoa kantava city-hippi sanomassa, että hyviä asioita tapahtuu hyville ihmisille. Ja se hävettää minua nyt.

Lopulta osoittautui, että poptimismi oli vain meidän kolmekymppisten setien yritystä omia itsellemme jotain, johon meillä ei ollut oikeaa tunnesidettä, kielien tarpeesta olla aina paikalla siellä missä tapahtuu. Vuonna 2018 tuntuu karmaisevalta ajatella, miten irstailta ja kiilusilmäisiltä minä ja kollegani olemme listapopin oikeiden natiivikäyttäjien silmissä kaikki nämä vuodet mahtaneet näyttää.

Säikähdin omaa opportunismiani hyökätessäni popin raadon kimppuun raviten itseäni sillä tuhlaillen, epäoikeutetusti, samalla kun yritin väärentää omia tuntemuksiani, ja sukupolvikokemuksiani musiikkilehtien sivuille. Yritin allekirjoittaa jaetuiksi hetkiksi sellaista, mitä en koskaan ollut jakanut, vaan josta olin ollut aina ulkopuolella. Jotta kaikelle mässäilylle tulisi loppu, oli palattava johonkin kuivaan, kankeaan ja nuivaan.

Tätä kirjoittaessa alkoi radiossa soida Pink Floyd. Aion ainakin yrittää väittää sitä omaksi, aidoksi kokemuksekseni. Ainakin se kuulostaa tarinalta, jonka kaikki ovat valmiita uskomaan.

Kehittelen jo seuraavaa idenditeettiprojektiani, jonka nimeksi voisi tulla vaikkapa ”Vanhus ja Rock”. Siinä vanhus on tullut elämässään siihen pisteeseen, että hän on nähnyt kaikki maailman rockit ja yrittää palata vanhojen levyjensä pariin kyseenalaistaen niiden mielekkyyden, valittaen ettei enää saa otetta musiikista, verhoten kaiken lakoniseen illuusiottomuuteen. Lisäksi on pidettävä pitkiä analyyttisiä monologeja siitä, kuinka popmusiikkia ei ole enää järkevää kuunnella, saati kirjoittaa siitä, ja pohtia, kuinka paljon popmusiikki oli oman identiteetin rakentamisen keinotekoinen väline, joka nuoruuden ja vitaalisuuden ihannoinnissaan ainoastaan johti omat muistonsa tyhjäksi syövään noidankehään.

Kriitikon paras apu on kyky osata sanoa itselleen olevansa ihan paska – ja saada siitä nautintoa tietäen, että voi luottaa ammattilaisen arvioon.

Bonus! Nobel-voittaja Bob Dylan laulaa voileivän tekemisestä

”Down at the bakery
Surrounded by fakery
You speak to me, sign language
While you’re making a sandwich”

Video ei ole enää saatavilla

Britney, ex-lolita.

Poptastista, beibi.

”And I love what you do
don’t you know that you’re toxic?”

Popin tulevaisuuteen oli helppo uskoa, kun Toxicin kaltaisia ääniankeriaita tuntui paljastuvan vuosituhannen alussa joka nurkan takaa.

Ne nopeutetut, ääniväriä äkkiä vaihtavat viulut ja se rautalankakitara! Se säröinen väliosa, jonka Tricky tuotti. Tai jos ei tuottanut, niin triphopkuninkaan Maxinquaye-debyytiltä se voisi silti olla. Vakoojatar on käynyt ujuttamassa stereoihisi ihanaa toksiinia, joka viiltää kuin viidakkoveitsi, kun painat korvasi diskanttipäähän selvittämään soundin saloja.

Britneyn ääni värisee jossain ihmisyyden ja parfyymimyrkkyä puhaltavien äänikuvajaisten välillä. Toxicin laulajaa ei oikeasti ole olemassa: kaikki on Britneyn tarjoamasta erittäin raa’asta materiaalista tuplattua, triplattua, silvottua ja vääristeltyä. Joukossa on tavaramerkin mukaista nuhakähinää, mutta kaikki muu vie siltä huomion.

Tässä vaiheessa Britneyn oma poppersoona oli paljastunut mitättömäksi. Hahmo rakentui alkujaan teiniviattomuuden ja kiusoittelevan lolitan väliselle jännitteelle. Koskaan ei tiennyt, milloin sylissä istuminen muuttuu siinä tanssimiseksi. Kun tämä poistettiin – luonnollisista syistä – ovat Britneyn biisit kompensoineet yliyrittämällä ja survomalla hänen lauluaan yhä perusteellisemmin. Toxic teki sen ensin ja paremmin kuin muut.

Vuonna 2003 oli siis helppoa olla poptimisti. Kymmenen vuotta myöhemmin, kun Yhdysvaltojen singleykköset ovat variaatioita Queenin We Will Rock Yousta, kun olemme vasta päässeet eroon niistä vuosista, jolloin kaikki hitit tuntuivat olevan klubitanssiraitoja, jotka kertoivat klubeissa tanssimisesta klubitanssibiisien tahtiin ja kun Britneyn viimeisin julkaisu on masennusta tartuttava Scream & Shout, on yletöntä poptimismia syytä epäillä. Kummoista perintöä ei Toxic jättänyt.

Mutta pop vähät siitä välittää. Pop amputoi ajoittain jonkun lonkeronsa niin, ettei siitä tule liian rakennettua, liian mutkikasta, liian epäpoppia. Onneksi.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Britney Spearsiltä äänestettiin myös kappaletta Gimme More.

Kappaleen video oli tarkkaan laskelmoitu Lolita-fantasia pornahtavaan koulupukuun sonnustautuneesta koulutytöstä, joka laulaa monitulkintaisesti: ”hit me baby one more time”. Se oli avainasemassa luotaessa Britneyn imagoa, joka rakentui raivoisaan ristivetoon äärimmäisen viattomuuden…

… ja suorasukaisen seksikkyyden välillä:

Seuraavana vuonna julkaistun Oops! …I Did It Again -kappaleen ja samannimisen albumin oli tarkoitus toistaa kieliopin vastaisen pisteiden käytön lisäksi debyytin menestys. Albumi teki sen hien kohoamatta pintaan, mutta single petti hienoisesti odotukset edellisvuoden kultaturbohittiin verrattuna.

Kappale ammensi suoraan samasta Max Martinin vuosituhannen vaihteen muotista, jonka lihaksikkaasti tamppaavat kompit, jyrähtelevät synaiskut ja synteettistä siirappia vuotavat lauluharmoniat kuulostivat Backstreet Boysin käsittelyssä aivan sietämättömältä. Britney teki narisevine äänineenkin soundista nautittavaa kuultavaa.

Kappaleessa Britney pyöräyttää pelimies-kliseet päälaelleen: herttaiselta vaikuttanut tyttö onkin se, joka on leikkinyt miehen tunteilla ja joutuu nyt myöntämään, ettei ole vakavissaan mukana.

Britneyn imagon kannalta oleellisesti kappale alleviivaa lausetta ”I’m not that innocent”.

Tämä kaikki tapahtui kauan ennen kemikaalien ja surun ja julkisuuden ja ties minkä ruokkimaa kaaosta. Ja ennen tätä herraa, mutta mitä vähemmän hänestä puhumme, sen parempi.

Pääasia on, että popin kuningatar on tehnyt viime vuosina näyttävän paluun. Se lämmittää mieltä erityisen paljon siksi, että yhä useampi nuorena aloittanut naistähti tuntuu sekoavan lopullisesti median ympärivuorokautisen tarkkailun, millintarkan vartalosyynin, kaksinaismoralismin ja bailukulttuurin kiirastulessa.

Luojan kiitos, Britney sen sijaan vaikuttaa tasapainoisemmalta kuin koskaan.

Se on hienoa, sillä Nuorgam  Britney.

Video ei ole enää saatavilla

Yulia Volkova ja Lena Katina, teinilesboilun asialla.

Tyttöpopkeskiviikko on viikottainen katsaus, jossa paneudutaan tyttöpopin maailmaan pintaa syvemmältä mutta pintaa unohtamatta.

Tyttöpopin kentällä on paljon yrittäjiä eikä menestystä voi taata. Poptuottaja voi pelata varman päälle, mutta tuttu ja tylsä ei aina menesty. Tämän juttusarjan kuluessa paneudutaan tyttöpopin kaavoihin. Pyrin osoittamaan, ettei kaavamaisuus aina ole pahaksi, eikä laskelmointi ole sama asia kuin omaperäisyyden puute.

Britney ja t.A.T.u.

1990-luvun lopussa uransa aloittaneet jenkkitähti Britney Spears ja venäläinen duo t.A.T.u. edustavat laskelmoinnin voittoa. Molemmilla on ensimmäisillä videoillaan sama matikka. Spears oli 17-vuotias hänen ensimmäisen hittinsä, …Baby One More Timen (1998) ilmestyessä:

Video ei ole enää saatavilla

Spearsin myöhemmänkin uran tyyliin musiikkia myydään aggressiivisen suoraviivaisesti seksillä. Videon loppupuolella on esillä urheilullisempia vaatteita, mutta videon tunnusomaiseksi ilmeeksi on muodostunut alun koulutyttölook, joka korostaa seksin ohella artistin nuoruutta.

t.A.T.u:n ensimmäinen hitti Я сошла с ума purkitettiin vuonna 1999 ja julkaistiin vuonna 2000:

Video ei ole enää saatavilla

Myös t.A.T.u. panostaa koulutyttömeininkiin, mutta meininki on provosoivampaa. Romanssia tapailevat artistit ovat aidan takana ihmisten pällisteltävinä. Se on reipas aloituskuva bändille, jonka konseptina oli myydä fiktiivistä teinilesboilua. Bändin jäsenistä Yulia Volkova oli biisin ilmestyessä 15, Lena Katina 16.

Tässä vielä videon englanninkielinen versio All the Things She Said:

Video ei ole enää saatavilla

Kenties siksi, että t.A.T.u:n tytöt olivat nuorempia, heidän meininkinsä ei ole ihan yhtä pornoisaa kuin Spearsilla. Kapina ja herkkyys tukevat toisiaan.

Spearsin kakkosvideolla Sometimes meininki on aivan toinen:

Video ei ole enää saatavilla

Spears näyttää karanneen jogurttimainoksesta, seksistä ei ole tietoakaan ja kaikki on kunnollista. Jenkkiteiniunelma on näytillä valkeimmassa muodossaan. Kun artisti on ensin lanseerattu ykkösvideossa tietyllä tavalla, on kakkosvideon tarkoitus laajentaa kuvaa päinvastaiseen suuntaan.

Omalla kakkosvideollaan Нас не догонят t.A.T.u. lähti samalle linjalle:

Video ei ole enää saatavilla

Koulupukujen sijaan videolla fiilistellään teiniromantiikkaa toppatakit päällä. Jenkkikamalle ominaisen hiotun meiningin sijaan Volkovan ja Katinan romanssi näyttäytyy inhimilisenä ihmisten välisenä toimintana.

Imagonlaajennukseen liittyvän peruskaavan ulkopuolella videot ovat toki hyvin erilaisia. t.A.T.u:n itsemurhahakuinen säiliöautokolarointi on kestänyt aikaa paljon paremmin kuin Spearsin elämästä vieraantuneempi lähestymistapa.

Tässä englanninkielinen versio Not Gonna Get Us:

Video ei ole enää saatavilla

t.A.T.u:lla ja Spearsilla on muutakin yhteistä. Kummatkin saivat alkunsa lapsitähtinä. Spears oli uransa alkuvaiheessa The Mickey Mouse Clubissa. t.A.T.u:n Volkova ja Katina tutustuivat puolestaan venäläisessä lapsibändissä nimeltä Neposedi. Nimi viittaa lapsiin, jotka eivät osaa olla aloillaan.

Sekä t.A.T.u-kaksikolla että Spearsilla oli lisäksi vanhemmat, jotka panostivat siihen, että heidän jälkikasvunsa suuntaisi viihdealalle mahdollisimman nuorina. Showbisnesäidin stereotyyppi on vahvasti läsnä.

Yhteenveto

Menestystä halajavan tyttöpopartistin täytyy siis aloittaa seksikkäällä videolla, tehdä seuraavaksi tunteikas video ja muistaa panostaa koulupukuihin. Lastenohjelmatausta ei ole haitaksi. Parhaimmillaan taktikointi johti t.A.T.u:n kohdalla siihen, että provosoivin ratkaisu oli aina paras, ja Spearsin kohdalla hyökkäävään seksin soveltamiseen. Nyt, yli kymmenen vuotta myöhemmin, nämä ovat artistien parhaita ominaisuuksia.

Juhana Pettersson on kirjailija, toimittaja ja roolipelitaiteilija. Sarjan kirjoittajan ensimmäinen romaani Sokerisamurai ilmestyy alkuvuodesta 2013 (Into Kustannus) ja sijoittuu tyttöpopin maailmaan.

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 29 Elbow – Birds

Kaikki lähtee pienestä ja kasvaa mykistävän suureksi ‒ tietenkin. Birds on kuin kaavakuva Elbow’n musiikista: tasainen mutta kuohuva, lohduttava mutta arvaamaton. Laulu venyy sellaisiin mittoihin, ettei rajojen uskoisi enää ylittyvän, mutta samalla se leikkii ilmalla kuin linnun siipi. Niinpä musiikin syliin mahtuvat niin taivaankansi kuin ihmisten talloma maakin. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 28 Panda Bear – Last Night at the Jetty

Noah Lennox tuntuu olevan usein epävarma siitä, mitä hän haluaa olla ja edustaa. Tummasävyisesti ja toiveikkaasti pulppuileva Last Night at the Jetty on samaa sarjaa kuin Person Pitch -levyn Comfy in Nautica tai Animal Collectiven My Girls, tutkiskelu siitä, mikä on oikeasti hauskaa ja aitoa. Lennoxin musiikkia ei onneksi tarvitse kuunnella sanoitusten takia, koska rytmit ja äänimaailmat ovat niin rikkaita ja valloittavia. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 27 Matti Johannes Koivu – 80-luvun lapset

”Tässä lauletaan 60-luvun virkamiehistä, ei tähän samaistu kukaan! Tee uusi teksti ja laula oikeista asioista jos haluat saada tästä hitin.” Näin Kauko Röyhkä neuvoi Matti Johannes Koivua kuultuaan tämän kappaleen demoversion yhteiskiertueellaan. Onneksi Matti jätti tekstin ennalleen. Se ilmestyi vuotta myöhemmin ja on tehnyt pesän monen 80-luvun lapsen sydämeen. (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

# 26 Chisu – Kohtalon oma

Kun valaistun -albumin upean alkupuolen parhaiten päähän soimaan jäänyt hetki hytkyttää riemastuttavasti ensimmäisistä huumaavista syntetisaattoritahdeista alkaen. Kertosäkeen ”hei kohtalo, oon iso tyttö jo” lienee kaikunut pikkujoulussa halki valtakunnan vuoden lopulla. Entä montako Emma-palkintoa laulaja rohmuaa? Ja voisiko mies laulaa ”mä katkon sun peukalon”? (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 25 Austra – Lose It

Katie Stelmanisin ansiot vokalistina tiedettiin entuudestaan, mutta Austran debyytti yllätti silti täysin omintakeisella sekoituksellaan tummaa karnevalismia ja heleää syntikkapoppia. Nykyindien vavahduttavimpiin kuuluvaa ääntä voisi kliseitä viljellen kuvata sekä väkeväksi että eteeriseksi, eikä ärsytyskynnys ylity missään vaiheessa. Päihittää björkit ja knaiffit. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 24 Girls – Love Like a River

Hyvät taiteilijat lainaavat, suuret varastavat. Girls on vielä toistaiseksi pysytellyt lain oikealla puolen, mutta Love Like a Riverin velka Sam Cookelle ja A Change Is Gonna Comelle on selviö ensimmäisistä urkunuoteista alkaen. Alkuperäisen kappaleen yhteiskunnallinen sanoma ei sovi hedonististen rokkareiden suuhun, mutta katkeransuloinen haaveilu on ikuista. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 23 Destroyer – Kaputt

Se ui lempeän haikeasti korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta välissä tapahtuu valtavan sykähdyttäviä asioita. Kanadalaisyhtye Destroyerin Kaputt oli yksi vuoden ilahduttavimmista ja hyväilevimmistä levyistä. Nimiraita nousi vinhan videon vanavedessä indiesuosikiksi. Vietteleviä bikinityttöjä, ihku nörttipoika, saksofonia, kitaraa, kuplivuutta. Vastustamatonta. (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 22 Rubik – Laws of Gravity

Nyt kelpaa olla suomalainen! Rubik saa olon kovin ylpeäksi, vaikka vaarana olisikin leimautua persuksi: meidän pojat! Laws of Gravity on vuoden 2011 tanssittavin biisi. Nuorgamissakaan ei nähdä niin pimeää kaamospäivää, ettei tämän tahtiin jaksaisi nousta ylös ja tanssia. Up and down and all the way around, up and down and all the way around. Kaikki mukaan! Up and… (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 21 Britney Spears – I Wanna Go

On aina yhtä riemukasta huomata vanhan suosikkinsa löytäneen jälleen punaisen langan. Popikoni Britney Spears palasi keväällä kuin uudestisyntyneenä. I Wanna Go todistaa Max Martinin ja Shellbackin pistämättömät kyvyt kirjoittaa tutun tarttuvia ja sopivan särmikkäitä poplauluja europopbiitteineen sekä vihellyskoukkuineen. Eittämättä vuoden kovimpia tanssibiisejä. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 20 Gang Gang Dance – MindKilla

MindKilla kuulostaa siltä kuin Gang Gang Dance olisi sekakäyttänyt kaikkia vaikutteitaan ja saanut kahdeksanminuuttisen aivastelukohtauksen. Sen kuunteleminen on kuin pelaisi happopäissään Segalla Mortal Kombatia ja söisi samalla 400 gramman pussillista kirpeitä irtokarkkeja. Ylivireässä tilassa tekisi mieli myös tanssia – jos vain uskaltautuisi nousemaan tuolista. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 19 Adele – Rolling in the Deep

”There’s a fire starting in my heart / Reaching a fever pitch and it’s bringing me out the dark”. Täydelliset popkappaleet vangitsevat ensi säkeillään, vaikkei niissä olisi mitään sinänsä omaperäistä. Adelen kipinöivää vihaa ja kiihkeää kaipuuta naittava täysosuma johdatti 21-albumin ansaittuun megamenestykseen. Helposti samastuttavaa suurten tunteiden musiikkia. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 18 The Pains of Being Pure at Heart – Heart in Your Heartbreak

The Pains of Being Pure at Heartin toinen levy kuulosti Smashing Pumpkins -vaikutteiden kaltaisista soundipäivityksistä huolimatta harmillisen väsyneeltä ja epätasaiselta kokonaisuudelta. Singlejen kirjoittajana yhtye ei silti pettänyt taaskaan, ja Heart in Your Heartbreakin kaltaisissa osumissa tanssitennari juuttuu kiinni tuttuun vaaleanpunaiseen tweepurkkaan. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Tämän Levyraadin kappaleilla on yhtä monta yhteistä nimittäjää kuin Pirkolla ja Klasulla. Ensimmäisenä yksi Kanadan monista lahjoista maailmalle. Broken Social Scenen jäsenenä popparien tietoisuuteen noussut ja sittemmin hurmoshenkeä herättäneelle soolouralle siirtynyt Leslie Feist.

Video ei ole enää saatavilla

Ryan Adams – Ashes & Fire

Pitkän ja vaiherikkaan uran tehnyt laulaja-lauluntekijä, maalari ja runoilija Ryan Adams palaa uudella levylle jokseenkin lähelle juuriaan. Levyä markkinoidessaan mies on tarjoillut maistiaisia livenä, akustisesti.

Video ei ole enää saatavilla

Britney Spears – Criminal

Neljäs sinkku Britneyn seitsemänneltä albumilta on klassisen Romeo & Julia -tarinan kertova, huilun siivittämä Criminal.

Video ei ole enää saatavilla

Kaija Koo – Kaunis rietas onnellinen

Yksi Suomen menestyneimmistä naisartisteista julkaisi syyskuun lopussa kokoelman, joka sisältää kaksi uutta kappaletta. Sinkuksi valikoitui kokoelman nimikappale.

Video ei ole enää saatavilla

9th Wonder – Band Practice pt. 2 feat. Median & Phonte

Arvostetun tuottajan syyskuussa ilmestynyttä Wonder Years -levyä saatiin odottaa vuosia. 9th Wonder ehti jo julkisestikin epäillä valmistuuko se koskaan.

Video ei ole enää saatavilla