Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 197 Rival Schools – Wring It Out

Kappale on hardcore-veteraanien alternative-bändin upean paluulevyn kirkkainta antia. Vaivattoman intensiivisesti helkkyvä kitararäminä, nasevasti paukkuvat rummut ja alakuloisuudessaankin tarttuva, positiivissävytteinen melodia yhdistyvät kappaleessa erittäin mukaansatempaavasti. Sujuvien koukkujen höystämästä biisistä muotoutuu vaihtoehtorockin priimaesimerkki. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

# 196 Maria Mena – Habits (feat. Mads Langer)

Nais–mies-duetot ovat aina otollisella maaperällä vaarassa valua korniuden ja siirapin puolelle. Onnistuessaan ne sen sijaan voivat olla kuin Maria Menan ja Mads Langerin duetto. Nainen myöntää tekevänsä virheitä ja pyytää mieheltä tilaa, mitä hän lupaa rakastuneena antaa. No, kuulostaahan se kornilta, mutta yllättäen laulu on liikuttava, herkkä ja todellinen. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 195 Boris – Looprider

New Albumin hienosti rakentuva seitsenminuuttinen päätösraita on kuin kirjoittamattoman animesarjan lopputunnari. Loputtoman sinisen taivaan alla hahmot katoavat voitonriemuisina horisonttiin, taustalla ulisee kauniin hypnoottinen synamelodia ja Takeshi laulaa ”ARUU-PURAIDAA!” Dronemetallitrio loikkasi hetkeksi melodisen shoegaze-popin pariin – ja tämähän toimii. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

# 194 Crooked Fingers – The Counterfeiter

The Counterfeiter lienee eräs Eric Bachmannin levytysuran hienoimmista hetkistä. Breaks in the Armor -albumin nukkavieru nelosraita on päällisin puolin jopa hieman viimeistelemättömän oloinen. Silti kaiken kädet taskussa kuljeskelevan vaatimattomuuden ja alakuloisuuden alla se sykkii rintaa pakottavaa elinvoimaa, joka etsii tietään kohti vapauttavaa piano-outroa. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 193 Jaakko Laitinen & Väärä raha – Malja elämälle

Lapland Balkan -termillä musiikkiaan luonnehtiva orkesteri on faniensa mielestä Suomen kovin keikkabändi. Laajempi yleisö saattaa löytää yhtyeen kiihkeän romani-iskelmän maaliskuussa ilmestyvän Yö Rovaniemellä -kakkoslevyn myötä. Esimakua tarjoaa tämä Balkan Fever -kokoelmalla julkaistu ylistyslaulu elämän elämiselle tappiin. Rouhean romanttista luomumusiikkia. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

Voit kuunnella kappaleen studioversion Soundcloudista.

# 192 Ke$ha – Blow

Ke$han Tik Tok on ylivoimaisesti yksi kuluvan vuosituhannen parhaita valtavirran hittibiisejä, mutta Ke$han esikoisalbumin muu materiaali antoi ymmärtää neidin tarjonnan olevan vain yhden onnistumisen varassa. Toisin kuitenkin kävi. Blow’ssa yhdistyy Tik Tokin tapaan iskevän moderni tuotanto hedonistiseen nuoruuden ylistykseen keskisormi juuri sopivasti pystyssä. (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 191 Jamie Woon – Lady Luck

Lucklady on Malmin kuumin yökerho. Siellä ei soi Jamie Woonin Lady Luck -kappale, sillä vaikka sitä on mukava laulaa mukana, on sitä vaikea tanssia. Lady Luck on Woonin paras kappale. Toiseksi paras on Charles & Eddien Would I Lie to You, jota britti esittää livenä. Se ei ole sattumaa, sillä Woon on kuin modernin soulin Charles tai Eddie. Ehkä Eddie, joka yhä elää. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 190 Hooray for Earth – Bring Us Closer Together

Että kehtaavat! Tällaisen korvamadon päästivät ihmispopulaatiota kiusaamaan. Poppikoukkuja lojuu väijyssä joka kulman takana. Kertosäe täyttäisi Rion kuulun Maracana-stadionin äärimmäistä kolkkaansa myöten. Jytästomppi pistää sukat ja tumput pyörimään. HFE-maestro Noel Heroux ei olekaan mikään hento indiehyasintti, vaan säälimätön radiohittikone. U-u-u-uu-u-u-u. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 189 Beirut – Santa Fe

Beirutin sooloprojektista bändiksi paisuttanut Zach Condon on kotoisin Santa Festä, josta hän laulaa niin kuin paikasta pitää laulaa: helmeilevän herkästi sekä sympaattisesti sävellyksessä, jota voi vaivatta hyräillä. Kappale rakentuu yksinkertaisen rumpukompin varaan, kunnes kepeät mariachi-torvet ottavat vallan. Santa Fe tuoksuu auringon polttamalta heinikolta. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 188 Rainbow Arabia – Without You

Kuinka moneen elektroniseen duoon meillä on varaa nykyisessä maailmantalouden tilanteessa? Rainbow Arabia vielä menköön. Danny ja Tiffany Prestonilla, Los Angelesista kumpuavalla avioparilla, on sentään jokin koukku, nimittäin maailmanmusiikillinen ja eritoten itämainen hälinä. Without You sijoittunee kombon skaalassa lähimmäs kotikulmia muovisankoperkussioineen. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 187 SMC Lähiörotat – Raffii Suomi-flättii

Skatemaniacs, Espoo-Wu, Foghorn, Daggers, Los Lepes. Kuulostaako tutulta? Niin. Itä-Helsingin lähiöistä rullaava SMC Lähiörotat saa olon haikeaksi, vaikka ei olisi koskaan kyseisistä skeittijengeistä kuullut. ”Spotilta spotille raffii Suomi-flättii”. On siitä jotain kaunista, kun kymmenpäinen lauma vanhoja ja nuoria astuu dekkien päälle ja muistelee nuoruuttaan. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 186 Eleanor Friedberger – Heaven

Kimuranteista kappaleistaan ja eriskummallisista levyprojekteistaan tunnetun Fiery Furnacesin jäseneltä ei välttämättä osaisi odottaa raikkaan melodista poplevyä. Eleanor Friedbergerin ensimmäinen soololevy Last Summer oli kuitenkin juuri sellainen. Loistokkain näyte naisen taidoista on purkka- ja taidepopin välimaastossa ihastuttavasti tanssahteleva Heaven. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Kolme levyä kerralla, kaikki on Tokion suunnalta – Boris.

Japanilaistrio Boris – joka esiteltiin aiemmin täällä – julkaisi edellisen albuminsa Smilen vuonna 2008. Kolmen vuoden tauko edellytti siis näemmä kolmen albumin julkaisemista yhden kevään aikana. Siinäpä työnsarkaa niin fanille kuin kriitikollekin. Koska nämä kolme levyä ovat ehdottomasti sidoksissa toisiinsa, osana suurempaa kokonaisuutta, on hyvä arvioida ne kaikki kerralla.

Mitään hiljaiseloa Boris ei menneen kolmen vuoden aikana ole viettänyt. Yhtye on keikkaillut ja sillä on ollut erilaisia projekteja muun muassa singlejulkaisujen ja yhteishankkeidenkin muodossa. Mikäli on jaksanut roikkua niiden perässä, ei vuoden 2011 tyyli tule niin suurena tyrmistyksenä.

Jos taas on tottunut Floodin ambient-droneen tai Pinkin räimeeseen, voi muutaman sakeryypyn siemaaminen ennen albumitroikkaan perehtymistä olla suotavaa, noin niin kuin rohkaisuna.

Heille, joiden lapsuuteen ja nuoruuteen ovat keskeisesti kuuluneet fanien tekstittämien animesarjojen toljottaminen tietokoneen ruudulta, ramune-limun litkiminen, hyllyjen täyttäminen mangapokkareilla tai muu kaukoidän populaarikulttuuriin liittyvä intoilu, saattaa maaliskuussa ilmestynyt New Album kuulostaa sangen tutulta.

Albumin avaava Flare nimittäin kertoo kaiken. Intron jälkeen biisi räjähtää esiin kuin mikäkin animetunnari! Juuri mikään basisti Takeshin yltiömelodisessa laulussa, kitaristi Watan kevytheavykitaroinnissa ja Atsuon ilmavassa rumpaloinnissa ei muistuta bändin vanhasta tuotannosta. Tämä kuulostaa pikemminkin lauantaiaamulta japanilaisella koko perheen tv-kanavalla.

Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus, vaikka kakkosbiisi Hope hieman jatkaakin tunnarimaisuutta. Silti sillä on vivahteita myös shoegazehtavasta unipopista. Sitä nimittäin New Albumilta löytyy kosolti (Spoon, Looprider), kuin myös aluksi suorastaan pöyristyttävän kuuloista klubijytkettä (Party Boy, Black Original, Jackson Head). Mainittu Hope löytyy myös toukokuussa ilmestyneeltä Attention Pleaselta, joskin hieman riisutumpana versiona.

Hopen myötä paljastuu julkaisujen idea. Osa New Albumilla kuultavista suurta hämmennystä herättävistä jytähiteistä kun löytyy kahdelta uudemmaltakin levyltä. Pääsyy tälle lienee se, että New Album on Borisin ensimmäinen isolle levy-yhtiölle, Tearbridgelle, tekemä julkaisu, mikä kuuluu lopputuloksessa.

Attention Pleasen ja Heavy Rocksin on julkaissut amerikkalaisen indielafka Sargent House, jonka siipien suojissa ovat toimineet muun muassa postrock-nimet Russian Circles ja Red Sparowes.

Siksipä Attention Please ja etenkin Heavy Rocks ovat enemmän Borisin ”näköisiä”. Siinä missä New Album on loputtoman ekstrovertti ja popahtava, on toukokuun albumiduo sisäänpäinkääntyneempi. Tämä kuuluu jo Attention Pleasen avaavassa nimikkoraidassa, jonka hillityssä säksätyksessä on Ladytron-henkistä jännitettä. Mutta kaukana tutusta Borisista tämäkin on.

Attention Please on varmasti Borisin hiljaisin levy. Enimmäkseen se haahuilee tuoden mieleen Von– ja Ágætis Byrjun -aikaisen Sigur Rósin, mutta elektronis-urbaanilla ilmaisullaan myös vaikkapa Portisheadin, kuten biisi Tokyo Wonder Land antaa jo nimellään ymmärtää.

Jännittynyt ja viekoitteleva tunnelma (jonka luomisessa keskeisimpänä elementtinä on eittämättä Watan pienieleinen laulu) purkautuu tosin New Album -lainoissa Hope, Party Boy, Les Paul Custom ’86 ja Spoon. Hillitty tyyli tosin säilyy näissäkin, niin hyvässä ja pahassa. New Albumin turboahdettuihin paahtoihin verrattuna nämä versiot kun kuulostavat vähän aneemisilta, vaikka omituisen Party Boy -klubijytän taustalla soiva säröbasso onkin hauska kontrasti.

Doom-uskovaiset saavat lohtua vasta Heavy Rocksin avaavasta Riot Sugarista. Sen rehvakas riffittely vyöryy eteenpäin juuri niin kuin Borisin tunnetaan. Taustalauluja hoitaa The Cult -mies Ian Astbury.

Samannimisen albuminhan Boris julkaisi jo vuonna 2002, mutta avausraidasta huolimatta 2002-Heavy Rocksin monoliittista riffimyrskyä ei samassa määrin kuulla. Kakkosbiisi Leak –Truth, yesnoyesyes- henkii pikemminkin Dungen-henkistä kevytpsykedeelistä tunnelmaa. Galaxians palaa taas autotallipunk-paahtoineen Akuma no utan ja Pinkin aikoihin ja Jackson Head on New Albumin röyhkeää goottidiscopastissia hevimpi, unohtamatta kuitenkaan discopoljentoaan.

Levyn ehdottomaksi huippukohdiksi nousevat kaksi eeppistä, päälle 12 minuutin vyöryvää hidastelua: uneliaan melankoliset Missing Pieces ja Aileron.

Ensin mainittu on soitannoltaan hieman kevyempi, vaikka sukeltaa välissä hieman ylipitkään noise-suohon. Sieltä se kuitenkin nousee hienosti kohti lopun crescendoa, Watan ulisevaa kitaramelodiaa ja Takeshin surumielistä huutoa. Aileron louhii eteenpäin yhtenäisempänä järkäleenä ja katharttisen raskaana. Sigurrosmaisen rauhallisuuden ja huumaavan kitaranoisen liiton viimeistelevät Watan komeat soolot ja surumielinen piano.

Omituisin ratkaisu on levyn päättävä Czechoslovakia, jonka thrash-riffittely kuulostaa oikein lupaavalta, mutta… Biisi päättyy noin minuutin jälkeen feidautuen pois? Nähtävästi kappaleesta olisi kuultavissa pitempi versio vinyyliformaatissa, mutta silti ratkaisu on älytön. Mieluummin soisi levyn päättyvän Aileroniin kuin puolitoistaminuuttiseen ja tarpeettomaan kaahaus-introon.

Hämmentävän kolmikon mielenkiintoisin kokonaisuus on loppujen lopuksi New Album. Kaikkein omituisinta levyllä eivät suinkaan ole sen sokeriset kitaraleadit ja melodiat, vaan se, miten hyvin ne toimivat. Levyllä Boris on jättänyt estonsa ja lähtenyt avoimesti täysin uudelle alueella, siinä missä Attention Pleasella ja Heavy Rocksilla on havaittavissa pienoista pidättyväisyyttä.

Attention Please ja Heavy Rocksia olisivat itse asiassa parempia levyjä, jos New Albumia ei olisi koskaan tehty, sillä se, mikä niillä kuulostaa hyvältä, on toteutettu New Albumilla vielä paremmin. Tuotanto saattaa olla ”kaupallisempaa”, mutta silti äärimmäisen tyylitajuista, eikä todellakaan kertakäyttöistä. Party Boyn hapuileva pianoväliosa, Spoonin My Bloody Valentine -henkiset synataustat ja Tu, La La dramaattiset jouset tuovat biiseille runkoa, minkä puuttuminen muilta versioilta syö biisien tehoa.

Loppujen lopuksi New Albuminkin juuret ovat uneliaan shoegazen perinteessä, ja etenkin Watan laulutyyli on paljolti velkaa My Bloody Valentinen Bilinda Butcherille. Eikä levyä voi missään nimessä selloutiksi syyttää, silllä ainakin näin länsimaisen popinkuuntelijan korvin on se aivan liian nyrjähtänyt ja kokeellinen ollakseen läpihuutojuttu. Ja jos avausraita Flare oli animeintro, sopisi hieno päätösbiisi Looprider lopputekstien taustalle.

Attention Please ja Heavy Rocks jäävät taakse, mutta sisältävät toki hetkensä. Attention Please on mielenkiintoinen hyppy elektronisemman ja seesteisemmän ilmaisun puolelle, mutta biisimateriaali ei pidemmän päälle vakuuta. Vaikka Heavy Rocks onkin hieman epätasaisempi kokonaisuus, on sillä rutkasti enemmän hyviä biisejä.

Onkin siis harmi, että New Album on toistaiseksi julkaistu vain Japanissa. Syntyy vaikutelma, että sitä seurannut kaksikko olisi nimiään myöten jotenkin anteeksipyytelevä. Että ”teimme tuossa nyt tuollaisen poppilevyn, mutta huomatkaa ,että tällaista me oikeasti teemme”. Tällä kertaa poppilevy kuitenkin on ehdottomasti mielenkiintoisin, vaihtelevin ja raikkain esimerkki nyky-Borisista.

85 New Album saattaa aluksi pöyristyttää, mutta on loppujen lopuksi pahuksen hauska ja innovatiivinen kokonaisuus.

Video ei ole enää saatavilla

64 Attention Please soi tummasävyisenä, viileänä, viipyilevänä ja kiehtovana. Mutta myös tasapaksuna ja tylsähkönä.

Video ei ole enää saatavilla

73 Heavy Rocks on lähinnä “perinteistä” Borista niin hyvässä kuin pahassa. Sisältö vaihtelee sopivasti, mutta nerouksien seassa on myös pari hutia.

Video ei ole enää saatavilla

Boris-yhtyeen look vuonna 2011. Vasemmalta: Atsuo, Wata, Takeshi.

Japani on kunnostautunut oivallisen pop-musiikin kehtona jo lähestulkoon yhtä kauan, mitä kyseistä taiteenlajia on angloamerikkalaisen kulttuurin puolella harjoitettu. Kulttitrio Boris julkaisee tänä keväänä kolme albumia ja bändit Guitar Wolf sekä Melt-Banana saapuvat kesällä Suomeen. Sen kunniaksi Nuorgam perehtyy nousevan auringon maan popmusiikin monimuotoisuuteen.

Japanilainen populaarikulttuuri nousi maailmanmaineeseen jo 1980-luvulla, mutta maan populaarimusiikin voisi sanoa rantautuneen Suomeen vasta 2000-luvun animebuumin myötä. Mustaan pitsiin ja värikkäisiin hiuksiin sonnustautunut j-rock-ilmiö on varsin suuri, mutta siltikin vain pienehkö osa koko maan alakulttuurien kirjosta.

Termit ”j-rock” tai ”j-pop” ovat tietenkin ulkoapäin luotuja, veteen piirrettyjä viivoja, ja näin ollen on vaikeaa rajata bändejä termien sisä- tai ulkopuolelle. Tämä ei silti estä esittelemästä viittä niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin merkittävää nimeä kulttuurin eri puolilta, 1970-luvulta tähän päivään.

1. Boris

Tokiolaisen Borisin musiikin reseptinä voisi sanoa olevan melvis-blacksabbathiaaninen raskaus sekä pöyhkeän rouheat kitaravallit. 90-luvun alussa perustetun trion voisi näin ollen nähdä yhtenä samoihin aikoihin nousseen amerikkalaisen kokeellisen doom-aallon (mm. Sleep, Melvins, Earth) japanilaisena airueena, mutta tämä on vain osa totuudesta.

Boris on debyyttinsä, vuoden 1996 Absolutego-droneodysseian jälkeen luovinut genrejen ristiaallokossa, yhdistellen niin dronemetallia, autotallirockia kuin shoegazeakin. Tämän vuoden maaliskuussa ilmestynyt New Album oli kuitenkin radikaalein irtiotto. Se hämmensi faneja, koska se oli lähes kauttaaltaan j-popin, shoegazen ja klubijumputuksen epäpyhää liittoa. Toukokuun 24. päivä ilmestyvät vielä Attention Please ja Heavy Rocks. Ensinmainittu keskittyy dream-poppailemaan tunnelmallisesti, ja jälkimmäinen on vahvempi paluu doom-ilmaisuun.

Bändin uralle on myös kertynyt lukuisia yhteishankkeita etenkin noise-artisti Merzbow’n kanssa, mutta tunnetuin lienee Sunn O))):n kanssa vuonna 2006 tehty Altar.

Vuonna 2006 ilmestyi myös albumi, jota voisi pitää klassisimpana esimerkkinä Borisin ilmaisusta, Pink. Levyllä yhdistyvät leijuvat ambient-jaksot, kolossaalinen doom-louhinta, ankarat garage-rykäisyt sekä basisti Takeshin, jossain maanisen ja aneemisen välillä liikkuva laulu.

Kuuntele Pink Spotifyssä

Video ei ole enää saatavilla

2. Mono

Japanin suurin lahja postrockille on eittämättä niin ikään Tokiosta kotoisin oleva Mono. Tosin monien kollegoidensa tavoin myös Mono vierastaa termiä, ja rinnastaa itsensä pikemminkin moderniin klassiseen musiikkiin.

Oli miten oli, Monon tuotanto on joka tapauksessa hitaasti kehittyvine instrumentaalisine kaarineen postrockille ominaista. Estetiikka on vuosien varrella kehittynyt bändin musiikkikäsityksen kanssa. Ensimmäiset levyt kun ammentavat My Bloody Valentinen ja Sonic Youthin perinteestä ja tuovat mieleen esimerkiksi texasilaisen Explosions in the Skyn. Myöhemmillä levyillä bändi kokeili myös metallisempaa ilmaisua sekä mainittuun moderniin klassiseen pohjaavia orkestraatioita.

Huippunsa Monon ilmaisu kuitenkin on saavuttanut viimeisimmällä, vuoden 2009 albumillaan Hymn of the Immortal Wind. Levy onnistuu väistämään postrockin pahimmat kliseet päivitetyllä soundilla ja mielenkiintoisemmilla biisiratkaisuilla. Melodioissa on aistittavissa Japani-iskelmä enkan kaihoisuutta ja tyylikkäät orkestroinnit luovat samanlaisia maisemia kuin Studio Ghibli -keisari Hayao Miyazakin luottosäveltäjän Joe Hisaishin elokuvasoundtrackit.

Bändin alkuajalta on myös huomattavissa pari viittausta japanilaisten loputtomaan Suomi-innostukseen: debyytti-EP Hey Youlta löytyy kappale Finlandia (ei kuitenkaan se Sibeliuksen) ja debyyttipitkäsoitto Under the Pipan Treelta kappale Karelia (Opus 2).

Kuuntele Hymn of the Immortal Wind Spotifystä.

Video ei ole enää saatavilla

3. Sigh

Omaperäisimmistä japanilaisista metalliyhtyeistä puhuttaessa on bändiä nimeltä Sigh (joka on kotoisin – kuinka ollakaan – Tokiosta) mahdoton sivuuttaa. Se on Boriksen tapaan heijastellut muualla maailmassa samoihin aikoihin syntyneitä ilmiöitä, ja tällä tavoin omaa enemmän yhteyksiä länsimaiseen metallikulttuuriin paikallisen sijaan. Kun Norjassa black metal oli nousussa, ei sitä Japanissa harrastanut juuri kukaan. Siksi myös tämä Venomin nimeen vannova trio herätti kiinnostusta juuri Norjan bläkkispiireissä.

Norjan skenen hiivuttua myös Sighin ilmaisu jalostui melodisemmaksi ja monipuolisemmaksi. Vuoden 1995 Infidel Artilla kuulee kansanmusiikkivaikutteita ja orkestraatioita, vuoden 1997 Hail Horror Hail hardrock-vaikutteineen taas merkitsi alkua bändin kokeelliselle aikakaudelle.

Urkuhevin, bläkkiksen ja melko monen muun vaikutteen hämmentävin synteesi on vuonna 2001 ilmestynyt Imaginary Sonicscape, joka valtavasta rönsyilevyydestään huolimatta pysyy sangen hyvin kasassa, kuulostamatta itsetarkoitukselliselta. Se on samalla bändin mielenkiintoisin levy.

Sittemmin Sigh on palannut bläkkiksempään ilmaisuun, joka ainakin jossain määrin tuo mieleen Dimmu Borgirin ja Cradle of Filthin kaltaiset wagneriaanisilla orkestroinneilla pöyhkeilijät, soundipolitiikan ollessa onneksi edellämainittujen kliinisyyttä hieman räkäisempi ja orgaanisempi.

Kuuntele Imaginary Sonicscape Spotifyssä.

Video ei ole enää saatavilla

4. DJ Krush

Ei liene yllätys, että Hideaki Ishiin DJ Krush -nimellä tekemät urbaanit instrumentaalit hiphop-äänimaisemat pohjaavat nimenomaan Tokion katukuvaan. 1980-luvulla Krush Possessa aloittanut Ishii siirtyi soolouralle Krush-albuminsa myötä vuonna 1993 eli noin kolme vuotta ennen kuin hänen amerikkalainen virkaveljensä DJ Shadow julkaisi instrumentaalisen hiphopin suurimman klassikon, Entroducingin.

Sekä Krush että Shadow ovat silloin tällöin tehneet jopa jonkinlaisia kollaboraatioita, ja tyylillisesti Krushin ja Shadow’n alkuajan tuotannoissa onkin yhteyksiä. Krushin tyyli on tosin alusta alkaen ollut minimalistisempaa, luottaen hienovaraisiin looppeihin ja sampleihin siellä täällä.

Sittemmin Krush on hyödyntänyt albumeillaan lukuisia vierailijoita, kuten El-P:tä, Mos Defia tai The Rootsin jäseniä. Mielenkiintoisin yhteistyö on kuitenkin trumpetisti Toshinori Kondon kanssa tehty albumi Ki-oku, joka kuuluu Krushin onnistuneimpiin.

Parhaiten Ishii kuitenkin tavoittaa omaleimasta japanilaista tunnelmaa viimeisimmällä, vuoden 2004 albumillaan Jaku. Yhtäällä hän maalaa maisemia loputtomista neonvaloviidakoista, toisaalla taas shintotemppeleistä perinnesoittimien säestämänä. Räp-osuuksia tarjoilevat levyllä ug-nimet Aesop Rock ja Mr. Lif.

Kuten kaikkien katu-uskottavien hip-hop-artistien imagoon kuuluu, on DJ Krushillakin oma hämärä menneisyytensä. Hän nimittäin oli ennen musiikkiuraansa Yakuzan – Japanin pelätyimmän rikollisjärjestön – jäsen. Omien sanojensa mukaan musiikki kuitenkin pelasti hänet rikollisuuden tieltä.

Kuuntele Jaku Spotifystä.

Video ei ole enää saatavilla

5. Yellow Magic Orchestra

Tokiosentristen listan päättävä orkesteri omaa viisikosta pisimmän uran. Vuonna 1978 perustetusta, sittemmin Japanin legendaarisimmaksi nousseesta elektro- ja synapop-yhtyeestä piti tulla basisti Haruomi Hosonon yhden levyn projekti. Vuoden 1979 debyyttialbumin suosion myötä bändi päätti kuitenkin jatkaa, synnyttäen samalla ”technopopiksi” ristityn buumin Japanissa.

YMO:n alkuaikojen levyt ovat melodisesti hyvin rikkaita ja elektronisuudestaan huolimatta orgaanisia, muun muassa liverumpujen ansiosta. Vaikka sillä onkin vaikkapa Kraftwerkin kanssa suuri rooli synapopin kehityksessä, poikkeaa japanilaistrion estetiikka saksalaiskvartetin robottimaisesta totalitarismista. Monipuolisesta syntikkamaailmasta on vastuussa myös soolourallaan ansioitunut Ryuichi Sakamoto.

Debyyttialbumin suorastaan naivistinen melodiikka hälveni kuitenkin hieman jo toisella levyllä, Solid State Survivor. Toisaalta levyn klassikkobiisi Rydeen on todiste rumpali Yukihiro Takahashin taidosta säveltää yksinkertaisia ja tarttuvia mutta nerokkaita melodioita. Levyllä on myös riemastuttava Beatles-cover Day Tripper sekä Sakamoton sävellys Behind the Mask, jonka myöhemmin versioivat niin Eric Clapton kuin Michael Jacksonkin.

Sittemmin YMO yhdisti elektropoppiaan kokeellisinkiin elementteihin levyllä Technodelic (1981) sekä tyylipuhtaampaan kasaripoppiin Naughty Boysilla kaksi vuotta myöhemmin. Trion viimeisimmästä levystä on kulunut jo 18 vuotta, mutta muutamia sinkkuja se on julkaissut, edellisen vuonna 2009.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Koska on suurta väkivaltaa änkeä koko japanilainen popmusiikki vain viiden bändin esittelyyn, havainnollistamista ja alkuun pääsemistä auttaa vielä erillinen Spotify-lista. Siltä löytyy biisejä mm. tänä kesänä Suomessakin nähtäviltä garagerock-legenda Guitar Wolfilta, Melt-Bananan noiserock-sekoilijoilta ja doom-orkesteri Church of Miserylta.