Bradford Cox tunnetaan Atlas Sound -sooloprojektinsa lisäksi myös Deerhunterista.

”Parallax on yksinäisin albumi, jonka olen koskaan tehnyt. Kun tein tätä levyä, en puhunut kenenkään kanssa, en halunnut puhua kenellekään.”

Atlas Sound -nimen alla sooloileva Bradford Cox ruotii taannoin Pitchforkissa julkaistussa haastattelussa uutukaistaan. Hänen edellinen lausahduksensa kiteyttää loistavasti Parallaxin keskeisen äänimaiseman, sillä se todella kuulostaa eristäytyneeltä.

Tämä ulottuvuus tuo albumiin massoittain syvyyttä ja sielua. Parallaxilla kuuluu paljon samaa melun ja haikailun keitosta kuin miehen aiemmassa tuotannossa niin Deerhunterissa kuin Atlas Soundissakin, mutta siinä on myös jotakin tummempaa, selkeämpää ja tarkkanäköisempää.

Edellämainitussa hankomedian haastattelussa Cox kertoo, että aiempia kahta Atlas Soundin albumia työstäessään miehen mielessä oli koko ajan joku tietty ihminen ja rakkaus, toisin kuin Parallaxin tekovaiheessa. Liekö sitten rakkaussumun puuttuminen syynä yhtäkkiseen skarppaamiseen ja terävöitymiseen, mutta joka tapauksessa Parallax on Coxin paras albumi tähän mennessä.

Nyt jo uutta materiaalia työstävä Deerhunter julkaisi viime vuonna Halcyon Digestin, ja sen ja Atlas Soundin Parallaxin väliltä löytää tavallista enemmän samankaltaisuuksia. Varsinkin Deerhunterin kappaleessa Basement Scene on kiteytettynä koko Parallaxin pulppuileva tunnelma.

Halcyon Digest kuulosti ulostulonsa aikaan loistavalta albumilta, mutta nyt Parallaxin ujuttautuessa tajuntaan se alkaa tuntua lähinnä raakaversiolta ja kokeilulta Coxin sooloprojektia varten. Muun Deerhunterin läsnäolo biisinteossa vaikutti varmasti Halcyon Digestin hieman raaempaan kokonaisuuteen, ja nyt Atlas Soundissa Cox onkin vihdoin saanut työstää samankaltaisia visioita ja kursia kappaleita kasaan välittämättä demokratiasta.

Parallax syö hieman kunniaa Halcyon Digestilta, mutta niin käy myös toisin päin. Atlas Soundissa olisi ollut enemmän tehoa ilman Deerhunterin lämmittelykierrosta. Jos Halcyonia ei olisi julkaistu antamaan osviittaa Coxin hienovaraisesta tyylinmuutoksesta, Parallaxia pitäisi lähes neroutena. Nyt se vaikuttaa kuitenkin enää vain pieneltä parannukselta Deerhunterin edelliseen verrattuna.

Tarttuvuutta Parallaxin kappaleista on turha etsiä, mutta se on ainoastaan hyvä asia. Surina sulautuu yhdeksi matoksi, joka tuntuu hellältä ja turvalliselta. Soljuvaa unenomaisuutta kuuntelee autuaana yhä uudelleen ja uudelleen kaipaamatta väleihin hittiherätyskelloja.

Joukosta jää silti paremmin mieleen Coxin hellyyttävällä ja korkeammalla hyräilyllä terästetty vauhdikkaampi Mona Lisa. Se löytyy myös viime vuonna julkaistulta Coxin kovalevyntyhjennysoperaatiolta, jota Bedroom Databanks -demokokoelmaksikin kutsutaan.

Herkkä Terra Incognita taas on osoitus siitä, että akvaariopulinan seassa voi myös liikuttua. Riipaisevat lyriikat yhdistettynä kauniiseen kitaramelodiaan pysäyttävät ja saavat kuulijan vielä kerran vakuuttumaan siitä, että Parallax on mitä mainioin albumi.

91 Bradford Cox on monimutkainen musiikintekijä, joka on tehnyt yhden vuoden kiinnostavimmista albumeista. Parallax yksinkertaisesti kuulostaa todella hyvältä.

Video ei ole enää saatavilla

Stoalaisuus ei tarkoita sitä, etteikö Cox kykenisi antautumaan taiteensa edessä. Kuva: Oskari Onninen

Jo muinaiset kreikkalaiset tuijottelivat sandaaleihinsa pohtiessaan maailmankaikkeuden rakennetta, hyvää elämää tai vaikkapa musiikin olemusta. Antiikin ajan Ateena tunnettiin filosofiensa ohella näytelmäkirjailijoistaan sekä runonlaulajistaan ja voidaan nähdä länsimaisen nerouden alkukehtona.

Athens taas on päälle sadantuhannen asukkaan pikkukaupunki Yhdysvaltain Georgiassa. Sen omaan nerokkaaseen kulttuuriperintöön lukeutuvat R.E.M., The B52’s, Danger Mouse, Neutral Milk Hotel, Of Montreal, Olivia Tremor Control sekä Bradford James Cox, joka tunnetaan parhaiten Deerhunter-yhtyeen keulahahmona.

Puolen vuosikymmenen aikana Deerhunter on ehtinyt pyöräyttää ulos neljä kehuttua albumia ja useamman EP:n. Samalla Cox on paiskinut töitä Atlas Sound –sooloprojektinsa parissa. Tuskin on liioiteltua väittää, että yhtyeen menestykseen ovat vaikuttaneet sekä solistin musiikilliset että ulkomusiikilliset avut. Kyynikko voisi todeta, että Marfanin syndroomaa sairastava, aseksuaaliksi julistautunut, ristiinpukeutuva ja vähän joka suhteessa eksentrinen Cox on lähes liian täydellinen 2000-luvun indierockyhtyeen maskotti. Musiikkia kuitenkin myydään usein juuri traagisilla outsider-tarinoilla ja niiden yleisölle tarjoamilla heijastumispinnoilla.

Kuva: Oskari Onninen

Sävellyksellisesti Cox ja Deerhunter eivät ehkä koskaan ole olleet varsinaisia suuria innovaattoreita. Shoegazehtavan psykedeelinen pop on soljunut turhaa viilaamista karttavilta levytyksiltä lähes maneerimaisen vaivattomasti. Cox itse on luonnehtinut ahkeraa biisinkirjoitustaan automaatioksi, eräänlaisessa tiedottomassa tilassa syntyväksi prosessiksi.

Deerhunterin musiikilliset vaikutteet lepäävät yllätyksettömästi siellä, missä lukuisilla muillakin 2000-luvun indierokkareilla: My Bloody Valentine, Brian Eno, Stereolab, The Fall, Sebadoh… Poikkeavamman inspiraation lähteen ovat sen sijaan muodostaneet sairaalat, joissa Cox on joutunut toistuvasti viettämään aikaansa (sattumoisin myös Eno sai oman auditiivisen herätyksensä juuri steriilissä sairaalaympäristössä). Lasarettien sosiaalinen eristyneisyys sekä kehon ja psyyken rajut muodonmuutokset ovatkin tyypillisiä teemoja Coxin tuotannossa.

Yhtä lailla Cox mainitsee vaikutteekseen pikkukaupunkiympäristön vaatiman eskapismin. Avantgardelevyjen ja huumeiden avulla lähiöiden yksinäisyys muuntautui urbaaniksi pastoraali-idylliksi. Tuolloin popin kirjoittamiseen kiinnostusta vailla ollut Cox löysi myöhemmin samat transsitilat omasta musiikistaan. Käytännössä tämä esikaupunkilainen suhde ympäristöön, kemian ja luonnon yhteensovittaminen, transkendenssin ja aistiärsykkeiden jatkuva kaipuu, kuuluu edelleen Deerhunterin kappaleiden väreilevässä aurassa, joka muiden leikkaa ja liimaa -periaatteen pastissipsykedeliaa soittavien yhtyeiden tuotannosta uupuu.

Antiikin Ateenasta sai alkunsa Myös stoalainen koulukunta. Se mikä todella ylevöittää Bradford Coxin artistina, on juuri elämänasenne. Cox on ehkä tuon stoalaisen tyyneyden hätkähdyttävin musiikillinen ilmentymä. Hän tuntuu hyväksyneen täysin kuolevaisuutensa. Hänen musiikistaan puuttuvat itsesääli, dramatiikka ja tuskanpurkaukset, kaikki ne tunteet, joiden parissa ”suuret taiteilijat” tavallisesti vielä stadionkaudellaankin kamppailevat. Sen sijaan, kun vajaa kolmikymppinen Cox nousee riutuvan ja lopullista enteilevän olemuksensa kanssa lavalle, hänestä huokuu uskomaton mielenrauha, jonka sopisi tarttuvan kaikkiin kuulijoihin.

Video ei ole enää saatavilla