Bon Jovi pusertaa Kultsalla pakolliset hiet. Kuva: Albert Lindqvist.

Olisitko sinä halunnut nähdä Bon Jovin, Metallican, AC/DC:n tai Queenin intiimeissä Kulttuuritalo-olosuhteissa?

Helsingin Kulttuuritalolla on pidetty rock-konsertteja jo 60 vuoden ajan. Salin 1 500 -paikkainen katsomo oli 1970–1980-luvuilla passelin kokoinen lupaaville ulkomaalaisartisteille, joille Tavastian 700 hengen kapasiteetin toivottiin olevan liian pieni. Klubikeikan takiahan Itämerta ei kannattanut kustannussyistä ylittää, varsinkin kun tuohon aikaan kiertueella kulki mukana kuorma-autollinen ääni- ja valotekniikkaa, toisin kuin vielä 1960-luvulla.

”It’s a long way to the top If you wanna rock ’n’ roll”, lauloi AC/DC:n Bon Scott aikoinaan. Tässä esiteltävät myöhempien aikojen pyhät rock-ikonit oppivat saman viimeistään Suomen-ensivierailuillaan. Kiitämme keikkapromoottoreita – näissä tapauksissa Antti Einiötä (Artistit/Metronome) ja Lido Salosta (Pop Office) – riskinottohalusta sekä artistien levy-yhtiöitä kiertueiden sponsoroinnista, mikäli sellaista tapahtui.

HS 14.5.1985.

#1 Bon Jovi 14.5.1985

Yleisömäärä: 500–600 (~37 % kapasiteetista)

Ajankohtainen levy: 7800° Fahrenheit (julk. 04/1985)

Keikkaa edeltäneet listasijoitukset Suomessa: Bon Jovi (06/84) #18, Runaway (06/84, single) #23

Bon Jovin Suomen-debyyttikeikan vähäinen yleisömäärä on hieman yllättävä ilmiö. Toki bändi oli tuolloin tunnettu vain yhdestä biisistä, mutta Runaway-hitti oli enemmän kuin muilla tässä artikkelissa mainituilla bändeillä oli tarjota. Vuonna 1985 hevikuumekin oli jo iskenyt Helsingin yläastelaisiin. Eddie-monsterit irvistivät farkkuliivien selkälipuissa ja KISS näytti kieltä rintanapeissa. Sifonkihuivitytöt kuuntelivat toki Dingoa, mutta jotkut varhaisomaksujat myös Bon Jovia.

Tällaiseen kulttuuriympäristöön New Jerseyn lupaus saapui, vaikkei toteutuneen yleisömäärän perusteella kovin moni heitä osannut Kultsalle kaivata. Tyttöenemmistöinen yleisö otti bändin vastaan rauhallisesti – tai innostuneesti, riippuu minkä arvostelun lukee. Esimerkin valitsen hauskimmin kirjoitetusta keikkaraportista:

”Kultsalle ei tosiaan tarvittu edes järjestysmiesmuuria – sen verran kesysti vajaa salillinen otti vastaan Bon Jovin melodisesti ja teknisesti kypsän, mutta luonteeltaan perin tusinamaisen ja laskelmoidun tuntuisen heavyn.

Bändi pusersi itsestään lavan reunalla toikkuneen vodka-pullon voimalla pakolliset hiet, vaikkei vastaanotto kovinkaan kaksinen ollut. Toisenlaiseen on totuttu. […]

Kiertueet Kissin ja Scorpionsin kanssa ovat hioneet Bon Jovista kieltämättä ammattitaitoisen ryhmän, jolla oli vain lavallakin ikävänä tapana pyrkiä näyttämään, mitä kukakin osasi soittaa ja kuinka paljon. Taitavaa – vaan auttamatta tylsää. […]

Kysymys, jonka voisi esittää yleisönkin muodossa: missä on kaikki ns. positiivinen aktiivisuus? Nykynuorisolle näyttää riittävän, että se pääsee kerran kuussa maksamaan liki satasen hevi-konserttiin ja kerjäämään huutaen kieli pitkällä kuin entinen koira artistin suurinta hitintapaista – Bon Jovin kohdalla Runawayta.”
– Joose Berglund / Iltalehti (15.5.1985)

Seuraavana vuonna Bon Jovi julkaisi Slippery When Wet -albumin, eikä yhtyeen ole sittemmin tarvinnut kärsiä yleisökadosta, saati välittää kriitikkojen mielipiteistä – jos niin ovat koskaan tehneet.

Listamenestys heti keikan jälkeen: 7800° Fahrenheit (5/85) #6

Bon Jovin myöhempiä saavutuksia Suomessa

Myydyin levy: Cross Road (1994, kokoelma), 123 354 kpl. Kaikkien aikojen 3. myydyin ulkomainen levy Suomessa.

Vähintään kultaa myyneitä albumeja: 7

Suurin keikkayleisö: 44 000 (Olympiastadion, 2008 ja 2011)

HS 13.12.1984.

#2 Metallica 16.12.1984

Yleisömäärä: 300–400 (~23 % kapasiteetista)

Ajankohtainen levy: Ride the Lightning (julk. 07/1984)

Keikkaa edeltäneet listasijoitukset Suomessa: Ei sijoituksia.

Metallican ensimmäisistä levyistä julkaistiin joitakin arvosteluja suomalaisissa musiikkilehdissä, mutta lähdetään siitä, että vuonna 1984 bändi oli täällä marginaalimetallipiirien ulkopuolella täysin tuntematon.

Tai sen vauhtimetallista ei vain pidetty, vielä. Yleislehdistömainintojen mukaan Metallica nimittäin esitti Kultsalla ”Väärää metallia!” ja ”Äänisaastetta”, ja tuottajavelho T. T. Oksalankin mukaan konsertti oli ”tuubillinen mätitahnaa”. Rumban Zeus Mattila eli sentään heviajan hermolla ja julisti tapahtuneen olleen ”SILKKAA MURHAA!”. Tuolloin ehkä luetuimmat konserttiarvostelumediat, Helsingin Sanomat ja Soundi, eivät vaivautuneet paikalle.

Aikalaislähteet ovat yksimielisiä siitä, että Kultsalla oli Ilmestyskirjan neljän hevosmiehen lisäksi vähän porukkaa, mutta katastrofaalisen tyhjäksi salia ei luonnehdittu. Tarkkoja katsojalukuja ei ole löytynyt, koska Kulttuuritalon toimintakertomukset ovat tuolta ajalta kadonneet eikä Lido Salosen Pop Office -ohjelmatoimiston kirjanpitotietoja ole olemassa.

Lido muistelee tapahtunutta elämäkerrassaan:

”Metallica oli mun akilleen kantapää. Roudasin bändin tänne kolme eri kertaa, ja suomalaisjuntit eivät ymmärtäneet bändistä yhtään mitään. Metallican Kulttiksen konsertissakin oli vain muutama sata ”selvännäkijää”. […] Metallica tuotti mulle satojentuhansien tappiot. Uskoin kuitenkin, että bändistä tulee vielä suuri nimi. Halusin olla niiden ensimmäisiä kummisetiä Pohjolassa ja kustansin härkäpäisesti niiden keikkoja, vaikka eihän se mua enää mitenkään hyödyttänyt, painvastoin. Muistin kuinka olin itse pikkujätkänä tsekannut Jimi Hendrixiä ja Queenia Kultsan lavalla. Kumpikin oli vetänyt noin parisataa [Hendrixin keikalla oli 1 200 katsojaa –toim.huom.]. Mutta ei kai sille voi mitään, että suomalaiset on oikeita virtahepoja.”
– Lido Salonen: Elämä jota en olisi tahtonut elää (WSOY, 2001)

Erikoista kyllä, Lido ei laittanut Hesariin Metallicasta ilmoitusta keikkapäivänä, vaikka lippuja olisi piisannut. Eikä kahtena edeltävänäkään päivänä. Markkinoinnin puute selittänee osaltaan väen vähyyttä.

Seura-lehden mukaan Metallica keräsi Kultsaa edeltäneille Tarvasjoen ja Nivalan keikoile ”yhteensä noin tuhat fanaattisinta diggaria”, kun taas Kulttuuritalolla oli tästä ”pelkät rippeet”.

Cliff ’Em All! Kuva: Albert Lindqvist

Olitko paikalla? Jos kyllä, kerropa tämän jutun kommenttikentässä miten paljon Kultsalla oli mielestäsi katsojia. Eli mikä seuraavista yleisömäärävaihtoehdoista on lähinnä oikeaa:

A) 300–400 metallimiliisiä (~23 %)
B) 400–500 tulitaistelijaa (~30 %)
C) 500–600 salamaratsastajaa (~37 %)
D) Muu, mikä?

Listamenestys heti keikan jälkeen: Ei menestystä.

Metallican myöhempiä saavutuksia Suomessa

Myydyin levy: Metallica (1991), 112 856 kpl. Kaikkien aikojen 7. myydyin ulkomainen albumi Suomessa.

Vähintään kultaa myyneitä albumeja: 9

Suurin keikkayleisö: 60 000 (Pori, 2009). Kaikkien aikojen toiseksi suurin maksullinen yleisömäärä Suomessa. (Madonnalla oli samana vuonna Jätkäsaaressa 85 000 katsojaa.)

HS 15.9.1977.

#3 AC/DC 19.9.1977

Yleisömäärä: 550 (37 % kapasiteetista)

Ajankohtainen levy: Let There Be Rock (julk. 07/1977)

Keikkaa edeltäneet listasijoitukset Suomessa: Ei sijoituksia.

AC/DC ja sen tuotanto olivat syyskuussa 1977 suomalaisille tuiki tuntemattomia. Ilmeisesti paikalle tultiin – ne harvat jotka tulivat – tsekkaamaan ilmoituksissa luvattu ”tosikova live-bändi”, mikä se sattuikin olemaan. Jotkut odottivat kuulevansa punkia. Help!-lehti toimi konsertin sponsorina ja jakoi kuorma-autolla keikalle ilmaislippuja koulujen pihoilla. Myös Finnlevy jakoi tukuittain lippuja lähipiirilleen ja kenelle vaan, joka suostui tulemaan keikalle.

Toimittajatkin olivat aivan kuutamolla. Katsomossa oli useita kriitikoita, mutta vain Help! ja Helsingin Sanomat kirjoittivat keikasta arvion – eikä niissäkään puhuttu mitään järkevää konsertin musiikkisisällöstä. Itse asiassa kukaan vuosien varrella haastattelemistani paikallaolijoista ei ole muistanut AC/DC:n Kultsan-keikalta yhtään biisiä. Mutta tämä ei ole ihme, koska yhtyeen levyjä ei liene ollut Suomessa saatavissa laajemmalti, jos lainkaan.

Sen sijaan seuraavat yksityiskohdat keikalta yleensä muistetaan:

– AC/DC soitti kovaa. Tosi kovaa. Ehkä kovempaa kuin kukaan ikinä missään.
– Angus kipitti langattoman kitarasoolonsa aikana ympäri Kultsan tyhjiä lehtereitä.
– Ei muuta.

Kultsalla oli myös Musa-lehden toimittaja Pekka Koskivaara, joka on muistellut keikkaa Live in Finland -ryhmässä seuraavasti:

”Katsoin kaksi ensimmäistä biisiä, sitten marssin ulos täysin varautumattomana infernaaliseen mekkalaan, jota puolityhjä sali vielä korosti. Lattia tärisi kahvionkin puolella. Epätodelliseen volyymiin liittyi huvittunut epäusko: koulupoika-asuun sonnustautunut laulaja/kitaristi riehui pitkätukkaisten hippiretkujen edessä. Ovatko tosissaan?! Eipä ollut yhtyeestä sen kummempaa etukäteistietoa kuulokuvista puhumattakaan.”

Paikalla oli yksi valokuvaaja, mutta kuvabudjettimme ollessa nolla euroa esitämme ohessa Angus Youngin suomalaisille piirtämän omakuvan.

Help! (11/1977).

AC/DC:n aikaansaaman mekkalan seurauksena Kulttuuritalo antoi puolen vuoden porttikiellon kaikille rock-konserteille.

Listamenestys heti keikan jälkeen: Ei menestystä.

AC/DC:n myöhempiä saavutuksia Suomessa

Myydyin levy: The Razor’s Edge (1990), 63 926 kpl. Kaikkien aikojen 69. myydyin ulkomainen albumi Suomessa.

Vähintään kultaa myyneitä albumeja: 8

Suurin keikkayleisö: 55 000 (Hämeenlinna, 2015)

HS 25.11.1974.

#4 Queen 25.11.1974

Yleisömäärä: 670 (45 % kapasiteetista)

Ajankohtainen levy: Sheer Heart Attack (julk. 11/1974)

Keikkaa edeltäneet listasijoitukset Suomessa: Killer Queen (11/74, single) #16

Queen oli ensivisiitillään Suomessa harvoille tuttu tapaus, muttei täysin tuntematon. Täkäläinen musalehdistö ei ollut huomannut yhtyeen olemassaoloa, mutta Killer Queen -sinkku oli juuri noussut brittilistoille ja alkanut saada soittoaikaa Ylenkin ohjelmissa. Muutamia suomalaisfaneja oli jopa bändiä vastassa Helsinki-Vantaan lentoasemalla.

Tältä pohjalta Kultsan kehnoa yleisömenestystä voi pitää lievästi yllättävänä, varsinkin kun syksyn 1974 muut rock-konsertit (mm. Status Quo, Suzi Quatro, Frank Zappa ja Sweet) olivat myyneet Helsingissä hyvin. Queen-lippujen hinnat olivat aikakaudelleen normaalit 23 ja 20 markkaa.

Keikka sujui kuitenkin kivasti ja muusikot ilmoittivat olleensa tyytyväisiä tapahtuneeseen. Arvostelut olivat myönteisiä ja musiikkia kiiteltiin, mutta bändin lavaeleiden moitittiin olleen persoonattomia ja omaperäisyyttä puuttuvan.

”Persoonaton” Freddie Mercury voimaposeeraa. Kuva: Anders Gästgifvars.

Suomalaisyleisö istui tietenkin perinteisesti paikoillaan vahtimestarien tiukassa valvonnassa. Pihaustakaan ei päästetty edes encorena esitetyn Jailhouse Rockin kertosäkeen aikana, vaikka Freddie pyysi. Konsertin päätyttyä rumpali Roger Taylor oli mielissään, kun Kultsan edustalle jääneet tytöt huusivat hänen nimeään.

Huonomminkin olisi voinut mennä. Helsinkiä seuranneet konsertit Kööpenhaminassa ja Oslossa jouduttiin perumaan, kun Queenin tekniikkarekasta höyläytyi puolet pois sillanalitustilanteessa. Harmi sinänsä, koska Billboard-lehden mukaan Köpiksen Tivolin-keikalle oltiin myyty ennakkoon kokonaista 17 lippua.

Listamenestys heti keikan jälkeen: Sheer Heart Attack (12/74) #7

Queenin myöhempiä saavutuksia Suomessa

Myydyin levy: Greatest Hits 2 (1991, kokoelma), 149 622 kpl. Kaikkien aikojen myydyin ulkomainen levy Suomessa.

Vähintään kultaa myyneitä albumeja: 7

Suurin keikkayleisö: 25 000 (Kaisaniemi, 2016)

Bonus! Kuningattaren puhe

Nykyään BusinessFM-radioaseman ohjelmajohtajana toimiva Juha Kakkurikaan ei päässyt kitaratunnin takia Queenin keikalle, mutta hoiti itsensä 12-vuotiaan määrätietoisuudella Hotelli Inter-Continentalissa järjestettyyn lehdistötilaisuuteen.

”Päivää, paria ennen konserttia kuulin radiosta Jake Nymanin ohjelmassa Queenin Brighton Rockin. Biisi oli minusta niin kovaa kamaa, että minulla tuli halu saada yhtyeen nimmarit, vaikkei minulla muuten ollut bändistä mitään hajua, enkä ollut heistä ikinä kuullut. Aloitin jäljittämisen soittamalla Musiikki-Fazerille. Sieltä kerrottiin, että bändin levy-yhtiö on EMI. Niinpä soitinkin sitten sinne. Pyysin vaihdetta yhdistämään henkilölle, joka hoitaa Queen-yhtyeen asioita. Tällaiseksi henkilöksi osoittautui Uffe Ahrenberg, joka kutsui minut bändin lehdistötilaisuuteen. Ja tietenkin, kun kysymyksessä oli lehdistötilaisuus, otin kasettimankkani mukaan…”
– Juha Kakkuri (15.5.2018)

Ja tältä tuo yksi varhaisimmista säilyneistä Queenin haastattelunauhoista kuulostaa. Haastattelijan revolveritekniikka on kadehdittavan ujostelematon: ”What you like about Finland?”, ”Do you know the Jake Nyman?”, ”Do you like any candy?”

Video ei ole enää saatavilla

Haastattelu: Juha Kakkuri, kuvat: Anders Gästgifvars

”Bye!”

Listalähteet: http://suomenlistalevyt.blogspot.fi http://www.ifpi.fi/tilastot/myydyimmat/kaikki/ulkomaiset/

Queenin ja AC/DC:n keikoista voi lukea tarkemmin Live in Finland 1955-1979 -kirjasta. Tekeillä on myös Live in Finland II -työniminen teos, joka tulee käsittelemään ainakin 1980-luvun kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa. Se ilmestyy, kun se on valmis, sanoisi Max Payne.

Island

37 Olisiko se Bon Jovi nyt viimein siirtynyt kokonaan kantriin? Vai olisiko What About Now psykedeelistä jamittelurockia, mihin kansi viittaa? No ei ja ei, mikä pettymys! Jos vertaa vaikka vuosituhannen vaihteen It’s My Life -iskuhittiin, niin avausraita ja single Because We Can matelee kuin raajarikko kontiainen kaakelilattialla. Mutta hei, ne alkuperäiset fanitkin ovat jo vähintään nelikymppisiä, joista monella on elämässään muuta tekemistä kuin kuunnella popmusiikkia, joten miksi heille tarvitsi esittää nuorekkaampaa kuin on? Niinpä What About Now’hun pitää suhtautua viisikymppisten keski-ikää hätyytteleville tekemänä hengailurockalbumina ja sellaisena se on ihan kelvollinen – joskin aivan liian pitkä ja vailla minkäänlaista pyrähdystä bändin mukavuusalueen ulkopuolelle saati omaperäisyyttä. Kun se What’s Left of Me ei nimestään huolimatta ole Nick Lacheyn loistava takavuosien pophitti eikä I’m With You tietenkään Avril Lavigne -cover – tosin havahdun siihen, että se voisi olla, kunnes Richie Sambora heilauttaa lettiään ja läväyttää kitarasoolon niin autopilotilla kuin Richie Sambora vain osaa. What About Now sisältää 16 kappaletta välkehtivän valkoista hymyä sekä tarttuvahkoa newjerseyläistä ysärirockia eli musiikkia, jolla minä en tee mitään, mutta jonka suon niille, jotka saavat kicksinsä We Will Rock You -musikaaleista. Ja jäähän meille muille aina esimerkiksi se Always. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Colleen Green – Sock It to Me

Hardly Art

69 Ääripelkistetyille melodioille perso Colleen Green on jo todistanut olevansa palikka palikan päälle -laulunkirjoittaja. Sock It to Me muodostuu yhtä kaltevaksi torniksi ja romahdusalttiiksi rakennelmaksi kuin vuosi sitten kömpelöllä töminällään riemastuttanut Milo Goes to Compton -debyytti, josta Greenin kakkoslevyn erottaa vain silotellumpi äänenkuva. Mukana on nyt vähemmän räimettä, enemmän primitiivisiin syntetisaattoritaustoihin nojaavaa poppia. Naivistisia sanoituksia ja haara-asennossa soitettua kitarointia kuunnellessa mieleen tulee Sally Shapiron ja Ramonesin yhdistelmä. Kappaleet ovat lähes poikkeuksetta nerokkaita poplaulun pelkistettyjä pienoismalleja, mutta kokonaisuutena nytkyttävät ja sihisevät rumpukoneet, monotoniset kitarat ja Greenin punk-lirkutus kerjäävät loppua kohden jotain variaatiota joukkoonsa. Tärkein kysymys Sock It to Men kohdalla onkin, haluatko todella kuunnella koko levyn yhdeltä istumalta, vaiko vaikkapa vain Heavy Shitin kaltaisen yksittäisen kaksiminuuttisen baarin tanssilattialla nosteen ollessa parhaimmillaan? (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Maakuntaradio – Ei voi palata eiliseen

Airiston punk-levyt

90 ”Sä tuut mua vastaan kadulla, eikä sua varmaan kiinnosta / mitä mulle kuuluu mitä mä teen”. Siinä levyn avaussäe. Ei mahda mitään, minä rakastan tällaista musiikkia. Tekstit ovat niin lähellä epävarman nuorukaisen päiväkirjasalaisuuksia kuin olla voi, riimienkin kanssa on vähän niin ja näin. Joo joo, Korroosio, SIG, Karkkiautomaatti jne. vaikutteina, synat saatanan kovalla, totta, mutta tuollaisella ulkokohtaisella paskalla ei ole mitään väliä. Levy herättää tunteita. Vahvoja tunteita. Lukiossa olin kuolettavan ihastunut yhteen Leenaan, joka sitten repikin sydämeni kokonaisena rinnasta, talloi, repi kappaleiksi ja syötti verisenä mössönä riekale kerrallaan. Pahimman tuskan keskellä huomasin äikäntunnilla erään toisen tytön. Kolme vuotta sitten mentiin naimisiin. Tätä levyä kuunnellessani huomaan aina palaavani tuohon käännekohtaan ja muistan, miltä silloin tuntui. Kiitos siitä. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

Steve Mason – Monkey Minds in the Devil’s Time

Domino

86 Nyt se on virallista ja sen voi sanoa ääneen: rakastan Steve Masonia. Mies on hassannut suurimman osan kuluvasta vuosituhannesta joutavuuksiin (kuten synapop-projekti Black Affair), mutta nyt, kolmannen peräkkäisen täysosuman jälkeen entisen The Beta Band -laulajan voi julistaa 2010-luvun toistaiseksi kiinnostavimmaksi brittiläiseksi sooloartistiksi. Monkey Minds in the Devil’s Time on ihana levy ja juuri oikeaan suuntaan suuntautuva loikka Boys Outsiden (2010) ja sen dub-version Ghosts Outsiden (2011) täsmällisen täydellisyyden jälkeen. Albumilla on kaksikymmentä raitaa, joista noin puolet on lyhyitä skittejä, biisiaihioita tai instrumentaaleja. Ne tuovat tarvittavaa rosoa ja arvaamattomutta pitempiin levylle, jolla Mason on pari kertaa vaarassa upottaa kinttunsa retrotietoisen brittirockin suohon; A Lot of Love voisi sävellyksensä puolesta olla vaikka Noel Gallagheria, kun taas gospeliin ja souliin vivahtava Lonely tuo mieleen Spiritualizedin viime levyt. Monkey Minds in the Devil’s Timessa riittää sulateltavaa vähintään kuukausiksi. Ensimmäisinä sen ilmavista, laiskasti svengaavista ja muutamasta nuotista kaiken tehon irti puristavista transsittajista ovat ihon alle ryömineet The Policen Every Breath You Taken vaivattomuudella rullaava Come to Me ja elektronisilla sirinöillään lumoava Lie Awake, jonka avaussäkeet ovat vuoden toistaiseksi vangitsevinta rocklyriikkaa: ”At 15 years old I had to know / What makes you fail and what makes you grow”. Eikä levy, jonka kappaleista yksi on espanjankielisellä selostuksella ja formulaäänillä höystetty melodika-dub-tribuutti Ayrton Sennalle (The Last of the Heroes) voi olla muuta kuin neroutta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Nyrkkitappelu – Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Nyrkkitappelu Rocks

Svart / Blast of Silence

70 ”Sitä saa mitä tilaa”, lauloi Yölintu. Jos bändin nimi on Nyrkkitappelu ja levyn nimi varastettu Hanoi Rocksilta, tulee väistämättä mieleen, että näinköhän… Ja kyllä näin. Vaihteita on yksi ja siinä lukee R niin kuin Ralli. Varmaa paalujunttausta alusta loppuun ilman pissataukoja. Teksteistä kuitenkin pilkistää hienovarainen sarkasmin ja itselle nauramisen vivahde, joka nostaa kiinnostusarvoa välittömästi, mutta saattaa hätäisemmältä rokkipoliisilta mennä ohi. Meininki on vähän sellainen, että naureskellaan huuli-ilme-bändeille ja kuitenkin itse pidetään se huuli-ilme koko ajan naamalla ihan pokerilla. Onneksi levyllä on mukana bändin ensimmäisellä seiskalla potin korjannut jytähelmi Voi pyhä äiti, nyt mennään!, Nyrkkitappelu on nimittäin selvästi nousemassa kovaa kyytiä kansalliseen tietoisuuteen, ja tuon rallin soisi soivan mökkiviikonloppujen pullojenpalautusreissuilla laajemminkin. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

Rhye – Woman

Polydor

83 Kanadalainen Mike Milosh ja tanskalainen Robin Hannibal kierrättävät esikoisalbumillaan tuttuja aineksia, mutta sekoittavat niitä tavalla, joka erottaa duon juuri riittävästi aikalaisistaan. Woman on viimeistä piirtoa myöten tyylikäs ja suorastaan häikäilemättömän virtaviivainen tuote, jota voisi vallan hyvin mainostaa Cigar Aficionadossa huvipursien, mallasviskien, viiksivahojen ja urheiluautojen rinnalla. Siinä kaikuu James Blaken ontto emotionaalisuus, Junior Boysin ekonominen elektro ja Saden ultraviileä eroottisuus. Kokonaisuus kruunataan minimalistisilla, mutta maukkailla jousi- ja puhallinsovituksilla, joissa on Burt Bacharachin hikikarpaloilta säästynyttä vaivattomuutta. Woman saattaa olla hieman liiankin raukea ja tyylikäs, mutta kokonaisuutena se on sikäli nappisuoritus, etteivät keskinkertaisemmatkaan sävellykset riko täydellisyyden illuusiota. Sébastien Tellierin La Ritournellen pianokoukun ja Cat Powerin soulfolkin yhdistävä single The Fall on edelleen Rhyen kruununjalokivi, mutta Marvin Gayelle kumartava Last Dance ja levyn hyväilevän olemuksen täydellisesti kiteyttävä 3 Days (”stealing kisses in those bloody sheets / … / we got three days to feel each other”) kimaltavat sen rinnalla lähes yhtä kirkkaina. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Stornoway – Tales of Terra Firma

4AD

62 Stornoway on täsmälleen 36 prosenttia kiinnostavampi kuin Mumford & Sons. Se ei ole vielä järin paljon, mutta sentään jotain. Oxfordilaisyhtyeen folkrockilla höystetty indiepop on kohteliasta ja nättiä ja tuo rosoisimmillaan mieleen amerikkalaisen The Decemberistsin (laulaja Brian Briggs känisee kuin Colin Meloy) ja melodisimmillaan walesilaisen Gorky’s Zygotic Myncin. On vaikea kuvitella, että Tales from Terra Firma toisintaisi hopeaa Britanniassa myyneen ja raivostuttavasti nimetyn Beachcomber’s Windowsill -esikoisen (2010) menestystä. Levyn kappaleista vain hiukan juurevampi Farewell Appalachia, hitikkäästi sävelletty Knock Me on the Head sekä The Shinsin ja The Smithsin suuntaan kumartava The Bigger Picture saavat viisarin värähtämään oikeaan suuntaan. Päinvastaiseen suuntaan sen heilauttaa The Great Procrastinator, jonka hulluttelevuus on kapakkapianoineen ja sirkustunnelmineen niin väkinäistä, että kuulijassa saattaa herätä väkivaltaisia ajatuksia Stornoway-henkilöitä kohtaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Team Ghost – Rituals

wSphere

66 Ranskalaisyhtye Team Ghostin keulakuva on M83:n perustajajäsen Nicolas Fromageau. Fromageau jätti M83:n vuonna 2004 Dead Cities, Red Seas & Lost Ghosts -albumia seuranneen kiertueen jälkeen. Ei siis mikään ihme, että Team Ghostin musiikissa on runsaasti yhtäläisyyksiä M83:n tuotantoon. Epätasaisista albumikokonaisuuksistaan huolimatta M83 on aina onnistunut yllättämään tanssilattiat täyttävillä täysosumilla. Team Ghost ei edes yritä sitä, sillä Rituals on alusta loppuun suureellista, öisiltä kaupungeilta kaikuvaa scifi-rockia. Tylsimmillään kappaleet kuulostavat siltä kuin ne olisi parsittu kokoon Interpolin ja Black Rebel Motorcycle Clubin albumien ylijäämäraidoista. Sinkkunakin julkaistu Dead Film Star ja Montreuil esittelevät onneksi yhtyeen leikkisämpää puolta. Kokonaisuutena Rituals on kuitenkin turvoksissa omasta mahtipontisuudestaan. Albumilla on kaikkea liikaa. Liikaa huokailevaa laulua, liikaa melodramaattisuutta, liikaa takovia rumpuja ja ennen kaikkea liikaa kappaleita, jotka päättyvät valtavaan särökitaravalliin. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Wavves – Afraid of Heights

Warner

78 Levykaupanpitäjien suhde myymäänsä musiikkiin on usein reaktionäärinen. Ja jos he perustavat bändin, he haluavat vähiten olla osa sitä tuotetta, jonka kanssa arkisissa päiväduuneissaan olivat tekemisissä. Nathan Williamsin projekti alkoi näin, mutta viidessä vuodessa Wavves on ehtinyt muuttua typerästä valkoisen pojan läpästä yhdeksi indien vakiokaartin myyntiartikkeliksi muiden joukossa. Simppelit popvaikutteet eivät enää peity hälyn alle. Sekoilu on siivottu Afraid of Heightsilta, uho on enää rocktähden suusta konemaisena putoilevaa automaattikapinaa, ilmassa on enemmän The Strokesin kitaranuotteja ja Foo Fightersia kuin säröpedaalin läpi ajettua sähköä. Dookiet ja nevermindit on kuunneltu ja vaikutteista tislattu häpeämätön poplevy. Nykyään Nathan Williams on tyyppi, joka käy vierailemassa Big Boin tuhoon tuomitulla albumilla, ja jota tuottaa Rihannaa sekä Santigoldia peesannut John Hill. Joku voi sanoa, että kaikki tämä oli odotettavissa jo Wavvesin debyytin melun alta kuuluneiden koukkujen perusteella, mutta en olisi uskonut lopputuloksen olevan mitään näin raikasta. Teinihenki haiskahtaa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Bonkka poseraa niin kuin Bonkka vain osaa.

Olen ”laulanut” karaokea viisi kertaa elämäni aikana. Tuolloin biisivalintani on lähes poikkeuksetta ollut Bon Jovin hiuksia ja suupieliä nostattava permanenttirock-anthem Livin’ on a Prayer. Tämä siitäkin huolimatta, ettei äänialani todellakaan yllä kertosäkeen ylimpiin nuotteihin saati tavoita John Francis Bongiovin sylkeä ja juustonpalasia tihkuvaa ulosantia.

Miksi olen sitten kerta toisensa jälkeen laulanut tämän newjerseyläisbändin painovoimaa uhmaavan ”tyttöhevibiisin”, joka herättää facepalm-reaktion jo introssa kuultavan kornin talk box -sekoilun aikana?

Siitä yksinkertaisesta syystä, että Livin’ on a Prayer pitää sisällään kaikki ajattoman rock-klassikon elementit, joiden diggailuun ei tarvita asennevammaista ironiaa, glitterillä vuorattuja olkatoppauksia tai perseet paljastavia nahkachapseja. Ei tosin sillä, etteivätkö kaksi viimeksi mainittua olisi aivan helvetin kovia juttuja.

Nuoren duunaripariskunnan Tommyn ja Ginan selviytymiskamppailusta kertova Livin’ on a Prayer voittaa puolelleen ennen kaikkea siksi, että kappale saa uskomaan siihen, että asiat voivat järjestyä vaikeinakin aikoina. Ei liene sattumaa, että Jon Bon Jovi, kitaristi Richie Sambora ja hittinikkari Desmond Child kirjoittivat kappaleen juuri Ronald Reaganin sosiaalipolitiikkaa polkeneella valtakaudella, jolloin moni nuori aikuinen joutui ongelmiin toimeentulonsa kanssa.

Toki kappaleen lopullisena punchlinena on se kuuluisa rakkaus, joka saa myös Tommyn ja Ginan nousemaan paska-arkensa yläpuolelle:

”We’ve gotta hold on
To what we’ve got
It doesn’t make a difference if we make it or not
We’ve got each other
And that’s a lot
For love, we’ll give it a shot”

Vaikka suuri osa Bon Jovi -diggailustani on peräisin ala-astevuosiltani, pystyn yhä kuuntelemaan Livin’ on a Prayeria naivistisen riemun vallassa. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästä nostalgiasta, vaan pikemminkin siitä, että maailma tarvitsee vilpittömiä, eteenpäin tuuppivia ja osittain pompöösejäkin kappaleita, joiden musiikkivideoissa liidetään valjaissa yleisön yllä ja näytetään cooleilta bootsit jalassa ja hapsurotsi reteästi auki.

Siksi minä ihan oikeasti rakastan tätä kappaletta.

Video ei ole enää saatavilla