bob hund / Thomas Öberg 09.07.2011 Ruisrock, Turku.

Sousafon

77 Bob hundin taannoinen levytystauko tuntuu enää kaukaiselta muistolta, kun yhtye tuo markkinoille toisen pitkäsoittonsa vuoden sisään. Kuin osoituksena uudesta luovuudesta, Låter som miljarder poikkeaa edeltäjästään melkoisesti. Siinä missä viimevuotinen Det överexponerade gömstället puuroutui futuristiseen kollaasimaisuuteensa, kuulostaa uutukainen erehdyttävän vaivattomalta. Yhtyeen alkuaikojen rääväsuisesta energiasta ollaan kuitenkin yhä kaukana. Sähäkästä nimikkokappaleestaan huolimatta Låter som miljarder on vakavahenkinen, jopa tummasävyinen. Se rakentuu monitulkintaisista avainlauseista, joiden ympärille elektronisen pehmeät sävelet on rakennettu kuhunkin hokemaan sopivaa tyyliä käyttäen. Mietteliäät sanoitukset avaavat totutusti oman universuminsa, jonka kaikista kerroksista ymmärtää vain murto-osan. Laulut liittyvät toisiinsa vain nimellisesti, mutta yhtyeen ainutlaatuinen ja määritelmiä pakeneva absurdismi sitoo kokonaisuuden kasaan pitävin saumoin. Albumin kiehtova yleistunnelma tuntuu vahingolta, mutta on samalla kenties syvintä mitä bob hund on tullut koskaan tehneeksi. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Enter Shikari – A Flash Flood of Colour

Hopeless

67 Tasaisuutta odottaville kuulijoille on edessä varsinainen kerberos: jos kuuntelee kymmenen nopeaa näytettä mistään kappaleesta, on hyvin mahdollista että tuomiona on skitsofreniadiagnoosi. Esimerkiksi Arguing With Thermometers on post-hardcorea, death metal -huutoja, dubstep-kosketinjuoksuja ja indierockia. Tyyli vaihtuu hirvittävää vauhtia: seuraava kappale Stalemate on lähes pelottava hienostuneen, asteittaisen nousunsa takia. Ihmeellisesti kappaleet pysyvät kuitenkin kasassa. Kaiken hulluuden seassa laulaja Roughton Reynolds rääkyy mielipiteensä nykyajan poliittisesta tilanteesta. Paras kuvaus siitä, mitä kuulija kohtaa, on Muse psykoosissa, Skrillexin ja At the Drive-In -tyylisen syntetisaattorifetisistin yrittäessä lääkitä riehuvaa potilasta. Se on myös levyn suurin vahvuus – yhtään vähemmän ylimenevä materiaali kuulostaisi todella nololta. Kaikki tyylit eivät toimi mutta moni kuitenkin. Uuvuttavaa, mutta yllättävänkin inspiroivaa. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Hospitality – s/t

Merge

60 New Yorkilaisen indiepopyhtyeen debyytti ei ole tehty talvijulkaisua varten. Kesäinen levy kuuluu hetkeen, kun aurinko sulattaa jäätelöä. Omassa tyylissään levy on toimiva, muistuttaen ajoittain Camera Obscuraa vailla orkesterisivalluksia ja itsevarmuutta. Bändin ongelmana on myös ylitarjonta. Vaarana on jäädä todella mitäänsanomattomaksi kuohuksi jo valmiiksi täydellä kentällä. Hospitality pyrkii ratkaisemaan ongelman etenemällä kotipesältä rohkeasti: klarinetit ja hienovaraiset ääniefektit terästävät Friends of Friendsiä, ja Eight Avenue loppuu kevyesti pörisevään sooloon. Uninen Sleepover taas on vain muutaman nuotin päässä siitä, että Real Estate nostaisi oikeusjutun. Pirteät yksityiskohdat eivät kuitenkaan riitä materiaalin jäädessä keskinkertaiseksi. Hospitalityn esikoinen esittelee yhtyeen, joka odottelee vielä oman äänensä ja itsevarmuutensa kehittymistä. Kuulostaisi kesällä varmaankin kivalta, mutta siihen mennessä levy unohtunee. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

James Levy & the Blood Red Rose – Pray to Be Free

Heavenly

74 James Levy on jokusen albumin Levy– ja Yvel-nimillä tehnyt newyorkilainen lauluntekijä. Folkpopduo The Piercesistä tuttu Allison Pierce lienee sitten Levyn “verenpunainen ruusu”. Pray to Be Free on häpeilemätön sukellus menneeseen, sävellyksiä, sanoituksia ja soundeja myöten silkkaa Lee Hazlewood & Nancy Sinatra -fantasiaa. Levy laulaa Richard Hawleysta ja Stephin Merrittistä (The Magnetic Fields) muistuttavalla baritonillaan puoli-ironisia tarinoita kielletystä rakkaudesta, hengellisistä pyrinnöistä ja murskatuista sydämistä. Heleä-äänisen Piercen myötä konsepti muistuttaa väistämättä Mark Laneganin ja Isobel Campbellin yhteisistä tekemisistä, mutta on luonteeltaan teatraalisempi ja asetelmallisempi. Kantrikitarat, MOR-jouset ja länkkärikompit jaksavat viehättää läpi levyn, kiitos pätevien biisien (Handsome Familystä muistuttavat Hung to Dry ja Pray to Be Free) ja viileiden one-linerien (“I love you more than music”, “I wish I was a bum in love”). Viehättävää vintagehömppää. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Mux Mool – Planet High Shcool

Ghostly International

68 Newyorkilainen Brian Lindgren palaa elektronisen musiikin kentälle kaksi vuotta lupaavan esikoisalbuminsa Skulltasten jälkeen. Planet High School on mukava levy, josta ei kuitenkaan ole suunnannäyttäjäksi tai edes sesonkisuosikiksi. Lindgren käyttää rajallisen temppuarsenaalinsa jo ennen kuin albumi ehtii puolivälinsä eikä sen jälkeen edes yritä irtautua uusille urille. Soundiltaan Planet High School on digitaalisen rapsakka. Raukeissa hiphop-tempoissa kulkevat rytmit säestävät The Fieldin tyylisistä lyhyistä sampleluupeista ja kevysti jazzahtavista bassokuviosta koostuvia biisiaihioita, jotka kumartavat milloin chillwaven tai -outin (Palace Chalice, Baba), milloin Human After Allin aikaisen Daft Punkin (Cash for Gold), milloin Ninja Tunen leukapartaelectronican (Hand on the Scantron) suuntaan. Lähimmäs maalia Lindgren osuu näppärään arpeggiomelodiaan perustuvalla Ruin Everythingillä, joka on kuin digipilveä pössyttelisi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Phenomenal Handclap Band – Form & Control

Tummy Touch

44 Newyorkilaisen Phenomenal Handclap Bandin toinen albumi tuoksahtaa ikävällä tavalla musiikkiopistolta. Kahdeksanhenkinen yhtye yhdistelee rohkeasti musiikkityylejä 2000-luvun elektrosta ja indiepopista Uriah Heep -tyyliseen jytään ja Woodstock-psykedeliaan, mutta kuulostaa kaikessa seikkailumielisyydessäänkin kovin ontolta ja elottomatta. Bändin johtohahmot Daniel Collás ja Sean Marquand käyttävät taiteilijanimiä ”The Witch Doctor” ja ”The Medicine Man”, mutta aspiriinia tujumpaa rohtoa kaksikon on vaikea kuvitella potilailleen määräävän. Paljonpuhuvan intohimottomasti nimetty Form & Control alkaa ja loppuu hyvin: Following on melankolisuudessaan viehättävä diskoilu, The Attempt puolestaan Tennisin ja Camera Obscuran oloinen kelpo tweepop. Mitään muuta ikimuistoista albumi ei kuitenkaan tarjoa. Väkinäisimmillään Phenomenal Handclap Bandin on Mirrorsin, Afterglow’n ja Form & Controlin tyyppisissä kappaleissa, joiden laimennettu hardrockpsykedelia on sisäistämättömyydessään niin musiikkiluokan bändikerhoa kuin vain olla ja voi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Tennis – Young and Old

Fat Possum

67 Tennistä on vaikea saada kiinni kauneusvirheistä. Aviopari Alaina Mooren ja Patrick Rileyn ympärille rakentuva yhtye ohjastaa nostalgista makuuhuoneindietään tyylitietoisesti ja huolitellusti. Rileyn kitarointi on tehokasta ja pienimuotoista, koskettimet piirtelevät sävykkään naivistisia taustakuvioita ja Mooren kohtalokas laulu viettelee vältellen. The Black Keysin Patrick Carney on tehnyt tuottajan roolissa parhaansa saadakseen kaikki koukut ja yksityiskohdat erottumaan kertakuulemalla. Yhtye täräyttääkin kenttään muutaman ässän. Etenkin pakahduttavasti soulahtava Petition voittaa välittömästi puolelleen. Kolikon kääntöpuolella vaanii kuitenkin puuduttava yksitotisuus, joka kavaltaa yhtyeen tahtovan kuulostaa kekseliäämmältä ja syvällisemmältä kuin mitä se todellisuudessa on. Näinä aikoina, jolloin tyylistään tietoiset baarit ja kahvilat ovat jo valmiiksi täynnä nokkelasti kierrätettyä twee-popia, jää Tennis auttamatta parempiensa taakse. Vaikka yhtye vetää monista oikeista naruista, jää sen musiikki sittenkin työnäytteeksi sen sijaan että todella tavoittaisi tunteiden kolhimat ja repimät sydämet. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Tindersticks – The Something Rain

City Slang

72 Tindersticks on 20-vuotisella taipaleellaan patinoitunut siihen tympeän ruskeaan messingin sävyyn, jota on myöhäistä yrittää alkaa kiillottaa. Eivätkä fanit muuta toivokaan. He haluavat vaihtoehtorockinsa hiljaisissa väreissä, humidorinlämpöisenä, tunkkaisena kuin vanha tupakkatakki ja turvallisesti tammitynnyrissä mököttäneenä. Jos Something Rain tuo jotain uutta repertuaariin, on se bändisoiton jääminen yhä yhdentekevämmäksi Stuart Staplesin novellimaisten tekstien taustalla (avausraita Chocolate onnistuu melkein koskettamaan). Välillä olen kuulevinani instrumenttipuolella pelkkiä Hammond-uruista muistuttavia rytmiasetuksia; tunnelma on kohteliaan svengaava, lähes loungemainen. Sopisi obskyyrin viinakkeen kyytipojaksi Tradekan ketjuravintolaan. The Something Rain on liioitellun dekadentti asetelmamaalaus, jossa jokainen memento mori -aihe on ihailtavan huolellisesti sommiteltu paikalleen. Se edustaa rutinoitunutta, mutta samalla tylsää korkeakulinarismia. Täydellinen soundtrack sille kontemplatiivisemmalle ravintolaillalle, joka venyy ja venyy hieman liian kosteaksi käyden. Kuppilafilosofien syvällisistä keskusteluista huolimatta rusinalikööripulloa ei keksitä uudelleen. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Suvi Koivu – Kaupunki on julma paikka

Suvi Koivun ääntä on kuultu tähän mennessä lähinnä hänen veljensä Matti Johanneksen sekä Janne Laurilan sooloalbumeilla. Koivun ensimmäinen single ennakoi keväällä ilmestyvää esikoisalbumia, jonka kappaleet ovat Suvin itsensä ja Ultramariinin (ja Nuorgamin!) Ville Aallon käsialaa.

Video ei ole enää saatavilla

Joose Keskitalo & Kolmas maailmanpalo – Kärpäset

Kärpäset on lohkaisu Joose Keskitalon kuudennelta albumilta, jonka jälkeen yhteistyö Kolmas maailmanpalo -taustayhtyeen kanssa päättyy. Videon on ohjannut Lauri Ainala. Albumi Vyötä kupeesi ja tule! ilmestyy 15. helmikuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Polica – Lay Your Cards Out

Vain viisi kuukautta sitten ensimmäisen keikkansa tehnyt Polica tulee Minneapolisista ja kuuluu kevään mielenkiintoisimpiin indietulokkaisiin. Lay Your Cards Out -kappaleella vierailee Bon Iverin Mike Noyce. Videon ovat ohjanneet Chris Hadland, JoLynn Garnes ja Hannah Fidell. Albumi Give You the Ghost ilmestyy 14. helmikuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Perfume Genius – Hood

Seattlelainen indietrubaduuri Mike Hadreas on saanut valmiiksi Learning-esikoisalbumilleen (2010) odotetun seuraajan, jonka ovat tuottaneet John Goodmanson (Blonde Redhead, Death Cab for Cutie) ja säveltäjä Andrew Morgan. Miehenmakuisen videon on ohjannut Winston H. Case. Albumi Put Your Back N 2 It ilmestyy 21. helmikuuta.

Video ei ole enää saatavilla

bob hund – Harduingetmankandansatill?

Ruotsalainen indieveteraani lähestyy kappaleella, jonka nimi saa jokaisen itseään kunnioittavan dj:n ihon kuoriutumaan palkeenkielille. Videon on ohjannut Henry Moore Selder. Albumi Låter som miljarder ilmestyy 14. helmikuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 161 Paula Vesala & Pekka Kuusisto – Häävalssi

“Ja jos nuoruuden annankin / metsässä Kiestingin / haudoilla vieraiden /palvellen”. Kiestinki-levyllä Kuusisto ja Vesala tekivät liki mahdottoman eli onnistuivat löytämään 2. maailmansodan myytistä inhimillistä kosketuspintaa aikana, jolloin politiikassa ratsastetaan veteraaneilla kuin Vermossa konsanaan. Tämä oli kauniin ja vuoden parhaan levyn liikuttavin laulu. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 160 Jenny Hval – Portrait of a Young Girl as an Artist

”Not all limbs have erections”; ylistys masturbaatiolle. Motoriikan kautta syvälle seksuaaliseen ruumiseen kokeillen ja tunnustellen lipuvan ja aaltoillen purkautuvan ”Portraitin” tulisi – kuten koko Viscera-albumin – kuulua jokaisen sukupuolentutkimuksen kurssin kuulemistoon. Samalla se on vuoden parhaita kokeellisia pop-kappaleita. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 159 Laura Marling – The Beast

Ei uskoisi, että 21-vuotias naisenalku osaisi tehdä jotain näin dramaattista ja tyylikkään synkkää maalailua, jossa nainen uhoaa miehelleen: ”Katso kuinka naisesi makaa tänään Pedon kanssa” – vaikka oma mies ilmeisesti kyseinen peto onkin. Lisää mielenkiintoista kieroutta uhkaava biisi saa, jos lies-sanan merkitystä vaihtelee makaamisen ja valehtelemisen välillä. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 158 S.C.U.M. – Whitechapel

”Open eyes fall again, fall again into eyes”. Thomas Cohenin laulu kohoaa jylhästä urkutaustausta. Sanoitus on yhtä ekspressiivinen kuin Cohenin kädenliikkeet kappaleesta tehdyllä videolla. Tiukka bassolinja kuljettaa biisin seuraavalle tasolle ja kertosäkeellä kohotaan tanssi-ilotteluun, joka voisi kuulua The Horrorsin Skyingille, jos Faris Badwan osaisi laulaa. (Joonas Kuisma)

Video ei ole enää saatavilla

# 157 Zola Jesus – Vessel

Zola Jesus on parissa vuodessa luonut itselleen ainutlaatuisen ja välittömästi tunnistettavan tyylin. Uhmakkaat poljennot sulattavat yhteen New Orderia ja hidastettua junglea, tunnelataukset ja jännitteet ovat yksinkertaisia ja häpeämättömiä, Nika Danilovan, 22, kolkko ja ilmeikäs ääni ulvoo jatkuvasti kuin verhon takana. Vessel on kaikkea tätä. Pakko kuulla – ja nähdä livenä. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 156 bob hund – Stumfilm

Chaplinin poika on hauska, kaunis ja koskettava elokuva. Bob hund on hauska, kaunis ja koskettava yhtye. Vaikka yhtyeen englanninkielisen harharetken jälkeen ilmestyneet levyt eivät ehkä aivan tavoitakaan ensimmäisten levyjen huumaavaa energiaa, löytyy niiltä yhä Stumfilmin kaltaisia älykkäitä katsauksia ihmisyyteen. Tunnesiteet kestävät. Låt mig tala till punkt. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

# 155 Richard Buckner – Traitor

Ääni vetäytyy syrjään ja jää jalkoihin, mutta välittää sanojen painon. Se ansaitsee tulla julki, vaikka kukaan ei sitä kuulisikaan. Kun Richard Buckner laulaa, hän laulaa elämästä. Ja kun hän laulaa elämästä, on jokaisella sanalla merkitys. Tummankarheaan musiikkiin kiinnittyessään nämä merkitykset avaavat koko sydämensä sille, joka uskaltaa päästää ne sisälleen. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 154 The Twilight Singers – On the Corner

Greg Dulli uhkaili Dynamite Steps -albumia edeltäneissä haastatteluissa, että hän olisi viimein levyttänyt aurinkoista musiikkia. Dulli huijasi. Levyä ennakoinut On the Corner hehkui tuttua, kiehtovaa pimeyttä, mutta tällä kertaa vielä entistäkin elokuvallisemmissa ja mahtipontisemmissa sävyissä – tuloksena yötaivaalle nouseva neljän ja puolen minuutin crescendo. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 153 Guillemots – Tigers

Brittiläisen Guillemotsin kolmas albumi jäi syyttä vähäiselle huomiolle. Tigers säteilee hittipotentiaalia: se on kappale, jota haluat huutaa ympäripäissäsi festari-illan huumassa 20 000 muun kanssa. ”Home is a look on a face / home isn’t here or any place”. Tätä tuskin koskaan pääset kokemaan. Killersin ja Coldplayn parhaat puolet Arcade Firen läpi suodatettuna. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 152 Blood Orange – Champagne Coast

Englantilaisen Dev Hynesin tuorein projekti Blood Orange yhdistelee Coastal Grooves -levyllään kiehtovin lopputuloksin tummasävyisiä melodioita, rautalankakitaraa, synapoppia, itämaisia sävelkulkuja ja Princeä. Kuulas, surumielinen ja tanssittava Champagne Coast on komea osoitus Hynesin vaikuttavista taidoista. Sopii esimerkiksi tanssimiseen kyyneleet silmissä. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

# 151 Bill Callahan – Riding for the Feeling

Kevään sarastusta tahdittanut Apocalypse oli riisutun americanan mestariteos. Sen koruttomat sävelmät sulattivat kinosten mukana myös satunnaisen Smog-fanin sydämen. Albumin ytimessä, yksinäisessä hotellihuoneessaan, majaili Riding for the Feeling, soulballadi, josta on karsittu kaikki ylimääräinen – kaikki, paitsi syvältä riipaiseva, loputtoman luopumisen tuska. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 150 Cold Cave – The Great Pan Is Dead

Jos änkyröiden änkyrän Steve Albinin Big Black -yhtye olisi aikanaan innostunut myös brittiläisten synkistelijöiden romanttisesta puolesta, olisi lopputulos voinut hyvinkin kuulostaa tältä. Wesley Eisold mylvii allaan äärimmilleen trimmattu rumpukone. Kitaramuurin ampuma-aukoista välähtelevät kuninkaalliset kosketinriffit. Sinä olet hapoilla, mutta kone ei hyydy. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

The Bronx vaihtoi hc-punkin akustisiin kitaroihin ja trumpetteihin – pysyvästi?

Tänään maanantai-iltana Helsingin Nosturissa esiintyvä Mariachi El Bronx on hyvä esimerkki yhtyeestä, joka ei oikein tiedä, mihin musiikintekemisessään keskittyä. Losangelesilaisen The Bronxin jäsenten perustama rinnakkaisyhtye soittaa meksikolaista mariachi-musiikkia, jolla on emoyhtyeen hardcorepunkin kanssa hyvin vähän tekemistä – jos senkään vertaa. Terapiaprojektina Mariachi El Bronxia ei voi enää sivuuttaa: The Bronxin viidestä albumista kaksi tuoreinta on julkaistu sen mariachi-inkarnaation nimissä.

Skitsofreenisten kalifornialaisten konsertin kunniaksi Nuorgam esittelee kaksi tusinaa muutakin yhtyettä, joiden persoona on enemmän tai vähemmän jakautunut. Aloitamme lievemmistä tapauksesta kohti vakavampia persoonallisuushäiriöitä edeten.

Tekstien kirjoittamiseen osallistuivat Tommi Forsström, Jarkko Immonen, Jani Järvinen, Joni Kling, Samuli Knuuti, Hannu Linkola, Antti Lähde, Juha Merimaa, Arttu Tolonen, Mikko Valo ja Anton Vanha-Majamaa.

Harmittomat

Parliament vs. Funkadelic

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Vuonna 1956 New Jerseyssä 15-vuotias George Clinton perusti doowop-lauluyhtye The Parliamentsin. 1960-luvun lopulla hän pestasi yhtyeen kiertueille viiden hengen taustabändin, joka sai pian nimekseen Funkadelic.

Sitten? Vuoteen 1970 mennessä tyyli oli vaihtunut rasvaiseen rytmiriehaan, ja Clintonin funkpartio levytti yhtä aikaa kahdella nimellä. Samana vuonna ilmestyivät sekä Funkadelicin että Parliamentin debyyttialbumit, jotka tyylillisesti osuivat jonnekin Sly Stonen ja James Brownin funkjamien ja Jimi Hendrixin happokitaroinnin väliin – tosin alusta asti Funkadelicin levyillä valkoinen rock oli aavistuksen suuremmassa roolissa kuin Parliamentin tuotoksissa. Livenä bändi käytti yleensä nimeä Parliament-Funkadelic ja esitti sekaisin kummallakin nimellä levytettyä materiaalia. Sama meno jatkui aina 1980-luvulle asti, ja kollektiivin sisällä muodostui useita spin-off-yhtyeitä, ehkä nimekkäimpinä Bootsy’s Rubber Band ja Brides of Funkenstein. Tyylillisesti kaikki eri aktit olivat kuitenkin omaksuneet Clintonin doktriinit niin täydellisesti, että tyylillistä irtautumista P-Funk-eetoksesta ei yrittänyt näistä yksikään.

Mikä yhdistää? Biitit ja tyylit. Jos tykkää yhdestä, niin tykkää periaatteessa kaikista, hiuksenhienoja makueroja lukuun ottamatta. Psykedeelinen karnevaalitunnelma, loputtomat jamit, b-luokan scifi-huumori ja aikuisvaipat joko iskevät tai sitten eivät iske.

Kumpi voittaa? Funkadelic, mutta vain sätkän mitalla. Alkuaikojen Funkadelic-psykedelia on kestänyt aikaa hitusen paremmin kuin jotkut Parliamentin karkkijamit. Kilpailu paremmuudesta käydään reiluuden nimissä vain Funkadelicin ja Parliamentin välillä, sillä kollektiivin lukuisat spin-off-bändit ovat vain alaviitteitä P-Funk-ensyklopediassa kaukana kahden pääotsikon alapuolella.

Skitsofreniaprosentti? 0 %. Vaikka hiuksia voi halkoa loputtomiin Funkadelicin tai Parliamentin paremmuudesta, ei bändejä voi hyvällä tahdollakaan pitää kovin erilaisina. Varsinkin sen jälkeen, kun valtaosa James Brownin bändistä hyppäsi Clintonin kelkkaan vuonna 1972 (muun muassa basisti Bootsy Collins ja Maceo Parkerin johtama puhallinsektio Horny Horns), bändi(e)n tyyli ja soundi hioutui niin tunnistettavaksi, että oksat ja housut pois.

Video ei ole enää saatavilla

Supergrass vs. The Hotrats

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Oxfordin kolmesta brittipopsuuruudesta (Ride, Radiohead, Supergrass) se leikkisin. Palkittiin jo esikoislevynsä aikaan vuoden parhaalle brittiläiselle popsävellykselle myönnettävällä Ivor Novello -palkinnolla Monkees-henkisestä Alright-jättihitistään. Julkaisi kuusi albumillista punkista ja klassisesta rockista ammentavaa kitarapoppia tasaisesti laskevalla menestyskäyrällä ennen kuin laittoi pillit pussiin vuonna 2010.

Sitten? Gaz Coombes, Danny Goffey ja tuottaja Nigel Godrich muodostivat The Hotratsin vuonna 2009. Yhtyeen esikoisalbumi Turn Ons julkaistiin vain kuukausia ennen kuin Supergrass tiedotti hajoamisestaan. Ensimmäiset keikkansa The Hotrats teki vasta Supergrassin hajoamisen jälkeen.

Mikä yhdistää? The Hotratsin esikoisalbumilla kuullaan covereita muun muassa The Velvet Undergroundilta, The Kinksiltä, Roxy Musicilta, David Bowielta ja Gang of Fourilta. Saman litanian voisi löytää Supergrassin biografian “influenced by” -osiosta.

Kumpi voittaa? Supergrass tietysti. The Hotrats on tekemässä toistakin albumia, mutta kovin monia se tuskin kiinnostaa.

Skitsofreniaprosentti? 1 %. Jos Supergrass olisi tehnyt coveralbumin, sillä olisi luultavasti täsmälleen samat kappaleet kuin Turn Onsilla.

Video ei ole enää saatavilla

Saint Etienne vs. Cola Boy

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Saint Etienne on kahden soittotaidottoman popnörtin pystyyn laittama yhtye, joka teki tanssimusiikista hyväksyttävää indie-piireissä.

Sitten? Tarinan mukaan Bob Stanley ja Pete Wiggs halusivat testata kuinka heiltä luonnistuisi klubihitin väsääminen ajalle tyypillisen pianoriffin ympärille. Sarah Cracknellin kanssa purkitetusta demosta prässättiin whitelabeleita, joita kärrättiin levykauppoihin. 7 Ways to Love -kappale osoittautui heti massiiviseksi lattiantäyttäjäksi, ja levy-yhtiöt jäljittivät kilpaa kappaleen tekijöitä. Stanley ja Wiggs eivät halunneet julkaista kappaletta Saint Etienne -nimellä, koska pelkäsivät, että se olisi romuttanut yhtyeen lupaavasti alkaneen uran. Laulajaksi pestattiin Janey Lee Grace, koska Sarah Cracknell ei saanut laulaa muilla kuin ET-julkaisuilla.

Mikä yhdistää? Kuten ET-tuotannoissakin, Cola Boyssa on vahvaa baleaarista vibaa ja estetiikassa selkeitä lainauksia 1960-luvulta.

Kumpi voittaa? Etienneä on mahdoton voittaa. Cola Boyn kakkossingle He Is Cola kannattaa jättää divarin ale-laariin; sen ”bändi” teki puhtaasti täyttääkseen sopimuksen levy-yhtiön kanssa. Cola Boy oli toisaalta yhdellä mittarilla emobändiään menestyneempi: Saint Etienne on yltänyt Iso-Britannian singlelistalla parhaimmillaan sijalle 11, kun 7 Ways to Love singahti vuonna 1991 suoraan sijalle 8.

Skitsofreniaprosentti? 2 %. Näin jälkikäteen katsottuna 7 Ways to Love sopisi saumattomasti emobändinsä diskografiaan, löytyyhän sieltä He’s on the Phonen tapaista eurojuustoakin.

Video ei ole enää saatavilla

Hardy Nilsson vs. Tommy 16

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Ruotsalaisen jääkiekkolegendan mukaan itsensä nimennyt skellefteålaiskuusikko Hardy Nilsson ilahdutti maailmaa kolmen albumin verran vuosina 1993–97. Ruotsin kieleen tutustumiseen sopivilla sokerihuurretuilla powerpop-kappaleilla lauletaan sydämen asioista niin vilpittömästi, että synkkämielisimmänkin otsakurttu siliää.

Sitten? Vuonna 1995 ilmestyi tismalleen samoista herroista koostuvan Tommy 16:n debyyttialbumi Shauna. Laulukieli vaihtui englanniksi, ja Hardy Nilssonissa pääasiallisena laulajana toimineen Jan Pettersonin sijaan äänessä oli enimmäkseen Urban Holmberg.

Mikä yhdistää? Kerrasta tarttuvat melodiat, voimasoinnut sekä kotimaisen Pennilessinkin julkaisijana pitkään toiminut maineikas ja omaehtoinen levy-yhtiö A West Side Fabrication.

Kumpi voittaa? Koska musiikillisesti yhtyeiden välillä on vain hienoisia sävyeroja,  tehdään tästä kielikysymys ja palkitaan Hardy Nilsson rohkeudesta esiintyä äidinkielellään.

Skitsofreniaprosentti? 3 %. Kielisyydestä.

Video ei ole enää saatavilla

22-Pistepirkko vs. The Others

Video ei ole enää saatavilla

Ensin?  Maailmalla väreilleet rhythm and bluesin, autotallirockin ja psykedelian kaiut kantautuivat 1970-luvun lopulla Utajärvelle asti. Siellä ne sekoittuivat omaperäiseksi keitokseksi kolmen lähes soittotaidottoman muusikonalun tulkitessa niitä kykyjensä ja mielikuvituksensa puitteissa. Kukapa olisi tuolloin uskonut, että konsepti poikisi yhden Suomen hienoimmista, mielenkiintoisimmista ja omaehtoisimmista yhtyeistä, joka löytää uusia näkökulmia musiikkiinsa vielä 30 vuoden ikäisenäkin?

Sitten? Parikymmentä vuotta myöhemmin nuo kaiut lilluivat kiiltäväpintaisessa elektroliemessä. Ruotsalaisvoimin tuotettua Rally of Love -levyä (2001) saattoi pitää  soinniltaan 22-Pistepirkon ajantasaisimpana levynä, vaikka yhtyeen musiikillinen tausta pilkotti puleeratun tuotannon välistä kiinnostavina ruosteläikkinä. Yhdistelmä oli kiehtova, mutta määritti samalla pisteen yhdelle kehityskululle. Myöhemmillä 2000-luvun levyillään 22-Pistepirkko on vannonut jälleen pelkistetymmän, spontaanimman ja rupisemman soiton nimeen. Paluunsa juurille yhtye kiteytti viemällä studioon myös sivuprojektinsa The Othersin, jonka nimissä kolmikko purkitti vuonna 2006 levyllisen Link Wrayn, The Kinksin ja muiden vaikuttajiensa musiikkia.

Mikä yhdistää? Reino Helismaan legendaarinen huomio siitä, että kaikessa soi blues. The Others vie niiden äänilähteiden äärelle, joiden parissa kaikki kerran alkoi. Mitä tarkemmin The Othersia kuuntelee, sitä terävämmin Pistepirkkojen vaikutteet alkavat erottua niiltäkin levyiltä, joilla on ulkoisesti vain vähän tekemistä autotallin ja läpikulkemattomien rämeiden kanssa.

Kumpi voittaa? 22-Pistepirkko, joskaan kilpailuasetelmasta ei ole ollut kyse alkujaankaan. On eri asia toistaa samoja lauluja vuosikymmenien ajan kuin viedä noiden laulujen viestiä eteenpäin mitä omapäisimpien ja välittömimpien musiikillisten synteesien muodossa.

Skitsofreniaprosentti? 3 %. The Others on oikeastaan kuin paineeton kuvaelma Pistepirkkojen treeneistä, joissa lyödään sähköt seinään, avataan muutama olut ja annetaan musiikin mennä minne se haluaa. Yhtyeen kunnianosoitus vanhoille suosikeilleen on vilpitön ja muistuttaa, että rockin sukupuu on kaikkine haaroineenkin versonut yhdestä vahvasta juuresta.

Video ei ole enää saatavilla

Modest Mouse vs. Ugly Casanova

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Modest Mouse on kotimaassaan vaan ei juuri missään muualla valtavan suosittu kitarabändi, joka on tehnyt äkkiväärää ja surrealista, juurevaa americanaa avantgardeen sekoittavaa indierockia vuodesta 1993 asti ja myynyt kahdella tuoreimmalla albumillaan platinaa.

Sitten? Tarinan mukaan mies nimeltä Edgar E. Graham ilmestyi Modest Mousen takahuoneeseen erään Denverissä soitetun keikan jälkeen vuonna 1998 ja teki bändiin vaikutuksen kirjoittamillaan lauluilla. Pian tämän jälkeen Graham katosi – lopullisesti. Lopulta Modest Mousen Isaac Brock päätti levyttää albumillisen Grahamin kappaleita Ugly Casanova -nimellä (Sharpen Your Teeth, 2002), jotta saisi houkuteltua jäljettömiin kadonneen miehen elävien pariin. Tarina on tietenkin täyttä kukkua: hermoheikko Brock vain halusi keksiä tekosyyn olla antamatta haastatteluita uuden albuminsa tiimoilta.

Mikä yhdistää? Ihan kaikki, vaikka Brock onkin ainoa Modest Mousen jäsen, joka soittaa Sharpen Your Teethillä. Vuonna 2010 ilmestyneen luontodokumentin 180° South soundtrackilla kuultiin kahdeksan uutta Ugly Casanova -kappaletta. Nyt kokoonpano oli lähes täsmälleen saman kuin Modest Mousessa.

Kumpi voittaa? Tasapeli. Ugly Casanovan Barnacles on yksi Brockin hienoimpia kappaleita ja Sharpen Your Teeth kaikkea muuta kuin kuriositeetti

Skitsofreniaprosentti? 4 %. Sharpen Your Teeth on sielultaan Modest Mouse -albumi siinä missä muutkin.

Video ei ole enää saatavilla

XTC vs. The Dukes of Stratosphear

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Live-esiintymisiä vierastanut XTC sekoitti new wavea ja psykedeliaa omaksi leimallisen englantilaiseksi ja pastoraaliseksi keitoksekseen. Kriitikkojen rakastama, ostavan yleisön enimmäkseen hyljeksimä.

Sitten? XTC perusti The Dukes of Stratosphearin kunnianosoituksena 1960-luvun pop- ja psykedeliabändeille, kuten Jefferson Airplanelle, The Zombiesille ja The Small Facesille.

Mikä yhdistää? The Dukes of Stratosphear teki pastisseja siitä musiikista, jota XTC:n jäsenet kuuntelivat nuorena. The Dukes of Stratosphear on kuin yksi XTC:n moduuleista kokonaisuudesta irrotettuna.

Kumpi voittaa? XTC on ehdottomasti parempi. The Dukes of Stratosphear on kuriositeetti, jonka tuotanto ei yksinkertaisesti kykene kilpailemaan Dear Godin, Making Plans for Nigelin, Mayor of Simpletonin tai Senses Working Overtimen tasoisten kappaleiden kanssa.

Skitsofreniaprosentti? 7 %. Bändeillä on paljon yhteistä, mutta sivuprojektissa musiikkia ei ole suodatettu 1970- ja 1980-lukujen, vaan 1960-luvun vaikutteiden läpi.

Video ei ole enää saatavilla

Green Day vs. Foxboro Hot Tubs

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Green Day perustettiin Kaliforniassa 1987. Bändin nykyinen kokoonpano vakiintui vuonna 1990, kun rumpali Tré Cool liittyi bändiin vähän ennen debyyttialbumi Kerplunkin julkaisua. Bändi oli 1990-luvun pop-punk-villityksen terävimpiä kärkiä samoilta kulmilta tulevien Rancidin ja The Offspringin ohella.

Sitten? Vuonna 2007 edellisestä Green Day -levystä oli kulunut jo kolme vuotta, eikä uuden levyn julkaisu häämöttänyt edes ihan lähitulevaisuudessa. Vuoden 2004 American Idiot- albumilla bändi oli jo tehnyt ”rasmukset”, eli astunut finninaamaisesta pop-punkista suureellisen stadion-sentimentaalisuuden puolelle. Liekö syynä pääbändin suunnanmuutos, pitkäksi venynyt levytystauko vai mikä, mutta vuonna 2007 Green Dayn faniklubin jäsenille alkoi tihkua maistiaisia uudelta Foxboro Hot Tubs -projektibändiltä, joka koostui Green Dayn kiertuekokoonpanosta kitaristi Kevin Prestonilla höystettynä. Tyylillisesti bändi edusti rosoista garagerockia, ja tarjosi Green Dayn mukaan väylän spontaaniin tekemiseen, joka pääbändistä oli tuolloin päässyt katoamaan. Foxboro Hot Tubs julkaisi debyyttialbuminsa vuonna 2008 ja kiersi sen tiimoilta länsirannikon klubeja.

Mikä yhdistää? Vaikka Foxboro Hot Tubs onkin sinänsä hikisempi, riehakkaampi ja garagempi kuin nykyinen Green Day, ei sointi ja meininki ole äänitysteknistä pseudo-retroilua lukuun ottamatta kovinkaan kaukana emobändin maneereista.

Kumpi voittaa? Pre-1995 Green Day voittaa kaikki. Foxboro Hot Tubs on ihan jees ja nykyinen Green Day voisi lakata olemasta.

Skitsofreniaprosentti? 8 %. Foxboro Hot Tubs varmaan tarjoaa Green Daylle henkireiän ja väylän ilon kautta tekemiseen, mutta musiikillisesti ei kovin vieraille vesille ole lähdetty seilaamaan.

Video ei ole enää saatavilla

Black Keys vs. Blakroc

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Black Keys -duo aloitti räkäisellä blues-mätöllä, mutta on kehittynyt 2000-luvun mittaan funkyksi soulia, bluesia ja rockia sekoittavaksi jyräksi.

Sitten? Blakroc perustettiin, kun bändin jätkät halusivat tehdä yhteistyötä hoppareiden kanssa.

Mikä yhdistää? Blakroc kasaa biisinsä aika pitkälle samoista aineksista kuin emobändikin. Merkittävin ero on, että Dan Auerbachin sijaan äänessä ovat räppärit, kuten Mos Def, Raekwon ja Pharaohe Monch.

Kumpi voittaa? Black Keys on ehtinyt tehdä paljon enemmän hyvää kuin tämä toistaiseksi yhden levyn pituiseksi jäänyt kokeilu. Mutta myös Blakroc on parhaimmillaan älyttömän kova.

Skitsofreniaprosentti? 9 %. Blakroc soittaa ehkä hiukan luuppimaisemmin. Muuten bändeissä sykkii sama sydän.

Video ei ole enää saatavilla

Sielun Veljet vs. Kullervo Kivi & Gehenna

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Vuonna 1982 perustettu Sielun Veljet on suomirockin kulmakivi. Tunnettu erityisesti maanisista live-esiintymisistään. Tekee parhaillaan comebackia – ihan kuin ette sitä tietäisi.

Sitten? Yhtyeen joka suuntaan sinkoileva ideamylly loi jo vuonna 1986 sivuprojektin, englannikielisen garagerock-yhtyeen Leputation of Slavesin. Vuonna 1988 sivuprojektit laajenivat kokonaiseksi kiertueeksi, jolla yhtye arpoi lavalla olevalla onnenpyörällä seuraavan kappaleen esittävän identiteettinsä. Leputation of Slavesin lisäksi yhtye esiintyi r&b-yhtye Pimpline & the Definitesina ja natsiparodia Adolf und Die Frei Scheissena. Kaikki yhtyeet päätyivät EP:lle Onnenpyörä (1985). Kestävimmäksi sivuprojektiksi muodostui iskelmämusiikkia soittanut Kullervo Kivi & Gehenna, jonka kokonainen livelevy julkaistiin Sielun Veljien uran päättäneellä Mustalla laatikolla (1991).

Mikä yhdistää? Itse asiassa varsin moni asia. Sielun Veljien juuret olivat bändiprojektissa, joka soitti iskelmämusiikkia rankkoina sovituksina. Gehennan voi ajatella sulkeneen ympyrän yhtyeen kehityksessä.

Kumpi voittaa? Sielun Veljet. Mutta ei 6–0 vaan enintään 4–2.

Skitsofreniaprosentti? 11 %. Kun yhtyeeltä sopii odottaa mitä tahansa, siltä myös odottaa mitä tahansa.

Video ei ole enää saatavilla

Anthrax vs. S.O.D.

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Anthrax perustettiin vuonna 1981 ja on yksi maailman tunnetuimmista thrash metalia soittavista yhtyeistä. Sen perustaja ja sielu on kaljusta päästä, pukinparrasta ja taskukokoisesta mitastaan tunnistettava kitaristi Scott ”Not” Ian.

Sitten? S.O.D. koostuu Scott Ianin lisäksi Anthraxin toisesta perustajasta (Danny Lilker), rumpalista (Charlie Benante) ja alkuaikojen roudarista (Billy Milano). Ideansa yhtye sai Scott Ianin poliittisesti epäkorrektista piirroshahmosta Sargent D.:stä, jonka raflaavista kannanotoista etenkin yhtyeen ensimmäinen albumi Speak English Or Die (1985) koostuu. S.O.D. on aktivoitunut vuosien varrella useampaan otteeseen. Vuoden 1999 Bigger Than the Devil -albuminsa kiertueella bändi nähtiin jopa hikisellä keikalla kesäisessä Provinssirockissa. S.O.D. vaikutti merkittävästi crossover-genren syntyyn yhdistämällä metallisen soundin hardcoreen.

Mikä yhdistää? Scott Ian on yksi historian tappavimmista rytmikitaristeista ja Charlie Benante rumpalina melkoinen höyryjyrä, joten molempien bändien peruspoljento tuo mieleen lekaharkkolastissa ajavan 18-pyöräisen rekan. Vaikka Anthrax onkin perusteemoiltaan vakavampi yhtye, yhtyeiden ilkikurisissa maailmankuvissa on tiettyä yhteneväisyyttä. Suurimmat erot ovat laulussa: Anthraxin kappaleissa laulu on ollut aina melodista, mutta S.O.D.:n Billy Milano nojaa ilmaisussaan klassiseen huutolauluun – jolle miehen yli 150-kiloinen ruho antaa arvoisensa kaikupohjan.

Kumpi voittaa? Anthraxin 30-vuotista uraa on vaikea pistää samalle viivalle yhdenkään muun yhtyeen kanssa tällä planeetalla. Mutta jos arvioidaan musiikin laatua per äänitetty sekunti, vain kaksi kunnollista studioalbumia nauhoittanut S.O.D. vie pelin mennen tullen, sillä yhtyeen levyille ei heikkoja hetkiä juuri mahdu.

Skitsofreniaprosentti? 13 %. S.O.D. on varsin looginen jatke Scott Ianin luomisvimmalle tilanteissa, joissa Anthrax ei kykene olemaan raskaampi.

Video ei ole enää saatavilla

Sonic Youth vs. Ciccone Youth

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Mikään ei ole ikuista, paitsi Sonic Youth – eikä välttämättä sekään. Vaihtoehtorockin ikonisin yhtye näyttää tulleen tiensä päähän, kun rakkaus ei enää yhdistä Thurston Moorea ja Kim Gordonia. Kiitos 1981–2011.

Sitten? Viiden vuoden ja neljän albumin jälkeen Sonic Youth perusti sivuprojektin, jonka se nimesi Madonnan sukunimen mukaan. Ciccone Youth ei koskaan esiintynyt livenä, mutta julkaisi yhden singlen (Into the Groovy, 1986) ja yhden albumin (Whitey Album, 1988), jolla se hullutteli muun muassa Madonnan ja Robert Palmerin hittien sekä hiphopin parissa (Making the Nature Scene).

Mikä yhdistää? Ciccone Youth on Sonic Youth vahvistettuna Minutemenin Mike Wattilla. Se kertoo paljon siitä, kuinka lähellä emobändi ja sivuprojekti ovat henkisesti toisiaan.

Kumpi voittaa? Sonic Youth, tietenkin. Ei Ciccone Youth kuitenkaan pelkkä vitsi ole. Whitey Albumin kappaleista esimerkiksi Macbeth on täsmälleen sitä missä Sonic Youth on vahvimmillaan: mykistävää noiserockia.

Skitsofreniaprosentti? 14 %. Sonic Youth oli jo vuoteen 1986 mennessä saavuttanut maineen yhtyeenä, joka voi tehdä lähes mitä vain. Siksi Whitey Album olisi hyvin voitu julkaista Sonic Youthin nimissä ilman, että kenenkään aivo olisi nyrjähtänyt.

Video ei ole enää saatavilla

bob hund vs. Bergman Rock

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Hulvatonta ilosanomaansa jo kolmella vuosikymmenellä levyttänyt bob hund on kasvanut uransa aikana räyhäkkäästi räksyttäneestä pennusta sekarotuiseksi ja aistinsa laajentaneeksi hurtanretkuksi, jonka kollaaseissa kaikuvat niin varhaisvuosien anarkia kuin musiikkiavaruuden sattumanvarainen samoaminenkin. Yhtyeen omintakeinen huumori ja kategorioita kaihtava mielenlaatu ovat kuitenkin säilyneet muuttumattomina vuosien kuluessa, riippumatta siitä miten pinnassa kitarat ovat kulloinkin olleet.

Sitten? Vuonna 2001 ilmestynyt Stenålder kan börja tuntui kuivattavan musteen bob hundin historiikin ensimmäisessä osassa. Yhtye katsoi rasavillien kitaroiden reunustaman tien kuljetuksi, kaivoi sanakirjan käteen ja kanavoi energiansa 1990-luvun lopulla hahmottuneeseen englanninkieliseen rinnakkaisorkesteriinsa Bergman Rockiin. Kansainvälisille kentille jonkin aikaa tähyillyt Bergman Rock levytti kaksi albumia, joiden raidoilta bob hundin pitkä varjo oli helpompi tunnistaa kuin Thomas Öbergin vahvasti skooneen murtunut englannin kieli.

Mikä yhdistää? Musiikillisesti Bergman Rock tuntuu luontevalta välivaiheelta bob hundin varhaisen ja nykyisen ilmaisun välillä. Bergman Rockin riemukkaimmat kappaleet kohkaavat samalla lailla kuin emäkoira parhaimmillaan ja sen sanoitukset pulppuavat samasta näsäviisaasta kynästä kuin bob hundin nerokkaimmat lausahdukset. Toisaalta Bergman Rock toi yhtyeen ilmaisuun hidastetun haahuilun ja päämääräänsä etsivät äänikokeilut, jotka ovat jääneet soimaan hukkaminuutteina bob hundin uusimmille levyille.

Kumpi voittaa? Alkuperäinen vie kilvan kotiin muutamalla kirsunmitalla. Vaikka Bergman Rock sai varsinkin ruotsalaislehdistöltä paikoin tylyn vastaanoton, voi yhtyeen musiikin sijoittaa huoletta bob hundin laatuasteikon puoliväliin. Varsinkin I’m a Crabin ja Jimin kaltaiset täsmäiskut kalpenevat bob hundin klassikoille vain persoonallisesti lauletun skoonen ja skoonelaisittain äännetyn englannin välisen erotuksen verran.

Skitsofreniaprosentti? 17 %. Kieli-identiteetti on niin olennainen osa bob hundia, että täydelliseen täyttymykseen on vaikea päästä ilman sitä. Kyse ei ole vain kielestä kommunikaatiovälineenä, vaan siitä miten kieli soi musiikin päällä ja miten se saa musiikin soimaan. Niinpä yhtye on englanniksi operoidessaan monen koirankuseman päässä itsestään silloinkin, kun se kuulostaa prikulleen itseltään.

Video ei ole enää saatavilla

NoMeansNo vs. Hanson Brothers

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? NoMeansNo on kanadalainen, vuodesta 1979 musiikillista buffet-pöytäänsä pyörittänyt trio, jonka ydin on Wrightin veljespari Rob (basso) ja John (rummut). Yhtyeen äkkiväärä ja arvaamaton venkoilu on loksauttanut leukoja auki ympäri maailmaa sekä keikkalavoilla että yhtyeen kahdellatoista äänilevyllä.

Sitten? Hanson Brothers on NoMeansNon älyllisen ja monimutkaisen musiikin täydellinen peilikuva: Ramones-covereilla aloitellut sivuprojekti, jossa sointujen määrä on kolme ja lyriikat pyörivät huomattavasti vähemmän älyllisissä aiheissa – lähinnä jääkiekossa ja kanadalaisen perusmiehen elämässä.

Mikä yhdistää? Vaikka Hanson Brothers tekee parhaansa ollakseen sivistyneen NoMeansNon moukkamainen ja räkänokkainen pikkuveli, eivät bändin jäsenet voi soittotaidolleen mitään. Siksi Hanson Brothersinkin soitto on tiukkaa kuin majavan sulkijalihas.

Kumpi voittaa? Hanson Brothers on ratkiriemukas yhtye, joka tuo tarvittavan raikkaan tuulahduksen NoMeansNon vakavahenkiseen jyystöön. Silti NoMeansNon huikea ura ja lukuisat klassikkolevyt vetävät pisteet pääyhtyeen suuntaan selvin numeroin.

Skitsofreniaprosentti? 19 %. Vaikka NoMeansNo ja Hanson Brothers ovatkin kovin erilaisia yhtyeitä, ponnistaa kumpikin suoraan punk-estetiikasta, eikä sivuprojektia voi näin ollen pitää erityisen hätkähdyttävän omituisena.

Video ei ole enää saatavilla

Huolestuttavat

U2 vs. Passengers

Video ei ole enää saatavilla

Sitten? Nelikko päätti värvätä hovituottajansa Brian Enon Passengersin
viidenneksi vakiojäseneksi. Kuten Passengersin ainoaksi jääneen albumin
Original Soundtracks 1 nimi kertoo, tavoitteena oli tehdä – *haukotus* –
”musiikkia kuvitteellisiin elokuviin”, U2-levyjä maalailevampaa ja
instrumentaalisempaa materiaalia. ”Menossa mukana” olivat myös tuottaja Howie
B. ja Luciano Pavarotti, joka kailotti albumin singlellä, eniten U2:ta
muistuttaneella Miss Sarajevo -kappaleella. Albumi myi odotuksiin nähden
kehnosti, ja Adam Clayton ja Larry Mullen Jr ovatkin myöhemmin teilanneet
projektin tekotaiteellisena räpiköintinä.

Mikä yhdistää? Tietty Bonon ääni, niillä kappaleilla joilla on laulua, sekä
muutenkin suureellinen ote. Ero Zooropaan ei loppujen lopuksi ollut kovin
huikea.

Kumpi voittaa? U2 tuotantonsa laajuuden ansiosta. Passengers-albumi kuuluu
aivan yhtyeen tuotannon kärkipään tuntumaan, mutta yhdellä purrella on
vaikea sotia laivastoa avstaan.

Skitsofreniaprosentti? 20 %. Jos levylle olisivat päässeet japanilaisen
Holi-laulajan kanssa äänitetyt kappaleet, prosentti voisi olla paljon
suurempi.

Video ei ole enää saatavilla

Yo La Tengo vs. Condo Fucks

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? ”37 levykauppiaan pelätään kuolleen Yo La Tengon konsertissa sattuneessa onnettomuudessa”. Satiirisen uutislehden The Onionin otsikko saa edelleen tyrskähtelemään. Sen paremmin ei vuonna 1984 perustetun kitararockyhtyeen maksimaalista “indieyttä” ole kukaan tähän päivään mennessä pystynyt kiteyttämään.

Sitten? Maaliskuussa 2008 Yo La Tengo teki salakeikan Condo Fucks -nimellä brooklyniläisellä Magnetic Field -klubilla. Seuraavana vuonna ilmestyi yhtä ruokottamasti nimetty albumi Fuckbook, jolla newjerseyläisveteraanit soittivat lapsuutensa ja nuoruutensa suosikkibiisejä muun muassa The Small Facesilta, Richard Helliltä, The Kinksiltä, Sladelta ja The Beach Boysilta.

Mikä yhdistää? Fuckbookin paskainen lofi-soundi ja rujo protopunk-paahto saattaa hämmentää Yo La Tengon hienostuneempaan materiaaliin ihastuneita, mutta bändin noise-juuret tunteville levyssä on paljon tuttua ja turvallista.

Kumpi voittaa? Yo La Tengo tietysti. Fuckbook on toki hauska kuriositeetti.

Skitsofreniaprosentti? 23 %. Indierockyhtye soittamassa punkia ja 1960-luvun garagerockia ei ole ideana sieltä kreiseimmästä päästä. Lisäprosentteja heruu kuitenkin yllättävistä F-sanoista sivuprojektin ja albumin nimissä sekä huiman ankeista salanimistä (Kid ja Georgia Condo).

Video ei ole enää saatavilla

Giant Robot vs. Giant Räbät

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Giant Robot oli 1990-luvun puolivälin jälkeisen Helsingin jazzia, dubia, hiphopia, soulia, r&b:tä ja konemusiikin eri lajeja sekoittelevan bilekulttuurin tulos: sekalainen ryhmä säästeliäästi soittavia rytmimusiikin virtuooseja, jotka loivat arvoisensa tekstuurin Tuomas Toivosen älykkäälle valkoisen miehen puhelaululle. Yhtye oli tuhota itsensä kunnianhimoisella kakkoslevyllään Superweekend, joka on yksi komeimmista suomalaisista elektronisen musiikin levyistä koskaan. Bändin vaikutukselta ei voi suomalaisilla keikkalavoilla välttyä, sillä käytännössä jokaisen hiphop- tai reggae-johdannaista musiikkia soittavan artistin taustabändissä soittaa joku Giant Robot -taustainen.

Sitten? Giant Räbät herätti nukkuvan pedon vuonna 2008 ilman Tuomas Toivosen osanottoa. Toivosen sijaan mikrofonivastuuta kierrätettiin hiphopin perinteiden mukaisesti kädestä käteen Suomen eturivin MC-kastin (Asa, Pyhimys, Jontti, Hannibal, Jodarok) kesken.

Mikä yhdistää? Kim Rantalan svengaavat koskettimet, Tolosen veljesparin ja Petro Niiniluodon maltilla maalailevat kielisoittimet sekä Mamba Abdissa Assefan täsmällisen säästeliäät rytmit muodostavat leimallisen yhteiselementin, joka yhdistää Robotin verkkaisesti etenevän rytmin saumattomasti Räbätin aggressiivisempaan otteeseen. Räbät-levyllä kuullaan varsin perinteiseen rap-tyyliin ääntään käyttäviä vokalisteja, joten ero Tuomas Toivosen omintakeiseen resitatiiviin on varsin selkeä.

Kumpi voittaa? 1. erä on erinomainen ja aikaa hyvin kestävä levy, mutta jo pelkkä Superweekend vie pelin helposti Robotille. Ja jos se ei riittäisikään, löytyisi Crushing You With Styleltä ja Domesticityltä niin paljon valttikortteja, ettei Räbätillä ole lukuisista ansioistaan huolimatta mahdollisuuksia.

Skitsofreniaprosentti? 27 %. Tavallaan erot ovat pienet ja ymmärrettävät, mutta Räbätin vierailijoiden mukanaan tuomat lyyriset teemat Asan hämmentävästä uusrunoudesta Jontin, Shakan ja Lännen Jukan kuvaukseen myyttisestä kuokkavierashahmosta nostavat skitsofreniatasoa suhteessa Toivosen modernin urbaaneihin tutkielmiin kaupunkisuunnittelusta ja elintilasta.

Video ei ole enää saatavilla

Nick Cave & the Bad Seeds vs. Grinderman

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Australialainen Nick Cave perusti yhtyeensä Melbournessa vuonna 1983. Cave ja Mick Harvey tunsivat toisensa The Birthday Partysta ja muodostivat vuonna 1996 mukaan tulleen Warren Ellisin kanssa ryhmän ytimen. Laatulevyjä syntyi debyytti From Her to Eternitystä aina uusimpaan albumiin Dig, Lazarus, Dig!!!:iin.

Sitten? Grinderman syntyi Bad Seedsin jäsenistä vuonna 2006. Yhtyeen nimi oli alkuun Mini Seeds, ja motiivina oli paeta emoyhtyeen valtavaa taakkaa. Ensimmäisen albumin biisit Cave oli säveltänyt Bad Seedsin kiertueella vuonna 2005 kitaralla, jota hän harvoin käytti. Syntynyt materiaali oli raakaa ja The Birthday Partyn kolkkoudesta paikoin muistuttavaa. Yhtye on lämpännyt Caven soolokeikkoja, mutta vetää yleisöä yksinkin. Viimevuotinen Grinderman 2 sai ylistystä laajalti, ja yhtyeen esityksissä on sellaista likaisen vanhan miehen pitelemätöntä panovoimaa, jollaista Bad Seedsiltä on kai turha odottaa.

Mikä yhdistää? Grindermanin muoto on garagempi, psykedeelisempi ja likaisempi, mutta ytimestä löytyy sama lyyrinen kultakaivo.

Kumpi voittaa? Epäreiluun kysymykseen epäreilu vastaus. Bad Seeds on pakahduttavan hieno orkesteri, mutta Grinderman yksinkertaisesti hauskempi.

Skitsofreniaprosentti? 30 %. Grinderman on skitsofreenistä musiikkia, mutta Caven hahmon tuntien se ei liene valtava yllätys.

Video ei ole enää saatavilla

Future Sound of London vs. Amorphous Androgynous

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Pitkän linjan konemusiikki-instituutio Future Sound of London on vuodesta 1988 lähtien työntänyt lusikkaansa jos jonkinlaiseen soppaan, ambientista triphopiin ja breakbeateihin sekä elokuvasta tietokoneanimaatioihin.

Sitten? Koska varsinkin alkuaikojen brittiläisessä rave-kulttuurissa oli vahva annos psykedeliaa, olivat kokeilut psykedeelisen rockin parissa aika luonnollinen kehitysaskel. Tätä tarkoitusta varten syntyi Amorphous Androgynous.

Mikä yhdistää? Amorphous Androgynous imee vaikutteensa bongista, johon on tungettu psykedeelistä rockia 1960-luvulta 1990-luvun Manchesteriin. Sen musiikillinen arvo onkin ehkä suurimmillaan psykedelian arkistoijana ja saarnamiehenä, eli muiden tekeleitä ihmisten tietoisuuteen savuna puhaltavana kollektiivina.

Kumpi voittaa? Future Sound of London on kahdesta projektista monella tapaa vakuuttavampi.

Skitsofreniaprosentti? 40 %. Vaikka nämä kaksi projektia tulevatkin selkeästi samasta, valtavasta, stratosfäärissä kuplivasta päästä, musiikillisesti niillä on usein varsin vähän yhteistä.

Video ei ole enää saatavilla

Ozric Tentacles vs. Eat Static

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? 1980-luvun lopun vagabondin uushippeyden olennainen inkarnaatio. Steve Hillagen kaikki aviottomat crusty-lapset samassa keikkabussissa. Loputtomia kitarajameja ja loputtomia kiertueita. Progeilustaan huolimatta Ozrics ei ole koskaan täysin istunut retroilevan pitkätukkarokkibändin muottiin: vuoden 1991 albumi Strangeitude ja single Sploosh! jopa flirttailivat elektronisen tanssimusiikin ja dubin kanssa.

Sitten? Vuonna 1994 rumpali Merv Pepler ja kosketinsoittaja Joie Hinton jättivät bändin omistautuakseen kokopäiväisesti hauskanpitoprojektilleen Eat Staticille, joka aiemmin oli hoitanut keikoilla lämppäriaktin virkaa. Kaksikon intohimona oli luoda mahdollisimman härskiä psytrancea. Ideoita on tuntunut riittävän: esimerkiksi kornit samplet ja maailmanmusiikkivaikutteet kuuluivat repertuaariin jo ennen kuin Simon Posfordin kaltaiset artistit aloittivat genrekliseiden yliviljelyn.

Mikä yhdistää? Molemmat yhtyeet istuvat yhtä hyvin hippikommuunin rantajuhliin Goalla kuin Stonehengessä järjestettäviin talvipäivänseisausbileisiinkin. Tilannetajuttomuus ratkaisee – mahtoiko yleisökään erottaa keikkojen alkuja ja loppuja Eat Staticin vielä lämmitellessä Ozricsia?

Kumpi voittaa? Eat Static pärisee, mutta Ozric Tentaclesilla on kliinisten tutkimusten mukaan jonkin verran vähemmän neurotoksista potentiaalia. Kohtuullisina annoksina yhtyeen musiikin käytön pitäisi vielä olla turvallisuuden rajoissa, mutta tarkkaile silti hygieniaasi.

Skitsofreniaprosentti? 48 %. Avaruusrock ja metsätrance eivät lopulta ole henkisesti niin kaukana toisistaan, vaikka yhdistelmä omituiselta kuulostaakin. Jo 1980-luvulla Egeanmeren beachpartyjen taustalla soivat  sekaisin Hawkwind ja syntsapop ennen kuin kukaan oli edes kuullut acid housesta. Eat Staticin sikiäminen emobändistään oli vain ajan kysymys.

Video ei ole enää saatavilla

Front Line Assembly vs. Delerium

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Bill Leebin perustama kanadalainen industrial- ja
EBM-projekti, jonka 1990-luvun alun albumit vaikuttivat oleellisesti vuosikymmenen
teolliseen metelöintiin.

Sitten? Vastapainona Front Line Assemblyn ahdistavalle räimeelle Leeb alkoi
bändikollegansa Rhys Fulberin kanssa julkaista rinta rinnan emobändin
levyjen kanssa ambienteja instrumentaalilevyjä, joiden pohjavire oli
kuitenkin genren valtavirtaa goottisempi ja synkempi. Vuoden 1997
Karma-albumilla Delerium muutti linjaansa ottamalla mukaan nimekkäitä
naisartisteja, kuten Lisa Gerrardin ja Sarah McLachlanin kujertamaan
levyilleen. Tulos muistutti masennusdiagnoosin saanutta Enigmaa.

Mikä yhdistää? Elektroninen ja kokeellinen soundi, varsinkin
varhaislevyillä.

Kumpi voittaa? Front Line Assemby, sillä Deleriumin albumeita on vaivannut
aluksi itsetarkoituksellinen kokeellisuus ja myöhemmin taipumus
hissimusisointiin.

Skitsofreniaprosentti? 49%. Jos Leeb ja Fuller olisivat yrittäneet
yhdistää musiikissaan kunnianhimonsa eri puolet, kyseinen projekti olisi
varmasti tehnyt Front Line Assemblyä ja Deleriumia parempia levyjä.

Video ei ole enää saatavilla

Kumikameli vs. Eläkeläiset

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Kumikameli perustettiin vuonna 1986. Joensuulaisyhtye ei suinkaan keksinyt äkkiväärää, kimuranttia suomirockia, jonka perinnettä ovat sittemmin jatkaneet muun muassa YUP, Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi ja Eläin, mutta kitaroita välttelevällä instrumentaatiollaan ja häiriintyneillä teksteillään se löi siihen oman, jäljittelemättömän leimansa.

Sitten? Kumikamelin jäsenet perustivat Eläkeläiset vuonna 1993. Yhtyeen konsepti oli yksinkertainen: soittaa suomenkielisiä versioita kansainvälisistä jättihiteistä humppaversioina. Vei noin kahdeksan sekuntia ennen kuin Eläkeläisistä oli tullut suositumpi kuin Kumikamelista voisi milloinkaan tulla.

Mikä yhdistää? Äkkiväärä, pohjoiskarjalainen ”huumori” ja tietty hermoja raastava vittumaisuus on ollut aina oleellinen osa molempia orkestereja. 2000-luvun mittaan bändit ovat kasvaneet musiikillisesti kauemmas toisistaan, kun Kumikamelin musiikkiin on hiipinyt yhä enemmän metallisia sävyjä.

Kumpi voittaa? Kumikamelilla on vannoutuneet faninsa, mutta Eläkeläiset on aina Eläkeläiset. Vaikka umpikännistä jenkkarekkaa pitäisi miten junttimaisena ja väljähtyneenä vitsinä, ei sille voi olla hykertelemättä harrastamatta ankaraa itsepetosta.

Skitsofreniaprosentti? 52 %. Vaikka yhtyeissä on henkisesti paljon samaa, nostaa Eläkeläisten odottamaton maailmanmenestys skitsofreniaprosentin kunnioitettaviin lukemiin.

Video ei ole enää saatavilla

Kari Peitsamo ja Ankkuli vs. Kari Peitsamo Revival

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Vuosina 1977–81 vaikuttanut Kari Peitsamo ja Ankkuli oli yhtyeenä enemmän idea kuin todellisuutta. Bändi keikkaili harvoin, ja monilla Ankkulin nimiin laitetuilla levyillä esiintyi yksin Kari soittaen akustista kitaraa. Tämä ei kuitenkaan estänyt Pelle Miljoonaa pyytämästä yhtyettä lämppärikseen Matkalle tuntemattomaan -kiertueelle talvella 1981–82.

Sitten? Kahden keikan jälkeen Peitsamo huomasi, ettei punkia odottanut yleisö jaksanut yhtyeen hajanaisia ja sisäänpäinkääntyneitä kappaleita. Niinpä suunta muuttui lennosta kesken kiertueen: Peitsamo käänsi nipun Creedence Clearwater Revivalin klassikoita suomeksi ja treenasi kappaleet yhtyeen kanssa. Jo kiertueen kolmannella keikalla lavalle asteli Kari Peitsamo Revival. Revivalista kasvoi nopeasti suosittu yhtye ja toisena singlenä julkaistu Onnenpoika (Fortunate Son) toi Peitsamolle hänen uransa ainoan listaykkösen. Myöhemmin yhtyeen repertuaari laajeni myös Status Quon ja Led Zeppelinin versiointiin. Kolmen vuoden intensiivinen kiertäminen kuitenkin poltti loppuun sekä Karin että yhtyeen. Vuonna 1984 Peitsamo hajotti yhtyeen pysyvästi ja palasi omaan, vapaampaan ilmaisuunsa.

Mikä yhdistää? Ankkulilla ja Revivalilla olivat samat soittajat, vaikka sitä ei levyltä aina uskoisi. Eikä Creedencen versioiminen ollut ihan uutta: jo Jatsin syvimmällä olemuksella (1977) ollut yhtyeen nimikkobiisi Ankkuli oli versio CCR:n Walking on the Waterista.

Kumpi voittaa? Kari Peitsamo Revival oli varmasti armoitettu keikkajyrä, mutta kuka valitsisi Onnenpojan yli Kauppaopiston naisten?

Skitsofreniaprosentti? 76 %. Vaihdos omaehtoisesta taideyhtyeestä jytäpumpuksi oli suuri askel niin yleisölle kuin yhtyeelle.

Video ei ole enää saatavilla

The Bronx vs. Mariachi El Bronx

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? New Yorkin pohjoisimman kaupunginosan mukaan nimetty The Bronx perustettiin mantereen toisella puolella, Los Angelesissa vuonna 2002. Kolmella ensimmäisellä albumillaan kvartetti opittiin tuntemaan pätevänä, Black Flagin, Stoogesin ja Motörheadin hengessä kaahaavana hardcorepunkyhtyeenä.

Sitten? Elokuussa 2006 The Bronx kutsuttiin televisio-ohjelmaan soittamaan akustisia versioita kappaleistaan. Vastentahtoinen yhtye halusi tehdä jotain erilaista ja ryhtyi sovittamaan kappaleitaan erilaisiin tyyleihin – muun muassa meksikolaiseen mariachiin. Kipinä syttyi, ja jo huhtikuussa 2007 The Bronx tiedotti julkaisevansa kolmannen albuminsa yhteydessä myös neljännen, joka julkaistaisiin Mariachi El Bronx -nimellä ja sisältäisi mitäpä muutakaan kuin mariachi-musiikkia. Tämän vuoden elokuussa ATO Records julkaisi jo toisen Mariachi El Bronx -albumin, joka oli edeltäjänsä ja kolmen The Bronx -albumin tapaan nimetön.

Mikä yhdistää? Länsimaisen popmusiikin ystäville mariachi-torvien sydämeenkäyvä sointi lienee tullut tutuimmaksi Loven folkpsykedeliaklassikosta Alone Again Or tai arizonalaisen Calexicon levyiltä. Yhteyden löytäminen mariachin ja hardcorepunkin välille edellyttää siis poikkeuksellista mielikuvitusta.

Kumpi voittaa? Mariachi El Bronx, trumpetin tai sombreron etureunan mitalla. The Bronx on toki kelpo punkbändi, mutta kuitenkin vain yksi tuhansista.

Skitsofreniaprosentti? 83 %. Kovin paljon arvaamattomammin ei major-levy-yhtiön kiinnittämän punkbändin ura voi kehittyä. Pari prosenttiyksikköä on tosin rankaistava siitä, että bändi on sentään Kaliforniasta, joka on vain kivenheiton päässä mariachi-musiikin syntysijoilta.

Video ei ole enää saatavilla

Erikoistapaus!

The KLF vs. The Justified Ancients of Mu Mu, The Timelords, The JAMs

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? The KLF oli yksi viime vuosituhannen lopun suuria kokonaistaideteoksia, jonka seikkailut musiikin, tekijänoikeuksien, metasekoilun, pilanteon ja käsitetaiteen viidakossa tuottivat lukuisia kuolemattomia kappaleita.

Sitten? Kukaan ei tiedä, miksi The KLF perustettiin. Vielä vähemmän kukaan tietää, miksi tavaraa julkaistiin niin monella nimellä.

Mikä yhdistää? The KLF:n ja sivuprojektien selvin ero lienee, ettei jälkimmäisten biiseissä musta nainen koskaan laula kirjaimia K, L ja F. JAMs on kenties teknompi kuin muut nom de guerret. Ei voi tietää!

Mikä voittaa? Kaikki ovat osa yhtä suurta kudelmaa.

Skitsofreniaprosentti? 0–100 %. Sellaiselle ihmiselle, joka osaa luokitella dubstepin eri alalajit bpm:n perusteella, KLF-projektien tavoissa prosessoida acid housen, teknon ja hiphopin soundeja on varmasti suuriakin eroja, mutta… niin: kaikki ovat osa yhtä suurta kudelmaa.

Video ei ole enää saatavilla

bob hund / Thomas Öberg 09.07.2011 Ruisrock, Turku.

bob hund rentoutuu. Conny Nimmersjö ylärivissä vasemmalla.

Conny Nimmersjö rupatteli pitkän tovin Nuorgamin kanssa bob hundin odotetun Ruisrock-keikan aattona. Näin puhuu mies, joka vihaa euroviisuja.

Finland–Sverige 6–1 – hur känns det nu? Miltä nyt tuntuu?

”Ni var ju så mycket bättre. Ingen bitter förlust. Bara att lyfta på hatten. Jag kunde glädjas med Finland. Te olitte vain niin paljon parempia. En ole katkera, täytyy vain nostaa hattua. Pystyin iloitsemaan Suomen kanssa.”

Vilken låt har du lyssnat mest i ditt liv? Vad tycker du om den? Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Den låt jag lyssnat mest på i mitt iTunes är Mattias Alkberg BD’s Stockholm. Den gräver sig in under skinnet på mig varje gång jag hör den. Den är så bra som musik kan bli. Jättesorglig, men stärkande. Mest i livet är det förmodligen något med Joy Division. De funkar som låten ovan jag nämnde. Eniten kuunteluita iTunesissa on Mattias Alkberg BD:n kappaleella Stockholm. Se kaivautuu ihoni alle joka kerta, kun kuulen sen. Se on niin hyvää kuin hyvä musiikki vain voi olla. Hyvin surullinen, mutta vahvistava. Elämäni aikana eniten kuuntelemani kappale on todennäköisesti jotain Joy Divisionilta. Toimii samalla tavalla kuin edellä mainitsemani biisi.”

Video ei ole enää saatavilla

Vilket band gör världens viktigaste musik idag? Varför? Mikä yhtye tai artisti tekee tällä hetkellä maailman tärkeintä musiikkia? Miksi?

”Jag sager Fucked Up. För att David Comes to Life, deras senaste, är det bästa jag hört hittills I år, och för att de väcker nytt liv i hardcore-genren. Sanoisin Fucked Up. Koska David Comes to Life, heidän uusin albuminsa, on parasta mitä olen tänä vuonna kuullut ja koska se herättää uutta elämää hardcore-genreen.”

Vilken låt kommer du högst troligen att fråga av DJ:n, då du är riktigt, riktigt full? Mitä kappaletta toivot todennäköisimmin dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”Mission of Burma, That’s How I Escaped My Certain Fate.”

Video ei ole enää saatavilla

Vilken är det mest irriterande musikgenret du har stött på? Mikä on ärsyttävin musiikkigenre, johon olet törmännyt?

”Eurovision Song Contest. Eurovision laulukilpailut.”

Vilken musikers död har senast träffat dig hårt? Var var du då du horde om den? Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi? Missä olit, kun kuulit siitä?

”Kurt Cobains död var hemsk. Vi fick reda på nyheterna I turnébussen på väg till en spelning I Linköping. Kurt Cobainin kuolema oli kauhea. Saimme kuulla siitä kiertuebussissa matkalla keikalle Linköpingiin.”

Vilken låt gör dig alltid nostalgisk? Varför? Mikä kappale tekee sinut aina nostalgiseksi?

”Peter Lichts Sonnendeck. En tysk landsplåga från 2001 som blev soundtrack till mitt livs – på flera plan – hittills vackraste romans. Peter Lichtin Sonnendeck. Saksalainen maanvaiva vuodelta 2011, josta tuli soundtrack elämäni – monella tavalla – tähän mennessä kauneimmalle romanssille.”

Video ei ole enää saatavilla

Vad kommer att förända musikbusinessen under de senaste tio åren? Vad blir kvar? Mikä tulee muuttamaan musiikkibisneksen seuraavan kymmenen vuoden aikana? Mitä jää jäljelle?

”Den som vet blir miljonär. Den som lyssnar på bob hunds stalltips i denna fråga kommer bli fattig. Så ser historien ut. Hänestä, joka tietää, tulee miljonääri. Hänestä, joka kuuntelee bob hundin vinkkejä, tulee köyhä. Siltä historia näyttää.”

Vilken film kommer ni alla högst troligen att titta på i er turnébuss – eller “buss”, om ni inte har en sådan?

”Vi har ingen, men vi kunde titta på dokumentären om Gasolin, eller dokumentären om Anvil. Emme omista bussia, mutta voisimme katsoa dokumentit Gasolinista tai Anvilista.”

Vems sångröst får dig att huttra a) på ett gott sätt b) på ett dåligt sätt? Varför? Kenen laulajan ääni saa hyyn soimaan selkäpiissäsi a) hyvällä tavalla b) huonolla tavalla?

”Svenske rocklegenden John Holm får mig att rysa på ett bra sätt. Hans sång kommer oerhört nära, utan att kännas påflugen eller generande. Patti Smith är också intressant. I vissa låtar får hon mig att rysa på ett bra sätt, I andra låtar på ett dåligt sätt! Hon utför en balansakt på slak lina. Hyvällä tavalla ruotsalainen rocklegenda John Holm. Hänen äänensä tulee todella lähelle, kuulostamatta häiritsevältä tai kiusalliselta. Patti Smith on myös mielenkiintoinen. Joissain kappaleissa hyy soi hyvin, joissain taas huonosti! Hän tasapainoilee löysällä vaijerilla.”

Video ei ole enää saatavilla

Vad är din favoritsånglyrik? Mikä on suosikkisanoituksesi?

”Sådan som Thomas (Öberg) i vårt band skriver. Som är rik på bilder, som vrider till I hjärnan på en och som är poetiska, d.v.s. öppna för tolkning. Kan också älska enklare mer raka texter, men om jag ska välja så väljer jag det jag nämnde. Joku sellainen, jonka on kirjoittanut Thomas (Öberg) bändistämme. Siinä on runsaasti kuvia, jotka kääntyilevät aivoissa ja jotka ovat runollisia, tulkinnalle avoimia. Osaan myös rakastaa yksinkertaisempia ja suorempia tekstejä, mutta jos joudun valitsemaan, otan mainitsemani.”

Vilken klassisk låt har du aldrig riktigt förstått? Mitä klassista popkappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”Jag har aldrig förstått mig på The Band. Som muskier är de grymma I andra konstellationer, men t.ex. The Night They Drove Old Dixie Down, jag förblir oberörd. Vet inte varför. En ole ikinä ymmärtänyt The Bandia. Muusikkoina he ovat hurjia muissa kokoonpanoissa, mutta esimerkiksi The Night They Drove Old Dixie Down ei kosketa minua. En tiedä miksi.”

Vilken förgått artist eller splittrat band skulle du velat se uppträda? Minkä menehtyneen artistin tai hajonneen bändin olisit halunnut nähdä livenä?

”Joy Division.”

Vad kommer du högst troligen att sjunga i en karaokebar? Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”Mr. Tambourine Man med Byrds. Den gör jag bra. The Byrdsin Mr. Tambourine Manin. Sen vedän hyvin.”

Video ei ole enää saatavilla

Varför ska man gräva bort Skåne? Miksi Skåne pitäisi kaivaa pois?

”Det ska man inte. Skåne är vackert. Ei niin saa tehdä. Skåne on kaunis.”

Vilket band eller artist skulle du helst rekommendera åt en ny bekantskap? Mitä bändiä tai artistia suosittelisit mieluiten uudelle tuttavuudelle?

”Om det är någon som aldrig lyssnat på musik så skulle jag spela Velvet Underground. För de är världens bästa band. De skapar artrocken, som jag ser det. Den skolan som bob hund verkar i. Jos kyseessä on joku, joka ei ole koskaan kuunnellut musiikkia, soittaisin Velvet Undergroundia. Se on maailman paras bändi. He loivat taiderockin sellaisena kuin minä näen sen. Siinä koulukunnassa toimii myös bob hund.”

Vinyl, CD eller mp3? Vinyyli, CD vai mp3?

”Vinyl och CD och mp3. Jag lyssnar mest I dator och mp3-spelare. Men nya skivor jag gillar vill jag ha på cd för texterna och omslagen. Skivor gjorda innan -83 vill jag helst ha på vinyl. Vinyyli ja CD ja mp3. Eniten kuuntelen musiikkia tietokoneen ja mp3-soittimen kautta. Mutta uudet levyt haluan cd:nä sanoitusten ja kansien takia. Levyt, jotka tehtiin ennen vuotta 1983, haluan mieluiten vinyylinä.”

Har nu någonsin ljugit om din musiksmak för att verka vara coolare än vad du på riktigt är? Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi coolimmalta mitä oikeasti olet?

”När jag var yngre hände det ofta. Nuorempana näin tapahtui usein.”

Vad är den första poplåten du minns som du gillat? Mikä on ensimmäinen popkappale, josta muistat pitäneesi?

”Det kan ha varit Rockfolket och Burkens Hey Baberiba. En refräng man blir glad av. Den låten fick mig att förstå vad rock var, och jag tyckte mycket om det. Se saattoi olla Rockfolket och Burkenin Hey Baberiba. Kertosäe, josta tulee iloiseksi. Se kappale sai minut ymmärtämään, mitä rock on, ja pidin siitä paljon.”

Video ei ole enää saatavilla

Vad är den troligaste orsaken för dig att inte gilla en låt? Mikä on todennäköisin syy sille, ettet diggaa jotain biisiä?

”Att produktionen är för musklig och svulstig. Tycker väldigt mycket musik lider av det. Och så blir det för lite nerv och så tappar jag intresset. Että tuotanto on liian mahtipontinen ja pöyhkeä. Mielestäni hyvin suuri osa musiikista kärsii tästä. Sitten tulen hermostuneeksi ja menetän kiinnostuksen.”

Hur mycket vet du om finsk musik? Har du några favoriter? Miten hyvin tunnet suomalaista musiikkia? Onko sinulla suosikkeja?

”And the Lefthanded som jag varit med och producerat gillar jag ju jättemycket. 22-Pistepirkko och M.A. Numminen gillar alla I bob hund. Och så gillar jag massa finsk punk. Inte så uppdaterad på nya band. Mycket förtjust även I finsk tango. Speciellt äldre inspelningar med Eino Grön, Olavi Virta och Ture Ara. And the Lefhandedista tykkään juuri nyt erittäin paljon, olen tuottanutkin heitä. 22-Pistepirkko ja M.A. Numminen ovat kaikkien bob hundin jäsenten suosikkeja. Sitten tykkään suomalaisesta punkista, vaikken olekaan niin perillä uusista bändeistä. Olen myös ihastunut suomalaiseen tangoon. Etenkin vanhemmat äänitteet Einö Gröniltä, Olavi Virralta ja Ture Aralta.”

Video ei ole enää saatavilla

Vilket är viktigare, låten eller soundet? Kumpi on tärkeämpää, biisi vai miltä se kuulostaa?

”Det hänger ihop. I rockmusik är sound och låt samma sak. Så de är precis lika viktiga. Fast en dålig låt med bra sound kan aldrig vara bra. Däremot kan en låt med dåligt sound räddas av en förträfflig sångare. Ne riippuvat toisistaan. Rockmusiikissa soundi ja biisi ovat sama asia. Eli ne ovat tismalleen yhtä tärkeitä. Tosin hyväsoundinen huono biisi ei voi koskaan olla hyvä. Sen sijaan huonosoundinen biisi voidaan pelastaa mainiolla laulajalla.”

Vilken är den senaste riktigt bra låten du har hört? Mikä on edellinen erittäin hyvä biisi, jonka olet kuullut?

”En gammal låt: Kleenex, Hedi’s Head. Vanha biisi: Kleenexin Hedi’s Head.”

Video ei ole enää saatavilla

Vilket är den mest pinsamma albumet i din skivsamling? Mikä on levykokoelmasi noloin albumi?

”För gammal för att skämmas över mina ABBA-skivor nuförtiden. Olen jo liian vanha häpeämään ABBA-levyjäni.”

Jim Morrison – ett geni eller en pajas? Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Han var både och! Geni som sångare och textförfattare när han var som bäst, men en bedrövligt jobbig människa, och jobbigt pretentiös när han inte fick till det. Sekä että! Parhaimmillaan nerokas laulaja ja tekstittäjä, mutta rasittava ja mahtaileva tyyppi, kun sille päälle sattui.”

bob hund Ruisrockissa la 9.7. Converse-lavalla klo 17.45.

Video ei ole enää saatavilla

Tänä vuonna Bob hund sulki ympyrän levyllään Det överexponerade gömstället, jonka kanteen Martin ei saanut passikuvaansa, kuten viisitoista vuotta sitten. Sen sijaan kannessa on koruton teksti, jossa graafikko pahoittelee, ettei kansi-ideaa tällä kertaa syntynyt.

Sama omituisuus jatkuu levyn ensimmäisen singlen Popsång (mot min vilja) videolla, joka on kuin mielisairaalan suljetun osaston naamiaisiin sijoittuva psykedeelinen painajainen. Ja mikä ihme on levyn nimen ylivalottunut piilopaikka?

Bob hundin kevään kruunasi suomalaisittain se, että yhtye esiintyi Helsingin Tavastialla 28. maaliskuuta. Viimeksi tukholmalaisyhtye oli nähty Suomessa vuoden 1997 Ruisrockissa.

Video ei ole enää saatavilla

Bob hund – Popsång (mot min vilja)

71 Elektropunkyhtye Ima Robotin ja indiefolk-kollektiivi Edward Sharpe & the Magnetic Zerosin laulajan Alexander Ebertin sooloesikoinen on leikkisä kokoelma viiden viime vuosikymmenen parasta popmusiikkia. Ilmavasti tuotetulla ja sävellyksiltään luontevan iloisella albumilla lainaillaan milloin folkia, milloin ranskalaista chansonia, mylvitään milloin vereslihaisia soulballadeja, milloin haudanvakavia johnnycashismeja. Omaleimaisillaan Ebert (joka varmasti kokee Devendra Banhartin sukulaissielukseen) on gainsbourgmaisesti keinahtelevassa Truthissa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Alexander – Truth

Blancmange: Blanc Burn
Proper

76 Aika kulkee sykleissä: kun pysähdyt riittävän pitkäksi aikaa, ne, jotka kulkivat edelläsi, ilmestyvät selkäsi taakse. Jos Blancmangesta voi mitään päätellä, kestää yksi sykli neljännesvuosisadan. Brittiläinen konepopin kulttinimi julkaisi kolmannen levynsä vuonna 1985 ja on nyt julkaistulla neljännellä albumillaan ehtinyt vuoteen 1988. Blanc Burnin pulputtavat ja surisevat soundit ja elektroniset tuutulaulut ovat kuin priimakauden Orbitalia tai Underworldia. Melodioiltaan ja rakenteiltaan yhtyeen kappaleet ovat kuitenkin puhdasta, joskin ilahduttavan viistoa popmusiikkia. Blanc Burnin yllä leijuukin Sparksin, Momusin ja Luke Hainesin kaltaisten eksentrikkojen pistävä katku. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Blancmange – Drive Me

bob hund: Det överexponerade gömstället

60Det överexponerade gömstället on bob hundin toinen levy pitkän hiljaiselon jälkeen. Valitettavasti se on edeltäjänsä tavoin epätasainen julkaisu, jolla yhtye hylkää sähäkät ja hurmaavasti kitaroidut rallinsa. Kosketinvoittoinen äänimaailma on kepeänäkin kolkk,o ja monotoniset bassolinjat kuljettavat lähelle krautrockia. Muutamat täsmäiskut, kuten avausraita bob hund 2020 sekä uudella aallolla ratsastava Stumfilm, osoittavat nykyisenkin ilmaisun pukevan skoonelaisten absurdismia. Niiden kylkiäisinä on kuitenkin monta hankalasti sulavaa äänikollaasia, jotka kavaltavat yhtyeen uudistumishalun perustuvan avarakatseisuuden ohella kärsimättömyyteen. Levyn kansi kiteyttää sisällön. Valkoisen kotelon päälle liimatussa Post-it-lapussa graafikko pahoittelee ideoiden puutetta. Sopivassa mielentilassa toteutus tuntuu rohkealta, nerokkaaltakin, mutta vähintään yhtä usein ratkaisun tajuaa jo alkujaan väljähtyneeksi. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

bob hund – Stumfilm (Helsingin Tavastialla 28.3.2011)

Malachai: Return to the Ugly Side
Domino

73 Oletko koskaan miettinyt, miltä Massive Attack mahtaisi kuulostaa, jos Mark Lanegan ja The Roots -rumpali ?uestlove olisivat liittyneet kollektiiviin 1990-luvun alkupuolella? Bristolista – mistäpä muualtakaan – peräisin oleva Malachai-duo antaa kysymykseen vastauksen. Monster ryskyy uhkaavasti kuin Mezzaninen tai U.N.K.L.E:n Psyence Fictionin millenniaaliset painajaiset reilun kymmenen vuoden takaa. Vielä parempi on likaisen funky singlekappale Let ’Em Fall. Malachai hallitsee hommansa, vaikkei soulin ja kevytpsykedelian parissa seikkaillessaan harha-askeleilta vältykään. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Malachai – Let ’Em Fall

Doug Paisley: Constant Companion
No Quarter

95 Kanadalaisen ruutupaita & parta -folkkarin toinen albumi on täysosuma. Mukavan pehmeä 1970-lukulainen folk soljuu rikkaana kuin liian makea maitokahvi lauantai-aamuna. Paisleyä on verrattu Townes van Zandtiin ja James Tayloriin, eikä syyttä: katkeraa kipua ja hippimäistä pehmeyttä on Paisleyllä tasamäärin. Vierailijoiden suhteenkin miehellä on hyvä maku. The Bandin Garth Hudsonin luomupsykedeeliset urut tuovat samaa ekstaattista iloa levyn avausraidalle kuin Neko Casen Fox Confessor Brings the Floodille, ja duetto Leslie Feistin kanssa on yksinkertaisesti vuoden kaunein kappale. Pienieleisen kaunista levyä voikin suositella niille harvoille, mutta ennakkoluulottomille ihmisille, jotka tietävät, että Nashville Skyline ja Self Portrait ovat Bob Dylanin, jos nyt eivät hienoimpia, niin ainakin nautittavimpia levyjä. (Jean Ramsay)