Jerry Lee Lewisilla on yhä whole lotta shakin’ goin’ on. Ja kuumat paikat.

Kansallisen veteraanipäivän kunniaksi Nuorgam päätti muistaa rockin ja popin veteraaneja, jotka ovat näyttäneet pitkän tauon jälkeen tekemillään huippualbumeilla, että vanhakin voi vertyä.

Kukin talkoisiin osallistunut nuorgamilainen valitsi suosikkinsa omasta levyhyllystään täysin subjektiivisesti seuraavin kriteerein: artistilla tai bändillä tuli olla mittarissa vähintään muutaman vuosikymmenen mittainen ura ja edellisestä oikeasti laadukkaasta albumista piti olla kulunut toistakymmentä vuotta.

Jane Birkin – Fictions (2006)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Vuonna 1968 levytetystä Jane Birkin/Serge Gainsbourg -albumista ja sen avaavasta teeskenneltyjen orgasmien ikonista Je t’aime… moi non plus. Serge Suuren suurin ja kaunein rakastaja on tuntenut kaikki 17-vuotiaasta asti. Pop-, kulttuuri- ja muotikuningatar näytteli ja levytti silloin kun huvitti, ja Ranska himoitsi – perässään maailma.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Vuonna 2006 koitti Fictions: covereita Kate Bushilta, Tom Waitsilta ja Neil Youngilta sekä vain ja ainoastaan Birkinin esitettäväksi tarkoitettuja tilaustöitä muun muassa – voi kyllä – Beth Gibbonsilta, Rufus Wainwrightilta, The Divine Comedyn Neil Hannonilta ja The Magic Numbersilta. Siellä täällä soittaa Smith Johnny Marr.

Ohuella mutta kaikkiin hillityn sävyihin virheettömästi pukeutuvalla ja epäinhimillisesti ikääntyneellä äänellään ja olemuksellaan Birkin ottaa omakseen kaiken. Gibbonsin My Secretissa soi tekijänsä Portisheadista tuttu melodraama taltutettuna Birkinin sydänsuruiseen charmiin. Homessa Neil Hannonin ylimieliseen dekadenssiin suodattuu salamavalojen aiheuttama päänsärky ja hotellihuoneikävä. Magic Numbersin Steal Me a Dreamia haluaisi lohduttaa aamuun asti. Mansikka samppanjassa on kuitenkin Neil Youngin Harvest Moon. Jos Birkin ja yhtye eivät rakastaisi jokaista hellimäänsä sekuntia, versio olisi hävytön. (Tapio Reinekoski)

Kolme parasta kappaletta: Harvest Moon, My Secret, Alice

Video ei ole enää saatavilla

Lindsey Buckingham – Under the Skin (2006)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Ilman Lindsey Buckinghamin tuotantoa ja sovitusideoita Fleetwood Macin jenkkiversion popvaistot eivät ole olleet puoliakaan siitä, mitä ne olivat miehen ollessa bändissä 1975–87. Buckinghamin soolona alkunsa saanut Tango in the Night oli myös kaupallisesti bändin viimeinen iso albumi.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Buckinghamin sooloura on ollut kaupallisesti vaatimaton. Out of the Cradle (1992) oli kuin henkilökohtaisempi Tango in the Night, mutta levy-yhtiön panostuksesta (muun muassa neljä musiikkivideota) huolimatta täysi floppi.

Buckingham ei julkaissut soolona mitään 14 vuoteen, mutta perusti perheen ja palasi Fleetwood Maciin. Under the Skin on muuttuneen miehen tuotos. Tuntuu kuin Buckingham olisi hyväksynyt ”pelkän” kulttisuosionsa ja karistanut pahimmat demoninsa. Yli kymmenen vuoden aikavälillä äänitetyt kappaleet muodostavat tätä muutosta heijastavan akustisen kokonaisuuden, joka etenee Not Too Laten itseinhosta Flying Down Juniperin hyväksyntään. Esillä ovat vanhenemisen paremmat puolet, sillä Buckingham on muuten yhtä leikittelevä ja intohimoinen kuin ennenkin.

Älä unohda myöhempiä soololevyjä Gift of Screws ja Seeds We Sow. Ne tuovat Under the Skinin formaattiin rokkia ja vähän enemmän outoilua. (Gaius Turunen)

Kolme parasta kappaletta: Show You How, Shut Us Down, Flying Down Juniper

Video ei ole enää saatavilla

Devo – Something for Everybody (2010)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Q: Are We Not Men? A: We Are Devo! (1978), Duty Now for the Future (1979) sekä Freedom of Choice (1980). Perinteisiä rokkisoittimia, syntikoita, futurista soundia ja omalaatuista huumoriaan yhdistelevä Devo-yhtye perustettiin jo vuonna 1972. Parhaiten heidät muistetaan hassuista hatuista. Hassujen hattujen lisäksi monet muistavat 1970-luvun lopulla ilmestyneet levyt, joilta löytyy monia ässävetoja kuten Whip It ja Mongoloid.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Bändin luuli jo vaipuneen ikitauolle albumien suhteen, koska vuoden 1990 Smooth Noodle Maps -levyn jälkeen uusia levyjä ei ilmestynyt 20 vuoteen. Vuonna 2010 ilmestyi kuitenkin Something for Everybody. Levy todistaa, että noiden hassujen hattujen alta löytyy vielä roppakaupalla ideoita hyviksi biiseiksi.

Levy ei ole mestariteos, sen varmaan kaikki myöntävät. Se on epätasainen ja siinä muutama yhdentekevä biisi. Silti se sisältää monta mainiota biisiä, jotka ovat saavat tanssijalan vipattamaan paremmin kuin suurin osa ylivakavista nykypoppareista. Soundit on päivitetty nykyaikaan, mutta jälki kuulostaa edelleen Devolta. Tykein biisi levyltä on ehdottomasti What We Do, jonka bassoriffissä on enemmän groovea kuin tusinassa hirviä. Humat Rocket ei jää kauaksi eikä levyn avausraita Fresh. Devon viimeisin levy todistaa sen, että myös vanha voi kuulostaa tuoreelta 2010-luvulla ja musiikki voi olla hauskaa ilman, että se vaikuttaa musiikin laatuun. Hienoa jälkeä, ja jos minulla olisi Devo-hattu, se nousisi nyt ilmaan. (Tero Uuttana)

Kolme parasta kappaletta: What We Do, Human Rocket, Fresh

Video ei ole enää saatavilla

Elvis Costello & Burt Bacharach – Painted from Memory (1998)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Burt Bacharach tuskin esittelyjä kaipaa. Legendaarisen laulunkirjoittajan sellaiset klassikkokappaleet, kuten The Look of Love, (They Long to Be) Close to You, What the World Needs Now Is Love, Raindrops Keep Falling on My Head ja lukemattomat muut, ovat osa popmusiikin ystävien yleissivistystä. Lähes yhtä legendaarinen Elvis Costello muistetaan erityisesti sellaisista uuden aallon klassikoista, kuten My Aim Is True, Armed Forces ja Get Happy!!.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: 1990-luvun Bacharach-renessanssin huipentumana vuonna 1998 julkaistu Painted from Memory on uljas ja hienostuneen melodinen levy, joka pursuilee surua, mustasukkaisuutta, pettymyksiä, yksinäisten öiden lohduttomuutta ja rakkautta, joka natisee eletyn elämän painolastin alla. Tällä juuri oikealla tavalla aikuisella levyllä Costello ja Bacharach täydentävät toisiaan upeasti – Costello tuo Bacharachin hienoihin melodioihin ja sovituksiin särmää, jota niissä ei aikaisemmin ole ollut. Parhaimmillaan tuloksena on kummankin uran hienointa musiikkia. Erityisesti alun perin Grace of My Heart -elokuvaan sävelletty ylvään surumielinen God Give Me Strength kuuluu kummankin osallisen hienoimpien luomusten joukkoon. (Kimmo Vanhatalo)

Kolme parasta kappaletta: God Give Me Strength, My Thief, The Sweetest Punch

http://www.dailymotion.com/video/x154so_burt-bacharach-elvis-costello-god-g_music?search_algo=1

Roky Erickson & Okkervil River – True Love Cast Out All Evil (2010)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: 13th Floor Elevatorsin psykedeliaklassikoista The Psychedelic Sounds of… ja Easter Everywhere sekä suoraviivaisempaa hard rock -otetta sekä kauhu- ja sci-fi-aiheisia sanoituksia sisältäneistä soololevyistä, kuten I Think of Demons ja The Evil One.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Vuonna 2010 julkaistu True Love Cast Out All Evil oli uskomaton paluu Ericksonilta, jonka monet olivat jo luokitelleet menetetyksi tapaukseksi. 1960-luvun lopulta asti mielenterveysongelmista kärsinyt Erickson oli harhaillut vuosikymmeniä eksyksissä harhojen ja paranoian kiusaamana. Silloin tällöin häneltä ilmestyi epämääräisiä levytyksiä, joista harvoista hän sai rojalteja lainkaan. 2000-luvun alussa Erickson kuitenkin aloitti hitaan paluunsa elävien kirjoihin ja musiikin pariin veljensä Sumner Ericksonin avustuksella. Uuden nousun kruunasi hieno Okkervil River -yhtyeen kanssa äänitetty True Love Cast Out All Evil, joka varmisti Ericksonin paikan rockhistoriassa – ei sekopäisenä LSD:n uhrina, vaan mestarillisena laulaja-laulunkirjoittajana. Se on juureva, kaunis ja seesteinen levy, jonka tekijä on selvästi reissussa rähjääntynyt ja käynyt pelottavan lähellä kadotusta. Albumilta kuulee surun ja katumuksen, mutta myös selviytyjän voitokkaan riemun. (Kimmo Vanhatalo)

Kolme parasta kappaletta: Goodbye Sweet Dreams, True Love Cast Out All Evil, Forever

Video ei ole enää saatavilla

Elton John – Songs from the West Coast (2001)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Kaikkien mielestä Elton John levytti merkittävimmät albuminsa 1970-luvulla ja on vaikea väittää vastaan, kun diskografiassa koreilevat Elton John (1970), Honky Château (1972), Don’t Shoot Me I’m Only the Piano Player (1973), Goodbye Yellow Brick Road (1973) sekä Captain Fantastic and the Brown Dirt Cowboy (1975).

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Elton Johnin 90-luku oli kaupallisesti kasaria menestyksekkäämpi, mutta yksittäisiä biisejä lukuun ottamatta taiteellisesti yhtä köykäinen. Candle in the Wind ’97 -single myi käsittämättömän paljon, mutta teki Johnille kriitikoiden silmissä hallaa, kuten myös leffa- ja musikaaliprojektit sekä The Big Picture (1997), monien mielestä hänen uransa kehnoin albumi.

Songs from the West Coastia inspiroivat kantri, ystävä Rufus Wainwright sekä Ryan Adamsin Heartbreaker. Pitkästä aikaa Johnin sävellykset palvelivat kappaleita: melodiat olivat täyteläisiä, kiitos tuottaja Patrick Leonardin, ja Bernie Taupinin sanoituskynä teroitettu huippukuntoon. Disney-krapulasta ei ollut enää jälkeäkään. Lisäksi singlelohkaisut osuivat täydellisesti nappiin. (Markus Hilden)

Kolme parasta kappaletta: I Want Love, Mansfield, This Train Don’t Stop There Anymore

Video ei ole enää saatavilla

Booker T. Jones – The Road from Memphis (2011)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Booker T & MG’s -yhtyeen tunnetuimman albumin Green Onions (1962) lisäksi Booker T ja kumppanit muistetaan muun muassa lukuisien Stax-yhtiölle levyttäneiden soul-legendojen klassikkoalbumeilta.

Miksi pitäisi muistaa tästä levystä: Vuonna 2009 Booker T palasi parrasvaloihin pitkän tauon jälkeen hienolla Potato Hole -albumillaan, jolla kosketinvirtuoosia säestivät Drive-By Truckersin southernrokkarit. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneellä The Road from Memphisillä maestro pisti The Rootsin tukemana vielä paremmaksi. Tuloksena edeltäjäänsä luontevammin ja tiukemmin groovaava albumi. Huippuluokan soittajajoukon keulilla vierailee huippusolisteja Sharon Jonesista Matt Berningeriin ja Lou Reediin. (Tuomo Yrttiaho)

Kolme parasta biisiä: Rent Party, Representing Memphis, Progress

Video ei ole enää saatavilla

Jerry Lee Lewis – Last Man Standing (2006)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Jerry Lee Lewis kuului rock’n rollin ensimmäiseen vuosikurssiin. Sun-yhtiölle 1950-luvulla levytetyt hitit Whole Lotta Shakin’ Goin’ On, Great Balls of Fire ja High School Confidential ovat kulmakiviä, joiden varaan rock on rakennettu.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Vuonna 2006 Jerry Lee oli oli 71-vuotias oldies-kiertueiden kehäraakki ja todella viimeinen mies pystyssä: Johnny Cashin kuoltua hän oli viimeinen elossa oleva Sunin rocktähti. Jerry Leen edellisestä levystä oli 11 vuotta ja edellisestä hyvästä liki kolme vuosikymmentä.

Takakantta lukemalla levy vaikuttaa tavanomaiselta nostalgiakiekolta: 21 duettoa 21 ”supertähden” kanssa, mukana niin Ringo kuin Kid Rock. Jo ensimmäinen kappale, Jimmy Pagen kanssa esitetty Led Zeppelinin Rock’n Roll, iskee kuitenkin luun kurkkuun. Jerry Lee soittaa pianoa kuin riivattu ja ottaa kappaleen röyhkeästi itselleen. Loput vieraista eivät pärjää sen paremmin: Jerry vie itselleen niin rokit kuin balladit ja tönii niin Bruce Springsteenin kuin B.B. Kingin tylysti sivuun valokeilasta.

Tappajan paluu ei jäänyt huomaamatta: Last Man Standing on Jerry Leen parhaiten myynyt albumi kautta aikain. (Juha Merimaa)

Kolme parasta kappaletta: Rock’n Roll, Twilight, Travellin’ Band

Video ei ole enää saatavilla

Frank Sinatra – She Shot Me Down (1981)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Maineikkaista konseptialbumeista, jotka Sinatra levytti Capitolille 1950-luvulla. Omalle Reprise-levymerkille tehdyissä on klassikkoja niissäkin, kenties viimeisenä virallisena Brasilian säveltäjäneron kanssa tehty Francis Albert Sinatra and Antonio Carlos Jobim (1967).

Sitten Sinatran kriittinen tähti olikin laskussa. Levyille mahtui aivan liikaa kyseenalaisia versioita päivän pophiteistä uusien standardien löytämisen toivossa. Konsertti-comebackeilla rahastamisesta tuli legendalle päätoimi, etenkin kun loistelias Watertown (1970) floppasi.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Tätä edeltänyt triplalevy Trilogy (1980) oli outo, Sinatraan itseensä viittaava pöhöprojekti. She Shot Me Down on rehellinen paluu 50-luvun baariballadeihin, ja ne tulevat eläkeikäiseltä luontevammin kuin swing-biisien swagger. Frank itkee kaljaansa, sytyttää savukkeen ja me kuuntelemme nojatuolissa kananlihalla kuten ennenkin. Mies, jonka ääni on 30 vuotta kuulostanut kaiken kokeneelta, ei uusia temppuja kaipaa. Yksi säe Sinatran suusta tekee nuoremmat komeljanttarit tarpeettomiksi. Tyttären 60-luvulla versioima Sonny Bonon Bang Bang on täydellinen ”uudempi” biisivalinta. (Gaius Turunen)

Kolme parasta kappaletta: Bang Bang (My Baby Shot Me Down), Monday Morning Quarterback, The Gal That Got Away/It Never Entered My Mind (Medley)

Video ei ole enää saatavilla

Scott Walker – Tilt (1995)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Walker Brothersin hiteistä ja neljästä ensimmäisestä soololevystään.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Walker Brothersien painajaismainen The Electrician ja Climate of Hunter antoivat jo odottaa Scott Walkerin uran uskomattominta teosta. 60-luvun fanit kaikkoavat kirkuen Tiltin soidessa. Tämä kuun pimeältä puolelta leiskuva synkkä, oopperamainen melutaidelaulujen mekka tarjoaa yhdeksän hullua lempiviisua. Ja kun maailmanloppu koittaa, tämä on sen taustanauha. Mitään vastaavanlaista ei ole julkaistu, lukuun ottamatta ehkä Walkerin omaa The Driftiä.
Musiikin käänteet ovat äkillisiä ja rajuja. The Cockfighter puhkeaa raamatullisten heinäsirkkojen industrial-diskoksi. Face on Breast on mutaisen kaivon pohjalta nouseva rakkauslaulu, joka ajoittain heitetään kirkuvien, kaiutettujen vihellysten sekaan. Bolivia ’95:n kitarat kuulostavat pahantuulisilta palavilta pensailta.

Itse hallusinoivan profeettamme dementoitunut impressionismi upottaa Tiltin kaikki tekstit kryptisyyden Styx-virtaan. Osa niistä on selkeitä uhkauksia (”Those tooth fairies, wait ’til they get here” ja ”Lemon bloody coal, gonna sponge you down”) ja osa jopa ystävällistä – Manhattanissa Walker nostaa hattua kaikille kansanryhmille valtavan kirkkourun loisteessa. Mutta aivoruohoa, silmäkaasua ja muita päivittäisasioita löytyy kaikista kappaleista.

Levyn parhaiten kiteyttävä teos The Patriot (A Single) luettelee angstisesti vaateostoksia, kunnes kertosäe, joka kuulostaa lähinnä partaveitsisiivin varustettujen kyyhkysten parvelta antaa tilaa kutsu-ja-vastaus -osiolle, joka toteutetaan piccolohuilulla ja patarummulla – Walkerin ylistäessä Luzerner Zeitung -päivälehteä.
Sen jokaista sekuntia värittää ideoiden supernova. Tilt on lempilevyni, ja Scott Walkerin uran parhaiten määrittelevä teos. (Antti Piirainen)

Kolme parasta kappaletta: The Cockfighter, Face on Breast, The Patriot (A Single)

Video ei ole enää saatavilla

Van Halen – A Different Kind of Truth (2012)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Van Halen (1978), 1984 (1984)

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Parinkymmenen todella ankean vuoden jälkeen kitaravelho Eddie Van Halen sai sovittua kultakauden solisti David Lee Rothin kanssa välinsä. Totutusti Eddie piti rumpaliveljensä Alexin mukana ja kaappasi poispotkitun basisti Michael Anthonyn tilalle poikansa Wolfgangin. Kauhulla odotettu paluu osoittautui kunniakkaaksi. Rohkeaa sinänsä, että bändi ei tukeutunut hittilevynsä 1984:n synavetoiseen soundiin, vaan räimii alku-uransa tyylin mukaista piinkovaa hard rock -boogieta vastustamattomalla tatsilla. Eddien soolot ja riffit ovat ensiluokkaisia ja edelleen harvinaisen kekseliästä kitarointia. Alexin omaleimaisen jämerä rumputyö imee mukanaan ja hyvin suoriutuva Lee Roth on ikääntyessään yhä karismaattisempi laulaja.

Vaikka yhtye onkin materiaalin suhteen kaivellut muinaisia demolaarejaan, levyn rautaista otetta ei käy kiistäminen. Riehakkuudessa ja biiseiltään levy päihittää kaikki vuoden 1984 jälkeen tehdyt Van Halen -äänitteet mennen tullen – ja pyyhkii samalla uuden ajan imitoijilla pöytää hymy korvissa. (Kimmo K. Koskinen)

Kolme parasta kappaletta: She’s the Woman, China Town, As Is

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 149 British Sea Power – Living Is So Easy

British Sea Power pystyy halutessaan mihin vaan. Vaikka sitten loihtimaan 90-luvun brittipopista muistuttavan täsmä-indiehitin, joka pui modernin elämän näennäistä helppoutta. Mikään oikea hitti se ei tietenkään ollut. Mielikuvituksen yliannostuksesta kärsivän yhtyeen tarjoamassa vaihtoehtotodellisuudessa se kuitenkin valittiin Euroopan uudeksi kansallislauluksi. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 148 Raphael Saadiq – Good Man

Mistä tunnistaa hienon soulkappaleen vuonna 2011? Siitä, että jää miettimään, miksei Otis Redding levyttänyt tätä, ennen kuin huomaa kappaleen syntyneen yli 40 vuotta Otisin kuoleman jälkeen. Stone Rollin’ -levyn huippuhetki on jo syntyessään standardi, joka vain odottaa päätymistään pikahittiä kalastelevan räppärin ”samplaamaksi” koko kertosäkeen leveydeltä. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 147 Timber Timbre – Bad Ritual

Folkia, bluesia, doowopia, taiderockia ja crooner-romantiikkaa yhdistelevä kanadalaisyhtye oli korvaamaton apu pimeneviin syysiltoihin. Montrealissa ja Torontossa majailevan kolmikon neljäs albumi Creep On Creepin’ On sai kananlihalle jo avausraidallaan Bad Ritual, joka on kuin David Lynchin käsitys kadoneen Dr. Dre -samplen päälle huokailevasta Gene Vincentistä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 146 Red Hot Chili Peppers – Even You Brutus?

Kuulun niihin halveksittuihin harvinaisuuksiin, jotka eivät juuri pitäneet John Fruscianten kitarasoundista. Siksi Josh Klinghofferin kitaran svengaus hivelee korvia, erityisesti yhdistettynä jumalaisen Anthonyn julistavaan lauluun ja kertsissä upeasti funkittavan Flean bassoiluun. Tavallaan klassisen ennalta-arvattavaa, mutta hillittömän toimivaa rock-musiikkia. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 145 Jarkko Martikainen – Huominen on kaukana

Heittäytyvään tulkintaan sekä mies ja kitara -meininkiin nojaava kappale saa Äänioikeus-yhtyeeltä jopa irlantilaisen kansanmusiikin sävyjä. Juomalauluksi muotoutuva biisi ei anna kuulijan mennä nukkumaan, vaan kehottaa unhoittamaan kaukaisen huomisen ja alkamaan viinin juomisen. Synkeän alkupuoliskon jälkeen elämänilo pursuaa Martikaisesta harvinaisella tavalla. (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 144 The Valkyrians – Astro Zombies

Ska-bändin cover-levy kuulostaa aina lähtökohtaisesti paskalta idealta. Valkyriansin cover-levy sen sijaan kuulostaa aivan loistavalta, ja oli vuoden iloisimpia tapauksia kotimaassa. Levyn ehdoton helmi on tämä Misfits-laina, joka löytää aivan uuden kulman alkuperäisesitykseen, ja kääntää Danzigin apokalyptisen mökäämisen sielua silitteleväksi sauhuserenadiksi. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 143 Foo Fighters – White Limo

Vaihtoehtorockin suuri ja kaunis vilauttaa punk-juuriaan riemastuttavasti. Sisäsiistiksi luultu yhtye räimii railakkaan suttuisesti mutta tiukan ammattimaisesti maukasta punk-rähinää. Riffissä on jytyä, ilkeyttä ja ilmakitara-abilityä vaikka muille jakaa. Kun vokaalit on karjuttu megafoniin, mukana on bassoleadi ja kitarasoolo on rock’n’roll, meininki on mahtava. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

# 142 Thao + Mirah – Rubies & Rocks

Leikkisästi keinahteleva Rubies & Rocks on aiemmin omilla tahoillaan muusikonuraa luoneiden Thao Nguyenin ja Mirah Zeitlynin yhteistyön hedelmä. Suuri kiitos kuulunee kuitenkin naisten albumin tuottaneelle Merrill Garbusille eli Tune-Yardsille, jonka työpanos kuuluu Rubies & Rocksilla ennen kaikkea sen vastuttamattomissa, afrobeatiin kallellaan olevissa rytmeissä. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 141 Paul Simon – Dazzling Blue

Maailmanmusiikin yhdistäminen popkappaleeseen on Paul Simonilta, 70, tuttu temppu – perustuihan 1980-luvun huippulevy Graceland juuri tälle idealle. Mutta tuskin kukaan muu tekee sitä yhtä hyvin. Intialaisten rytmien varassa hellästi keinuva Dazzling Blue ei olisi ainoastaan sopinut Gracelandille, vaan olisi ollut silläkin huippuhetki. Vanhassa on yhä virtaa. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 140 Booker T. Jones – Representing Memphis

Kaikki tiet vievät Memphisiin? Stax-legendan rinnalla tämän kotikaupunkia edustavat Philadelphian The Roots sekä New Yorkin Sharon Jones ja Matt Berninger. Odotuksista huolimatta Berningeristä ei kuoriudu kiihkeää soulsaarnaajaa, muttei tämän aina alakuloisesta mutinasta silti sielukkuutta puutu. Muut ovat sen sijaan omalla maaperällään, ja jälki on sen mukaista. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 139 The Walkabouts – The Dustlands

Maisema on klassinen: on polttava aavikko jossain Meksikon rajaseudulla. Uhkaa väreilevässä ilmassa, pian jännite laukeaa. Tästä tunnetilasta, Chris Eckmanin kiihkeästä laulusta ja ylellisistä orkestraatioista on seattlelaisen veteraaniyhtyeen uutuuslevyn melkein-nimibiisi tehty. Cormac McCarthya ja Calexicoa dramaattisen musiikin ystäviin vetoavana keitoksena. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 138 Samae Koskinen – En anna periks

Mitä? Musiikkia vuodelta 2011, joka ei ole lainkaan kyynistä, rehvastelevaa, tärkeilevää, mukanokkelaa tai ironista? Näin pääsi käymään ainakin Samae Koskisen Kuuluuko, kuuntelen -levyn kohdalla. En anna periks -kappaleen sympaattisen osuvat sanoitukset, loistava melodia ja hieno vuosikertapopsoundi elähdyttivät erityisesti. Kuuntelen, kuuntelen ja odotan lisää! (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Uskaltaisitko lainata laulun tämän näköiseltä mieheltä?

Pikkuhiljaa 40. vuottaan levyttävänä artistina lähestyvä Tom Waits jos kuka on saanut uransa aikana osakseen palvontaa ja ihailua niin yleisöltä kuin kollegoiltakin. Muusikkopiirien tyypillisin osoitus arvostuksesta lienee cover-version levyttäminen – ja Waitsin tuotannossa on todella varaa mistä valita. Niinpä hänen kappaleitaan ovat esittäneet lukemattomat artistit ja yhtyeet tyylilajin vaihdellessa jazzista punkiin ja bluesista indiepopiin.

On selvää, että vilpittömästä ihailusta huolimatta monen Waitsin lauluihin tarttuneen motiivina on ollut saada oma osansa mestarin sädekehästä. Siksi onkin syytä todeta, että Waitsin kaltaisen artistin tuotantoa käsiteltäessä on oltava poikkeuksellisen tarkkana. Yksikin puolivillainen versio saattaa saada asialle vaihkiytyneet fanit takajaloilleen, maestrosta puhumattakaan.

Toisaalta Waits on kertonut suhtautuvansa kaikkiin covereihin periaatteessa imarteluna, olivatpa ne sitten hyviä tai vähemmän hyviä.

Waitsin lauluisa tehtyjen covereiden määrä on melkoinen. Seuraavassa kuusi esimerkkiä uudelleentulkinnoista, joissa laulun alkuperäinen ja uusi versio elävät virheettömässä sopusoinnussa.

BOOKER T. JONES & DRIVE-BY TRUCKERS – GET BEHIND THE MULE

Stax-yhtiön hovimuusikkona maineensa luonut Booker T. Jones tarttui Potato Hole -albumillaan (2009) Mule Variationsilla (1999) ilmestyneeseen Get Behind the Mule -kappaleeseen. Legendojen kohtaamisessa ei ollut kyse irtopisteiden kalastelusta tai hiipuvan uran lämmittelystä, vaan vilpittömästä ihailun osoittamisesta Waitsin musiikkia kohtaan.

Alkuperäinen, maantiepölyssä kieritelty blues muuntui hieman rehevämmäksi instrumentaaliksi, jossa Booker T:n tavaramerkkisooloilua tukee Drive-By Truckersin tunkkainen southern rock. Kuriositeettina mainittakoon, että vanha inisijä Neil Young soittaa kappaleella kitaraosuuksia.

Booker T:n johtama versio ei lyö alkuperäistä laudalta, mutta sen hitaasti eteenpäin lönköttelevässä groovessa on imua. Joskus on hyvä pysyä perusasioissa.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

MILJOONASADE – ROKKIBÄNDI WOUNDED KNEE

Parhaimmillaan cover ei ole vain uudelleenluenta vaan ennen kaikkea uudelleentulkinta. Onnistuessaan se saattaa jopa hämärtää alkuperäisen ja uuden version rajaa niin, että sen ytimessä yhdistyy kummankin musiikillinen sielu.

Kestää aikansa ennen kuin Rokkibändi Wounded Kneestä kuoriutuu kuulijan korvassa Tom Waits, sillä se on hengeltään niin tyypillistä Miljoonasadetta. Vain nopeat elävät -albumilla (1989) ilmestyneen kappaleen krediitteihin kirjattiin kuitenkin Waitsin Jockey Full of Bourbon (Rain Dogs, 1985), ja onhan kappaleen tunnelma sointukiertoa myöten alkuperäiseen kallellaan.

Sovitus sekä ennen kaikkea Heikki Salon teksti sitovat kappalen tiukasti osaksi Miljoonasateen maailmaa. Kuitenkin siinä on myös jotain waitsmaisen vinksahtanutta:

” Meit oli Käpä ja Antsu, Nykä ja mä /
ja se hullu kauppiaan poika /
se kirkonpoltosta sittemmin satimeen jäi /
kun se paistoi siellä perunoita”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

AMY LaVERE – GREEN GRASS

Pystybassoa lätkyttävän Amy LaVeren lauluääni ei voisi olla kauempana Tom Waitsin äänestä. Silti LaVeren lausuessa Green Grassin ensisäkeitä käy selväksi, että hän on Died of Love -EP:lle (2009) päätyneessä versiossaan sisäistänyt täydellisesti sen rajan takaa kaikuvan rakastetun kutsun, joka tekee kappaleesta yhtä aikaa lohduttavan ja hyytävän.

Se on kaivattu vastaus Waitsin Real Gone -albumin (2004) mullastakumpuavalle alkuperäisversiolle.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

JOHN HAMMOND JR. – WICKED GRIN

Laajaa arvostusta sekä intohimoista palvontaa nauttivan mestarin tekemisiin kajoava ottaa aina suuren riskin. Pitkän linjan bluesmies John Hammond Jr. otti Wicked Grin -albumillaan (2001) tämän riskin useaan kertaan. Se kannatti, sillä tuloksena on upea kokoelma Waits-covereita.

Vaikka joitain saattaa närästää, että levyn kappaleista on karsittu lähes kaikki waitsmainen outoilu pois, niiden omaperäinen nerokkuus ei ole kadonnut mihinkään. Kun Hammond taivuttaa kappaleet tasaisemmaksi bluesiksi, niistä itse asiassa paljastuu toisenlaisia ulottuvuuksia. Jokainen albumille päätynyt versiointi kelpaisi onnistuneiden listalle.

Hammondin työtä helpotti, että albumilla oli Waitsin täysi tuki. Tämä oli vahvasti mukana albumin tekoprosessissa tuottajana ja taustamuusikkona.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

HOLLY COLE – TEMPTATION

Myös kanadalainen jazzlaulaja Holly Cole osoitti ihailuaan Waitsin monipuolista tuotantoa kohtaan levyttämällä kokonaisen albumillisen tämän musiikkia.

Temptation (1995) on Hammondin Wicked Grinin ohella yksi onnistuneimmista kokoelmista Waits-covereita. Cole taivuttaa albumillaan peräti seitsemäntoista Waits-kappaletta viehkosti jatsaaviksi tulkinnoiksi, joissa pääosaa näyttelevät Colen notkea ääni, piano ja kontrabasso. Tästä olisi Scarlett Johanssoninkin ollut hyvä ottaa oppia.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

ILMILIEKKI QUARTET – TAKE IT WITH ME

Romuluisen bluesin ja kieron kabareen ohella Tom Waitsin musiikissa on aina ollut mukana rauhallinen, jazzista ammentava juonne. Ilmiliekki Quartet hyödyntää tätä ulottuvuutta rohkeasti pidemmälle.

Vaikka Mule Variationsilla (1999) ilmestynyt Take It With Me edustaa levollisinta Waitsia, on Ilmiliekki Quartetin vuoden 2006 albumin nimikappale vielä alkuperäistäkin seesteisempi.

Vaikka sanoitusten merkitys Waitsin kappaleissa onkin suuri, Ilmiliekki Quartetin instrumentaaliversio vangitsee kappaleen pohdiskelevan hengen, tavoittaa sen ytimen. Verneri Pohjolan trumpetti pudottelee harvakseltaan Waitsin sanoja:

”…always for you
and forever yours
it felt just like the old days…”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

BONUSKIERROS!

Neljä Waits-coveria, joita et halua levyhyllyysi

TIM BUCKLEY – MARTHA

Waitsin Closing Time -debyytin (1973) Martha lienee varhaisimpia osoituksia tuolloin vain vähän yli parikymppisen artistin kyvyistä kirjoittaa kappaleita kuin elettyä elämää olisi takana jo useita vuosikymmeniä, eri ihmisten nahoissa. Toki tämä Waitsin Mitä kuuluu Marja-Leena on jo aiheensa puolesta vaarassa livahtaa sentimentaalisuuden puolelle, mutta kuten ei Gösta, ei Tomkaan sorru korostettuun tunteellisuuteen.

Martha on rehellinen, karhea ja kaunis kuvaus menetetyn nuoruuden, rakkauden ja mahdollisuuksien kalvamasta miehestä.

Mutta mitä tekee Tim Buckley? Huumeiden yliannostukseen vuonna 1975 kuollut laulaja levytti oman näkemyksensä Marthasta pari kuukautta Closing Timen jälkeen ilmestyneelle Sefronia-albumilleen. Versio on kuin uusi Hollywood-tuotanto alun perin pienen budjetin laatuelokuvasta: täynnä imelyyttä, kompromisseja, yleisön kosiskelua ja alkuperäisdean sivuuttamista.

Vaikka kappale on selvästi sama, Buckley on ladannut oman tulkintansa täyteen alleviivaavia jousisovituksia ja kiekumista, joka on lyödä ylitulkinnassaan Meat Loafinkin laudalta.

Buckleyn puolustukseksi on toki sanottava, että tuolloin Waitsia tunnetumman artistin versio toi Closing Time –albumin myös suuremman yleisön tietoisuuteen.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

MEAT LOAF – MARTHA

Mutta ehkä Pappa-Buckley sittenkin kohtasi voittajansa Meat Loafin Welcome to the Neighbourhood -albumilla (1995). Vai mitä olette mieltä?

Video ei ole enää saatavilla

BABLO – TAIVAS SINIVALKOINEN

Heartattack and Vine -albumilla (1980) ilmestynyt Jersey Girl on yksi suosituimmista Waits-covereista. Se kuuluu muun muassa Bruce Springsteenin vakio-ohjelmistoon.

Laulaja-lauluntekijä Bablo levytti kappaleen nimellä Taivas sinivalkoinen vuonna 2001 ilmestyneelle samannimiselle albumilleen. Niin ikään samoin nimetty tv-sarja otti Bablon version tunnussävelmäkseen, ja kappaleesta tulikin yksi artistin siihenastisen uran suurimmista hiteistä.

Myönnettäköön, että Jersey Girl on Waitsin mittapuulla poikkeuksellisen romanttinen kappale shalalalalaineen ja jousineen, mutta mouruava Waits tuo kontrastia ja särmää hempeyden keskelle. Bablon käsittelyssä kujakollin vilpitön rakkaudentunnustus kuitenkin muuttuu tympeäksi iskelmäriimittelyksi, jonka kliseitä vilisevässä kuvastossa on sinistä ja valkoista, kesäyötä, sydämiä ja sitä oikeaa.

Riivaavasta haitari–mandoliini-melodiastako se ajatus sitten lähti, että varataan kirkko ja työväentalo ensi kesäksi ja kutsutaan tv-kamerat todistajiksi?

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

JANE BIRKIN – ALICE

Tom Waitsin Alice-albumi (2002) on synkkää ja lyyristä Waitsia parhaimmillaan. Kuten kielletyn rakkauden teemaan kietoutuva albumi, myös sen avaava nimikappale on haikea ja kaunis, mutta pinnan alla elää jotain muutakin. Laulun surumielisyydessä on ripaus uhkaavuutta, joka muuttaa viattoman kaipuun pakkomielteeksi.

Waits ja vaimonsa Kathleen Brennan tekivät kappaleen alun perin Richard Wilsonin näytemään, joka käsitteli Liisa Ihmemaassa -teoksen kirjoittajaa Lewis Carrollia ja Liisan esikuvana pidetyn Alice-tytön kiisteltyä suhdetta. Kirjailijan sanotaan olleen poikkeuksellisen kiintynyt ystäväperheensä tyttäreen.

Tätä taustaa vasten Alicen voisi ajatella sopivan juuri Birkinille, tulihan tämä aikoinaan tunnetuksi paitsi näyttelijänä ja laulajana myös itseään parikymmentä vuotta vanhemman Serge Gainsbourgin muusana ja rakastajattarena, jonka imago oli yhdistelmä seksisymbolia ja lolitaa.

Sinänsä kelvollisella Fictions-albumillaan (2006) Birkin pelaa kuitenkin varman päälle ja tekee Alicesta tyypilliseen tyylikkyyteensä kangistuvan chanson-hönkäilyn, jossa vesitetään lähes kaikki waitsmainen pakkomielteisyys ja syyllisyyden kyllästämä kaipuu.

Video ei ole enää saatavilla

Birkinin versiota ei voi kuitenkaan pitää samalla tavalla epäonnistuneena kuin edellä mainittuja esimerkkejä. Tässä tapauksessa se pikemminkin kiteyttää covereihin liittyvän ikuisuuskysymyksen: onko olemassa kappaleita, joihin ei saisi kajota?

Ehkei Jane tiennyt sitä, mutta valitettavasti Tom Waitsin Alice on juuri sellainen kappale.

Video ei ole enää saatavilla