Brendan Benson tunnetaan parhaiten The Raconteurs -yhtyeestä.

Jo yli puolitoista vuosikymmentä maineen ja mammonan porteilla kolkutellut voimapopveteraani kuulostaa uudella levyllään tuttuun tapaan tarttuvalta, mutta kovin ahdistuneelta

Powerpop-maestro Brendan Bensonin uralla on ollut monta varaslähtöä ja melkein onnistumista. Vuonna 1996 julkaistu debyyttilevy One Mississippi oli voimapopklassikko jo syntyessään, mutta myi vähän ja johti ongelmiin sen julkaisseen Virgin Recordsin kanssa.

Benson joutui taistelemaan itsensä irti välipitämättömästä levy-yhtiöstä, joten hänen seuraavaa albumiaan saatiin odottaa vuoteen 2002. Debyytin tavoin powerpop-legenda Jason Falknerin kanssa tehty Lapalco oli jo toinen klassikkolevy putkeen ja kriitikoiden kiitosten lisäksi se menestyi kohtalaisen hyvin myös kaupallisesti. Sellaisten pikkuhittien kuin Tiny Sparkin ja Metarien soidessa Music Televisionilla ja alternative rock -radiokanavilla Bensonin pullat näyttivät olevan hyvin uunissa.

Kolmas albumi Alternative to Love (2005) oli sekin hieno, mutta ei kuitenkaan onnistunut lunastamaan ison V2-levy-yhtiön sille lataamia odotuksia, ja pian Benson joutui jälleen vaihtamaan levy-yhtiötä.

Jack Whiten kanssa tehdyt The Raconteurs -levyt Broken Toy Soldiers (2006) ja Consolers of the Lonely (2008) toivat Bensonille myös kaupallista menestystä ja pari Grammy-ehdokkuutta, mutta hänen vuonna 2009 julkaistu soololevynsä My Old, Familiar Friend oli (jälleen) kaupallinen floppi.

Uusimman levynsä What Kind of Worldin Benson julkaisee Amerikassa oman Readymade-levy-yhtiönsä kautta ja Euroopassa pienellä Lojinx-levymerkillä. Kuudentoista vuoden yrittämisen jälkeen Benson on yhä pienen fanijoukkonsa rakastama kulttiartisti, joka on aina läpimurron kynnyksellä, muttei taida koskaan onnistua lyömään todella läpi.

What Kind of World ei tule todennäköisesti muuttamaan asioiden laitaa, vaikka Benson palaakin sillä parin ensilevynsä suoraviivaisempaan voimapopsoundiin rönsyilevien Alternative to Loven ja My Old, Familiar Friendin jälkeen. Tyyli on tuttu: tarttuva, melodinen, perinnetietoinen, jäntevä ja nokkela kitarapop, jonka luulisi menestyvän myös kaupallisesti, mutta jolla ei perinteisesti ole uhattu myyntilistojen kärkipaikkoja.

Benson on aina yhdistellyt musiikissaan pirteää Cheap Trick -poppia ja synkän depressiivisiä tai sydänsuruisia sanoituksia, mutta What Kind a World on poikkeuksellisen masentunut jopa hänen mittapuullaan. Levyn aloittava nimikappale avaa pelin lohduttomasti:

”I’m just trying to get something started
Been so low and so downhearted
Haven’t seen my friends in a while
And I never laugh and hardly ever smile”

Toiset säkeet tuntuvat käsittelevän Bensonin uran epäonnistumisia:

”All my efforts just ricochet
Off these walls that I put in my way
And every word like a stray bullet
Put my finger on the trigger and pull it

So looked over so underrated
Every move proves to be ill-fated
Never stray, always staying focused
When every gesture goes unnoticed”

Kappaleen kertosäe kohoaa duuriin, mutta viesti ei ole sen positiivisempi:

”I take it too hard
I take it too hard
What kind of world?
What kind of world?
You take me apart
Before I can start”

Whomaisesti rokkailevan Light of Dayn tarttuva kertosäe puolestaan uhkuu eristäytyneisyyttä ja ahdistusta, kenties myös pientä uhoa – Benson tuntuu olevan tyytyväinen tai ainakin alistunut asemaansa valokeilan ulkopuolella:

”In darkness is the safest place
I don’t care if I ever see the light of day”

Loistokkaan melodisessa Happy Most of the Timessa hän väittää jopa olevansa onnellinen, ainakin useimmiten, mutta kappale tihkuu toivottomuutta ja apatiaa:

”Last time I checked
I was about the size of an insect
And with just about as much to say

I know I’ve been walking around, here
Like a zombie
But I say I’m happy most of the time, dear”

Here in the Deadlightsissa edessä avautuu hetken menestyksen jälkeinen lohduton autiomaa – odotettavissa on vain yksinäinen vanhuus kelmeänä hohtavien loistelamppujen alla:

”Here in the deadlights
With so many hands reaching out to touch you
Here in the deadlights
A no man’s land stretches out before you”

”In a stale and musty room
When you’re old and no one cares
Underneath the fluorescent gloom
Only cold and vacant stares”

Levyn toinen selkeä teema on epäonninen ja itsetuhoinen rakkaus. Tämän todistaa albumin ensimmäinen single, lähes powerballadin mittoihin kasvava Bad to Me, jossa leikitään tulella pahan naisen kanssa:

”Well here it goes again
Another losing streak
Guess I’m on a roll
I haven’t got a chance
I’m too weak
She sucks my soul

Well maybe she’s bad for me
But I don’t care you see
’Cause what I want and what I need
Are the same to me”

Keep Me -kappaleessa rakkauden kaipuu on epätoivoista ja pakkomielteistä:

”Keep me guessing baby
Keep me in the dark
Keep me under lock and key
Keep me anyway you want
Just don’t ever set me free”

Vaanivassa Pretty Baby -murhaballadissa koirat ajavat laulun kertojaa, laukaukset kaikuvat ilmassa ja rakkaus johtaa väkivallantekoihin:

”I got a hole in my heart pretty baby
Got a hole in heart can’t you see
Should’ve known pretty baby
You’d be the end of me”

Lopulta kertojan rakas vastaa:

”Got a hole in my head pretty baby
Got a hole in my head ’cause of you
Got a hole in my head
And my blood is running red ’cause of you”

Met Your Matchissa rakkaus on taistelukenttä, jolla kyyniset pelurit metsästävät päänahkoja vyönsä alle, ja rakastuminen on ansa, johon ei parane langeta:

”It’s killing you
You’re starting to get attached
So what are you going to do
Now you met your match?”

Lemmenkipeässä Come Onissa käännytään epätoivoisena sellaisen ihmisen puoleen, jota ei oikeastaan edes haluta:

”Come on surprise me
Show me something that might suffice to me
Come on
Come on”

What Kind of Worldin ahdistuneet ja kyyniset sanoitukset tuovat kiehtovaa kontrastia Bensonin tarttuville melodioille, mutta samalla sisällön ja muodon ristiriita jättää levystä häiritsevän jälkimaun. Välillä albumi on kuin lasittunut hymy hamppukravattia kaulaansa sovittelevan raukan kasvoilla.

Bensonin maailma on kutsuva kun piparkakkutalo synkän metsän keskellä, mutta kun ovesta pääsee sisään huomaa kellarin oven olevan raollaan ja makean hajun peittävän alleen mädän ja homeen lemun.

Sitä ei kuitenkaan voi kieltää, että kaiken ahdistuksen keskellä Bensonin melodiset kyvyt ovat yhä kiistämättömät – What Kind of World, Happy Most of the Time, Met Your Match, Thru the Ceiling, No One Else But You, Come On ja Light of Day ovat kaikki loistokkaita kappaleita, joilla hän louhii perinteisestä kitarapopista yhä uusia kultasuonia.

Benson on huippulahjakas popkäsityöläinen, eivätkä hänen melodiatajunsa ja sovituksellinen kekseliäisyytensä petä tälläkään kertaa. What Kind of World sisältää kaksitoista partaveitsenterävänä hohtavaa kappaletta erehtymättömällä osumatarkkuudella maaliinsa osuvaa perinnetietoista poprockia. Tippa verta terässä sekä huolestuttaa että vetää puoleensa kuin päältä yhä herkullisen näköinen, mutta sisältä jo mätänevä hedelmä.

80 Minkälaisen maailman Brendan Benson levyllään esittelee? Sellaisen, jossa valkoisena paahtava aurinko luo mustaakin mustemmat varjot ja sinisenä hohtavan veden pinnan alla vaanii jotain pelottavaa. Paikan, jossa on kiva käydä, mutta jossa ei välttämättä haluaisi asua.

Video ei ole enää saatavilla