Brian Peter George St. Jean le Baptiste de la Salle Eno syntyi 15. toukokuuta 1948 Suffolkissa.

Nuorgam onnittelee tänään 70 vuotta täyttävää Brian Enoa. Juhlaohjelmassa korttipeliä!

Ystäväni Bria tiedusteli, josko voisin tehdä pienen tribuuttijutun hänen enolleen nyt 15. toukokuuta, kun tämä täyttää 70 vuotta. Vastasin toki myöntävästi, olin itsekin joskus 15 vuotta sitten vetänyt Windowsin aloitusääntä särkijän läpi loopitettuna useamman tunnin ajan.

Sain rakkaalta ystävältäni Jadelta lahjaksi Oblique Strategies -korttisarjan jouluna 2008. Joka kesä se muodostaa mölkkyä, frisbeegolfia ja mitä tahansa huomattavasti paremman seurapelin. Vain puukkohippa taitaa hävitä sille elävöittämistarkoituksissa.

Siksi juhlistamme tänään Brian Peter George St. John le Baptiste de la Salle Enon 70-vuotista taivalta ja katsomme korttien kautta syitä, miksi tätä päivää on syytä juhlia.

Juhlavieraista Discreet Music, Ambient 2, Begegnungen-sarja, Cluster-työt ja monet muut, kuten Thursday Afternoon, Nerve Net, Neroli ja miljoona muuta tuotantoa, osallistumista, veistosohjetta, g-astronomista näkemystä myöhemmin… niin, mitä ihmettä tää jätkä ei oo tehnyt? Joka tapauksessa, joudumme tyytymään pieniin, nopeisiin hetkiin.

Tuskin se ainakaan on kirkonmiehenä toiminut.

Video ei ole enää saatavilla

Jeesus perkele. Voidaanko mennä hitaammin? Huimaa.

Video ei ole enää saatavilla

Luovutan.

#1 ”Be extravagant”

Roxy Music oli ensi hetkestään upea taistelutanner: rasva-glamia, hullu kitarasankari häkissä ja Teslan serkku keksimässä omia soittimiaan. Eno kulki mukana ne ensimmäiset kaksi, ja egojen taistelua ei voi kuvata paremmin kuin rasvapojan syrjäyttävällä, käsistä lähtevällä Ladytronin livellä. Videon kärpänen, Glamtrocera Manzanerae.

Video ei ole enää saatavilla

Lyhyesti:

Kyllä, sinunkin pitäisi nostaa ”Be Extravagant” -kortti.

#2 ”Cut a Vital Connection”

Skisma Bryan Ferryn kanssa johti lopulta Roxy Musicista eroamiseen, ja siitä alkoi riehakkain vaihe Enon popmutaatioissa. Voi helvetti mitä runsautta. Kutsutaanko Robert Fripp vielä kylään?

Video ei ole enää saatavilla

Tai coveroidaan hieman The Beatlesia?

Video ei ole enää saatavilla

#3 ”Turn it upside down”

Minä en ole joutunut sairaalaan, eikä minulla ole ystäviäkään. Siellähän saa olla rauhassa eikä sen parempaa voi edes kuvitella. Toisilla on ystäviä ja halua teorisoida, ja tässä antimuusikon termi aktualisoituu musiikin elementtien häivyttämisenä. Eno ei ehkä ”keksinyt” ambientin termiä, mutta vähintäänkin lanseerasi sen ja loi sille suunnan.

Another Green World on todellakin poplevy, mutta siitä viedään pois aina yksi elementti kerrallaan kuin oksa karsittaisiin pois. 43 vuotta myöhemmin puunrunkoa ei pysty enää halaamaan, ja jos juhannuskoivun korviketta sahaatte, niin voitte laskea pois projekteja, kuten Stereolab, Broadcast, Bark Psychosis ja Talk Talk. Tai sen vahvimman oksan eli lentokenttiä varten nauhoitetun, loputtoman kärsivällisen Ambient 1: Music for Airportsin. Musiikki voisi jäädä taustalle, mutta myös palkita huomiota.

Video ei ole enää saatavilla

#4 ”Listen to the quiet voice”

Ambientin teoria torjuttiin myös Enon oman levytyksen, musertavan Ambient 4: On Landin kohdalla vuonna 1982. Nämä äänikuilut eivät jää taustalle. Mikrofoni kuulokekytkennällä pelkisti Länsi-Afrikan yössä koetun äänimaailman, nyökäten Nurse With Woundin ja Throbbing Gristlen jo esittämälle idealle siitä, kuinka uhkaavakin äänimassa voi haihtua hetkittäin taustalle vain noustakseen uudelleen, keskittymistä rikkoen. Osoitteessa 64.29N 27.61E se oli yhtä lailla ajokortilliselle teinille täydellinen: laskeutuvien iltakoneiden valot pilvien läpi vasten Oulujärven valoa paikassa, jossa aina rapisi jotain – ja perimätiedon mukaan kummitteli.

Video ei ole enää saatavilla

#5 ”Use ’unqualified’ people”

Vuonna 1978 Eno sai pyynnön tuottaa newyorkilaisen Talking Headsin toisen levyn, More Songs About Buildings and Foodin. Samalla New Yorkin -reissulla Enon Artists Space -tapahtumapaikassa todistama festivaali innoitti legendaarisen no wave -kokelman nimeltä No New York.

Video ei ole enää saatavilla

#6 ”You are an engineer”

Vuosina 1977–1981 Brian Eno oli heittämässä popmusiikkia ennen näkemättömiin suuntiin. Lista levyistä käsittää hurjan määrän klassikoita, kuten Talking Headsin Remain in Lightin, David Byrnen kanssa tehdyn sampleklassikon My Life in the Bush of Ghosts ja U2:n kolme tärkeintä levyä, The Unforgettable Firen, The Joshua Treen ja Achtung Babyn.

..niin. Toki tuo on toissijaisena saavutuksena tässä listassa, koska Eno on erottamaton osa popmusiikkia yhä vartioivaa sarjaa, johon kuuluu levyjä kuten Low, ”Heroes” ja Lodger – ja Enon oma Before and After Science.

Video ei ole enää saatavilla

#7 ”Discliplined self-indulgence”

1990-luvun alkuun mennessä Eno alkoi herätellä popvaistojaan. John Calen kanssa tehty ihana Wrong Way Up toi kummankin parhaat puolet esiin, vaikka levytysvaihe oli paikoitellen hyvinkin piikikäs. Myös David Byrnen kanssa tehty Everything That Happens Will Happen Today vuodelta 2008 ja Underworldin Karl Hyden kanssa tehty High Life vuodelta 2016 löysivät saman tasapainon.

Video ei ole enää saatavilla

Bonuskortti: ”Is it finished?”

Toivomme ettei. Kahdekas vuosikymmenen voi tuottaa vielä paljon hyvää.

Jokainen ihminen on laulun arvoinen. Myös ralliautoilun maailmanmestari Hannu Mikkola.

Muistatko vielä ajan, kun Suomen maininta jossain elokuvassa, televisiosarjassa tai muunmaalaisbändin biisissä tuntui pieneltä mediatapaukselta? Eipä valehdella; siltä se saattaa tuntua vieläkin. Kansallinen itsetuntomme on kyllä parantunut tai tullut vähemmän tärkeäksi, mutta olemme silti vain 5,4 miljoonan ihmisen maa, joka on englanninkielisissä komediasarjoissa se paikka, jossa aurinko ei koskaan paista. Terveisiä vaan Communityn käsikirjoittajille.

Yksi Nuorgamin tehtävistä on kollektiivinen musiikkiterapia. Siksi kaivoimme tällä kertaa esiin 16 (okei, oikeasti 15) ulkomaalaisten tekemää kappaletta, jossa Suomi tai suomalaiset mainitaan. Jos näkemys maastamme on negatiivinen, niin sellaisellekin on välillä hyvä tirskua. Joskus Suomeen viittaus jää vain turhan maininnan tasolle ja herää kysymys, miksei sanoittaja olisi voinut käyttää jotain muuta maata. Sanoitussitaattia seuraa Nuorgamin kirjoittajan tulkinta tapauksesta.

Helsinki tuli vääjäämättä etsintätyössämme esiin jonkin verran. Kelpuutimme tähän juttuun lopulta kuusi pääkaupunkimme mainitsevaa laulua. Yritimme rajata ulkopuolelle spesifit suomalaiset julkkikset, mutta pari livahti salavihkaa mukaan. Myös lähinaapurimaiden suomiretostelut jätimme pois, niitä nimittäin piisaa.

Nyt ei kun Amerikan legendaarista Finglish-muusikkoa Bobby Aroa siteeraten: ”We have a time that’s gay when the nurkka rekoord-masiin starts to play!”

Laurie Anderson – Finnish Farmers (1984)

”During WWII, the Russians were testing their parachutes. Sometimes they didn’t open at all and a lot of troops were lost this way. During the invasion of Finland, hundreds of troops were dropped during the middle of winter. As usual, some of the chutes didn’t open and the troops fell straight down into the deep snow, drilling holes fifteen feet deep. The Finnish farmers would then get out their shotguns, walk out into their fields, find the holes, and fire down them.”

Laurie Andersonin tunnetuin albumi Big Science on koostettu monta vuotta tekeillä olleesta, normityöpäivän mittaisesta United States I–IV -järkäleteoksesta. Koko teoksen ensi-ilta oli helmikuussa 1983. Esitykset äänitettiin ja julkaistiin 4½-tuntisena boksina United States Live, jonka kakkososan päättää Finnish Farmers. Sotatarina ei ole pelkkää legendaa. Rintamalinjan taakse pudotettujen desanttien laskuvarjojen pakkolaukaisimet eivät aina toimineet. Lumikerrokset lienevät teoriassa vaimentaneet syöksykiitoa niin, että jotkut desantit saattoivat jäädä vakavasti loukkaantuneina henkiin. Maatiloilleen jääneiden eläkeikäisten taipumusta ammuskella näitä kaloja tynnyreissä on varmaankin liioiteltu.

Biisissään Anderson vertaa tätä maavuokriin, joita amerikkalaiset maanviljelijät tarjosivat valtiolle kuivuuden aikana. Tälle keskilännen maalle rakennetut ohjussiilot naamioitiin normaaleiksi viljasiiloiksi, jotka yhdistettiin maanalaisella rautatiellä. Kylmän sodan kontekstissa aivan normaalia paranoiaa. United States alkaa uskonnollisen kultin teorialla siitä, kuinka Nooan arkin lähtösatama oli New Yorkin osavaltiossa. Vietetäänpä hetki 30 vuoden takaisessa mielialassa, jolloin vainoharhateorioita saatettiin sovitella yhteen jälkimainittujen huuhaateorioiden kanssa. Miltä vaikuttaa ajatus Pohjanmaan lakeuksista lähitaisteluohjusten sijoituspaikkana? (Gaius Turunen)

Kuuntele Finnish Farmers Spotifysta.

Asia – Countdown to Zero (1985)

”Do you realize what’s happening in Western Europe?
Norway, Finland, Scotland, England
We’ll be the first to go
Don’t do it”

Ja tässä ydintuho on juuri toteutumassa. Geoff Downesin, John Wettonin ja Carl Palmerin superbändin kolmas albumi on niin päihtynyt isosta soundistaan, että Laurie Andersonin jäätävä pahaenteisyys unohtuu saman tien. Suomi on räiskinnän keskellä vain jätemaata muiden joukossa ja tämä puhesitaatti väliosassa voisi tulla kenen tahansa mitättömän pikkuvaltion päämiehen suusta. Vaihda valtioiden nimiä ja ketään ei kiinnosta. Suuren tuotantokoneiston leffaa koko biisi, alkaahan se vielä alkuperäänsä alleviivaten THX:n ”deep notella”. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Bee Gees – Odessa (City on the Black Sea) (1969)

”I just can’t understand why you just moved to Finland
You love that vicar more than words can say
Ask him to pray that I won’t melt away
And I’ll see your face again”

Kovatasoinen aloitus Bee Geesin arvostetuimmalle alkupään albumille: seitsemän minuuttia kamaripopsoutua ja kuorolaulua, kunhan olet avannut allergisoivan vanuvinyylikannen. Nimibiisissä toistetaan merenkulkumyyttejä ja uskaltaudutaan Itämerelle rakastetun perään, vaikka peräti Suomeen asti pitäisi jäävuorella ajelehtia. Päähenkilömme on selvästi houreissaan, kun puhuu sanoituksessa välillä Mustanmeren satamakaupungille Itämeren sijaan. Ja miksikö rakkaudenkohde muutti Suomeen? Ehkä Scott Walkerin perään, hänelläkin kun oli 1960-luvulla vahva halu muuttaa Fennoskandiaan. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

The Clash – London Calling -albumin kansiteksti (1979)

”Howard McNee is living in Finland”

Vaikka The Clash oli lyriikoissaan kiinnostuneempi Casbahista kuin Kajaanista, on yhtyeen monumentaalisen London Calling -tuplan kansiteksteistä löytyvä julistus ihmetyttänyt pieniä punkkareita vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Kuka Howard McNee? Ja mitä teki Suomessa?

Opetti englantia, kuuluu vastaus. The Clash törmäsi opettaja-maanmieheensä vuoden 1979 Ruisrockissa. McNee pyysi tulla mainituksi tulevan levyn kansissa ja kohtelias yhtye toteutti toiveen. Joskus 1990-luvulla muistan lukeneeni The Clash -artikkelin, joka päättyi toteamukseen: Howard McNee is still living in Finland. Ilmeisesti tilanne on kuitenkin muuttunut, sillä ainakaan numerotiedustelu ei tunne Suomesta ainoatakaan McNee-nimistä henkilöä. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

CSS – Left Behind (2008)

“Baby you’ve got me thinking
’Bout things I left behind
A suitcase in Helsinki
Full of things I wanna set on fire“

Cansei de Ser Sexy eli ytimekkäämmin CSS lämmitteli lokakuussa 2007 Hartwall Areenalla Gwen Stefania. Keikan jälkeen brasilialaisyhtye järjesti Bar Nollassa jatkobileet, joiden aikana ihmiskunta riemastui ja tanssi muun muassa pöydillä Scatman Johnin tahtiin. Tapahtuman pääkohdat olisivatkin olleet jotakuinkin siinä, jollei kohtalon sormi olisi puuttunut peliin tuona muuten ei-niin-kohtalokkaana lokakuun yönä. Kävi nimittäin niin, että Suomesta jo poistuttuaan eräs CSS-henkilö havaitsi unohtaneensa maamme kamaralle yhden matkalaukuistaan. CSS-henkilön epäonni oli valitettavaa, mutta koitui lopulta maailman kaikkien klubimusiikin ystävien iloksi: matkalaukun unohtuminen muodostaa lyyrisen selkärangan (ja melko köykäisen metaforan menneisyyden painolastista, jonka yksilö voi jättää taakseen) yhtyeen kakkosalbumin ensimmäisellä singlellä Left Behindillä. Singlestä ei ollut hitiksi, kuten ei siitä seuranneesta Donkey-albumistakaan – paitsi Helsinki-maininnasta vauhkoontuneessa Suomessa, jossa CSS nettosi listasijat #18 (single) ja #22 (albumi). (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Damon & Naomi – Helsinki (2011)

”A private time we find
In moments lost all kind
Watching birds that fly
Through unknown skies
On these streets too cold to be called a paradise

And no one knows
This time we share
All the thoughts we have
But never dare

Tell them nothing
Just you and me feeling free
In the leaves of grass”

Galaxie 500:n rytmisektiona tunnettu, pari vuosikymmentä duouralla ollut pariskunta käväisi ensimmäisellä Suomen-keikallaan toukokuussa 2010. Tutut Keski-Euroopan ja Iso-Britannian mestat olivat jo takana. Ennen Bostoniin paluuta oli enää jäljellä matka kauas itään pelkkää Kuudennen Linjan keikkaa varten. Kuulijoille tarjoiltiin erinomaisten soolobiisien ohella vanhan bändin Blue Thunder ja tämä vuotta myöhemmin False Beats and True Hearts -albumilla julkaistu lämmittävä äänikirje. Siinä ei kuulla stadiontähdille ennen Helsingin-keikkaa yleisön kosiskelemiseksi opetettavaa suomea, eikä siinä mainita Helsingin maamerkkejä. Sen sijaan tiedämme nyt, että määränpäässään Damon ja Naomi saivat kokea jotain niin yhteistä ja kaunista, ettei siitä voi kertoa kuin sen, että se tapahtui. Sydämellisempää tapaa kiittää helsinkiläisiä ei liene montaa. (Gaius Turunen)

Kuuntele Helsinki Spotifysta.

Brian Eno – Seven Deadly Finns (1974)

”The first is a freak with a masochistic streak
And the second is a kitten up a tree
The third is a flirt with an awful print skirt
And the fourth is pretending to be me
The fifth wears a mac and never turns his back
And the sixth never shows his eyes
But the Seventh Deadly Finn is so tall and slim
He shouldanever been with those guys”

Brian Peter George St. John le Baptiste de la Salle Enon uran alkupään glam-outoiluihin kuuluu myös tämä singlehelmi, joka on uusintajulkaisun puutteessa jäänyt vähemmälle huomiolle. Eno seurusteli 1970-luvulla valokuvaaja Ritva Saarikon kanssa, ja tämän kuvat pääsivät klassikkoalbumien Another Green World ja Before and After Science kansiin. Voi myös olla, että seitsemän kuolemansyntiä vääntyivät suomalaisiksi juuri Saarikon myötävaikutuksesta. Tietäen Enon tuonaikaisen pornografiaharrastuksen ei meillä ole syytä epäillä tätä kuvausta suomalaisten seksuaalisesta kyltymättömyydestä Ranskassa. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Gene – From Georgia to Osaka (2001)

”From Georgia to Nevada
Helsinki to Ann Arbour
Bring me wonder
Bring me laughter
From Tooting to Osaka”

Musiikkimaailman mittakaavassa Gene-yhtyeen Libertine-levyn (2001) Yhdysvaltain-painos edustanee Hyrynsalmen kaltaista periferiaa. Kuitenkin, kuten syrjäseuduilta aina, albumin uumenista löytyy tarkoin piilotettu kaunokki, katkeransuloinen From Georgia to Osaka. Laulun syntiä janoavissa, mutta pikemminkin alistuneissa kuin alistavissa sanoituksissa kuljetaan ristiin rastiin anglosaksista maailmaa, kunnes matka vie odottamatta Osakaan ja Helsinkiin. Mutta miksi Helsinkiin? Mitä tekemistä kaupungilla on Watfordin, Cardiffin, Ann Arborin ja laulussa käsiteltyjen lääkärileikkien, lihanhimon ja rakkaudenkaipuun kanssa? Genen nokkamies Martin Rossiter vastaa kysymykseen kohteliaasti kierrellen: ”Nautin Helsingistä suunnattomasti niinä kahtena kertana, kun kaupungissa vierailin. Mutta syyt kaupungin mainitsemiseen saavat puolestani kadota ajan sumuun”. Olkoon tulkinnan rajana siis pelkkä mielikuvitus. (Hannu Linkola)

Kuuntele From Georgia to Osaka Spotifysta.

Half Man Half Biscuit – Architecture, Morality Ted and Alice (1986)

”The wonderful dexterity of Hannu Mikkola
Makes me want to shake hands with the whole of Finland
But the horrible sincerity of Miriam Stoppard
Makes me wanna go out and commit mass murder”

Merseysiden punk- ja folksurrealistit ovat noin 30 vuoden aikana sohineet sanoituksissaan moneen suuntaan. Suomen kohdalle käsi sattui bändin toisella EP:llä The Trumpton Riots. Joensuun rallisuuruuden mainitsemisen kohdalla teemme listassamme poikkeuksen, sillä sitä seuraava halu kätellä koko Suomea on jo jotain muuta. Hannu Mikkolan ralliura oli tuolloin jo jäähdyttelyvaiheessa vuoden 1983 maailmanmestaruuden jälkeen. Vaan kukapa ei mieluummin seuraisi hänen rattikättään kuin Tom Stoppardin tuolloisen vaimon terveysneuvoja. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

JJ72 – October Swimmer (1999)

“The grey coats of the infantry
Victims looking for sympathy
The splash of October swimmers
The cheers of Helsinki winners”

JJ72 oli hetken ajan yksi vuosituhannenvaihteen suurimmista indierock-lupauksista. Dublinilaistrion resepti oli yhdistää Smashing Pumpkinsin surisevat kitarat Joy Divisionin kohtalokkuuteen, Sueden romanttisuuteen ja Jeff Buckleyn teatraalisuuteen. Se poiki kaksi top 20 -albumia ennen kuin yhtye hajosi vuonna 2006 ennen kolmannen ja lopulta julkaisematta jääneen albuminsa ilmestymistä. October Swimmer on yhtyeen esikoissingle ja todennäköisesti paras kappale. Sen mahdottoman teennäistä sanoitusta – avaussäe: “The dreams of dying mothers / I awoke my insides shuddered” – ei tarvitse kuin vilkaista tietääkseen, ettei sen kirjoittaja voi olla juuri yli kahdenkymmenen. Miksi Mark Greaney päätti sisällyttää tekstiin “Helsingin voittajien hurraa-huudot”, siitä tuskin hänellä itselläänkään on edes harmaata aavistusta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Monty Python – Finland (1980)

”Finland, Finland, Finland
The country where I want to be
Pony trekking or camping
Or just watching TV
Finland, Finland, Finland
It’s the country for me”

Michael Palinin vaatimaton ylistyslaulu vaatimattomalle maalle nimeltä Suomi on yksi sympaattisimpia kädenojennuksia, joita ”mitä ne meistä ajattelee” -ahdistuksen parissa painiskelevalle kansallemme on osoitettu. Suomessa voi tehdä mitä vain: ratsastaa ponilla, katsella televisiota, haukata välipalaa tai ihailla esimerkiksi korkeita puunlatvuksia. Ja siitäkin huolimatta: lomakohteita vertailtaessa jäämme jopa Belgian varjoon. Kappaleen on säveltänyt André Jacquemin, brittiläinen tuottaja, jonka cv voisi olla hämmentävyydessään suoraan Monty Python -sketsistä: hänen palveluksistaan ovat saaneet nauttia niin Spandau Ballet -laulaja Tony Hadley, kristillisyyteen herännyt Classix Nouveux’n Sal Solo, espanjalainen death metal -yhtye Golgotha, skottilainen indiealisuorittaja BMX Bandits – sekä tietenkin Girlschool. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Mountain Goats – Million (1996)

”When I came back from Finland
the taxi took me down the street”
[…]
”And you had questions only a masochist would ask
written all over your big brown eyes”

Maininta John Darniellen johtaman bändin 1990-luvun lofi-tuotoksella ei paljoa suomalaisia lohduta, koska Millionin sisältävää Nothing for Juice -albumia edelsi kokonainen albumi nimeltään Sweden. Jälkimmäisellä Darnielle ei kuitenkaan suoraan käsittele Ruotsia itseään. Ehkä vedämmekin lyhyemmän korren, kun Millionin laulajahahmon läheinen ystävä haluaa välttämättä kuulla Suomesta. Meistä lottohäviäjistä kun ovat kiinnostuneet vain itsensä kiduttajat. Lopussa Darnielle paikkailee suhteitaan tänne päin kuitenkin mukavasti: ”And I brought you a blanket, hand woven, hand dyed” ei voi olla muuta kuin ylistys suomalaiselle käsityöläisyydelle. (Gaius Turunen)

Kuuntele Million Spotifysta.

Cole Porter – Let’s Do It, Let’s Fall in Love (1928)

”The Dutch in old Amsterdam do it
Not to mention the Finns
Folks in Siam do it
Think of Siamese twins”

Ties vaikka kenen levyttämä Cole Porterin legendaarinen luettelobiisi on varmaan tehty sormi karttapallossa Baltian maiden kohdalla, koska suomalaisten lisäksi myös liettualaiset ja latvialaiset harrastavat biisissä jotain vaakamambon tapaista. Suomi on säkeistössään kuitenkin kovassa seurassa Pervodamin ja Thaimaan kanssa. Alkuperäinen sensuroimaton sanoitus sisältää vielä aikanaan sallittua rasismia: ”Chinks do it, Japs do it, up in Lapland little Laps do it”. Kaukoitäläisten puolesta on kyllä pahastuttu, mutta kuka puolustaisi lyhytkasvuisiksi väitettyjä lappalaisia? (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Sir Douglas Quintet – Meet Me in Stockholm (1983)

”Meet me in Stockholm, baby, we’ll mess around
Take a real slow boat to Helsinki town
When it’s over, now you wanna stay
Live your life with me the Scandinavian way”

Älkää kysykö miksi, mutta 1980-luvulla Teksasin anglofiilein lauluntekijä Doug Sahm päätyi levyttämään ruotsalaiselle Sonet-levymerkille.

Ensimmäinen Sahmin vanhan yhtyeen Sir Douglas Quintetin nimellä julkaistu levy Midnight Sun sisälsi Sahmin ylistyksen skandinaaviselle elämänmuodolle. Ihastus oli kokonaisvaltaista: Tukholman ja Helsingin lisäksi kappale mainitsee myös Oslon ja Kööpenhaminan. (Mahtoi reykjavikilaisia kismittää!)

Hyväntuulinen yleisönkosiskelu tuotti tulosta. Levy myi platinaa ja single oli hitti koko Skandinaviassa. Sittemmin kappaletta on pitänyt esillä Kari Peitsamo, joka soittaa sitä usein soolokeikoillaan. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

Tricky – Christiansands (1996)

“I’ve met a christian in Christiansands
a devil in Helsinki
I’ve met a christian in Christiansands
a devil in Helsinki”

Yhden teorian mukaan Helsingissä lymyillyt paholainen oli tamperelainen toimittaja Jussi Niemi, joka onnistui käräyttämään jokusen virtapiirin Trickyn aivoissa haastatellessaan triphop-pioneeria Soundiin. Toisen teorian mukaan tarina kertoo Trickyn ja mitä ilmeisimmin norjalaisen (Tricky esiintyi Kristiansandissa järjestetyllä Quart-festivaalilla vuosi ennen kappaleen julkaisemista) naisen suhteesta ja suhteen hajoamisesta. Kolmannen teorian mukaan Trickyn laulajakaveri Martina Topley-Bird olisi jossain Suomen musiikkilehdessä paljastanut kyseessä olleen nimeltä mainitsemattoman täkäläisen naistoimittajan. Neljännen teorian mukaan kaikki mainitut teoriat pitävät paikkaansa ja viidennen teorian mukaan ei yksikään. Trickyllä olisi vuonna 1996 ollut varmasti muitakin hyviä teorioita, niin vainoharhaisin silmin artisti tuolloin maailmanmenoa katseli. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Warren Zevon – Hit Somebody! (The Hockey Song) (2002)

”The goalie committed; Buddy picked his spot
Twenty years of waiting went into that shot
The fans jumped up
The Finn jumped too
And cold-cocked Buddy on his follow-through

The big man crumbled
But he felt alright
‘Cause the last thing he saw was the flashing red light
He saw that heavenly light”

Lopuksi lätkä jää pystyyn. Warren Zevon ei vielä toiseksi viimeisen albuminsa My Ride’s Heren aikana tiennyt sairastavansa vatsasyöpää, mutta kuolema oli jo muotoutunut miehen biisien keskeiseksi teemaksi. Kiekkotaituriksi halunneen, mutta lätkähenkivartijan rooliin joutuneen kanadalaisen Buddyn tarina hykerryttää (”Take care of your teeth, that might work for you”) ja loppuu ambivalentisti, kun vastaan luistelee Jarkko Ruutu (suomalaisen henkivartijan eli goonin nimeä ei biisissä oikeasti mainita). Henkivartijoiden taistelu Buddyn viimeisessä pelissä menee draaman lakien mukaan viimeiselle minuutille, kun Ruutu vetäisee Buddylta tajun kankaalle. Syttyykö lopun taivaallinen valo Buddyn maalin, kuoleman vai molempien merkiksi? Sitä voi kysyä Zevonilta itseltään, jos pääsee hänen kanssaan joskus samaan taivaalliseen voileipäpöytään. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Rannalle ruikuttamaan (eli jutun aihepiiriin kuuluvat, mutta tällä kertaa sivuutetut) jäivät muun muassa Chris Shiflett, The Divine Comedy, Fiery Furnaces, Dizzy Gillespie, Gogol Bordello, Handsome Furs, Malajube, The Pogues, The Sisterhood, Sun Kil Moon, Xzibit ja myös suomalaiseen kulttuuriin ansiokkaasti paneutunut Nits. Ehkä palaamme heidän pariinsa vielä joskus!

D.N.A. Ikue Mori vasemmalla.

Helsingissä 27.–29.7. järjestettävillä Kuudes aisti -festivaaleilla esiintyvän Kim Gordon & Ikue Mori -duon tunnetumpi puolisko Gordon muistetaan toki palvotusta vaihtoehtorockyhtye Sonic Youthista. Ikue Morilla on kuitenkin osansa yhtä vaikutusvaltaisessa musiikillisessa ilmiössä, jonka voidaan sanoa jopa antaneen alkukipinän Sonic Youthille. Mori nimittäin aloitti uransa 1970-luvun lopulla D.N.A.-yhtyeessä, joka oli olennainen osa niin kutsuttua no wave -skeneä, jonka avantgarde-taiteen ja punkin ristisiitoksen inspiroimana Sonic Youth aloitti uransa 1980-luvun alkuvuosina.

Gordonin ja Morin duon Suomen-esiintymisen kunniaksi Nuorgam muistelee no wavea ja juhlii/kauhistelee sen tärkeintä testamenttia, kokeellisen rockin tinkimätöntä merkkipaalua, No New York -albumia.

– Is your music new wave?
– More like no wave.

Ote Lydia Lunchin haastattelusta vuodelta 1978.

Toisin kuin monen musiikkigenren, no waven syntymähetken voi ilmoittaa melkein päivän tarkkuudella. Kaikki alkoi New Yorkin Artist Spacessa järjestetyllä festivaalilla toukokuun ensimmäisellä viikolla vuonna 1978. Pienessä Tribecan naapurustossa sijaitsevassa galleriassa esiintyi viiden päivän aikana kymmenen yhtyettä. Julisteissa luki vain ”bändejä” ja mikäs siinä – ei näistä yhtyeistä ollut kukaan aikaisemmin kuullutkaan. D.N.A., Mars, James Chance and The Contortions, Teenage Jesus and the Jerks, Theoretical Girls, The Gyneocologists…

Yhdestä asiasta saattoi olla varma: nämä eivät olleet mitään popyhtyeitä – ellei kyse sitten ollut jostain helvetillisestä rinnakkaistodellisuudesta.

No Wave New York -albumin tuottanut Brian Eno (vasemmalla) tekee tuttavuutta no wave- skeneen.

Festivaalin yleisön joukossa oli Brian Eno, joka oli New Yorkissa masteroimassa Talking Headsin More Songs About Buildings and Food -albumia. Eno kiinnostui lavalta tulvivasta armottomasta ja tinkimättömästä musiikista ja päätti, että se pitäisi tallentaa jälkipolville. Hän vei studioon neljä festivaalilla soittanutta yhtyettä: James Chance and The Contortionsin, D.N.A.:n, Teenage Jesus and the Jerksin ja Marsin, joista kukin nauhoitti samana vuonna julkaistulle No New York -albumille neljä kappaletta. Eno, joka oli tunnettu persoonallisesta tuotantotyylistään, ei juuri muokannut yhtyeiden soundeja, vaan pyrki vangitsemaan ne melkein folkloristisella otteella.

”I hate art. It makes me sick… SoHo… should be blown off the fucking map, along with all its artsy assholes.”

– James Chance

No wave oli lyhytaikainen musiikillinen liike, joka saattoi syntyä vain yhdessä ajassa ja paikassa – 1970-luvun lopulla New Yorkin Lower East Sidessä. Uusi nuorten taiteilijoiden sukupolvi oli muuttanut New Yorkiin sen rikkaan taidemaailman houkuttelemana. Nämä uudet kasvot, kuten Lydia Lunch, Arto Lindsay, Pat Place, Robin Crutchfield ja Mark Cunningham olivat ensisijaisesti kuvataiteilijoita, elokuvantekijöitä, performanssitaiteilijoita tai runoilijoita, mutta New Yorkin vitaalisti sykkivä uusi rock alkoi vetää heitä puoleensa kuin liekki yöperhosia.

Elitististen gallerioiden ja performanssitilojen täyttämän SoHon gentrifikoitunut ilmapiiri ei houkutellut näitä nuoria kapinallisia, joten he suuntasivat ränsistyneeseen Lower East Sideen. Nistien, pummien, kulkurien ja köyhien asuttama naapurusto muistutti lähinnä sotatoimialuetta ja oli melkein yhtä vaarallinen, kuten Mars-yhtyeen Conny Burg muistelee Simon Reynoldsin kirjassa Rip It Up and Start Again: ”Siellä oli todella vaarallista. Näin, kuinka ihmisiä ammuttiin lähes joka päivä. Ruumiit jätettiin vain puistoon lojumaan.”

Lower East Siden vuokrat olivat (ymmärrettävästi) uskomattoman alhaisia, eikä siellä asuvien nuorten taiteilijoiden täytynyt tehdä päivätöitä elättääkseen itsensä. He saattoivat keskittyä taiteeseensa ja hedonistiseen elämään, joka haki vertaistaan Weimarin tasavallan aikaisesta Berliinistä. Aids oli vielä pelkkä musta pilvi kaukana horisontissa, ja taiteilijat ryyppäsivät, naivat ja käyttivät huumeita (erityisesti heroiinia) vailla huolta huomisesta.

”I like my own note. What’s wrong with the note I have?”

– Lydia Lunch

Teenage Jesus and the Jerks sekä laulajansa Lydia Lunch (vasemmalla).

Koska no wave -yhtyeiden jäsenistä harvalla oli musiikillista kokemusta (poikkeuksena oli The Contortionsin johtohahmo James Chance, joka oli opiskellut Wisconsin Conservatory of Musicissa), heidän musiikkinsa tulvi odottamattomia yhdistelmiä ja löysi aivan uusia luovia väyliä. Vaikka punk oli aktivoinut kokonaisen sukupolven heräämään omatoimiseen rockin tekemiseen, oli se kuitenkin tarkemmin katseltuna hyvinkin perinnetietoista musiikkia – paluu oikeaan, ”vanhaan kunnon rockiin” progen ja stadionrockin pöhöttyneisyyden jälkeen.

No wave oli perinteistä vain siinä mielessä, että sen tekijät käyttivät enimmäkseen klassisia rocksoittimia – kitaraa, urkuja, rumpuja ja bassoa. Nämä (epä-)muusikot suhtautuivat instrumentteihinsa kuin uusiin, vieraisiin esineisiin ja näkivät niissä loputtomia tapoja tuottaa aikaisemmin kuulemattomia ääniä. Rytmillisesti no wave -yhtyeet vaihtelivat The Contortionsin funkista Marsin ja D.N.A.:n freejazz-vaikutteisiin abstraktioihin. Melodiat ja harmoniat marssitettiin ensimmäisinä giljotiiniin.

Kun rockin perinteet heitettiin romukoppaan, unohtuivat myös monet rockin ennakkoluulot ja rajoitteet. Esimerkiksi naiset näyttelivät no wave -yhtyeissä rooleja, joihin pääseminen oli perinteisissä rockbändeissä vielä 1970-luvun lopulla harvinaista. Kolmella neljästä No New York -kokoelman yhtyeestä oli naiskitaristi ja sekä Marsissa että D.N.A.:ssa oli naisrumpali.

”It’s a nihilistic burnt-out last blast of mangled energy that scours the spirit. Its cleansing power that is unreal – spend a few hours with this record and then everything sounds different.”

Richard C. Wallsin No New York -arviosta huhtikuun 1979 Creem-lehdessä.

No wave oli kuin äkillinen ja väkivaltainen kouristus, joka oli ohi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin – Mars hajosi jo samana vuonna, kun No New York julkaistiin, The Contortions ja Teenage Jesus and the Jerks vuonna 1979 ja pisimpään kasassa pysynyt D.N.A. vuonna 1982. Niinpä Brian Enon tuottama No New York jäi yhdeksi harvoista jälkipolville säilyneistä tyylin pyhäinjäännöksistä.

No wave saattoi viihtyä parhaiten nuhjuisten rockklubien lavoilla, joilla sen yhdistelmä tinkimätöntä musiikkia ja performanssitaiteesta vaikutteita ottanutta yleisön shokeeraamista, herättelyä ja härnäämistä pääsi todella oikeuksiinsa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei se tarjoaisi voimakasta kokemusta myös levyltä kuultuna.

Vuodet eivät ole tylsistyttäneet No New Yorkin terää, vaikka se ei nykypäivänä enää kuulostakaan yhtä hämmentävältä ja ainutlaatuiselta kuin sen on epäilemättä täytynyt kuulostaa vuonna 1978. Tuolloin sen ainoat kuviteltavissa olevat esikuvat olivat The Velvet Undergroundin vähiten perinteistä popmusiikkia muistuttavat hetket, Lou Reedin pelkästä kitara-feedbackista koostuva Metal Machine Music, Sun Ran ja Albert Aylerin free jazz, Yoko Onon Plastic Ono Bandin ulvova heittäytyminen, Canin ja Faustin hypnoottinen krautrock, The Stoogesin väkivaltainen kaaos ja Captain Beefheartin Trout Mask Replican kulmikkaat abstraktiot. Lähes jokainen no wave -artisti mainitsi esikuvakseen usein joukkotappeluiksi yltyvistä keikoistaan ja primitiivisillä rumpukoneilla ja syntetisaattoreilla luodusta edelläkäyvästä musiikistaan tunnetun newyorkilaisen Suiciden.

“I’m supposed to be fucking positive? Fuck you! You want positive, go elsewhere. Go find a different lie.”

– Lydia Lunch

Levyn aloittaa neljä kappaletta James Chance and the Contortionsin maanista jazzfunkpunkia. The Contortionsin nimi on osuva – sen musiikki kouristelee ja vääntäytyy mahdottomiin muotoihin. Chance karjuu kuin touretten oireyhtymästä kärsivä raivohullu yhtyeensä rystyset valkoisena puristavan ja hullusti hihittävän musiikin päälle.

Chancen saksofoni lyö tuskallisia kipinöitä jonnekin silmien taakse ja kitaristi Pat Placen avantgardistinen slidekitaratyöskentely raastaa kuin juustohöylä selkärankaa. The Contortions tasapainoilee kuin piikkilangan päällä jossain sairaskohtauksen ja tanssihuuman välimaastossa Chancen suurimpien esikuvien Iggy Popin, James Brownin ja Albert Aylerin hymyillessä taustalla hyväksyvästi. Ja tämä oli albumin lähimmäksi poppia pääsevä yhtye.

Video ei ole enää saatavilla

Seuraavana on vuorossa Teenage Jesus and The Jerks, jonka johtohahmo, laulaja ja kitaristi Lydia Lunch, kuvaa tuolloista persoonaansa Rip It Up and Start Again -kirjassa adjektiivein karkea, raaka, katkera ja pelottava. Samoin sanoin voisi kuvata myös The Jerksin ilottoman sotilaallisesti marssivaa musiikkia, jonka päälle Lunch ulvoo ja valittaa kuin kadotettu sielu.

Lunchin mielestä punk oli vain nopeutettua Chuck Berryä, ja hänen omasta musiikistaan onkin amputoitu groove, elämänilo, huumori ja tarttuvat melodiat kuin ne olisivat myrkyllisiä kasvainpesäkkeitä. Jäljelle jää armoton, tuhkanharmaa ja lohduton maisema täynnä neliskulmaisia betonirakennuksia, pelkoa, väkivaltaa, ahdistusta ja hulluutta.

Video ei ole enää saatavilla

China Burgin ja Sumner Cranen johtama Mars aloittaa oman osuutensa hyönteisten ininää muistuttavia kitaroita, pahaenteistä bassoa, levottomana pitkin seiniä kipittäviä rumpuja ja kuin mielisairaalan sellistä kaikuvaa ulvontaa yhdistelevällä Helen Forsdale -kappaleella. Hairwaves puolestaan kuulostaa siltä kuin lopullisesti järjen valon hukannut nainen hyräilisi soittimiaan virittelevän ja niitä tuon tuostakin lattialle pudottelevan yhtyeen päälle. Tunnelilla Crane kuulostaa siltä kuin hän puhuisi kielillä.

Mars saattaa olla kvartetin armottomin kokemus – sen musiikissa ei ole häivähdystäkään svengistä, melodiasta tai harmoniasta. Pidemmän päälle se saattaa saada kuuntelijan epäilemään omaa tai tämän musiikin tekijöiden selväjärkisyyttä.

Video ei ole enää saatavilla

Albumin päättää D.N.A.:n jyrkkä svengi, jossa Arto Lindsayn kitara hylkää kokonaan perinteiset soittotekniikat ja päätyy sylkemään paksuja ja vaarallisen teräviä sirpaleita korviavihlovaa meteliä. Ikue Mori hakkaa rumpujaan kuin rytmi olisi vieras kieli, jonka hän on opetellut William Burroughsin cut-up-tekniikkaa hyödyntävien kirjojen avulla, ja urkuri Robin Crutchfieldin koskettimet surisevat kuin niiden sähköjohdot olisivat katkeamispisteessä. Lindsayn laulu kuulostaa siltä kuin Talking Headsin David Byrne olisi siirtynyt neurooseista eteenpäin totaaliseen psykoosiin. Kokonaisuutena D.N.A. tuo mieleen jonkin valtavan hajoavan ja ruosteisen kuolemankoneen, joka karkaa mestareiltaan viimeiselle apokalyptiselle kamikaze-tehtävälleen.

Video ei ole enää saatavilla

”A friend, 3/4 into the first side, complained that the music was painful – she wasn’t referring to any abstract reaction, she was grimacing.”

Richard C. Wallsin No New York -arviosta huhtikuun 1979 Creem-lehdessä.

No New York on raaka ja kuuntelijaa säästelemätön, mutta myös voimakas kokemus. No waven tinkimättömässä uuden etsimisessä ja vanhan kursailemattomassa hylkäämisessä on jotain hyvin sankarillista. Nämä muusikot etsivät ja löysivät omia henkilökohtaisia tapojaan soittaa rock’n’rollia ja ilmaista itseään sen avulla. No New York ei ole levy, joka laitetaan soimaan rentoutumista tai edes nauttimista varten. Sen sijaan se tarjoaa haastavan ja seikkailullisuudessaan elähdyttävän kokemuksen, joka sähköistää kuuntelijansa kerta toisensa jälkeen.

Vaikka no wave oli kovin lyhytaikainen, paikallinen ja epäkaupallinen ilmiö, se on osoittautunut erittäin vaikutusvaltaiseksi. Kuudes aisti -festivaalilla esiintyvän Ikue Morin lisäksi sellaiset no wave -skenen avainhahmot, kuten Lydia Lunch, Theoretical Girlsin Glenn Branca, Rhys Chatham ja Arto Lindsay ovat tehneet näyttävän uran musiikin parissa.

No wave on myös ollut esimerkki lukemattomille meluisille rockyhtyeille ja artisteille 1980-luvun noiserockista (Sonic Youth, Swans, Big Black, The Butthole Surfers) saman ajan ”mutanttidiskoon” ja punkfunkiin (Lizzy Mercier Descloux, Was (Not Was), Liquid Liquid, Bush Tetras) sekä nykypäivän kokeellisiin yhtyeisiin (Liars, Erase Errata, Ex Models, Blonde Redhead, joista viimeisin otti nimensä D.N.A.:n kappaleesta).

Kaikki alkoi yhdestä New Yorkin kaupunginosasta ja pienestä galleriasta. Tuolloin syntyneen hirviön lonkerot ovat kuitenkin ulottuneet vaikuttavan pitkälle. No wave saattoi sanoa jyrkän ”EI!”:n kaikelle, mutta lukemattomat sitä seuranneet muusikot ovat vastanneet siihen epäröimättä ”KYLLÄ!”.

Lähteet:

Simon Reynolds: Rip It Up and Start Again: Post-punk 1978-1984

Marc Masters: No!: The Origins of No Wave (http://pitchfork.com/features/articles/6764-no-the-origins-of-no-wave/)

Richard C. Wall: No New York -arvio, Creem, huhtikuu 1979. (http://music.hyperreal.org/artists/brian_eno/interviews/creem79b.html)

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 293 They Might Be Giants – When Will You Die

Liki kolme vuosikymmentä toiminut kulttinimi julkaisi jälleen viime vuonna uutta musiikkia, eikä tapaus aiheuttanut minkäänlaista reaktiota, ainakaan meillä Suomessa. Yhtye saattaa olla liian linjaton ja näsäviisas suomalaiseen makuun. TMBG on tosin ollut pitkään Conan O’Brienin musiikkivieraista ahkerimpia, joten josko ura urkenisi sitä kautta viimein täälläkin. (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

# 292 Brian Eno & Rick Holland – Bless This Space

Tuottajavelho Brian Eno todisti jälleen kerran olevansa parhaimmillaan yhteistyöhankkeissa. Drums Between the Bells -albumin avaavalla Bless This Spacella Eno luo jatsahtavan ja harkitun, mutta poikkeuksellisen aggressiivisen äänimaailman, jossa Rick Hollandin kirjoittamaa siunausta luetaan kosmos kumisten. Tuloksena kolme minuuttia 46 sekuntia siunattua tilaa. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 291 The Caretaker – Camaraderie at Arms Length

Turha väittää, ettei umpikäsitteellinen musiikki voisi olla riemastuttavaa, kaihoisaa, pelottavaa tai mitä tahansa tunneadjektiivia. Leyland Kirbyn mystisiä ballroom-savikiekkoja – tai niiden uria ja kulumia – soittavan The Caretaker -aliaksen (kyllä, The Shining) levyt soivat kadonnutta aikaa. Puistattaa ajatellakin, miltä oma Alzheimerini kuulostaa vuonna 2062. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 290 Yuksek – Dead or Alive

Ranskalainen elektropoppari kanavoi kakkosalbumillaan inasen liian terhakkaasti Elton Johnia. Suoraviivainen päätöskappale kuitenkin sammuttaa valot vastaansanomattomasti. Gallilogiikalla laadituista enkkulyriikoista on paha hahmottaa draaman kaarta, mutta musiikin loppunostatus antaa ymmärtää, että kyse on elämästä ja sen vastakohdasta. Mahtia ja pontta piisaa. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 289 Someone Still Loves You Boris Yeltsin – Yellow Missing Signs

Kitaravetoisen voimapopin parissa puuhastelevan yhtyeen riemastuttava pistäytyminen synapopin puolelle on ylijäämäkappaleista koostetun Tape Club -albumin helmi. Ja mikäli musiikissa ei ole vielä riittävästi koukkuja, kappaleen aihe se vasta kutkuttaakin: Yellow Missing Signs käsittelee yhtyeen kotikaupungissa 90-luvulla tapahtunutta, yhä ratkaisematonta rikosta. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 288 …And You Will Know Us by the Trail of Dead – Summer of All Dead Souls

Nimihirviöyhtye tarjoaa jälleen kerran hengästyttävää post-hardcoren intensiteettiä ja taivaita kurottelevaa pop-sensibiliteettiä. Aurinkoinen melodia saa mainiosti kontrastia vimmaisesti kasvattelevasta paukutuksesta. Tarttuvuuden ja rytisevän mekkaloinnin tasapaino pysyy kuitenkin hallinnassa tuottaen yhtyeelle tyypillistä ainutlaatuisen riehaannuttavaa jälkeä. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

# 287 Pusha T – Raid (feat. 50 Cent & Pharrell)

Juhlitun rap-veljespari Clipsen toinen puoli, ”räppärien räppäri” Pusha T ei jäänyt lepäämään laakereilleen duon edellislevyn jälkeen, vaan hankkiutui Kanyen GOOD Music -levymerkin hoteisiin ja julkaisi ensimmäisen soolo-mixtapensa. Raid on ihastuttavan bullshit-vapaata nykyräppiä: vain kuivausrummun säälimättömyydellä funkaava biitti ja päälle ladeltuja riimejä. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 286 Kathleen Edwards – Change the Sheets

Ensimmäiset sanani Nuorgam-kollegalle Jean Ramsaylle olivat: “Meillä oli tänä vuonna sama suosikkilevy.” Tuo levy oli Failer, Kathleen Edwardsin rosoinen countryrock-helmi (2003). Yhdeksän vuotta myöhemmin laulaja on yhä tilanteessa, jossa Billboardin Top 100 -kynnys on ylittämättä. Change the Sheetsin perusteella pian ilmestyvä albumi Voyager muuttaa asian tolan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 285 Blitzen Trapper – Love the Way You Walk Away

Blitzen Trapper on onnistunut Love the Way You Walk Away -kappaleella vangitsemaan jotain olennaista 1970-lukulaisen amerikkalaisen southern rockin ja folkin ytimestä. Melankolinen ja herkkä kappale kaihoisine steel-kitaroineen, soljuvine banjoineen ja huuliharppuineen jättää kaikenmaailman fleetfoxesit lähtöruutuun. Perinnetietoisuutta oivaltavilla sovituksilla. (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 284 A$AP Rocky – Bass

A$AP Rockyn narkoottiset räpit ja Clams Casinon tuotanto iskivät kultasuoneen ja ison levydiilin myötä undergroundhitit nousivat ansaitusti valtavirtaan. Bass on toivottavasti esikoislevyn seuraava singlelohkaisu: notkutunnelman kyllästyttäessä voi sitten soittaa biisin 78 kierroksen nopeudella ja fiilistellä kaiuttimien vuotaessa mahlanmakeaa purppurasiirappia. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 283 Faarao Pirttikangas & Kuhmalahden Nubialaiset – Unta se vain on

Tein Pekalle, tai hänen inspiroimanaan, kolme sanoitusta ja yhden käännöksen. Sanoituksista yksi päätyi aivan eri bändin käyttöön ja kaksi viruu käyttämättöminä (yksi niistä ihan syystä), mutta käännös meni läpi ja päätyi levylle sekä bändin settiin. Ihan syystä. Unta se vain on tuo Kuhmalahden Nubialaisten levylle pienen pilkahduksen taivasta. Ei se synti riitä. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 282 Canon Blue – Indian Summer (Des Moines)

Nashvilleläinen Daniel James osoittautui toisella albumillaan Owen Pallettin ja Sufjan Stevensin kaltaiseksi barokkipoplahjakkuudeksi. Jylhää, dynaamista, matikkarockin ja musique concreten koskettamaa orkestraalista popmusiikkia soivan Rumspringa-levyn hienoin hetki käy höyhenenkevyine rytmeineen musiikillisesta vastineesta kimmoisalle parille ballerinatossuja. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

”You talk to me / As if from a distance / And I reply /
With impressions chosen from another time, time, time /
From another time”

Ambientin pioneerin viimeiseksi merkittäväksi poplevyksi jäänyt Before And After Science on Iggy Popin The Idiotin ohella osa David Bowien Berliini-trilogian keskeltä halkaisevaa rinnakkaistrilogiaa. Kutakuinkin samaan aikaan, samassa paikassa ja osittain samojen muusikoiden kanssa valmistuneet albumit eroavat sisällisesti paikoin hyvinkin radikaalisti toisistaan, mutta ovat temaattisesti toisiinsa kietoituneita vieraantuneisuutta käsittelevien aiheidensa puolesta. Siinä missä Bowie ja Pop keskittyivät suosion myötä kehittyneiden henkilökohtaisten helvettiensä ääniraitojen säveltämiseen, oli masennuksesta ja musiikillisista suorituspaineista kärsivällä Enolla vireillä jotain ihan muuta.

Clusterin kanssa äänitetty By This River ikään kuin leijailee ulos stereoista, laskostaen oman hiljaisen hetkensä huoneen pimeimpiinkin nurkkiin. Sävellys ei noudata popkaavaa, eikä se sisällä ainoatakaan koukkua – päinvastoin, se on lakoninen kuvaelma yksinäisyydestä ja sen aiheuttamasta kaipuusta, antaen siitä huolimatta lähes visuaalisia aistihavaintoja. Sen pastoraalinen ja hauras tunnelma on eräs kuvaavimmista yhdistelmistä ambientia ja popmusiikkia, sekä usein varjoon jäänyt helmi Enon mittavassa diskografiassa. Reilu kolme minuuttia sedatiivista melankoliaa, jotka samalla ovat lähes konkreettisesti tekijänsä vaitonaiset jäähyväiset poptähteydelle.

Video ei ole enää saatavilla