Dead Oceans

80 Antiikin Kreikan maaginen unohduksen juoma lainaa nimensä Julianna Barwickin kolmannelle albumille. Mitä ikinä taustalla onkaan, musiikki tuntuu unohduksen tarpeessa pala palalta eteenpäin kulkevalta prosessilta. Lopputulos on haikeampi ja utuisempi kuin The Magic Placen pastoraalikirkkaus, ja eteerinen humina muuttuu useimmiten säriseväksi. Kaikki ei muutu, eikä tarvitsekaan muuttua: ylväs The Harbringer nousee Barwickin toistaiseksi täydellisimmäksi kappaleeksi liikkuessaan massivisista äänikollaaseista hurjiin kliimakseihin pienillä eleillä. Vain neljää ääniraitaa käyttävät Labyrinthine ja Forever onnistuvat pienellä miksaustempulla luomaan illuusion soot’, miltä musiikin kuuntelu tuntuisi, jos ihmisellä olisi neljä korvaa. Uutta maastoa on paljon: Adventurer in the Familyn vajaa kolmeminuuttinen kulkee särisevien kitarankielten saatossa, ja Waving to You jätetään täysin ilman lauluosuuksia. Suurin osa Nepenthestä kulkee täysin rytmittömänä, ja ainakin ajan käsite voi kadota hetkittäin. En usko, että Riesling tai Koff olisi levykokonaisuutena lähellekään näin vakuuttava. Nepenthe väistää myös päänsäryn ja pahoinvoinnin. Cheers. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Bonnie ”Prince” Billy – s/t

Palace Records

70 2013 on ollut yksinäisten miesten ja kitaroiden vuosi (eikö reppanakriitikoiden onanointiin keskittyvällä sivustolla jokainen vuosi ole?) Saa nähdä, löytyykö Bill Callahanin, Cass McCombsin ja Greg Garnetin albumeille vielä joukon jatkeeksi joku haastaja, mutta Will Oldham ei tällä kertaa sellaista pysty toimittamaan. Vaikka Oldhamin repertuaaria ei voi moittia yksipuolisuudesta, on hänen visionsa samalla hyvin konsistentti. Oldham on todistanut, että americaanonin perukoilta Everly Brothersin tai oman tuotannon jatkuvan uudelleen versioinnin pariin vaeltaessaankin yksin metsässä runkkaava mies on aina pohjimmiltaan yksin metsässä runkkaava mies. Äärimmilleen pelkistetyissä kitaran ja stoalaisesti artikuloivan tulkitsijan vuoropuheluissa on herkkyyttä. Näissä lauluissa miehet ovat häpeällisiä, pilkullisia sikoja ja kukkien päälle kielletään paskomasta. Olennaisin viesti toimitetaan muutamilla karsituilla riveillä, joiden käyttö erottaa bukowskit prousteista. Jossain taustalla vaanii pohjaton yksinäisyys. Ei Oldham siis keksi puskatumputusta uudelleen, mutta genressä on amatöörinsä ja sitten on Grand Old Manit, eikä Oldham taatusti kuulu ensiksi mainittuihin. (Joni Kling AKA Bonnie ’Prince’ Billy Joel Hallikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Gorguts – Colored Sands

Season of Mist

84 Gorguts on yhtä aikaa ylistetty ja hankala tapaus. Kitaristi-laulaja Luc Lemayn johtama bändi on aina löytänyt arvaamattomia käänteitä teknisen death-metallin tyylilajissa, ja tässä on kolmas perättäinen onnistuminen. Edellisestä on tosin jo 12 vuotta, ja miehistömuutosten vuoksi tämän hetken kokoonpano onkin kasattu Krallicen ja Behold the Arctopusin samanhenkisistä taitureista. Colored Sandsin materiaali on helposti erotettavissa Gorgutsin vanhemmasta tuotannosta lähinnä suoraviivaisuutensa johdosta – ja jos se kuulostaa liian yksinkertaiselta (sellaisia ihmisiä tuskin edes on), niin voitte kokeilla vuoden 1998 levyä Obscura, jonka tahtilajitkin merkataan polynomeilla ja integraalimerkeillä. Edelliset levyt eivät myöskään laskeneet näin paljoa hienovaraisuuden varaan. Täällä väripaletti tuntuu paljon vapaammalta ja ideoiden toteutukset haetaan huomattavasti laajemmalta alueelta, joten bändi ottaa myös uusia askelia. Le Toit Du Monden hiljainen viimeinen minuutti, jota en olisi Gorgutsilta ennen odottanut, saa An Ocean of Wisdomin alun murskainiskut tuntumaan aivan tuhottoman raskailta. LeMay pääsee toteuttamaan myös klassisesta jousikvartetista voimansa ammentavan The Battle of Chamdon, jossa ei edes yritetä pullistella teknisellä osaamisella, vaan luodaan jännite, jonka Enemies of Compassion saa laukaista rymistelyllä ja yltiöpäisen seonneella kitarankidutuksella – päättäen kaiken yhdellä suoraviivaisimmista pieksämisistä Gorgutsin tuotannossa. Kaikki tuntuu toimivan saumattomasti, ja kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Grave Miasma – Odori Sepulcrorum

Profound Lore

87 Kahden kulttimainetta niittäneen ep:n jälkeen kuluikin sitten yli kolme vuotta ennen kuin death metal -bändi Grave Miasma julkaisi ensilevynsä. Onneksi aika on käytetty todella tehokkaasti, ja tyylissään todella helposti esiin nouseva Odori Sepucrorum toteuttaa toiveet. Bändinä Grave Miasman tehokkain ase on jännite. Verille raastavaa jylinää on toki tarpeeksi, mutta ne pienet hiljaisuudet ja oudot käänteet heittävät yllättävät tunnelmanvaihtelut suoraa murjomista korkeammalle arvoasteikossa. Aggressiiviset äänivallit vetäytyvät syrjään, kliimaksit kulkevat hyökyaaltomaisina vanoina, ja instrumentaatiosta löytyy sitar, gongi ja ties mitä. Tuotanto ajaa tätä vahvuutta vielä hieman pidemmälle, ja jokainen hetki kuulostaa valtavasta luolasta kantautuvalta. Tunnelma ja särmikkyys saadaan kulkemaan ongelmattomasti käsi kädessä. Heti avausraita Death’s Meditative Trance esittelee lauluosuuksissaan lähes häiritsevän ennalta-arvaamattomat kaikuefektit samalla, kun bändi kaivertaa soitollaan rotkomaisia loukkoja. Lohkaremaiset Ascension Eye ja έσχατος taas jatkavat suoraviivaisemmin, mutta laulaja-kitaristi Y:n uniikki vesikauhuinen ulvonta pitää ne oudolla tavalla vieraannuttavina mutta myös puoleensavetävinä. Levyn ambienssin parhaat esiintymät Seven Coils ja Ossuary kuulostavat kuilun yllä leijuvilta – ja välillä muutaman sata metriä alaspäin tipahtavilta. Death metal taidemusiikkina voi tuottaa äärimmäisen vaikeasti avautuvia levyjä, mutta Odori Sepulcrorum vetää puoleensa jo ensikuulemalta – ja sen jälkeen vielä paljon enemmän. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Tim Hecker – Virgins

Kranky

81 Virgins lienee helpoimmin lähestyttävää Tim Heckeriä tähän mennessä. Ei sillä, että Ravedeath 1972, kanadalaisartistin lopullinen läpimurtoalbumi kahden vuoden takaa, olisi lempeine huminoineen ja sihinöineen vaatinut kuulijalta erityisen paljon. Nyt mukana on kuitenkin myös rytmisiä elementtejä, jotka saattavat houkutella Heckerin leiriin niitäkin, joiden mielestä ambient ja elektroninen minimalismi ovat pelkästään tylsää musiikkia. Heckerille tyypilliseen tapaan osa Virginsin kappaleista on jaettu useisiin osiin: nimikappaleesta ja Stigmatasta kuullaan osat I ja II, Live Room -kappaleen perään liittyy Live Room Out -lopuke. Päättymättömänä virtana soljuvan musiikin pilkkominen osiin on tietysti tavallaan hölmöläisen hommaa; Virgins on edeltäjänsä tavoin nautinnollisimmillaan kuunneltuna alusta loppuun yhtenä suurena kokonaisuutena. Hecker rakentaa kappaleensa häikäisevän taitavasti. Siihen nähden, miten vähän niissä tapahtuu, niissä tapahtuu hämmästyttävän paljon. Äänipankista löytyy melodioiksi jäsentymättömiä pianolooppeja, pahaenteisesti pöriseviä puupuhaltimia, kompuroivia ja rahisevia rytmintapaisia sekä tietenkin kaiken sisuksiinsa nielaisevia huminoita, joiden sävyt vaihtelevat mattapintaisista sähkönsinisiin ja sokaisevan valkoisiin. Virgins on alusta loppuun lumoavaa kuultavaa, vaikka – toisin kuin esimerkiksi Heckerin yhteistyökumppanin Daniel Lopatinin eli Oneohtrix Point Neverin tuoreella R Plus Seven -levyllä – todelliset wau!-hetket loistavatkin poissaolollaan. Toisaalta juuri tasaisessa, kommervenkkejä ja yleisönkosiskelua välttelevässä erinomaisuudessa taitaa piillä Tim Heckerin nerouden salaisuus. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Tero Hyväluoma – Junkyard Ball

Lusti Music & Arts

71 Veteliläislähtöinen viulupelimanni Tero Hyväluoma on edustanut suomietnon etuvartiota esimerkiksi yhtyeissä Snekka ja Frigg, ja ehtinyt soittelemaan myös Ismo Alangon kanssa. Sibelius-Akatemian kasvatin ensimmäinen sooloalbumi on tuotantonsa ja sävelkielensä puolesta varmaa ja tuttua SibA-laatua, ja kuten tavallista, tämä kuuluu niin hyvässä kuin pahassa. Parhaimmillaan tämä on ihan letkeää hyvän mielen musiikkia: Punaturkki Breakdown käynnistyy reippaan pseudoirlantilaisella poljennolla ja Highway to Iced Land on nimensä mukaista, moottoritien levyistä kruisailua. Toiset sävellykset kaatuvat helmasyntiseen kikkailuun, kuten sinällään viehättävällä pedrohietas-jatsilla alkava nimiraita, ja Itälahti puolestaan kuulostaa golfkentän mainosmusiikilta. Tämä on huvittavan tuttu maneeri SibA-folkissa jo vuosien takaa, eikä pelkästään Hyväluoman ongelma. Sitli se kertoo omalle mukavuusalueelle visusti jämähtämisestä. Onneksi Hyväluoman Frost V -kvintetin pianon ja kitaroiden helinät sekä viulujen kirkkaat sivallukset tuottavat raikkaudessaan arktisen suuveden veroista soundia. Se nostaa maestron sävellykset itsensä kuuloisiksi, minkä takia kuuntelukokemuksessa on virtaviivaisesti sisustetun kahvilan pääkaupunkilaista viihtyisyyttä. Ehkä niin kuuluu ollakin. (Mikael Mattila)

Laurel Halo – Chance of Rain

Hyperdub

76 Uudella Chance of Rain -albumillaan Laurel Halo ryhtyy teknokovikseksi. Upean Quarantinen (2012) abstraktit fiilistelyt ja vokaalivenyttelyt on laitettu hyllylle, ja pintaan nousee rytmikkäiden koneiden säksätys. Quarantinen jälkeen Chance of Rain tuntuu vastareaktiolta. Se on kaikin puolin tiukempi ja kovempi kuin edeltäjänsä, sekä hitosti enemmän tanssittava. Ehkä Halo sai tarpeeksensa naisartistin leimasta ja haluaa olla vakavasti otettava tuottaja. Ja hyvää tuotantoa levyllä piisaakin; kappaleet ovat tiheitä ja täynnä tuhansia leikkauksia, pyörryttäviä panorointeja ja kymmeniä basson eri sävyjä. Chance of Rain on hyvin hyperdubmainen soundeiltaan ja siksi onkin kotonaan lontoolaisella levy-yhtiöllä. Kun levyä kuuntelee luureilla, on kuin pää olisi puristuksissa Laurel Halon luomassa öisessä maailmassa. Chance of Rainin maalaama maisema on intensiivinen, iskevä ja tuhti, muttei läheskään yhtä kiehtova kuin Quarantinen. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

The Men – Campfire Songs

Sacred Bones

80 Newyorkilainen The Men on ehtinyt seikkailla neljällä albumillaan niin hardcoren, countryn, punkin kuin klassisen rockinkin maisemissa. Keväällä ilmestyneen New Moon -albumin sivutuotteena syntynyt EP-levy Campfire Songs lisää listaan akustisen kitararockin ja alaviitteeksi dronen. Vaikka Campfire Songs on äänitetty sananmukaisesti nuotion äärellä, kuulostaa sen teräksinen, kaiun puurouttama sointi siltä kuin se olisi syntynyt mittasuhteiltaan äärettömässä teollisuushallissa. Levyn viidestä kappaleesta kaksi on tuttuja New Moonilta. Niistä I Saw Her Face on oivallinen johdanto levyn hypnoottiseen tunnelmaan ja supermelodinen The Seeds puolestaan kuin muistuma Yo La Tengon tai Guided by Voicesin lofi-kauden klassikkoteoksilta. Niiden ja Electric-singlen b-puolelta pelastetun Water Babiesin lisäksi levyllä kuullaan kaksi uutta sävellystä, joista Turn Your Color jumittaa kuin nuotion loimusta lumoutunut Spacemen 3. Vapaamuotoisen Patiencen tärkein tehtävä puolestaan lienee kuvata sitä, kuinka riemukasta akustisen kitaran rämpyttäminen hyvässä seurassa voi parhaimmillaan olla. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Run the Jewels – s/t

Fool’s Gold

82 ”We’re the best duo in rap music right now, motherfuckers.” Kovia sanoja Killer Mikelta, mutta kesän esiintyminen Kuudes Aisti -festivaalilla tarjosi ihan tarpeeksi väitettä puoltavia todisteita. Cancer 4 Curen ja R.A.P. Musicin jälkeen El-P ja Killer Mike ansaitsevatkin kunniakierroksen. Kumpikin on sen verran itsevarmalla tuulella, ettei edes Banana Clipperissä vieraileva Big Boi pääse aivan samalle tasolle. Onnistumisistaan innostunut kaksikko käyttää paria poikkeusta lukuun ottamatta noin puoli tuntia lähinnä itsensä ylistämiseen – ja jos puolentoista vuoden yhteistyöhön mahtuu nyt jo kolme erinomaista levyä, niin se sallitaan ilomielin. Vapautuneen oloinen kaksikko riuhtoo tiensä läpi monesta päännytkyttely-beatista, ja ainakin 36” Chain, Sea Legs, Twin Hype Back ja Get It jäävät melko nopeasti päähän soimaan. Run the Jewels on El-P:n tuotannon näkökulmasta huomattavasti vähemmän rankaiseva kuin mikään aiemmin kuultu. Rytmit ja tekstuurit pysyvät eteenpäin katsovina, mutta tällä kertaa riivaajia ei tarvitse karkottaa niin ankarasti. Klubilattialle tätä ei vieläkään kuvittelisi, mutta Run the Jewels on kuitenkin lähempänä bilelevyä kuin voisi odottaa. Ja aidosti hauskaa kuultavaa. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Russian Circles – Memorial

Sargent House

89 Russian Circles on chicagolaisyhtye, joka on levyttänyt yhdeksän vuoden ajan überraskaita ja draamantajuisia instrumentaalikappaleita. Tätä kieltä ovat Dave Turncrantz, Mike Sullivan ja Brian Cook hioneet jo useamman albumin verran. Yhtyeen edellinen albumi, uljas Empros, oli upeinta raskasta musiikkia miesmuistiin. Memorial tuntuu yhtyeen määrätietoisen tyylillisen kaaren jatkeelta – hyvässä ja pahassa. Memorial on upeasti sävelletty, sovitettu ja kauniisti tuotettu levy. Kaikki bändin vahvuudet ovat esillä, Sullivanin ja Cookin lyijynraskaat riffit, kappaleiden viimeistä piirtoa myöten hiotut sovitukset ja Turncrantzin erittäin hienostunut rytmittely. Jokaisella instrumentillä on oma paikkansa, mikään ei ole turhaa. Memorialilla kappaleet ovat tiiviimpiä kuin Emprosilla, mutta siihen eroavaisuudet loppuvatkin. Chicagossa Steve Albinin legendaarisella Electrical Audio -studiolla äänitetty Memorial tarjoaa uusia uljaita ja taidokkaita Russian Circles -biisejä, joista jokainen palaa kuin supernova. Yhtye ei tee tehnyt suuria muutoksia, eikä se ole tarpeenkaan, kun lopputulos on näinkin komea. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Wave Pictures – City Forgiveness

Moshi Moshi

75 Wave Pictures vietti viime vuonna kuusi viikkoa körötellen pakettiautolla ympäri Yhdysvaltoja. Allo Darlinin kanssa tehty kiertue sai englantilaisen indierocktrion luovuuden pulppuamaan; muutenkin tuotteliaan yhtyeen uusi albumi on 90-minuuttinen tupla. City Forgiveness vetää näppärästi yhteen ne americanan sävyiset langat, joista Wave Pictures on flanellinpehmeää nuhjuilupoppian jo yli kymmenen vuoden ajan kutonut. On klassista rohistelurockia Neil Youngin tyyliin (The Ropes, Chestnut), Paul Simonin afropoppia (Before This Day, Red Road Cloud) ja tietenkin jumittelevaa protopunkia The Velvet Undergroundin ja Jonathan Richmanin hengessä (The Woods, Missuula). Kahdenkymmenen biisin joukkoon mahtuu myös muutama onnistunut irtiotto, kuten Edwyn Collinsin sofistikoituneisuudesta muistuttava bossanova-pala Atlanta, jotka tuovat kaivattua piristystä sympaattiseen, joskaan ei millään lailla hätkähdyttävään kokonaisuuteen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

White Denim – Corsicana Lemonade

Downtown

67 Mitä näitä vaikutteita listaamaan: Jake Nymanin laulukirjaahan tässä luetaan. 1960- ja 1970-luku mallinnetaan kellosepän luupit molemmissa silmissä. Garagerockin paahteesta pehmopsykenerouden ja countryhippiboogien kautta fuzzaaviin hardrockkitarariffeihin ja suuruudenhulluihin kiipparisoolooihin. Teemoja juoksutetaan niin jatsahtavasti, että kaltaiseni putkiaivoinen kuulija menee sekaisin ja lähes ostaa tämän kaiken. Onhan White Denim toisaalta huippusympaattinen, toisaalta todella typerä yhtye. Aikamme hypnopoppareita vähemmän coolia (eli taitavampaa) musiikkia, ja toisaalta The Darknessista seuraava askel ravintoketjussa ylöspäin. Tiedostavuutta Corsicana Lemonadesta on turha hakea, mutta milloinkas tiedostavuudesta oikeastaan on viimeksi edes puhuttu? Vuonna 1975? Silloinkin se tarkoitti pohjimmiltaan hyvältä näyttäviä farkkuja, isoa tukkaa ja isoa vahvistinta. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Terve, kaveri!

Tämä on tavallaan tarina saman kappaleen kahdesta eri versiosta. Monen muun tavoin minäkin tutustuin I See a Darkness -nimiseen modernin synkistelyn mestariteokseen, kun Johnny Cash levytti sen American-sarjan parhaalle albumille III: Solitary Man vuonna 2000. Tulkinta oli levyn ehdottomia helmiä ja biisilöytö Rick Rubinin kirkkaimpia oivalluksia American-sarjan tuottajan roolissa.

Alkuperäinen I See a Darkness oli ilmestynyt vain vuotta aikaisemmin. Sen tekijä Will Oldham oli levytellyt eri nimillä vähän tunnettua americanaa pitkin 1990-lukua, mutta vasta omituisen Bonnie ”Prince” Billy -pseudonyymin käyttöönotto ja biisin kanssa samaa nimeä kantava albumi merkitsivät edes jonkinlaista läpimurtoa yleisempään tietoisuuteen.

I See a Darkness jäi silti kauas listoilta. Cashin versio toi sen satojen tuhansien uusien ihmisten tietoisuuteen, ja epäilemättä Oldham on netonnut myös mukavan tekijänoikeuspotin. Molemmin puolin kunnioittavasta asenteesta kertoo, että hän päätyi laulamaan taustoja coverille.

I See a Darkness on laulu, joka kertoo henkilökohtaisista demoneista ja lopullisen tieltä suistumisen mahdollisuudesta ja viittaa suoraan niin ryyppäämiseen kuin huoraamiseenkin. On ilmeistä, että Cash pystyi ottamaan sen omakseen ja lataamaan sen täyteen myöhäiskauden levyjensä vanhatestamentillista auktoriteettia.

Hauraankorkealla äänellä varustettu Oldham joutui tekemään tempun vähän eri tavalla. Hänen esittämänään I See a Darkness ei ole kohtalokas toteamus, vaan hapuilevasta alusta kuolemankammon kuumentamaan intensiteettiin, pelon ja toivon käymättömille rajaseuduille kohoava rukous. Mielenkiintoista kyllä, siinä on voimakkaampi uskonnollinen subteksti kuin Cashin tulkinnassa, joka painottaa laulun maallista tasoa: miesten välistä ystävyyttä.

Tämähän on kyllä turhan harvinainen aihe Manowar-tyyppisen veljeysmetallin ulkopuolella. I See a Darkness on eittämättä ystävyysbiisien klassikko; kuinkahan monilla kahden miehen tunteellisilla jatkoilla sen säkeitä on hoilattu?

”Well I hope that someday buddy
We have peace in our lives
Together or apart
Alone or with our wives
And we can stop our whoring
And pull the smiles inside
And light it up forever
And never go to sleep”

Ystävä, jonka kanssa on tullut huorattua, vaikka sitten katumusta tehdenkin, on eittämättä hyvin maallinen ystävä. Mutta kun kertosäkeen lopussa kertoja toteaa suoraan, että ystävän rakkaus on ainoa asia, joka hänet voi pelastaa tuholta ja pimeydeltä, tulee mieleen kyllä Jumala.

Maallinen ja taivaallinen rakkaus, maallinen sekoilu ja teologiassa tarkoitettu synti, maallinen elämänuralta luisuminen ja metafyysinen kadotus tai helvetti – eri tasot sekoittuvat Oldhamin tekstissä toisiinsa, kenties viitaten siihen suuntaan, että nämä suuret uskonnolliset käsitteet ovat enemmän tai vähemmän vertauskuvia ihmiselämän aivan todellisille ja yhtä painaville draamoille.

Tällainen on kantrimusiikin perusainesta, mutta siinä missä vaikka Hank Williams koki olevansa vääjäämättä tuhoon tuomittu – ja olikin sitä – näkee Oldham edessään niin sanotun fifty-sixty-chancen. Joko käy vitun huonosti tai sitten ei.

Eikä se pimeys, jonka hän huonoina hetkinä edessään näkee, jonka hän pelkää nielaisevan minuutensa kokonaan, ole tässä tapauksessa kuolema viinaan vuokra-auton takapenkillä 29-vuotiaana (vaikka hän sen ikäinen olikin I See a Darknessin ilmestyessä). Masennuksen musta koira siitä pimeydestä tuijottaa. Siellä odottaa tie, joka vie köydenpätkän päähän jonkin piharakennuksen katosta roikkumaan.

On siis pidettävä valot vielä päällä, kaadettava vielä lasillinen, etsittävä jostain naisia ja ennen kaikkea toivottava, ettei ystävä häviä viereltä ja elämän liekki hänen mukanaan. Toivottava, että se riittää.

Hauras mahdollisuus, hento toivo. Siksi Oldhamin rikkonainen, molemmat vaihtoehdot tunnustava, tekstin preesensiä elävä tulkinta on kuitenkin oikeampi tälle kappaleelle kuin kaikista näistä tienristeyksistä jo kulkeneen, seesteisiin viime vuosiinsa saapuneen Cashin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Johnny Cashin versio.

Video ei ole enää saatavilla

4AD

85 Ariel Pink, hieno mies ja varmasti kova panemaan. Todisteeksi käy Mature Themes – uran yhdeksäntenä tehty vaikea toinen levy – joka tihkuu kolmekymppisen miehen seksuaalista turhautumista. Se vastaa Before Todayn läpimurron odotuksiin taitavaksi, mutta yllätyksettä. Helpointa olisi puhua hypnagogian gentrifikaatiosta: Pinkin alitajuntaisena purskahteleva ja omalaatuisena väreilevä soundimaailma on kääntynyt lo-fi-musiikin normiksi. Kun estetiikan avulla on aiempaa hankalampi erottua, Pink nousee muiden olohuonepoppareiden yläpuolelle huippuunsa viritetyllä melodiakorvallaan. Jotain perustavanlaatuista Ariel Pinkin melodiakorvasta kertoo, että levyn nimibiisin avainmelodia on Leevi & The Leavingsin ja Fleetwood Macin täydellinen fuusio. Pinkille ominaisesti epätasaisen levyn kimmeltävimmät huiput ovat tahmealattiaista diskoa bordelliin liittävä Symphony of the Nymph, itsestäänselvän byrdsiaanisesti helisevä Only in My Dreams sekä Donnie & Joe Emerson -coveri Baby, jonka esimerkiksi Jaakko Eino Kalevin tohtisi kääntävän suomeksi. Mature Themes on erinomainen levy, jonka kohtalo on jäädä välityöksi, sillä se ennen kaikkea ylläpitää Ariel Pinkin uraa, jonka kulmakivet ovat jatkossakin Doldrums–House Arrest–Before Today-akselilla. Levyä kuunnellessa vakuuttuu siitä, että jos Ariel Pink ja Prince laitettaisiin samaan huoneeseen 25 naisen kanssa, hänen purppuraisuutensa ottaisi mukaansa kolme kauneinta ja Pink hoitelisi loput. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Bonnie ”Prince” Billy & Trembling Bells – The Marble Downs

Honest Jon’s Records

75 Will Oldhamissa on hienoa se, miten huolettomasti hän suhtautuu aiempaan tuotantonsa. Tämän rumpalinsa Alex Nielsonin oman bändin kanssa Billy levytti taannoin riemastuttavan hilpeän version kaikkein synkimmästä klassikostaan I See A Darknessista, jonka videolla mies vaelteli corpsepaintissa ympäri Glasgow’ta. Albumimitassa näiden hienojen artistien kollaboraatio toimii vielä luonnollisemmin (vaikkeivat kylläkään tällä kertaa saa oikein tuotua mitään uutta Palace-klassikkoon Riding). Etenkin avauskappale I Made a Date (With an Open Vein) kaikuu Sandy Dennyn aikaista Fairport Conventionia ja Incredible String Bandia upeine ja suorastaan progressiivisine orkestraarioineen. Hienosti nimetty Ferrari in a Demolition Derby kuulostaa hippien versiolta Elgarista, mutta kiinnostavin taitaa sittenkin olla brittifolk-larppauksen muotin rikkova huikean kaunis Excursions Into Assonance. (Jean Ramsay)

Video ei ole enää saatavilla

Calexico – Algiers

City Slang

68 Pitkän linjan arizonalaiset saapuivat Louisianaan nauhoittamaan jatkoa yhdelle modernin americanan hienoimmista tuotannoista. The Black Light, Feast of Wire ja Garden Ruin ovat kolme erittäin tärkeää levyä tyylilajissa. Algiersin ongelma tulee vastaan sovitusten saadessa kappaleita itseään tärkeämmän roolin. Materiaali on todella tasaista, liiaksikin: se tarvitsisi enemmän uskaliaita yrityksiä instrumentaationsa suhteen pysyäkseen kiinnostavana loppuun saakka. Yksittäisiä hetkiä nousee toki esille – avausraita Epic on näistä paras, tyypilliseen tapaan harmonisoitu synkkyys, jota pianot ja kitarat koettelevat liitoksistaan. Splitter ja Para toimivat vastakohtaisina, ensin mainitun tuodessa jännitteisen torvien tukeman grooven ja jälkimmäisen tarjotessa sille hiljaisemman variaation. Yksittäisiä kappaleita ei kuitenkaan löydy näitä kolmea enempää, ja loppulevy ei onnistu nousemaan perusmiellyttävyyden yläpuolelle. Tällä kertaa kokonaisvaltaista kokemusta hakeville on edessä pettymys; Algiers jää kauas siitä vakuuttavasta laadusta, mitä Calexico yleensä tarjoaa. Se ei ole huono levy, mutta kovan standardin huomioiden hieman keskinkertainen. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Charli XCX – Super Ultra

omakustanne

68 Omakustanteena julkaistu Super Ultra -mixtape hämmentää. Tummasävyiseen elektro- ja goottiskeneen R&B-maneerit yhdistänyt Charli XCX on niitä artisteja, joiden kohdalla valtavirtajulkisuuden ja indietähteyden rajat tuntuvat hämärtyvän entisestään. Charli XCX vaikuttaa joka tapauksessa olevan esillä kaikkialla ja perin vähäisillä musiikillisilla meriiteillä. Tämä voi olla Super Ultran ensivaikutelma, toinen on sen pyörryttävä kaoottisuus. Seapunkin, witch housen ja muutaman muun luultavasti jo muodista menneen meemipopgenren esoteriasta anastettujen syntetisaattoritaustojen ja loputtomien looppien ohessa kuullaan Charlin keskinkertaista lähentelevää räppäämistä ja listahuttulyriikoita. Mainio Brooke Candy feattaa. Giraffagen hillityn LUV-kappaleen chillwave räjäytetään kappaleiksi ja kootaan uudelleen – tai siis jätetään kokoamatta. Tällä albumilla kaikki on nimittäin pirstottu, ja kerrostumia on loputtomasti kuin välilehtiä selaimessa. Vaikutelma on dekonstruoidun psykedeelinen. Jos wanha sukupolvi Super Ultraa kuullessaan valittaa nykypopin olevan pelkkää sotkua, on Charli XCX ehkä onnistunut jossain. En minäkään väitä, että pysyisin tämän musiikin perässä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Homespun – Série Noire

omakustanne

80 Ensimmäisten kolmen kappaleen ajan Homespun tyytyy maalailemaan loppulevyn elementtejä. Niin Idaho, Buffalo Tom kuin Dinosaur Jr löytyvät samasta pöydästä Kouvolan ylpeyksien kanssa. Kaikki kuulostaa leppoisalta, kunnes Traditional Tongan Wayn kertosäe hyökkää kuin tyhjästä, pakottaen keskittymään sitä seuraavan viiden kappaleen kulkuun. Jos tämä yhtye ei ole soittanut yhdessä vähään aikaan, sitä ei voi havaita tältä pätkältä. Riffit kiertävät kauaksi ennalta-arvattavista, soolot jyrisevät vahvoina, Antti Laarin ja Mikko Riikosen rytmiryhmän taustan tarjotessa kitaristi-laulaja Juho Pätärille tilaa heittäytyä kohti päänsisäistä J Mascisiaan. En muista, että olisin vähään aikaan kuullut Suomessa näinkin hyvin vaikutteilleen pärjäävää musiikkia. Kaikki toimii pitkälti juuri siksi, että Série Noirea ei vaivaa minkäänlainen ylitsekurottelu: tästä on kuultavissa, että soittajat pitävät siitä mitä tekevät, ja se riittää mainiosti. Levyn päättää yllättävä – ja ajatustasolla aina uhkarohkea teko: Joy Division -coveri. Vaikka Homespun ei tuo mitään merkittävää 24 Hoursiin, lopputulos toimii, ehdottaen, että salaisuus post-punkin jättiläisten coverointiin on tietty suoraviivaisuus ja tarkkaavaisuus. Neljässä päivässä nauhoitettu Série Noire on iloinen yllätys ja levy, jotka monet varmasti toivoivat kuulevansa jo vuosikymmenen verran aikaisemmin. Joskus kaikki toimii juuri siksi, että sen vain antaa tapahtua. (Antti Piirainen)

Ville Leinonen – Camp Crystal Lake

Karkia Mistika

70 Tämän levyn kuuntelu on kuin joulukuinen iltapäivä taiteilijan itsensä kotikaupungissa: taivaankansi kaataa hiutaleita raskaalla kädellä, jotka säälimätön puhuri naulaa väkivalloin vasten kasvoja. Taustalta kuuluu rakennustyömaiden kalke, risteyksien liikennevalojen nakuttavat klusterit, linja-autojen jyrinä ja junakiskojen kirskunta. Välillä kuulokuvaan tarttuvat ohikulkijoiden satunnaiset keskustelunpätkät. Tietenkin se seikka, että tästä äänenmuotoista konglomeraattisoraa korviin kaatavasta maisemamaamalauksesta on vastuussa Ville Leinonen, asettaa sille tietyn kontekstin. On ollut hauskaa seurata sitä kollektiivisen päänahan raavintaa, jonka Leinosen linja viime vuosien aikana on aiheuttanut. Että nyt on iskelmäprinssi ryhtynyt avantgardistiksi ja niin edelleen. Minusta Camp Crystal Lake on Leinosen tähänastisen uran eräänlainen lakipiste. Se on poistanut aiempien parin albumin äänikuvasta varsinaisen musiikillisen elementtinsä, ja antanut musiikin välissä olevan maailman ja ajan kohinan ottaa vallan. Kenttä-äänitteiden ystävänä pidän Leinosen kyvystä sotkea muun muassa Särkänniemen ja Pariisin äänimaisemat ahdistavaksi takomiseksi, ja samalla se herättää perverssin mieltymyksen tätä teollisen maailman julmuutta kohtaan. Ainoastaan kappale Animals Rising antaa vääristyneen happorockin muodossa muistutuksen jostakin ihmillisestä, mutta on tämän takia suorastaan levylle sopimaton. (Mikael Mattila)

Madness – Oui Oui, Si Si, Ja Ja, Da Da

Lucky Seven

75 Oui Oui, Si Si, Ja Ja, Da Da on malliesimerkki siitä miten yli 30-vuotiaskin bändi voi vielä onnistua. Olympialaisista uralleen potkua saanut Madness pelaa kymmenennellä albumillaan taitavasti niillä vahvuuksilla, jotka se kehitti huippuunsa 1980-luvun puolivälin lähestyessä ja sen kaikkein sarjakuvamaisimman huumori-ska-meiningin hiivuttuaa. Albumi rullaakin luonnikkaasti eteenpäin hengessä, joka on lähempänä svengaavan Lontoon The Beatlesiä ja The Kinksiä kuin mitään baggytrouserseja. Ja miten hienoa, ettei eläkeikää lähestyvien artistien albumien kohdalla lähes säännönmukaisesti suitsutetusta “karismaattisesta” rosoisuudesta tai juurevuudesta ole tietoakaan; Oui Oui, Si Si, Ja Ja, Da Da on yksinkertaisesti rahtusen keskiluokkaisempi deluxe-versio The Rise & Fallin (1982) kaltaisista pikkuklassikoista. Jos Madness nyt huomenna soittaisi tuossa naapurissa, pettyisin, ellei settilistasta löytyisiä Leonia, So Alivea tai Never Knew Your Namea. Ja se jos mikä on lähes kolmekymmentä top 40 -singleä tehtailleen bändin kohdalla saavutus. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Miguel – Kaleidoscope Dream

RCA

91 Ehkei vuoden paras R&B-albumi olekaan Frank Oceanin Channel Orange – tai edes The Weekndin Trilogy. Kaleidoscope Dream on nimittäin sen luokan mestariteos, että saa hihkumaan – kenties ennenaikaisesti, mutta ainakin innostuneesti – oman sukupolvensa Princen tai Marvin Gayen löytyneen. Miguel Jontel Pimentel, 26, esittäytyi kaksi vuotta sitten albumillaan All I Want Is You, joka ei nostattanut ilmestyessään juurin minkään korkuisia laineita, mutta kituutteli lopulta jenkkilistan ynnä muut -sijoilla lähes vuoden päivät ja tuli siinä sivussa myyneeksi puolisen miljoonaa kappaletta. Melko maltillisesta hypestä huolimatta Kaleidoscope Dream debytoi Billboard-listan kolmantena – ja täysin ansaitusti. Levyn kolmesta huippuhetkestä Do You… ja hittisingle Adorn keinahtelevat unenomaisesti ja hypnoottisesti, kuin painottomassa tilassa raukeasti kelluen. Jälkimmäinen on merkitty niin sävellyksen kuin tuotannonkin osalta Miguelin itsensä nimiin, mutta minkään putkinäköisen diktaattorin hengentuote Kaleidoscope Dream ei ole; levyn yhdestätoista kappaleesta kahdeksalla hän turvautuu ulkopuoliseen apuun. Salaam Remin (mm. Amyn Tears Dry on Their Own ja Alician Girl on Fire) kanssa kynäilty nimikappale samplaa röyhkeästi Labi Siffren I Got the… -kappaletta, joka kuljetti eteenpäin myös Eminemin My Name Isiä. Nyt tempo on vain hitaampi – ja efekti vielä tehokkaampi. Mitä muuta levy tarjoaa? 1960-luvun popista muistuttava kevytpsykedeliaa (Don’t Look Back) ja kolhompaa industrial/shoegaze-soundia (Use Me), esimerkiksi – ja tässä tuli käsiteltyä vasta levyn viittä ensimmäistä kappaletta… (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

A.C. Newman – Shut Down the Streets

Matador

69 Moi, A.C. Newman. Huomaan, että uuden levysi kannessa seisot keskellä metsää vitivalkoisessa kauluspaidassa ja vaadit meitä kaupungin pilaamia ihmisiä sulkemaan kadut. Onko metsässä seisominen vitivalkoisessa kauluspaidassa uusin hot? Oletko nyt jopa yhtä hot kuin Bon Iver? Partasi on rehevä, silmissäsi on mystinen metsägaze. Onko tässä downshiftaava indieuros vailla naarasta? Onko metsämökissäsi keskuslämmitys, vai oletko yhtä leftfield kuin Ted Kaczynski? Kutsutko metsän eläimiä luoksesi, jotta voitte suojella kansallismaisemaa yhdessä? Aiotko perustaa oman eläinkollektiivin metsään? Onko A.C. lyhenne Animal Collectivesta? Toivotko tapaavasi metsäretkelläsi Grizzly Bearin? Tai ehkä Panda Bearin? Volcano the Bearin? Montako brooklyniläisbändiä yhteen metsään mahtuu? Metsä on sinulle varmasti rauhoittumisen paikka, koska levy syntyi todellisessa myrskywave-elämäntilanteessa: äitisi kuoleman ja poikasi syntymän välissä. Symboloiko metsä sinulle tätä elämän raadollista kiertokulkua, jossa buzzbändit syntyvät ja buzzbändit kuolevat? Onko tämä levy aitoa karhuemoilua, vai poseeraatko vain, jotta olisit yhtä cool kuin Bear in Heaven ja The 2 Bears yhteensä? Siinähän on jo kolme karhua, ellei Minus the Bear tule mukaan kollektiiviin. Nuku jo, Kultakutri. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Opium Warlords – We Meditate Under the Pussy in the Sky

Svart

61 Parhaiten ehkä Reverend Bizarren basisti-laulajana tunnettu Sami Hynninen on niitä visionäärejä, joiden tekemiset ja sanomiset ovat aina pyörineet keskivertopopparia hieman korkeammissa sfääreissä. Nerouden varjopuolena on valitettavasti ollut hänen henkisen elämänsä ailahtelevaisuus, mitä toisaalta on lievittänyt musiikin luominen. Äärimmilleen tämän musiikkiterapian vei yhden miehen Opium Warlords Live At Colonia Dignidad -debyytillään pari vuotta sitten. Levyllä doom metal vääntyi raa’an ja ekspressiivisen käsitetaiteen muotoon hyvin vaikuttavalla ja pelottavalla tavalla. Siihen verrattuna paikoin omilta makuuhuoneäänitteiltäni kuulostava kakkoslevy tuntuu välityön omaiselta pettymykseltä. Skitsofreenisen kiero, urkulaahauksesta bläkkisrääkynällä vedettyyn balkanilaissambaan sekä ambienttisiin kitaravälikkeisiin hyppivä 12-minuuttinen Slippy on levyn kiehtovinta antia, mutta päällisin puolin visiota – joka ilmeisesti on kuitenkin ollut harkittu – ei täysin tavoiteteta. Outoa tämä musiikki ei sinällään ole, hieman päämäärättömän oloista vain. Silti Hynnisen visiota ei voi olla ihailematta, niin tinkimätöntä ja ainutlaatuista musiikkia tuon hornan syövereistä kaivautuu. (Mikael Mattila)

Kuuntele levy Spotifystä.

Ty Segall – Twins

Drag City

79 Viime kesänä Kuudes aisti -festivaaleilla varsin hikisen keikan soittanut garagepunkin villi lapsi julkaisee musiikkia kovemmalla tahdilla kuin kenellekään pitäisi olla eduksi. Jostain syystä uusi levy Twins on kuitenkin edeltäjiensä tapaan aivan penteleen hyvä. Segallin tyyli on heitellyt ihanan jälkeenjääneestä riehumisesta ja rutinasta psykedeeliseen junnaukseen. Twins on siksikin maino levy, että siinä missä aiemmat teokset ovat painottuneet jompaankumpaan, ottaa Segall nyt rohkeasti leveän spagaatin tyylilajien risteyksessä, eikä suostu valitsemaan puolta vaikka kuinka muniin sattuu. Albumin avaava Thank God for Sinners ei ensikuuntelulla juuri säväyttänyt, mutta paljastui myöhemmin todelliseksi listahiipijäksi, ja on nyt jo mielestäni ehdoton Segall-helmi. Miehelle tyypillisesti levyn psykedeelisemmätkin jumituspalat tuovat mieleen ennemmin auringonpistokset ja aavikot kuin pässin verellä sotketut kynttiläpiirit. Bonanza-laukalle lähtevä They Told Me Too on yksi levyn (monista) hienoista hetkistä. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

Solange – True EP

Terrible

88 Kolmannen julkaisunsa myötä Solange Knowlesista on kuoriutunut äärimmäisen tyylitietoinen poptähti, joka poseeraa videossaan kongolaisten dandyjen keskellä skarpissa housupuvussa, kontemploi sanoituksissaan ihmissuhteiden synkempiä vesistöjä ja jonka taustalle tuottaja Dev Hynes tarjoaa R&B-kliseiden sijaan riisutun elektronisen äänimaiseman ja häiritsevästi laukkaavia biittejä. Solangen uudessa imagossa on toki tiettyä laskelmoinnin makua, mutta se ei vie pois tämän levyn pyörryttävää viehätystä. Jos ajoittain vahvat 1980-lukulaisuudet (Madonnan kultakauden tuotanto, Cyndi Lauper) saavat syttymään ja amerikkalaisen listapopin uusfiksuus ei tunnu päälleliimatulta, on tässä yhtä aikaa vuoden kaunein, epäkyynisin, viilein ja hurmaavin pienoisalbumi. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Tiga – Tiga Non Stop

PIAS

71 Tiga James Sontag ei ole enää moneen vuoteen ollut mikään elektron trendikkäin nimi, mutta hän on kuitenkin onnistunut saavuttamaan aavistuksen sitä ikicoolia, jonka vuoksi monet hänen kollegoistaan olisivat valmiit myymään hodareita Faustin snägärillä. Heille myös uusi Non Stop -mixtape on jälleen yksi neljän kirjaimen laatuleimalla varustettu tuote, joka sekä ärsyttää että lumoaa. Tigan omat raidat, kuten levyn alkupuolella odotukset nostattava Plush ovat aina olleet äärimmäisen viihdyttävää klubimusiikkia, mutta jäävät usein leikittelemään yhden johtoteeman ympärille: tämä teema on Tigan valtaisa ego. Non Stopin kaltaisilla mixeillä Tiga on parhaimmillaan, sillä muiden artistien materiaali jättää vähemmän tilaa hänen röyhkeydelleen. Tästäkin huolimatta Tiga puristaa formaatista kaiken irti: nämä albumit ovat hänelle paitsi kokonaistaideteoksia, myös tapa markkinoida oman Turbo-levymerkin tulevia julkaisuja. Mokomakin kanadalaisen hyvinvointivaltion kasvattama narsisti – hänen musiikkinsa on edelleen liian smoothia vastustettavaksi. Olisinpa Tiga – sillä ei varmasti ikinä ole krapulaa! (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 137 Sak Noel – Loca People

Vuoden totaalinen korvamato! Täysin järjetön yhden hitin ihme, jonka vääjäämättömästä hittistatuksesta ei ollut mitään epäselvyyttä edes ensikuulemalta, riippumatta siitä aiheuttiko biisi inhon vai riemun väristyksiä. Juuri kuten klassisen yhden hitin kesäihmeen kuuluukin! Simppelit ainekset, nerokas koukku, ripaus salaista ainesosaa ja homma on paketissa. Hitti. (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 136 Low – Especially Me

Low luottaa osaamiseensa. Se antaa tuttujen kohtalokkaiden ja riipaisevien äänirihmojen valua lävitseen ja kostua sydänverestä. Kun viiltävät harmoniat kertaavat kylmäverisen analyyttisesti ihmissuhteen kohtalonkysymyksiä, on asetelma jotakuinkin hyytävä. Kappaleen kauneudessa värisee uhka ja uhassa kauneus. Tässä ristiriidassa on jotakin lähtemättömän kiehtovaa. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 135 Stephen Malkmus & the Jicks – Tigers

Tämä Malkmusin kesäbiisi on hauskaa poppia tärkeästä aiheesta: klassikkoeläin on katoamassa planeetalta! Maailmassa on jäljellä enää alle 4 000 tiikeriä, joista Intiassa on 1 200. Yhdeksästä eri tiikerin alalajista on keskuudessamme enää kuusi. Kohta heitä ei voi nähdä muualla kuin biisinnimissä ja täytettyinä luonnontieteellisissä museoissa. Pelastakaa tiikerit! (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 134 Oneohtrix Point Never – Replica

Maailmassa, jossa kaikki on lähtökohtaisesti post, ilmaisukeinot käyvät vähiin. Synamaagikko Daniel Lopatinin uusimman albumin nimikappale kuulostaa päättömästi kaikkeen viittaavan ja kaikkea kopioivan 2000-luvun popmusiikin glitchiltä, virheeltä koodissa. Näennäisen kaunis pianomelodia toistaa itseään tarkoituksetta, kohina sen ympärillä ottaa vähitellen vallan. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 133 Ewert & the Dragons – Road to the Hill

Etelänaapurin ylpeydenaihe yhdistelee älykkäästi aineksia kiitettävästi hehkutusta osakseen saaneessa indiepopissaan. Huomion kiinnittävä pianointro saattelee Road to the Hillin vauhtiin. Biisissä yhteen kietoutuvat akustinen kitara, Ewert Sundjan äänen kiehtova nuotti, taustaujellukset ja loppua kohden kasvava instrumenttivyöry. Tunnelmallinen fiilistelykappale. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

# 132 The Decemberists – Down by the Water

Down by the Water muistuttaa americana-teoksen lähdeluetteloa: nimi on napattu Neil Youngilta, rumpukomppi Max Weinbergilta, huuliharppu Bruce Springsteenilta ja haitari The Bandilta. Kitaraa tai taustalauluja ei edes tarvinnut lainata, vaan Peter Buck ja Gillian Welch tulivat esittämään itse. Kirjallisuuskatsauksen synteesi on kuitenkin kympin arvoinen. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 131 Studio Killers – Ode to the Bouncer

”Teemu Brunilalta kuulostava, mutta ei virallisesti Teemu Brunila” -laulajan sukupuoleton sointi tenhoaa, moderni poljento tempaa mukaansa, foneettisesti leikittelevät lyriikat keventävät tunnelman ja komea sävellys kruunaa koko paketin. Mitään järkeä tässä studiokonkareiden kepeässä pop-kappaleessa ei ole, mutta vuoden kohokohtiin se lukeutuu kuitenkin helposti! (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 130 Moustache of Insanity – We Need More Awesome!

Ensin katso Predator. Sitten ota roskasyntikka ja tee lapsellisen tarttuviin melodioihin pohjaava biisi, jossa ruodit viehtymystäsi elokuviin, joissa veri pulppuaa ja raajat irtoilevat. Lopuksi ylistä sekopäisesti huutaen kaikkia wanhan hywän ajan action-tähtiä Clintistä Chuck Norrisiin. Hölmömpää ja ihanampaa kuin Flight of the Conchords tai Lonely Island ikinä. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 129 Cosmobile & Ike Chime – Rough Riders

Jos toimintansa toistaiseksi lopettaneen Cosmobilen viimevuotinen, yhdessä Ike Chimen kanssa tehty ep jää yhtyeen viimeiseksi julkaisuksi, päättää se tarinan tyylillä ja kauniisti. Räjähtävä Rough Riders osoittaa, että Los Angeles Lakersin tähtihyökkääjän Irwin ”Fletch” Fletcherin tapaan myös Cosmobile mittauttaa itsensä afropäissään reilusti yli kaksimetrisenä. (Mikko Valo)

Cosmobile jätti iloiset jäähyväiset.

Voit kuunnella Rough Ridersin Soundcloudin kautta tästä.

# 128 Help Stamp Out Loneliness – Record Shop

Manchesterilaisbändin nynnypopbiisissä istutaan perjantai-iltaa yksin kotona itsesäälin loisteessa ja nyyhkitään kaukaisen ihastuksen suuntaan. Androgyynit laulut ja kainonkoukukas melodia viehättävät sentimentaalisuudessakieriskelystään huolimatta niin paljon, että tuntuu vähän väärältä, ettei tämä kappale muodostunut suuremmaksi indiediskohitiksi vuonna 2011. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 127 Bonnie ”Prince” Billy – New Tibet

Bonnie ”Prince” Billy veistää taiteensa hiljaisuudesta. Hänen ulosantinsa on haipunut hennon särkyväksi – miltei pois haihtuvaksi. Lempeä kitarointi ja hento laulu tuovat miehen folkiin väristykset viimeistään stemmojen helähtäessä tiskiin kertosäkeessä. Tekstissä lempeys otetaan kuitenkin takaisin takaapäin: ”As boys we fuck each other; as men we lie and smile”. (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 126 Manna – Silent

Silentin kaltaisilla biiseillä on lapsellinen helppoa valloittaa sydämiä. Kappale on kavahduttavan realistinen, kypsä ja hyväksyvä. ”I’ll go alone”, Manna huokaisee olematta marttyyri tai uhkaileva. Äänessä ei ole katkeruutta. Silent on tämän vuoden kauneimpia biisejä, joka sisältää arvokkaan opetuksen. Sen, että rakkaudesta on osattava luopua. Nessuja tänne nyt! (Auroora Vihervalli)

Kuvateksti.

Voit kuunnella Silentin Spotifyn kautta tästä.

Sarja jatkuu huomenna.

Drag City

81 Will Oldham, yksi nukkavierun ja natisevan americanan mestareista, pystyy vauhdikkaasta julkaisutahdistaan huolimatta tekemään kerta toisensa jälkeen sydänläppiä väristäviä, omilla jaloillaan seisovia ja kuuntelemaan vaativia teoksia. Tekstittäjänä Oldham on aina ollut naseva ja taiteilee tahallaan sentimentaalisen ikävänpidon ja etäännyttävän ironian kiikkerällä aidalla – esimerkiksi New Tibet -kappaleen näennäisen törkyisessä aloituksessa ”As boys we fucked each other, as men we lie and smile” on jotain perin surullista ja kaunista. Kännijänniä huokuvasta nimestään huolimatta levyn maailmaksi piirtyy vuotava mökkerö helvetin kaukana kaikesta, jonka tuvassa surullinen erakko tasaa tilejään luojansa kanssa kaikessa hiljaisuudessa. Häilyvä usko tuo kuitenkin ajoittaista lämpöä kamiinaan, kuten kehdon lailla keinahtelevassa svengipalassa Quail & Dumplings. Minä tykkään. (Jarkko Immonen

Video ei ole enää saatavilla

Danny Brown & Black Milk – Black and Brown

Fat Beats

90 Vuoden viihdyttävin hiphop-albumi ei sisällä ensimmäistäkään siteeraamisen arvoista riimiä ja kestää vain noin 23 minuuttia. Sattumaako? Black and Brownin kymmenen raitaa ovat vasemmalla kädellä huitaistun oloisia pariminuuttisia, joilla on sellaisia nimiä kuin WTF, Lol, Zap ja Dada. Ne tuskin sytyttävät poleemikkoja liekkeihin tai päätyvät afroamerikkalaista musiikkia esitteleviin antologioihin, mutta yhtään svengaavampia ne eivät voisi olla. Levyn takana ovat detroitilaiset Curtis Cross eli Black Milk, joka vastaa myös erinomaisen esikoisalbumin kesällä julkaisseen Random Axen soundista, sekä Danny Brown, lähinnä seksistä ja huumeista levyillään sähisevä shokeeraaja. Inspiroivan luonnosmainen Black and Brown on ennen kaikkea näyte Black Milkin taidoista; soundiltaan levy risteilee dramaattisen Def Jux -ryskeen (Black and Brown), jämäkin Dre-soundin (Loosie) ja Cunninlynguistsin pehmopsykedelian (Wake Up) välillä, muodostaen samalla hämmästyttävän yhtenäisen kokonaisuuden. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Canyons – Keep Your Dreams

Modular

67 Australian viileimmän levymerkin Modularin (Cut Copy, Ladyhawke) uusimman tulokkaan eväät ovat levällään tavalla, joka varmasti viehättää monia. Mutta vähintään yhtä monia yhtyeen seikkailunhaluisuudeksi naamioitu päämäärättömyys ärsyttää. Keep Your Dreams on albumi, jonka kohdalla ei koskaan voi olla varma, mitä seuraavaksi tapahtuu. Hyvä esimerkki tästä on levyn (lyhyttä Circadia-introa seuraava) avauskappale Under a Blue Sky, joka pakkaa samaan kapsäkkiin diskobassoa, conga-rumpua, viidakkoääniä, ranskankielistä puhetta, saksofoniksinsoitoksikin rietasta saksofoninsoittoa, Art of Noise -änkytystä, vitivalkoista funk-kitaraa ja nakuttavia sekvenssejä. Canyonsilla (Ryan Grieve ja Leo Thomsen) on ideoita, muttei välttämättä riittävästi lahjakkuutta niiden kanavoimiseen. Kun duo yrittää chillata kuin Brian Eno, se kuulostaa laimealta kuin Zero 7 (Land in Between). Kun tavoitteena on luoda tajunnanräjäyttävää psykedeliaa, lopputulos on hahmotonta sekoilua (The Bridge). Remixeillään ansioitunut kaksikko on parhaimmillaan pysytellessään perusasioiden parissa: Ramona Gonzalezin (Nite Jewel) laulama See Blind Through on raukeaa housea Azari & III:n hengessä, Blue Snakes villiintyy lähes !!!:n veroiseksi no wave -paukutukseksi ja Paul Robertsin (Sniff N Tears) on virheetön baleaarinen popkaunokki. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

King Krule – EP

True Panther

86 Archy Marshall on noin 13-vuotiaan näköinen, vaikkakin ensi vuonna kaljanostoiän saavuttava punapäinen brittikuikelo, joka ehti julkaista Zoo Kid -nimellä vain yhden singlen, Out Getting Ribsin (2010), ennen kuin vaihtoi taiteilijanimensä King Kruleksi. Nimetön esikois-EP ei ainakaan laske odotuksia tämän laptop-lapsineron suhteen. Hyvin persoonallisesti mörisevä Marshall yhdistelee vapaamuotoisesti Durutti Columnin avant-kitarakudelmia, Chet Bakerin jazzlaulelmia, Bristolin ja itärannikon hiphop-rytmejä ja Jonathan Richmanin eksentrismiä. Levyn viisi kappaletta ovat järjestään erittäin hyviä, höyhenenkevyesti eteenpäin puksuttava Noose of Jah City ja kieroutunut tuutulaulu Bleak Bake suorastaan erinomaisia. Ensi vuonna räjähtää. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

David Lynch – Crazy Clown Time

Sunday Best

52 Musiikki on aina näytellyt olennaista osaa ohjaajalegenda David Lynchin elokuvissa Blue Velvetin In Dreamsista Twin Peaksin Fallingiin. Kuten odottaa saattaa, Lynchin ensimmäinen varsinainen sooloalbumi Crazy Clown Time on outo levy, jossa vahva tunnelma on etusijalla. Hänen nasaalinen, melkein lapsenomainen äänensä saa elektronisen vääristelyn tuloksena aavemaisia sävyjä, ja kappaleet kelluvat sähköisen eteerisesti kuin kuu hylättyjen junanvaunujen yllä. Suurin osa Crazy Clown Timea on junnaavaa, yhdelle sointukululle, jopa yhdelle soinnulle perustuvaa elektrobluesia tai elektropoppia. Pohjat vetää tuskallisen pitkä, Lynchin harrastaman transsendentaalisen meditaation yksityiskohtia selvittävä Strange and Unproductive Thinking, joka kuulostaa siltä kuin tietoisuuden saanut tietokone olisi tehnyt sävellysdebyyttinsä. Karen O:n laulama Pinky’s Dream ja sellaiset hauraan melodiset kappaleet, kuten Good Day Today ja These Are My Friends, onnistuvat osittain pelastamaan yksitoikkoisen levyn. Suutari pysyköön kuitenkin vielä toistaiseksi lestissään. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Oneohtrix Point Never – Replica

Software

80 Syntikkapop-duo Ford & Lopatinin toinen puolisko Daniel Lopatin on tehnyt viimeisen neljän vuoden sisään jo seitsemän täyspitkää levyllistä abstraktia ambient- ja drone-pohjaista konemusiikkia Oneohtrix Point Never -nimellä. Viime vuoden näennäisellä pulssittomuudellaan koukuttanut Returnal-levy saa jatkoa hieman biittivetoisemmasta Replicasta. Sillä Lopatin maalaa 1980-lukulaisista mainoksista keräämillään sampleilla vääristyneitä äänimaisemia, joihin hukkuminen on joka kerta oma, huumaava seikkailunsa. Lopatin luo lyhyistä sampleista looppeja, joiden repetitiossa on havaittavissa yhtäläisyyksiä Steve Reichiin. Kun näitä looppeja laittaa päällekkäin, ne muotoutuvat Paavoharjun tyylisiksi, fragmentoituneiksi äänitekstuureiksi. Replica on kuin täynnä ääntä oleva säiliö, jonne kuulija heitetään levyn alkajaisiksi. Kun antautuu sen hukuttaviin äänipyörteisiin, tärkeintä on huomata, mihin Lopatin on jättänyt hiljaisuuden hetkiä ikään kuin happikupliksi. Tylsemmät varmasti haukkuvat Replicaa äänitapetiksi, mutta siinä tapauksessa minä haluan liisteröidä kaiken ihopintani. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla