Video ei ole enää saatavilla

Bogart Co. – Princess (1985)

Vanhan rakkauden jälki on seurannut Ressua vuosikymmenten halki

1980-luvulla suomalainen musiikkivienti otti hapuilevia ensiaskeleitaan. Useimmiten ne johtivat harhaan. Kansainväliset markkinat ummistivat silmänsä täkäläisiltä yhtyeiltä, eikä takaportti auennut edes Euroviisujen kautta. Vientitoivojen toimintaa ohjasivat mielikuvat, hatara usko ja naiivi yritteliäisyys. Anglosaksisen kulttuurin dominoimassa maailmassa näillä eväillä pääsi töin tuskin kotikatua kauemmas.

Silti kunnianhimoisimmat jaksoivat yrittää.

Yksi avoimimmin ulkomaille tähyillyt orkesteri oli turkulainen Bogart Co., joka rynnisti hiuspehkot hulmuten kansainvälisen tanssimusiikin kilpakentille. Levyjä purkitettiin Tukholmassa ja Lontoossa, ja musiikkivideoita kuvattiin Kanarian saaria myöten. Samaan aikaan kotimaassa heiluivat pilkkakirveet. Yhtyeen avoin kaupallisuus, värikylläisyys ja hyväntuulisuus tuntuivat rikkovan kaikkia suomalaisen rock-maailman kirjoittamattomia lakeja.

Läpimurto jäi haaveeksi, mutta vika ei ollut suoranaisesti sisällössä. Jos Suomesta olisi löytynyt todellista vientiosaamista, olisi Bogart Co. voinut osua samaan kultaiseen diskosuoneen kuin vaikkapa Modern Talking. Hullunrohkean asenteen lisäksi yhtyeellä oli nimittäin taskussaan todellinen valtti – kansainväliset mitat täyttävä hittikappale.

Neonvärisen humun takana, tuulipuvun tuolla puolen soivat särkyneen rakkauden sävelet. Siellä hymyili surumielistä hymyään kaunis ja kaivattu prinsessa.

Turusta Tukholmaan

Kun Bogart Co. julkaisi Princess-singlensä alkuvuodesta 1986, yhtyeellä meni lujaa. Sen kakkosalbumi, Dance Station (1985), viihtyi Suomen albumilistalla ja avaussingle All the Best Girls villitsi tanssilattioilla. Menestys maistui viisikolle, sillä vain paria vuotta aiemmin sen debyytti (No 1, 1983) oli flopannut niin pahoin, että levy-yhtiöt olivat jättäneet yhtyeen tuotantosuunnitelmiensa ulkopuolelle. Dance Stationin avulla orkesteri tuntui pääsevän vihdoinkin lähelle suurta unelmaansa.

”Meillä oli alusta asti selkeä päämäärä. Me haluttiin tehdä kansainvälistä musiikkia, mutta Suomessa ei ollut mielestämme osaamista sellaiseen. Wigwamit ja muut olivat tehneet järjettömän kovia juttuja, mutta modernia ja ajan hermoilla ollutta soundia ei löytynyt mistään.”

”Näin sitten ruotsalaisessa Secret Servicessa soittaneen Ulf Wahlbergin eräillä tv-studioilla. Kävin kysymässä häpeillen, kiinnostaisiko häntä tuottaa musiikkiamme. Olin varma että mies käskee suksimaan ties minne, mutta sehän pyysikin lähettämään nauhan. Lähetin All the Best Girls -demon, ja kun soitin perään jonkun ajan kuluttua, Uffe kehui materiaalia ja suostui tuottamaan musiikkiamme.”

”Ongelmana oli kuitenkin raha. Meiltä puuttui levy-yhtiö ja paineet sen löytämiseksi kasvoivat. Me käytiin läpi kaikki suomalaiset firmat, mutta niissä sanottiin vaan että ’hyvä bändi mutta ei kiinnosta’. Ilmeisesti yhtiöt olivat pelästyneet ensimmäistä levyämme. Se ei juuri liikkunut, eikä siitä oikein tykätty. Olisi pitänyt laulaa rockia suomeksi.”

”Onneksi lopulta Matin ja Tepon levy-yhtiössä Teppo oli sitä mieltä, että tää on hyvä homma. Niiltä saatiin rahaa ja päästiin Tukholmaan tekemään levyä.”

Lopputulos, Dance Station, on hämmästyttävän linjakas ja onnistunut levy. Vaikka 1980-luku on kiinnittynyt paksuksi pakkeliksi levyn pintaan, ovat sen äänimaailma ja kappalemateriaali kestäneet aikaa hyvin. Huolellinen jälki ja suuri sointi palvelivat myös yhtyeen visiota. Orkesteri oli päättänyt valloittaa ulkomaat niiden omilla keinoilla. Kansainvälisyyden haasteeseen saattoi vastata vain lähtemällä leikkiin mukaan.

”Kuuntelin noihin aikoihin vaikka mitä, mutta lähtökohtanani oli aina pop. Valtaosa suosikeistani tuli ulkomailta, joten oli luontevaa, että halusimme kuulostaa samalta kuin ne.”

”Halusimme aktiivisen tuottajan ja oli hienoa päästä työskentelemään sellaisen miehen kanssa, jonka bändiä olin ihaillut. Uffe toi meidän juttuihin sellaista Juno- ja Jupiter-synamaailmaa. Se funtsasi kuitenkin paljon enemmän biisien rakenteita kuin soundijuttuja. Mehän sitä vastoin riehuttiin kaikkien efektien kanssa. Uffe joutui oikeastaan kantamaan huolen siitä, että saatiin ylipäänsä biisit kasaan.”

”Me oltiin usein sitä mieltä, että kukaan muu ei tee näitä asioita niin hyvin kuin me. Olihan se aika vääristynyttä, mutta nuorilla artisteilla pitää olla kovaa uhoa, jolla ne jaksaa alkuvaikeuksien läpi. Meillekin tuli niin paljon kaikenlaista niskaan, että piti uskoa hulluna omaan tekemiseensä. Ja kyllä me uskottiinkin.”

Vientitoivot maailmalla. Bogart Co.:n kulta-aikoina sekä soundit että kampaukset olivat suuria. Studiossa Sam Eagle, Reddie Redford, Johnny Gustafsson, Guy Stoneman ja Vinnie Lane.

Katkelma päiväkirjasta

Princess ei kuitenkaan kertonut uhosta tai edes heijastellut sitä. Laulun taustalta löytyi omakohtainen ja tuttu tarina menetetystä rakkaudesta ja sen korventavasta jälkipoltosta. Tarinan henkilökohtaisuudesta kertoo se, että vuonna 1988 Ressu kirjoitti sille sisarlaulun Where Are You, jossa hän palasi Princessin tunnelmiin ja muotokieleen pienen ajallisen välimatkan takaa. Samaa teemaa käsitteli myös debyyttilevyltä löytynyt My Princess.

”Princess on ensimmäisiä tekemiäni biisejä. Laulu on kuin päiväkirjani sivuilta, vaikka en koskaan päiväkirjaa kirjoittanut. Ei se tietenkään sanasta sanaan ole totta, vaan eipä noita asioita tarvinnut parikymppisenä kauheasti dramatisoidakaan. Kerronnan kypsyys ei huimannut päätä, mutta vilpittömyyttä oli senkin edestä.”

”Nauhoitin kappaleen demoon auttavat soinnut pienellä keyboardilla ja lauloin melodian siihen päälle. Varsinainen sovitus tehtiin treenikämpällä. Totta kai studiossa viilattiin soundia, sillä Uffella oli paljon sanottavaa siihen syntikkamaailmaan, mutta bändikämppäsovitus antoi lopulliset suuntaviivat.”

”Bändi otti laulun hyvin vastaan, enkä pelännyt missään vaiheessa, että laulu olisi liian erilainen. Me tehtiin aina liiankin paljon kaikenlaista, eikä kukaan meistä ollut sellainen puristi, joka kelpuuttaa vain tietynlaisia lauluja.”

Dance Stationin energisessä maailmassa Princessin pehmeä pumppaus ja herkistynyt tulkinta erottuvat selvästi. Samalla kappale on kuitenkin saumaton osa levykokonaisuutta; nöyrä hengähdystauko, jonka voi tulkita myös viimeiseksi silaukseksi. Laulua kuunnellessa on edelleen helppo tavoittaa se hartaus, jolla kappaletta on tehty.

”Laulun äänimaailma on tarkoituksella pehmeä, vaikka me haluttiin tehdä kappaleesta tanssittava. Se oli pakko jättää tuollaiseksi. Biisin luonne olisi kärsinyt niistä kovista biiteistä, joita laitoimme muille Dance Stationin kappaleille.”

”Kun Princessia nauhoitettiin, Uffekin tajusi, että laulu on minulle tärkeä. Se keksi, että jumalauta, nyt vähennetään valoja. Mulla rupesi laulaminen menemään entistä vaikeammaksi, ja kun Uffe otti loputkin valot pois, mä itkin jo niin paljon, ettei laulamisesta tullut yhtään mitään. Se sessio jouduttiin keskeyttämään. Jatkettiin sitten, kun pystyin laulamaan taas vähän.”

Olennainen osa Princessin tenhovoimaa on sen video, jonka tyylikkäät nyanssit – laulun tahdissa vilkkuvat liikennevalot, balettitanssijan unenomaiset hypyt ja pyörivä prinsessanukke – istuvat kappaleen kerrontaan mestarillisesti. Paradoksaalista kyllä, 1980-lukulaisen räikeyden perikuvaksi ikonisoitunut Bogart Co. vastasi Princessin videolla hienoimmasta visuaalisesta jäljestä, jonka vuosikymmen suomalaiseen populaarikulttuuriin jätti.

”Videon teki Tapanisen Juha Helsingistä. Luin iltapäivälehdestä, että hän oli voittanut jonkun palkinnon, ja otin yhteyttä. Ainoana ongelmana oli jälleen raha puute. Halusimme kilpailla kansainvälisten artistien kanssa, joten videonkin piti näyttää joltain, vaikka budjetti oli ihan eri luokkaa. Tappi onnistui kuitenkin hyvin. Se ymmärsi laulun tunnelmaa ja sillä oli hyvä visio.”

Juha Tapanisen ohjaama Princess-video tihkuu kaipausta ja etääntymisen tragiikkaa.

Aavan meren tuolla puolen

Dance Station saattoi olla Suomen ensimmäinen kansainvälistä tasoa lähennellyt tanssipoplevy. Levyä ei otettu kuitenkaan vastaan yksinomaan kiitellen. Vaikka albumi löysi nopeasti tiensä ihmisten soittimiin, päätyi yhtye kriitikoiden hampaisiin. Räikeät mielipide-erot osoittivat, että Bogart Co. oli pohjimmiltaan rohkea ja kiinnostava yhtye, joka teki asioita toisin. Sen Herreys-henkiset koreografiat, maidonvalkea julkisuuskuva, häpeilemätön pop-asenne ja korskea ulkoasu kyseenalaistivat virkistävällä tavalla suomalaisen rock-maailman totunnaisuuksia.

”Jotkut karsastivat meitä ja jotkut rakastivat. Kriitikot pitivät meitä lähinnä hyvänä haukkumisen kohteena, mutta yleisö löysi meidät siitä huolimatta. Kun jälkeenpäin miettii, niin monta asiaa olisi voinut tehdä eri tavalla, mutta sitten oli asioita, joita ei olisi missään nimessä kannattanut tehdä toisin. Erilaisuus oli valttimme.”

”Luulen, että meidän juttua on alettu ymmärtää vasta myöhemmin. Totta kai meidän fanit, joita oli älyttömästi, jakoivat näkemyksemme jo silloin, mutta ne ajattelivatkin vain että ’tää on hyvä biisi ja noi esiintyy hienosti’. Toimittajista vasta nykyinen sukupolvi on tainnut tajuta, mistä meissä oli kyse.”

”Olihan se välillä turhauttavaa, mutta kyllä kaikki kääntyi bändin kannalta positiivisen puolelle.  Jos me olisimme tehneet niin kuin muut rakkaassa kotimaassamme neuvoivat, niin tuskinpa olisimme myyneet yhtä paljon levyjä tai saaneet yhtä paljon väkeä keikoille.”

Vaikka Bogart Co.:n lähtökohtia on opittu ymmärtämään, elää yhtyeen perintö myös toista elämää. Orkesterin riikinkukkomaiset promokuvat kiertävät pitkin internetiä, ja orkesteria käsitellään tämän tästä esimerkkinä siitä, mikä kaikki suomalaisessa musiikkimarkkinoinnissa meni aikoinaan pieleen. Samalla Bogart Co.:n tekemisistä välittyvä kotikutoisuus on herttainen muistutus niistä realiteeteista, joiden varassa suomalainen populaarikulttuuri opetteli maailman tavoille.

”Kyllähän me mietittiin ihan pirusti, miten asiat pitäisi tehdä, ja tehtiin asiat sitten omalla tavallamme.  Vuonna 1987 meille tuli brittimanageri, joka ihmetteli meidän touhuja ihan helvetisti. Se sanoi, että jos teidän täytyy pukeutua hullusti, niin voisitteko pukeutua edes vähän vähemmän hullusti.”

”Kerran se näki meidät keikalla Forssan kuplahallissa ja ihmetteli että ei hemmetti, bändi näyttää tolta, mutta väkeä on silti noin paljon. Siinä taisivat kulttuurit kohdata.”

”Silloin kaikki oli sellaista kokeilemista. Me halusimme breikata ulkomailla, mutta se ei ikinä onnistunut. Eihän se ole tietenkään muiden vika kuin meidän, mutta…”

”Siinä oli kaikenlaista. Esimerkiksi All the Best Girls nousi Saksan sinkkulistalla 30:n tuntumaan, kun se vedettiin yhtäkkiä pois markkinoilta. Saksassa oli jo valmiiksi Bogart-niminen yhtye ja siitä oli tulossa oikeushässäkkä. Keski-Euroopan valloitus jäi siihen.”

”Englannissahan meiltä vaihdettiin nimi jostakin syystä. Zap and Go! Joku elokuvayhtiö oli ilmoittanut, että me ei voida käyttää Bogart Companya. Eihän nimellä olisi periaatteessa ollut meille merkitystä, sillä kukaan ei tuntenut meitä siellä, mutta emme me halunneet vaihtaa sitä. Meillä oli levy julkaistuna ja olimme mielestämme matkalla jonnekin.”

Jälleen yhdessä. Dance Station vierailulla Ressun studiolla syksyllä 2012.

Prinsessan monet kasvot

Bogartin Co.:n liito katkesi kuuden albumin jälkeen vuonna 1989. Samoihin aikoihin Ressu käynnisteli menestyksekästä soolouraa, joka teki hänestä yhden 1990-luvun äänistä Suomessa. Bogartilaisten kanssa syntyi puolestaan tuotantotiimi RELS, joka siirsi Suomen muutaman vuoden kuluttua eurodance-aikaan nimellä Sound of R.E.L.S..

Sekä Sound of R.E.L.S. että Ressun sooloura perustuivat osin kierrättämiseen. Soolouransa tukipilareiksi Ressu pystytti coveroituja voimaballadeja, Sound of R.E.L.S. puolestaan versioi muun muassa Bogart Co.:n vanhoja kappaleita. Uudelleentulkintojen joukossa oli myös Princess.

Kolmannen elämänsä Princess aloitti vuonna 2009, kun Ressu levytti kappaleen suomeksi Neon 2:sta tutun Jussi Rainion kanssa.

”Itse asiassa mä odotin pitkään, että joku nuori poppari tekisi oman versionsa Princessista.  Mutta kun sitä ei alkanut tulla, niin me tehtiin se itse. Se Sound of R.E.L.S.:in versio oli lähinnä tuotannon päivitys, mutta kun ryhdyttiin tekemään laulua Jussin kanssa suomeksi, halusin että siihen tulee uusi teksti, joka ei pohjaa tähän vanhaan stooriin.”

”Mun mielestä lauluja pitää versioida uudestaan. Maailma on täynnä hyviä biisejä, eikä niitä saisi unohtaa sitten kun niiden aika on ohi. Mä olen tehnyt paljon covereita ja pukenut niille tavallaan uudet vaatteet. Jos joku biisi on hyvä, niin sen voi tehdä monella tavalla. Esimerkiksi Prinsessaan olen todella tyytyväinen. Uusissa versioissa täytyy olla kuitenkin joku idea, joka antaa niille oman elämän. Pelkkä kopiointi ei riitä.”

”Virossahan artisti nimeltään Mari-Leen teki kappaleesta oman versionsa (Printsess, 2008). En oikein tiedä sen taustoja, mutta annoin sille luvan kuultuani, että se oli aikaisemmin tehnyt Dingon Autiotalon. Mun mielestä on yksinomaan hienoa, että laulut elävät tällä tavalla.”

Nykyisin Ressun pääprojektina on Ressu ja Jussi -duo. Vaikka kaksikon suosio pohjautuu suurilta osin heidän itsensäkin tiedostamaan nostalgia-arvoon, on taiteilijoiden katse tulevassa. Tämä kuvaa Ressun musiikillista filosofiaa. Hänen mielestään lauluja pitäisi katsoa uusista perspektiiveistä sitä mukaa kuin vuodet ja muodit vaihtuvat.

Eteenpäin suunnattu katse tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että Bogart Companya tuskin saadaan takaisin, vaikka yhtyettä osattaisiin ehkä arvostaa toisella tavalla kuin 25 vuotta sitten.

”Me ollaan kyllä tehty 2000-luvulla joitakin keikkoja. Vähän väliä ihmiset toivovat, että kasaisimme rivit uudestaan, mutta se olisi aika iso projekti. Me ollaan hyvissä väleissä, mutta kaikilla on omat kuvionsa.  Mulle on nyt tärkeintä se, mitä me tehdään Jussin kanssa, joten Bogart ei ole tässä vaiheessa relevantti. Se ei ole kombona sellainen, että sillä olisi jatkuvuutta.”

”Sen sijaan Princess seuraa minua koko ajan, always. Se on ollut monelle kuulijalle lohdun tai lohduttomuuden lähde, joten pidän sitä siksikin mukana. Ja onhan se mulle tärkeä laulu, vaikka sanat ovat vaihtuneet. Siellä pohjalla on aina se sama biisi.”

”Ei se kuitenkaan saa tunteita purkautumaan niin valtoimenaan kuin silloin joskus. Asiat eivät pysy samanlaisina ihmisen päässä tai missään muuallakaan. Muutenhan me oltaisiin edelleen kaikki rakastuneita siihen ensimmäiseen tai toiseen tai kolmanteen tyttöystävään ja kaikki olisi päin hemmettiä elämän loppuun asti. Ei voisi hyväksyä enää koskaan ketään muuta. Mutta ei se mene näin. Onneksi.”

Video ei ole enää saatavilla

Ressun ja Jussin versio Prinsessasta kertoo kokonaan toisen tarinan.

RESSU (Reddie Redford)

Oikealta nimeltään Esa Mäkelä, syntynyt 30. Heinäkuuta 1961 Turussa.

Bogart Co:n laulaja ja pääasiallinen lauluntekijä. Osa Bogart-miehistöstä koostunutta RELS-tuotantotiimiä, joka on muun muassa tuottanut Matti Inkistä, MC Nikke T:tä ja Neon 2:ta sekä levyttänyt nimillä Boozin Bang N Dance Crew ja Sound of R.E.L.S..

Menestynyt sooloartisti, joka on julkaissut viisi soololevyä ja useita kokoelmia. Keikkailee nykyisin Neon 2:sta tutun Jussi Rainion kanssa. Ressulta ja Jussilta on ilmestynyt kaksi levyä sekä joitakin singlejä.

Kirjoittanut FC TPS:n maalilaulun Sydän rinnassa. Bogart Co:n C’mon Baby -laulun säveleen tehty C’mon Tepsi on soinut TPS:n jääkiekko-otteluissa.

Princess viidellä sanalla: ”Aito, alkuperäinen, voi että ah.”

Millainen ihminen olit vuonna 1985? ”Aika paljon rohkeampi. Nykyisin mietin enemmän, voinko tehdä jonkun asian vai en.”

Mitä musiikkia kuuntelit tuolloin? “Intoilin todella paljon Paul Youngista, Duran Duranista, Spandau Balletista, Howard Jonesista ja Tears for Fearsista. Lisäksi olen aina pitänyt Paul McCartneysta, niin persoonana kuin laulajanakin.”

Toivebiisi: ”Bruce Springsteenin The Riverissa on sellainen lataus, melodia ja sanat, joille olen aina herkistynyt. Mun ensimmäisessä vuokrakämpässä oli vanha piano, jota taoin vajavaisilla soittotaidoillani ja lauloin Riveria itku kurkussa. Nykyisin pystyn laulamaan sitä jo itkemättäkin. Toinen tärkeä laulu on Paul McCartneyn Waterfalls. Siinä on mun mielestä hieno filosofia, vaikka se onkin vähän sellainen 20 sentin ajatelma. Waterfalls ei ollut koskaan iso hitti, mutta kolahti minuun henkilökohtaisesti.”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Snoop Doggin ura ei päässyt 1980-luvulla vielä kunnolla käyntiin videokuvauksissa toistuvasti sattuneiden sälekaihdinonnettomuuksien takia.

Vanhimmat sälekaihtimen kaltaiset verhot valmistettiin tiettävästi vuonna 1888. Sälekaihtimien voittokulku alkoi näkyä kansansisustuksessa kuitenkin vasta 1960-luvun jälkeen, kun niitä alettiin massavalmistaa muovista ja alumiinista. Konttoreissa ja kerrostaloasunnoissa etenkin muoviset sälekaihtimet ovat käteviä – niillä voi piilottaa huoneiston tapahtumat yhdellä ranteenheilautuksella.

Ikkunoita, sälekaihtimia ja niiden heittämiä vaakavarjoja käytettiin esteettisenä tehokeinona jo film noir -elokuvissa. Raolleen jätetyt sälekaihtimet ovat voyeuristin herkkua – niiden läpi voi hahmottaa toisinaan vain ihmisen silhuetin, jolloin jotain jää arvailun varaan.

Ei olekaan ihme, että sälekaihtimet muodostuivat myös dramaattisten kasaripop-videoiden kliseeksi. Ne olivat monikäyttöinen ja varmasti myös halpa rekvisiittavalinta. Jos videota ei voitu kuvata linnassa tai kartanossa, kannatti turvautua esittelemään asunnossa tapahtuvaa draamaa. Kun musiikkivideo kuvattiin studiossa, sälekaihtimia käyttämällä oli helppo kontrolloida valaistusta ja luoda vaikutelma autenttisesta ikkunasta.

Videot on listattu sälekaihdinprosentin mukaan. Prosentti kertoo, kuinka voimakas vaakavarjojen rooli on videon ilmeessä.

#10 Berlin – Take My Breath Away (1986)

Klassikkoballadin video on koostettu Top Gun -elokuvan pätkistä. Filmin hävittäjälentäjäkoulussa istuttiin kunnon sälekaihtimien siipien suojissa.

Sälekaihdinprosentti: 2 %

Video ei ole enää saatavilla

#9 Bogart Co. – Princess (1985)

Ressu Redfordin unelmien prinsessa asuu sälekaihdinten takana, tietenkin.

Sälekaihdinprosentti: 8 %

Video ei ole enää saatavilla

#8 The Smiths – The Boy With a Thorn in His Side

Myös Morrissey oli viehtynyt vaakavarjoihin, sillä ne henkivät arkista kitchen sink -estetiikkaa. Säleiden läpi voi tarkkailla ympäristöä ja kieriskellä vihlovassa ulkopuolisuuden tunteessa.

Sälekaihdinprosentti: 12 %

Video ei ole enää saatavilla

#7 Duran Duran – Save a Prayer (1982)

Eksoottisessa videossa kaihtimet ovat puuta.

Sälekaihdinprosentti: 14 %

Video ei ole enää saatavilla

#6 Billy Idol – Cradle of Love (1990)

Kappale on vuodelta 1990, mutta mukana listalla, koska video lienee kuvattu 1980-luvun puolella. Milloin naisvartalo on kauneimmillaan? Silloin, kun sitä voi tiirailla sälekaihdinten läpi.

Sälekaihdinprosentti: 45 %

Video ei ole enää saatavilla

#5 Erasure – Oh l’amour

Sälekaihtimet toimivat erinomaisesti myös diskonkaltaisessa tilassa, koska ne saavat värivalot näyttämään upeilta. Sälekaihtimia kannattaisikin kenties käyttää rohkeasti myös nykyaikaisten yökerhojen sisustuksessa…

Sälekaihdinprosentti: 46 %

Video ei ole enää saatavilla

#4 The Cure – Lovecats (1983)

Mauu! Tässä videossa kaikki on vähän vinossa. Myös kaihtimet retkottavat boheemisti rempallaan!

Sälekaihdinprosentti: 49 %

Video ei ole enää saatavilla

#3 Foreigner – I Want to Know What Love Is (1984)

Tässä videossa koetaan kaihoisia tunteita sälekaihtimien takana. Kaiho ja sälekaihtimet kuuluvat yhteen kuin tonic-vesi ja gin.

Sälekaihdinprosentti: 62 %

Video ei ole enää saatavilla

#2 The Cars – Drive (1984)

Eteerinen naishahmo värjöttelee vuoteessaan sälekaihtimien läpi suodattuvassa valossa. Kun hän alkaa itkeä, verhot on muuttuneista varjoista päätellen käännetty kiinni. Tämä on hyvä esimerkki siitä, kuinka sälekaihtimia säätelemällä tila saadaan muutettua yksityisemmäksi.

Sälekaihdinprosentti: 71 %

Video ei ole enää saatavilla

#1 The Motels – Shame (1984)

Martha Davis tietää, että miestä kelpaa piilotella komeiden sälekaihdinten takana. Videon lopulla voi ihastella innovatiivista sälekaihdinten käyttöä, kun Davis heittää jonkinlaisen piirtoheitin-valomainos-systeemin välityksellä asunnon seinälle oman päänsä. Mikä show!

Sälekaihdinprosentti: 93 %

Video ei ole enää saatavilla

Ann Bell Fell

1990-luvulla moni yritti europopilla muidenkin maiden hittilistoille, mutta harvalla oli pakattuna eväskoriin yhtä hyvä biisi kuin Around and ’Round. Rake ”Illusion Rake” Eskolinin ja Ann Bell Fellin muodostama duo levytti tanskalaiselle Flexille ja taisi päästä tanssilistoille ainakin Pohjoismaissa. He julkaisivat kaksi albumia, We Come We Gon (1996) sekä Annbellievablen (1998). Jälkimmäiseltä lohkaistu Frost – Snowman käytti Walking in the Airia samoihin aikoihin kuin Nightwish. Nykyisin Eskolin tuottaa hittilevyjä, Ann Bell Fell on puolestaan laulanut muun muassa Maj Karman ja Mokoman albumeilla.

Video ei ole enää saatavilla

Bitch Alert

2000-luvun alun pienen ilmiön esikoinen Pay for Orgasm (2001) ilmestyi vain Suomessa, mutta koska suomalaisen rockin kurssi oli noihin aikoihin matkalla tähtiin, punkista ja grungesta ammentanut yhtye huomioitiin kansainvälisestikin. Songs for Your Wedding -EP (2002) valittiin kuukauden singleksi Kerrangissa ja muutenkin etenkin brittimedia kiinnostui. Heinie, Kimmo ja Maritta levyttivät vielä kolme albumia, mutta eivät kuitenkaan koskaan saavuttaneet ulkomailla juuri mitään kaupallisesti merkittävää. Bändi lopetti vuonna 2008.

Video ei ole enää saatavilla

Bogart Co. ja Sound of R.E.L.S.

Ressu Redfordin ja kumppaneiden bändi oli Suomessa kasaripopin ruumiillistuma, hyvässä ja pahassa. Monista muista tässä esiteltävistä yrittäjistä poiketen he julkaisivat useita hittialbumeita kotimaassa, mutta olivat alusta lähtien vakaasti matkalla kansainvälisille markkinoille. New Games -albumia (1987) purkitettiin Lontoossa ja promovideoita Kanarialla. Tuulipuvut ja takatukat eivät lopulta vieneet maailmanmaineeseen, mikä ei onneksi estänyt samaa porukkaa yrittämästä 1990-luvulla nimellä Sound of R.E.L.S. ja coveroimasta omaa aiempaa tuotantoaan ja vähän muitakin. He saivatkin ujutettua pari biisiään kansainvälisesti julkaistuille tanssikokoelmille ja Pohjoismaisille diskolistoille.

Video ei ole enää saatavilla

Marlo

Miljoonat ja taas miljoonat silmäparit olivat nähneet hänet Bomfunk MC’sin Freestyler-nimisessä minidisc-mainoksessa! Korkki auki, Mantaan uimaan ja Sakari Kuosmasta soimaan! Vakavasti puhuen oli hienoa, että Marlo Snellmannin hemmetin kova Dust-single (2001) pääsi BMG:n Saksan-osaston kautta kansainväliseen levitykseen. Sen tyylilajiksi valikoitui nimittäin drum’n’bass. Findancen haastattelussa yhä musiikin parissa puuhaileva Marlo elätteli toiveita jopa maailmanmenestyksestä:

”Tän projektin takana on pieni ajatus, että yritettäis tehä sitä [kaupallista menestystä]. Se auttais koko skenee ja noita puurtajia, jotka on tehny tätä jo pitkään.”

Video ei ole enää saatavilla

Miisa

Joskus vuonna 1995 Miisa oli ehdottomasti se kuumin vientitoivo. Edesmenneen Ichiban-lafkan suomalaissyntyinen omistaja Nina K. Easton saikin markkinoitua Miisan esiintymään jenkkifestivaaleille, ja Set Me Free ylsi jopa Billboardin Hot Dance Music & Club Play -listan ysiksi. Myöhemmin paljastui, ettei Miisa laulanut omilla levyillään, mitä ei Boney M:n, Milli Vanillin ja Black Boxin jälkeen voinut juuri paheksua. Sittemmin Miisa on luonut uuden uran kauneusalan ammattilaisena.

”En ole koskaan itse sanonut, että lähden valloittamaan. Siksi en koe, että olisin tullut maitojunalla takaisin”, Miisa sanoi Hesarin Kuukausiliitteessä vuonna 2005.

Video ei ole enää saatavilla

Poverty Stinks

Tuolla nimellä suomalaisen kitarapopyhtyeen olikin pakko yrittää ulkomaille. Jarmo Laineen luotsaaman Poverty Stinksin tyyli oli 1980- ja 1990-luvun vaihteessa täysin marginaalimusiikkia Suomessa, mutta kiinnostusta riitti jonkin verran Japanissa, Pohjoismaissa ja Keski-Euroopassa. Oikeastaan he olivat vain edellä aikaansa: kun brittipop löi läpi meilläkin, bändin taru alkoi olla lopussa. There Must Be… Hits! -niminen kokoelma julkaistiin vuonna 2006. Bändi teki musiikkia myös suomeksi nimellä Moppitopit.

Video ei ole enää saatavilla

Queens of Shiba

Melko mystiseksi jääneen breakbeat-projektin ainoa albumi Bad to the Bone (1998) julkaistiin tanskalaisen Kick Music -yhtiön kautta ja poiki muun muassa keikan Roskilde-festivaaleilla. Muutenkin bändi oli suositumpi Tanskassa kuin kotimaassaan. Viisihenkisen mimmiryhmän biisintekijänä toimi Cool Sheiks -yhteyksistä tuttu Hosni Boudali ja taustalla vaikutti muun muassa @takin kanssa yrittänyt ”hittituottaja” Sherif Osman. Shibojen nykyiset tiet ovat tuntemattomat – vihjeitä otetaan vastaan.

Video ei ole enää saatavilla

Sinamour ja Sara Nunes

Ensin maailmalle yritettiin kaupata lukioikäisen Sara Nunesin ja hänen ystävänsä Simonen muodostamaa popduoa. Heidän Syncout-kappaleensa video oli ensimmäisiä MTV Nordicilla näkyneitä suomalaisia pätkiä, mutta kaikki tiedämme, kuinka vaikeaa se on jalostaa oikeaksi menestykseksi. Sinamourin ainoa albumi Somewhere Between Nietzsche and the Cool julkaistiin vuonna 1998. Nunes yritti itse vuonna 2005 Simon Cowellia dissaavan Simon Can’t Sing -sinkun ja pienen kohun saattelemana. MTV ja Rolling Stone julkaisivat aiheesta jutut (=suomalaismedian mielestä Maailmanvalloitus isolla m:llä).

“En usko, että levyni myy Suomessa. Olisi siistiä, mutta onko minulle tilaa kaikkien technicolourien puristuksessa. Enkä tiedä, myykö niidenkään levy kauheasti. Ulkomaat ovat tähtäimessä. Eräs saksalainen levy-yhtiö on ollut kiinnostunut. Mutta koko ajan tulee uusia artisteja, olen vain yksi niiden joukossa”.

Sara Nunes City-lehdessä.

Video ei ole enää saatavilla

The 3Some

Nykyisin muun muassa radiomainoksia väsäävällä Kristian Maukosella oli 1990-luvulla sormet melkein joka sopassa Rapatista ja Sikaduosta Taikapeiliin. Ulkomaille hän pyrki toden teolla kuitenkin ainoastaan The 3Somen kanssa. Merry-go-round oli Sinamourin Syncoutin jälkeen ensimmäisiä MTV Nordicin voimasoittoon päässeitä suomalaisvideoita – niistä jaksettiin pitää lukua vielä pari vuotta. Jopa Emmalla palkitun The 3Somen ainoa albumi ei yltänyt Suomessa listoille lainkaan, mutta myi ilmeisesti parikymmentätuhatta kappaletta Japanissa. Bändin laulaja Milla Alftan kokeili myös soolouraa, mutta se jäi Martika-coverista huolimatta torsoksi, joten hänestä tuli sisustussuunnittelija.

MTV-rotaatiosta huolimatta Merry-go-roundia ei löydy YouTubesta, joten 3Somen kohdalla tyydymme Ylen arkistoihin.

Velcra

Teknologiapopmetallibändi Velcra on joukon toinen brittiläisen rockmedian huomioima yrittäjä. Heidän esikoisalbuminsa Consequences of Disobedience (2002) julkaistiin sekä Saksassa että Englannissa, ja eräässä vaiheessa yhtye keikkaili ainoastaan ulkomailla. Heistä tuli kuitenkin Bitch Alertin kohtalotovereita, sillä ostavan yleisön huomio suuntautui muihin nimiin. Velcran alkuperäiskokoonpanoon kuului muun muassa Amorphisissa soittava Tomi Koivusaari. Menestyksen jäätyä vaisuksi bändi muutti soundiaan rankempaan suuntaan, ja sillä tiellä se kai jatkaa yhä.

Video ei ole enää saatavilla