Fragmentoitunut, järjetön, hysteerisen hauska, itkettävän ihana. Bob Dylan, siis.

Ei ole sattumaa, että vasta julkaistu, Bob Dylanin uran oudointa vaihetta kronikoiva Another Self Portrait: The Bootleg Series vol. 10 (1967–1971) päättyy demoon kappaleesta When I Paint My Masterpiece.

Outua siksi, että tässä tämä urakka on, omakuva ja sen luonnokset, viimeistä piirtoa myöten konservaattorin puhdistamana ja uusimana.

Ei sattumaa, sillä sen sijainnilla halutaan sanoa jotain.

Maalaus, mikä maalaus? No se omakuva, jonka juuri näit, tollo. Onko täällä muka muita maalauksia?

Kappaleen sijoittaminen loppuun on tahallinen epilogi, piste jossa katsomme suolapatsaana taaksepäin ja huomaamme, että pakomatka olikin merkittävä juuri sen takia, että se sijoitti meidät kontekstiin ja suhteeseen sen kanssa mitä pakenimme, mieluummin kuin sen kanssa mitä kohti pyrimme.

Video ei ole enää saatavilla

Pako Sodomasta ja Gomorrasta

Vuosina 1967–1970 Dylan pakeni itseään. Tai paremminkin: pakeni itseään pakenemassa itseään.

On tavallaan merkityksetöntä tapahtuiko se maailman tunnetuin moottoripyöräonnettomuus todella vai ei, sillä vuoden 1965 Euroopan-kiertueen jälkeen Dylan oli lopussa. Amfetamiinin ja beaujolais’n avulla aikaan saatu psykedeelinen, garagerockilla tuhrittu folk oli ammennettu tyhjiin ja umpikujassa, ja mestari itse oli palamassa kuin proverbiaalinen kynttilä: molemmista päistä. Tietenkin kaikki tämä niin, että yleisö buuasi bändin lavalta joka ilta.

Neljä vuotta myöhemmin John Cohenin ikonisista kuvista (deluxe-version mukana seuraava kirja Time Passes Slowly koostuu pitkälti näistä) katsoo onnellinen ja terveen näköinen nuori mies, joka on täysin tasapainossa häntä ympäröivän keväisen maalaismaiseman kanssa. Hänellä on perhe, lapsia, koiria ja kanoja, ja julkisuuden kirot tuntuvat olevan kaukana.

Jotain merkittävää on tapahtunut tuon neljän vuoden aikana.

Rockin kaanoniin kuuluu tarina siitä miten Dylan löysi The Bandin säestyksellä, Woodstockin pastoraalisessa paratiisissa ja bänditalo Big Pinkin kellarissa sen suonen, joka virtaa alkuvoimaisimman amerikkalaisen musiikin laskimoissa: countryn, bluesin ja folkin vanhat haamut ja riivaajat.

Paskat se mitään löysi.

Todellisuudessa maalaiskylän tylsyyteen kyllästyneet ja tien päällä kasvaneet muusikot tappoivat dullapäissään aikaa soitellen mitä ikinä sattuivat muistamaan. Ikiaikaisen kansanmusiikin lisäksi sessioissa kuultiin rockin klassikoita, pieruvitsejä ja standardeja. Jos et ole kuullut See You Later Alligator -väännöstä See You Later, Allen Ginsberg, suosittelen tutustumaan. Alkaa Big Pinkin todellinen henki hahmottua.

Väärät profeetat

Rock-kritiikin patriarkka ja grand old man Greil Marcus on tehnyt itselleen uraa muun muassa selittämällä Big Pinkin äänitysten syvempiä merkityksiä (Invisible Republic: Bob Dylan’s Basement Tapes). Vaikka Marcuksen teorioilla on ansionsa, on niissä loppupeleissä kyse jonkinlaisesta omien jälkien peittelystä.

Marcus on se albatrossi, joka Self Portraitin yhteydessä aina mainitaan. Hänen Rolling Stonessa julkaistu arvionsa (jota ei muuten ole Rolling Stonen nettisivuilla luettavissa) alkaa kuuluisasti sanoin ”what is this shit?” Tuohon kysymykseen Marcus on pyrkinyt siitä asti vastamaan.

Ja vastaa yhä. Viimeisimmän laitoksen kansiteksteissä sama omasta äänestään hurmioitunut mussutus jatkuu. Vieläkään Marcus ei ymmärrä Self Portraitia ja sen todellista merkitystä, vaan fiilistelee ja taustoittaa obskuureja folk-klassikoita ja niiden vaihtoehtoisia versioita, eikä kuuntele avainraitoja. Aivan kuin hän kävisi small talkia verhoista ja tapeteista, vaikka huoneen keskellä seisoo elefantti.

Onko folkin ylipapin hermoromahdukselta vaikuttuvan levyn kohdalla mitään homeisempaa ja väsyneempää näkökulmaa kuin hinkata loputtomiin folk-kappaleiden etymologioita ja sitä kautta sanoa että ”onhan tää nyt ihan paska, mutta oli täällä demojen tasolla jotain ihan hienoa”? Onko mitään laiskempaa kuin kätevästi unohtaa ne huonosti kuvaan istuvat Paul Simon– ja Gordon Lightfoot -coverit? Vaatii rohkeutta myöntää, ettei Pretty Saro ole yhtään sen tärkeämpi (tai kauniimpi) kuin cover Gordon Lightfootin Early Morning Rainista (Dylanin poikkeuksellisen tunteellinen laulusuoritus!), eikä Belle Isle kerro Dylanista yhtä paljon kuin I Forgot More Than You’ll Ever Know.

Video ei ole enää saatavilla

Herranjumala, jo kappaleen nimi sanoo sen! ”Olen unohtanut enemmän kuin sinä saat koskaan tietää, hyvä Greil”, Bob laulaa kultaisella ja sametinpehmeällä äänellä kiikkutuolista villatakki päällä ja piippu käsissään.

Tuo kappale on niin erilainen, että ilmeisenä provokaationa tekisi mieli julistaa se Dylanin levytetyn tuotannon tärkeimmäksi. Se nollaa kaiken, rikkoo kaikki mittarit, saa sinut epäilemään kaikkea mitä olet kuullut aiemmin. Vanha harlekiini ei pelkästään vedä sillä mattoja kaikkien alta, vaan saa sinut vakuuttuneeksi siitä, ettei mitään mattoja edes ollutkaan.

Ensimmäiset asiat, jotka Greilin ja sinun, epäuskoinen lukija, tulee myöntää, ovat: a) kappale ei ole vitsi, b) Dylan on tosissaan ja c) se ei itse asiassa kuulosta yhtään hullummalta.

Dylanin laulusuoritus on nimittäin huikea. Siinä on kontrolloitua ja pidäteltyä emootiota, vuoripuron kirkkautta ja raikkautta. Tässä laulaa mies, joka on pienen ikänsä kuunnellut kaikkein taitavimpia country-laulajia ja näyttää nyt missä se oman virran lähde on. Tässä suorituksessa ei ole niinkään Hankia kuin George Jonesia ja Conway Twittyä. Samettista ja niin lähellä totaalista murtumista kuin vain voi olla.

”A picture of me without you”, laulaa George Jones. Lisää kuvia, omakuvia, välähdyksiä.

Video ei ole enää saatavilla

Rikottu peili

Uuden boksin deluxe-version hienoin veto saattaa kuitenkin olla se, että mukaan on laitettu alkuperäinen Self Portrait (ilmeisesti kuitenkin remasteroituna, sillä levyyn on painettu hysteerisen hauska lause ”originally produced by Bob Johnstone”). Demojen ja Isle of Wightin jälkeen suosittelenkin heittämään levyn soittimeen ja kuuntelemaan ennakkoluulottomasti.

Video ei ole enää saatavilla

Self Portrait on tärkeä, koska se rikkoo peilin, iskee siihen päättäväisesti nyrkillä. Sirpaleet heijastavat erilaisia Dylaneita, unohdettuja ja väärinymmärrettyjä, pehmeä-äänisiä ja ikivanhoja, siirappisten jousten hukuttamia ja arkaaisen alastomia.

Kuten alkuperäisillä, Big Pinkin kellareissa äänitetyillä Basement Tapeseilla, on Self Portraitin ikiaikaisten klassikoiden väliin ripoteltu aikalaismateriaalia ja yllättäviä covereita. Lightfoot tai Paul Simon (jonka The Boxerin Dylan kääntää nurinkurin, laulaen harmoniaa itsensä kanssa kuin piru yhdellä olkapäällä ja enkeli toisella) ovat elintärkeä osa omakuvaa juuri siitä syystä, että he ovat hiilipaperikopioita alkuperäisestä, akustista kitaraa rämpyttävästä runopojasta, ”uusia Dylaneja” kumpainenkin.

Video ei ole enää saatavilla

Myös Dylan on uusi Dylan, tietenkin.

Coveroidessaan itseään (siitähän tässä on kysymys, hei) rakkaan The Bandin kanssa Isle of Wightin keikalla hän unohtaa (I forgot more than you’ll ever know, anyone?) suurimman hittinsä Like a Rolling Stonen kertosäkeen ja julkaisee sen osana omakuvaansa. Jos sanakirjassa on ammatillisen itsemurhan kohdalla kuva, niin se on tämä.

Entäs ne originaalit sitten? ”All the tired horses in the sun / how am I supposed to get any riding done”, laulaa naiskuoro levyn ensimmäisillä sekunneilla. Pian vasemmasta kanavasta liittyy mukaan akustinen kitara, ensin sointuja läpi soittaen, sitten rytmiin kevyesti mukaan lähtien. Pian näiden päälle kaadetaan niin siirappinen jousisektio, että tekee mieli nauraa.

Naiskuoro toistaa samaa lauseparia, kitara alkaa kyllästyneenä naputella kuviota pitääkseen mielenkiintoaan yllä (Onko tämä Dylan? Kuulostaa kyllä Bobilta? Jos on, sekin tukee tätä luentaa: artistin ”ääni” ei ole se tuttu narina, vaan laiskasti kulunutta sointukiertoa läpi käyvä kitara…), jousetkin varioivat lähestymistapaa, käyvät läpi samaa kuviota kuin paikallaan polkien.

Kuuntele tarkemmin, yritä ymmärtää. Jutun juju on siinä, että ”riding” lausutaan samalla tavalla kuin ”writing”, jolloin lause alkaa muuttaa muotoaan. “All the tired horses in the sun / how am I supposed to get any writing done”, kysyy väsynyt lauluntekijä, toistellen samaa staattista mantraa pääsemättä eteen tai taakse.

Writer’s block. Tyhjän paperin kammo. Ei tätä edes peitellä, vaan Dylan laittaa sen levyn kärkeen, eräänlaisena introna siihen mitä on tuleva.

Tai vielä pa(r/h)empaa, ei edes laula sitä itse, vaan pistää naiskuoron laulamaan. Ja kuorruttaa kuoron järjettömillä jousisovituksilla.

Miksi? Mikä on jousien merkitys? Niiden suhde tuohon yhden virkkeen mantraan on niin järjetön ja suhteeton, että ne tuovat mieleen ne schmaltziset päällekkäisäänitykset, joita MGM samoihin aikoihin liimaili Hank Williamsin laatikoista lyötyneiden demojen päälle ja julkaisi häpeilemättömästi.

Kootaanpas kasaan. Meillä on kirjoituskammosta kärsivä artisti, jonka vähäisimmän viheltelyn levy-yhtiö on halukas julkaisemaan tupla-lp:nä ja jousisovituksilla varustettuna. Ironinen omakuva alkaa hahmottua.

Ei tämä ole niin vaikeaa, hei.

Sitten on nämä instrumentaalit: Wigwam ja Woogie Boogie. Ensimmäisellä sentään kuuluu Dylanin ääni hyräilemässä melodiaa, mutta ei edelleenkään sanoja (eli sama valkoisen paperin kammo täälläkin). Ja tämä oli sentään levyn single!

Boogie Woogie taas naurattaa, sillä se on kuva studiosta, jossa Bob on jo luovuttanut, häipynyt, häivytetty. Sessiomuusikot viihdyttävät itseään jammailemalla (sanan hirveimmissä merkityksissä) niin idioottimaista peruskuviota, että melkein itkettää. Minuutti kahdenkymmenen kohdalla mukaan tuleva itsekritiikitön saksofonisoolo on kuorrutus kakun päällä. Repeän sen alkaessa aina täysin.

Ja mikä on viimeinen punchline? Tuokin kappale on merkitty Dylanin säveltämäksi. Bob!

Takaisin kotiin johtavat leivänmurut

Tutun kliseen mukaan coverit kertovat artistista enemmän kuin he haluaisivat itsestään paljastaa. On covereita, jotka kuulostavat artistilta enemmän kuin artisti itse, kuten tämän Eric Andersenin hieno kappale, joka voisi olla priimaa folk-kauden Dylania.

Video ei ole enää saatavilla

Huono cover-valinta voi lässäyttää koko esityksen. Muistan, kun The Gaslight Anthem alkoi ’59 Sound -kiertueella soittaa Pearl Jamin State of Love & Trustia. Yleisö näytti siltä kuin joku olisi pieraissut liian pienessä tilassa. Se ei vain sopinut artistin imagoon tai siihen sanitisoituun ja stailattuun punk-identiteettiin, jota luulimme yhtyeen edustavan.

Sama Self Portraitin coverien kanssa. Ne ovat niin mauttomia ja typeriä, että niiden täytyy olla aitoja. Artisti ei ole valinnut niitä siksi, että ne sopisivat hänen oman materiaalinsa rinnalle, vaan siksi, että pitää niistä.

Alkuperäisellä Self Portraitilla Bobin mykkien vuosien suurinta hittiä, Manfred Mannin coveroimaa ja listojen kärkeen viemää Mighty Quinnia (Dylan coveroi toisen artistin versiota Dylanin biisistä) seuraa levyn hätkähdyttävin hetki, country-lauluntekijämestari Boudleaux Bryantin Gene Watsonille kirjoittama Why Do You Always Try to Make Me Over, jonka viimeinen säkeistö kannattaa lainata.

”You’re tryin’ to reshape me in a mold, love
In the image of someone you used to know
I won’t be a-standin’ for an old love
Take me as I am or let me go
Just take me as I am or let me go”

“Ota minut sellaisena kuin olen, tai anna minun jatkaa matkaani”. Siinähän se on, Self Portrait pähkinänkuoressa.

Otto #2: Omakuvan alla oleva toinen omakuva

Another Self Portrait laajentaa kontekstia ja syventää näkökulmia, mutta tiettyä perusasiaa se ei muuta, eikä pysty muuttamaan. Vihdoin kymmenennellä Bootleg Seriesin osalla Columbian ja Sonyn sokeat kanat onnistuvat löytämään jyvän, joka on se, että sekä alkuperäinen levy että sen kohtalotoveri, Isle of Wightin ”paluukonsertti” vuodelta 1970, julkaistaan osana suurta kokonaisuutta. Ja näiden akustisten demojen rinnalla niiden merkitys kasvaa.

Kun näkee, että Dylan olisi aivan hyvin voinut julkaista kaksi levyllistä taitavia ja loppujen lopuksi tylsiä folk-covereita, alkaa huterien aikalais-coverien julkaiseminen todella kiinnostaa. Sama Isle of Wightin kanssa. Keikkahan on mitä mainioin! On huikeaa kuulla The Bandin soittavan John Wesley Hardingin kappaleilla, jotka säännöstään ovat parempia kuin aneemiset, juostenkustut studioversiot. Vanha sotaratsu Highway 61 Revisited on energiassaan suorastaan korskea ja anarkistinen. Parempi kuin studiolevyllä, tekee melkein mieli sanoa.

Video ei ole enää saatavilla

Kenties merkittävin oivallus on kuitenkin neljännellä levyllä mukana seuraava Self Portrait itse, kaikessa siirappisuudessaan. Tässä kontekstissa kuunneltuna se osoittaa, ettei studiossa ole mikään folkin ylipappi, vaan nuoruudessaan Elvistä, Roy Orbisonia ja rhythm’n’bluesia fanittanut poppari. Self Portraitilla laulaa – ja todella laulaa – se oikea Bob Dylan.

Kenties äänessä on Robert Zimmerman, se nuori poika joka nousi hiukset tötteröllä teini-ikäisenä lavalle ensimmäisen bändinsä Golden Chordsin kanssa coveroimaan Elvistä. Poika, joka halusi olla Roy Orbison ennen kuin halusi olla Woody Guthrie.

Tai kenties se Bob Dylan, joka yritti paeta annus mirabiliksensa julkisuutta ja sekakäyttöä tyhjille sivuille, romaaniin josta tuli Sapphon fragmentteja muistuttava ruumiinavaus hermoromahduksesta. Se Bob, joka ymmärsi oman tilanteensa ja kirjoitti sen paperille, kaiversi marmoriseen hautakiveensä näillä sanoilla:

”Here lies Bob Dylan
demolished by Viennesse politeness
which will now claim to have invented him
the cool people can
now write Fugues about him
& Cupid can now kick over his kerosene lamp
boy Dylan – killed by a discarded Oedipus
who turned
around
to investigate a ghost
& discovered that
the ghost too
was more than one person”
(Bob Dylan: Tarantula. Simon & Schuster. S. 120.)

Self Portrait on Dylanin doriangraynmuotokuva, toki sillä erotuksella, että ullakolla säilytettävä muotokuva ei rapistu, vaan uurteet ja eletty elämä näkyvät sen Bob Dylanin kasvoilla, jonka me kaikki näemme keskuudessamme.

Jos Another Self Portrait jotain tekee, niin vahvistaa sen, että alkuperäinen todella oli omakuva. Sen ainoa kauneusviehe oli, ettei kuva vain näyttänyt siltä miltä Dylanin haluttiin näyttävän.

Ironista sikäli, että Another Self Portrait oli omalla mielipuolisella tavallaan se mestariteos, jonka maalaamisesta Dylan tämän uuden laitoksen viimeisellä raidalla haaveilee. Fragmentoitunut, järjetön, hysteerisen hauska, itkettävän ihana. Rehellinen kuva Bob Dylanista uuden vuosikymmenem alussa.

Se on mestariteos, jonka hän tiesi vielä joskus saavansa valmiiksi maalattuaan sen jo vuonna 1970. Ja tässä se on, viimeinkin viimeisteltynä.

Viisi luontokappaletta, jonka ääntä pidetään yleisesti ärsyttävänä.

Siis eihän tämä mitään paskaa ole.

Lähtökohta ei tosin ole lupaava: Bob Dylanin harvinaisuuskokoelmien kymmenennelle (!) osalle on koottu demoja, dubbaamattomia versioita ja julkaisemattomia kappaleita ajanjaksolta, joka tuotti Dylanin kaikkien aikojen parjatuimman levyn Self Portraitin (1970). Kuinka hyvä tällainen kokoelma ylipäänsä voi olla?

No, paljon parempi kuin aikanaan julkaistu levy ainakin. Vaikka uusi levy ei avaa Self Portraitin perimmäistä mysteeriä (Miksi ihmeessä Dylan julkaisi sekavan, pääosin coverkappaleista koostuvan tuplalevyn? Oliko miehen tarkoitustuhota omaa myyttiään?) todistaa se vaikuttavasti, että aineksia olisi ollut paljon parempaankin.

Pois jätettyjen laulujen joukossa on muutama helmi: skottilainen kummitusballadi House Carpenter on voimakkaampi luenta kuin Bootleg Series vol 1–3:lla julkaistu varhaisempi versio ja riisuttu Spanish Is a Loving Tongue saa Dylan-kokoelmalle laitetun version kuulostamaan (jos mahdollista) entistäkin hirveämältä.

Suurin ilon aihe ovat silti kuusi dubbaamatonta versiota Self Portraitille päätyneistä kappaleista. Dylanin, kosketinsoittaja Al Kooperin ja kitaristi David Blombergin tulkinnoissa on intiimiyttä, jonka Bob Johnstonin rytmisektiot ja viulut hautasivat alleen. Erityisesti salaviinanpolttotarina Copper Kettle saa uutta voimaa. Sen sijaan Wigwamin sanaton laulu ei jaksa vieläkään innostaa.

Ennen julkaisemattomien raitojen joukossa ei ole salattuja mestariteoksia, mutta toki esimerkiksi folklaulu Railroad Bill on paljon pirteämpi esitys kuin levylle päätynyt tolkuton versio Simon & Garfunkelin Boxerista.

Self Portraitin lisäksi kokoelmalla on paljon vaihtoehtoisia ottoja kolme kuukautta myöhemmin julkaistulta, paljon paremmalta New Morningilta. Niiden kohdalla vaihtoehtoiset otot ovat pääosin runsaampia kuin levylle päätyneet, riisutuiksi sovitetut versiot. Ratkaisu on perusteltu New Morningin yhtenäisyyden takia, mutta esimerkiksi nimiraidan torvilla terästetyssä versiossa on kivasti lihasta.

Koska kyseessä ei ole historioitsijan tarkkuudella koottu dokumentti, on levyn houkuttelevuutta lisätty muutamilla mainioilla versioilla aiemmista Nashville Skylinen (1969) sessioista. Lisäksi jo alkuperäisellä Self Portraitilla makusteltuun Isle of Wightin konserttiin vuodelta 1969 palataan kahden uuden livevedon verran – kumpikaan ei vakuuta konsertilla olleen kuin historiallista arvoa.

Mukana on myös Minstrel Boy, hieno julkaisematon maistiainen vuoden 1967 Basement Tapes -sessioista. Voi kunpa Dylan julkaisisi seuraavaksi kokonaisen version näistä paljon bootlegatuista nauhoista!

Kaikkinensa Another Self Portrait jatkaa mielenkiintoisempien Bootlegseriesien linjalla hieman kuivakan Withmark Demos (vol 9.):n jälkeen. Tuskin tätä kukaan varsinaisesti tarvitsee, mutta Dylanin ystäville siitä on varmasti iloa.

Levystä on julkaistu myös neljän cd:n keräilijäversio. Se sisältää standardiversion kahden levyn lisäksi koko Isle of Wightin konsertin ensimmäistä kertaa virallisesti julkaistuna ja uudelleen masteroidun version alkuperäisestä Self Portraitista. Kuuntelemattakin uskallan epäillä, että lisälevyt olisivat pikemmin laskeneet kuin nostaneet käsitystäni julkaisun tasosta.

76 Vaikka paraskaan konservaattori ei voi muuttaa Self Portraitia mestariteokseksi, osoittaa luonnoskokoelma mestarin olleen paljon yleistä uskomusta paremmassa vedossa.

Video ei ole enää saatavilla

Tuokaa mulle Emmylou, tuokaa Bono, homma kyllä hoituu!

Tuottaja, populaarimusiikin mystisin hahmo. Aina John Hammondin ajoista asti on tarvittu levy-yhtiöiden talousosaston ja taiteilijioiden huurupäisimpien visioiden välille puskuriksi hahmoja, joiden bisnesmiehen silmän takaa pilkottaa taitelijan sielu ja muusikon korvat.

Phil Spector ja Brian Wilson tekivät popista sinfonisen taidemuodon ja George Martin näytti The Beatlesille Abbey Roadin mahdollisuudet, mutta 1980- ja 1990-luvuille tultaessa joka tuottajalle Trevor Hornista Mitchell Froomiin tuntui olevan tärkeimpää luoda oma soundi, josta tämä oli heti helposti tunnistettavissa.

Tuottajasta tuli brändi tai filtteri, jonka artisti saattoi ostaa päivittääkseen soundiaan.

Keneenkään tämä ei päde yhtä paljon kuin Daniel Lanoisiin.

Kanadalaissyntyinen Lanois (s. 1941) loi 1980-luvulla soundin, jota ovat enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi lainailleet popin ja rockin suuret nimet aina Bob Dylanista Neil Youngiin ja Peter Gabrielista Emmylou Harrisiin, puhumattakaan yhtyeistä, kuten U2 ja Neville Brothers, joista olet kuullut pitkälti Lanoisin ansiosta.

Mikä on muodikasta yhdellä viikolla on epämuodikasta seuraavalla, sen Lanois sai oppia 1990-luvun loppupuolella. Lanoisin viipyilevä, kaikuihin ja tilaa korostaviin efekteihin nojaava soundi kääntyi jossain vaiheessa häntä itseään vastaan: kaikkien hänen tuottamiensa artistien levyjen sanottiin pidemmän päälle kuulostavan samalta.

Toisen Bob Dylanin kanssa tehdyn levyn (Time Out of Mind, 1997) ja jälkijunassa soundinsa päivittäneen Emmylou Harrisin jälkeen Lanois tuntui vetäytyvän parrasvaloista. Viimeiseksi suureksi kultakauden Lanois-levyksi jäi Willie Nelsonin Teatro (1998).

New Orleansin rikkaasta musiikkiperimästä ammentaneen Acadiesta (1991) eteenpäin Lanois panosti muiden projektiensa ohella omaan soolouraansa, mutta kakkoslevyn For The Beauty of Wynonan (1993) jälkeen hän piti kymmenen vuoden tauon, jonka aikana ilmestyi vain soundtrackeja ja livelevy Cool Water. Vuonna 2003 ilmestynyt, kehuttu Shine rikkoi hetkeksi hiljaisuuden.

2000-luvulla hän on ylittänyt uutiskynnyksen lähinnä tuottamalla Killers-nokkamies Brandon Flowersin debyytin Flamingo (2010) ja tuomalla huomattavasti lisää botnea Neil Youngin soololevylle Le Noise. Siinä missä ensimmäinen on loogista jatkumoa Flowersin kasari-tripille (ja poiki tuottajanpestin myös emoyhtyeen viimeisimmälle levylle Battle Bornille, 2012), on jälkimmäisessä havaittavissa jonkinlaista halua uusiutua.

Viime vuosikymmenellä Lanois onkin tavallaan keskittynyt romuttamaan soundiaan ja etsimään sirpaleiden joukosta alkuperäisiä siemeniä (uransa alkupäästä löytyvien Brian Enon levyjen kaltainen instrumentaalilevy Belladonna) ja integroimaan itsensä pysyvään bändisoundiin (Black Dub, 2010).

Omaan taiteelliseen peiliinsä Lanois on katsonut parhaiten itsestään ja taiteestaan tekemässä dokumenttielokuvassa Here Is What Is.

Tiistaisen Tavastian-keikan kannalta on aiheellista kerrata pari Lanoisin uran huippuhetkeä, jotka tekivät hänestä sen mitä hän on.

#5 U2

Levy: The Unforgettable Fire (1984)
Kappale: The Unforgettable Fire

Video ei ole enää saatavilla

Työskenneltyään Brian Enon äänimiehenä tämän levyillä Ambient 4/On Land (1982) ja Apollo: Atmospheres and Soundtracks (1983) Lanois kuului siinä määrin Enon tiimiin, että otti nuoren miehen mukaan lähtiessään työstämään lupaavan irlantilaisbändin soundia ja poistamaan siitä itseriittoista ja itseensätukehtunutta vakavuutta ja tukkoisuutta.

Merkityksellinen lokaatio oli tyhjillään oleva Danesmoten kartano Rathfarnhamissa Irlannissa. Yhtye palasi rikospaikalle rikoskumppaneineen seuraavan levynsä eli Joshua Treen aikoihin, mutta lähes kaikki suuren läpimurron siemenet kylvettiin jo edellisen projektin aikana.

“Lanois the engineer-musician was crucial to the translation of ideas into sounds”, kirjoittaa Eamon Dunphy kirjassaan The Unforgettable Fire: The Story of U2 (Viking, 1987), mikä on sama kuin sanoisi, että pyörä pyörii, koska se on pyöreä.

Lanoisin status tällä nimenomaisella kappaleella on rikkoa Edgen tikuttava kitarasoundi, ja säilyttää siitä oikeastaan vaan delayn kaiut ja huiluäänet. Edge onkin sanonut haastattelussa, että kun yhtye lähti kiertueelle, joutui hän menemään levykauppaan ja ostamaan levyn opetellakseen omat osuutensa.

Kappaleen dynamo onkin pitkälti Larry Mullen Jr:n hieman epäkesko komppi, joka nykii hermostuneesti eteenpäin Adam Claytonin haaveillessa reggaesta taustalla. Eno ja Lanois lisäilevät Mullenin komppin staccattomaisia nuotteja koskettimilla.

Lopun jousikvartetti viimeistelee illuusion: tämä on modernia kamarimusiikkia.

Lanoisin suurin ansio tällä levyllä on lukita U2 tilaan, jossa se loputtoman nyrkinheristelyn asemesta kääntyy syvään, miltei joyceaaniseen introspektioon ja sisäiseen monologiin (fantastinen Elvis Presley & America), minkä ansiosta yhtye löysi sisältään jäätyneitä erämaita, pölyisiä kirkkoja, gospelin mustavalkoisen surun ja kantrimusiikin itsensä hengiltä ryypänneen haamun.

Yhtye palasi Enon ja Lanoisin huomaan klassikollaan Achtung Baby (1992) ja flopilla No Line on the Horizon (2009).

#4 Bob Dylan

Levy: Oh Mercy (1989)
Kappale: The Man in the Long Black Coat

Video ei ole enää saatavilla

Bono suositteli Lanoisia Dylanille. Tällaista oli hullu 1980-luku, märkäkorvat opastivat jättiläisiä.

Ja Bob vielä kuunteli.

“We hit it off. We had an understanding of what music was all about. It was thrilling to run into Daniel because he’s a very competent musician and he knows how to record with modern facilities… He managed to get my stage voice, something that other people working with me were never quite able to achieve”, analysoi Dylan Paul Williamsin kirjassa Bob Dylan: Performing Artist, 1986–1990 & Beyond (Omnibus, 2004)

Dylan etsi Lanoisin käsiinsä ja pamahti kiertueellaan New Orleansiin, jossa Lanois äänitti paikallisen legendan Neville Brothersin hetkeksi suuren yleisön tietoisuuteen nostanutta hittilevyä Yellow Moon (1989). Dylan ihastui Lanoisin prosessiin. Töitä tehtiin Studio on the Move -nimisessä tilassa (“It’s more a state of mind than a specific adress”, on Lanois itse kommentoinut), mikä käytännössä tarkoitti, että Lanois hoiti kaiken: vuokrasi atmosfäärisen tilan ja kokosi sinne oman tiiminsä äänimiehiä ja muusikoita.

Yellow Moon äänitettiin asunnossa EMLAH Courtissa, St. Charles Avenuella New Orleansissa, ja siellä myös Oh Mercyn sessiot alkoivat.

Dylan on myöhemmin kritisoinut Lanoisin menetelmiä, mutta ääni muuttui kellossa viimeistään, kun levy alkoi saada myönteisiä arvioita. Lanoisn mukaan Dylanin kriittisyys johtui pitkälti siitä, että Bob oli tottunut työskentelemään studiossa bändin kanssa, ikään kuin piiloutumaan sen taakse, sälyttäen osan vastuusta näkymättömille muusikoille.

Lanois laittoi Dylanin töihin. Miehet istuivat vastakkain ja soittivat kitaraa. Lanoisin silloisen filosofian kannalta oli tärkeitä saada kuvan keskialue (eli Dylanin ääni) fokukseen, ja täyttää loput myöhemmin.

Sessiot siirtyivät isoon siniseen taloon 1305 Soniat Streetillä New Orleansissa, jossa levyn kenties vaikuttavin kappale syntyi.

Prosessi näkyy läpi sen halkeamista. Lanois ja hänen luotto-äänimiehensä Malcolm Burn värittävät Dylanin sanoilla maalaama maisemaa. Kun Dylan laulaa “crickets are chirping”, on kuulija kuullut heinäsirkkoja ääniraidalla jo hetken aiemmin. Tremoloitu resonaattorikitara väreilee kuin helle tai kuume, korostaa pahanenteistä tunnelmaa. Dylanin kenties kautta aikain hienoin huuliharppubreikki halkaisee painajaismaisen maiseman kuin stiletti.

Dylan palasi Lanoisin huomaan levyllä myöhäisklassikollaan Time Out of Mind (1997) ja sai siitä Grammy-palkinnon.

#3 Emmylou Harris

Levy: Wrecking Ball (1995)
Kappale: Goodbye

Video ei ole enää saatavilla

Wrecking Ball äänitettiin Lanoisin tarinan varsinaisella pääkallopaikalla, Kingsway-studiolla New Orleansissa. Tämä 1860-luvulla rakennettu vanha italialaistyylinen huvila on tyypillisintä New Orleansia valurautaverantoineen, ja ehdottomasti yksi 1990-luvun tärkeimpiä osoitteita. Siellä on äänitetty muun muassa R.E.M:in Automatic For The People ja Blind Melonin Soup.

Talo oli toki myös Lanoisin koti, joten hän tunsi tilan kuin omat taskunsa. Harris kuvailee taloa eräänlaisena muusikon taivaana: joka puolella on toinen toistaan kiinnostavampia instrumentteja ja mielenkiintoisimpia huoneita. Levyn sessioista tehdyllä dokumentilla näkyy Lanoisin prosessin ulkomusiikillinen ulottuvuus, jota muut tuottajat imitoivat niin paljon, että siitä tuli miltei klisee. Tiedättehän: vanha viktoriaaninen talo, paljon isoja puisia huonekaluja ja isoja divaaneja, kynttilöitä kaikkialla. Suitsukkeet miltei haistaa tänne asti.

Musiikillisella puolella Lanois ja Burn olivat kenties vielä nerokkaampia. Valittuaan ensin pöyristyttävän upean nipun kappaleita Harrisille, he saivat neronleimauksen ja kutsuivat kappaleiden kirjoittajat studioon äänitysten ajaksi aina, jos mahdollista.

Vastikään vankilasta ja katkaisuhoidosta päässeen Steve Earlen kohdalla tulokset olivat huikaisevia. Earlen uran ehkä kipein ja tuskaisin kappale, Goodbye, kuvaa sitä pohjatonta surua, kun ei edes pysty muistamaan sanoiko rakkaalleen hyvästit viimeisellä kerralla, kun tämän näki.

Kappale oli Earlen testamentti omalle aineidenkäytölleen ja sekoilulleen. Harrisin ja Earlen pitkä yhteinen historia kuuluu molemminpuolisena kunnioituksena esityksen jokaisessa sekunnissa.

Viimeisin silaus Lanoisin velhon kykyihin oli tajuta laittaa Earle soittamaan kappaleen näennäisen yksinkertainen kitarakuvio ja kaiuttaa se jälkituotannossa katedraalien kokoiseksi resonaatioiden holvikirkoksi, jonka Harrisin enkelinääni täyttää kuin auringonvalo ensimmäisenä aamuna, jonka entinen narkki näkee selvinpäin.

Yksi 1990-luvun populaarimusiikin huikeimmista hetkistä.

#2 Neil Young

Levy: Le Noise (2010)
Kappale: Walk With Me

Annetaan Neilin kertoa itse:

“Vuonna 2010 päätin tehdä levyn Daniel Lanoisin kanssa. Olin aina pitänyt Danielia mielenkiintoisena ja luovana persoonana, joten soitin hänelle ja pyysin häntä tuottamaan uuden levyni. Kokoonnuimme Lanoisin talolle Los Angelesin Silver Lakeen ja ryhdyimme hommiin. Järjestelyt tekivät minuun vaikutuksen. Daniel oli pannut kuntoon muutaman huoneen soittamista varten, laittanut kamat paikoilleen ja asettanut esille jopa soittimia, joita voisin kokeilla.

Pidin matalasta soundista, jonka Dan taikoi esiin bassokielistäni. Hänellä tosiaan oli ideoita, joita en ollut kokeillut aiemmin. Jatkoimme parin kuunkierron [Young halusi äänittää levyä vain kasvavan ja täydenkuun aikana, koska oli huomamnut jo varhain, että “monet parhaista levytyksistäni on tehty täydekuun aikana – toim. huom.] ajan, ja sitten lähdin tien päälle. Tein soolokeikkoja käyttäen efektilaitteita, joita Dan ja Mark [Howard, Lanoisin äänitysteknikko] olivat rakentaneet kitaroitani varten.

Dan ja Mark tekivät hyvää jälkeä. Ratkaisut olivat luovia, ja soundista alkoi kehittyä hyvin ainutlaatuinen. Levy oli sekoitus sähköisiä ja akustisia sooloesityksiä ja jälkiäänityksiä. Nimesin albumin Le Noiseksi Danin mukaan. Se on kanadanranskalainen sanaleikki: englantilainen saattaisi lausua Danin nimen ’Lanois’.”

– Neil Young: Muistelmat (Like, 2012)

#1 Daniel Lanois

Levy: For The Beauty of Wynona (1993)
Kappale: The Collection of Marie Claire

Video ei ole enää saatavilla

Kaikkien tuottamiensa artistien takaa paljastuu mies, joka olisi oikeudenmukaisessa maailmassa yhtä suuri tähti kuin kaikki ne itsensä umpikujaan ajaneet ja ummikot, jotka tämä on kätilöinyt maailmaan. Kun kuuntelee Lanoisin sooloja Emmylou Harrisin Goodbyellä, tajuaa mistä Edgen klassinen kitarasoundi todella tulee.

Hyvä renki on usein kuitenkin huono isäntä. Lanoiisn oma musiikki on ehkä liian sisäinpäinkääntynyttä ja kummallista tavalliselle kuuntelijalle, ja häneltä ehkä puuttuu se viimeinen bravado, jolla todella lyödään läpi.

Mielenkiintoisinta Lanoisin omassa musiikissa on hänen oman kulttuuriperimänsä tiedostaminen. Kappaleissa risteilee usein englantia ja ranskaa sekaisin, ja niiden välissä myös musiikillinen maisema kantaa piirteitä kummastakin kulttuurista. Se, mikä debyytillä Acadie tuntuu hieman päälleliimatulta (Lanois on yhtä paljon cajun kuin Andy McCoy on mustalainen), on tällä kakkoslevyn avainraidalla osunut paljon lähemmäs maalia.

Labradorin niemimaan kalastajan rakkaudentunnustus montrealilaiselle kaupunkilaistytölle on samaan aikaan kirous ja rukous, yhteen puristettujen huulien välistä hiljaa mutistu omakuva. Pahanenteisyys loistaa jälleen halkeamista, aivan kuin Dylanin Man in The Long Black Coatilla.

BONUS!

Dokumentti Emmylou Harrisin Wrecking Ballin äänityksistä.

Video ei ole enää saatavilla

Onko se Kilpinen? Onko se Samu Sirkka? Ei, se on Leondard Cohen!

Nuorgamin tämän vuoden joulukalenterissa yksi kirjoittaja päivässä esittelee kolme ylistyksen arvoista tämän vuoden albumia sekä halutessaan yhden tänä vuonna ilmestyneen kokoelman, reissuen tai ep:n. Tänään vuorossa Juha Merimaa.

Leonard Cohen: Old Ideas

Kunhan pääsee yli alehallin halpiskokoelmalle sopivalta levykannelta, paljastuu Leonard Cohenin kahdestoista studiolevy yhdeksi komean uran parhaista. Helsingin olympiastadionin kanssa samaa vuosikertaa edustavan miehen ideat voivat olla vanhoja, mutta niistä syntyvät kappaleet iättömiä. Darkness, Amen ja levyn avaava Going Home olisivat helmiä kenen tahansa tulkitsemina, mutta Cohenin rauhallinen puhelaulu ja taustaymusiikoiden hillitty svengi sopivat niihin kuin hattu vanhan herran päähän. Ja levyn päättävässä, parisuhteen ongelmista kertovassa Different Sidesissa on paras tänä vuonna kuulemani kertosäe:

”Both of us say there are laws to obey
But frankly, I don’t like your tone
You want to change the way I make love
I wanna leave it alone”

Video ei ole enää saatavilla

Bob Dylan: Tempest

Dylan voi olla Cohenia seitsemän vuotta nuorempi, mutta Tempestiä kuuntelemalla tätä tuskin uskoo. Jos Old Ideas on levynä ajaton, on Tempest vanha jo syntyessään. Se kuulostaa levyltä, jollaisia 1930-luvun bluesukot olisivat vääntäneet, jos heillä olisi vain ollut käytössään Dylanin levytysbudjetti. Ikä kuuluu myös Dylanin äänessä, mutta toisin kuin Cohen hän ei edes yritä kääntää sitä edukseen vaan kurlaa raspillaan suoraan kuulijaan korvaan: ota tai jätä. Tarjous ei ehkä kuulosta helpolta, mutta ottaminen kannattaa; julma Pay In Blood, eeppinen kolmiodraama Tin Angel ja Muddy Waters -päivitys Eraly Roman Kings ovat väkeviä todistuksia siitä, miksi vanhassa vara voi olla parempi.

Video ei ole enää saatavilla

Patti Smith: Banga

Paitsi että Patti Smith on tämänkertaisesta kolmikosta ainoa, joka vielä voisi olla Suomessa työelämässä (joskin jo kerryttämässä työssä viihtyjien superkertymää), hän myös kuulostaa nuorimmalta. Toisin kuin asemansa hyväksyneissä Dylanissa ja Cohenissa, Pattissa on mukana yhä aito annos hullutta tehdä mitä mieleen juolahtaa. Bangan tähtihetkiä ovat pitkä, improvisointiin perustuva tajunnanvirtateos Constantines Dream sekä toisaalta perinteistä poplaulua muistuttava This Is the Girl, rehelliseltä kuulostava tribuutti Amy Winehouselle. Levyn päättävä After The Goldrush osoittaa myös, ettei Patti ole menettänyt taitoaan tehdä hyviä covereita, vaikka viiden vuoden takainen masentava Twelve antoi jo syytä pelätä moista.

Video ei ole enää saatavilla

Hih! Meidän albumillamme on aika karmea kansikuva!

Maailmanlaajuinen verkko on täynnä jos jonkinlaista rumien kansien listausta, mutta harvoin niissä huomioidaan musiikillisia mestariteoksia. Lähes täydellinen musiikkikin voi silti kääriytyä aivan kammottaviin kuoriin.

Nuorgam otti asiakseen tonkia tätä(kin) aihetta. Kukin talkoisiin osallistunut valitsi suosikkilevyistään sen kaikkein rumimman ja ryhtyi hehkuttamaan sisältöä ja haukkumaan ulkoasua.

Albumit on pisteytetty ns. rumuusindeksin mukaan: normaalistikin käytettävään musiikilliseen arvosanaan on lisätty rumuusarvosana 0–100 (äärimmäisen kaunis → ruma) ja summa on jaettu kahdella. Puolikkaat on pyöristetty ylöspäin.

Tämän artikkelin viimeisenä esiintyvä albumi on siis lähes virallisesti maailman paras rumin levy.

Bob Dylan – Knocked Out Loaded (1986)

71

Miksi erinomainen albumi: 1980-luvulla Bob Dylanilta oli markkinoilla kahdenlaisia levyjä: noin vuosittain ilmestyneitä uusia tuotoksia sekä vanhemmasta materiaalista kasattuja bootlegeja. Molempien levytyyppien materiaali oli kirjavaa, mutta bootlegeilla materiaali oli keskimäärin parempaa. Vuonna 1986 ilmestynyt Knocked Out Loaded on monin tavoin tyypillinen ajan Dylan-levy. Lapsikuoron kanssa lauletun gospelin ja yhdentekevien originaalien sekaan on kuitenkin piilotettu 11-minuuttinen Brownsville Girl, eeppinen tarinalaulu pitkästä matkasta, etsimisestä, avioerosta ja Gregory Peckin tähdittämästä lännenelokuvasta Ase kädessä. Vaikka muu levy on lähes kuuntelukelvoton, on levy Brownsville Girlin ansiosta yksi eniten soittamiani 1980-luvun Dylaneita. Alla on Brownsville Girlin ainoa live-esitys koskaan. Valitettavasti Bob jättää säkeistöt laulamatta ja keskittyy junnaamaan kertosäettä.

Miksi kamala kansi: Vaikka Dylanin bootlegien musiikki oli usein loistavaa, olivat niiden kannet tyypillisesti kamalia. Olisikin houkutteleva ajatella, että Dylan päätti laittaa levynsä kanteen Charles Sappingtonin piirroksen tarkoituksenaan hämätä ostajia luulemaan levyä bootiksi. Ruma piirros esittää jostain syystä kohtausta Peckin tähdittämästä lännenelokuvasta Kaksintaistelu auringossa (ei siis Aseesta kädessä). Ehkä Dylan sai sen halvalla. Lisäksi tekstit on roiskittu piirroksen päälle pahemmin miettimättä. Cd-painoksessa kokonaisuuden kruunaa vielä Parental advisory -tarraa muistuttava, keltapohjainen Compact Disc -logo (ihan tosi, enpä olisi muuten ymmärtänyt, ettei kyseessä ole pienikokoinen vinyyli). (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

Steely Dan – The Royal Scam (1976)

77

Miksi erinomainen albumi: Jos Steely Danin varhaiskauden autoradiorockin ja loppuvuosien pedantin fuusio-coolin keskelle sijoittunut levy joidenkin mielestä jäi bändin uran väliinputoajaksi, tiivistää se toisille taas älykköpopin neropattien parhaat elementit yhdelle keskeiselle kiekolle. Ennen harhailua Ajan ja Gauchon yökerhomaisiin smoothin asteisiin yhtye puristi vielä kerran albumillisen bluesahtavia rikostarinoita (Don’t Take Me Alive), nostalgista AOR-poppia (Caves of Altamira) ja pelottavan intensiivisesti svengaavaa, pillereitä popsivaa beatnik-funkkia (Kid Charlemagne).

Miksi karmea kansi: Ilmeisesti musiikkinsa ja tekstinsä timanttiseen tyylikkyyteen hioneella duolla oli mielessään jokin ohjelmallinen julistus, jonka velvoittamana sulavalinjaiset levytykset julkaistiin kerta toisensa jälkeen mahdollisimman typerillä kuvituksilla. Ironian ruhtinaat Donald Fagen ja Walter Becker kutsuivat albumin kantta saateteksteissä vuosikymmenen vastenmielisimmäksi sitten Can’t Buy a Thrillin. Larry Zox designasi painajaisnäkymän alkujaan Van Morrisonille, joka kieltäytyi kohteliaasti. Mutta makuasiat ovat makuasioita – Royal Scam oli allekirjoittaneen se ensimmäinen Steely-levy, joka pahaenteisyydessään kerran vangitsi huomion Anttilan alelaarissa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Willie Nelson – Shotgun Willie (1973)

80

Miksi erinomainen albumi: Shotgun Willie on outlaw countryn ensimmäisiä suurteoksia. Se on Nelsonin uran kultakauden aloitus. Toimi Willie sitten laulunkirjoittajana tai tulkitsijana, levy on alle neljänkymmenen minuutin kultakavalkadi, ja hankintalistan kärkipäässä kenelle tahansa, joka haluaa kuulla parhaita countrylevyjä koskaan. Willie Nelsoniin tutustumisen voi hyvin aloittaa tästä raudanlujasta levystä.

Miksi karmea kansi: Kuka ihme ajatteli huonosti piirretyn kaksipiippuisen haulikon, josta Willie hymyillen tiirailee, olevan mitenkään sopivaa? Päälle vielä pahempaa lisähämmennystä aiheuttava vanhahtava fontti ja kummallisuus on valmis. Jos ulkonäkö ei ole peloittanut useampia ostajia pois, niin olen suoraan sanottuna ihmeissäni. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Pet Shop Boys – Very (1993)

86

Miksi erinomainen albumi: Pet Shop Boysin paluu hedonistisen tanssipopin maailmaan seestyneen Behaviourin (1990) jälkeen oli, kuten nimikin sanoo, erittäin Pet Shop Boysia. Seksuaalista ambivalenssia hehkunut kokonaisuus jäi silti aavistuksen köykäisemmäksi kuin osiensa summa: Can You Forgive Her?, I Wouldn’t Normally Do This Kind of Thing, Liberation, Dreaming of the Queen, The Theatre, A Different Point of View, To Speak Is a Sin sekä mielipiteitä jakava versio Village Peoplen Go Westistä…

Miksi karmea kansi: …josta pääsemmekin itse aiheeseen. Ennen Nuorgamin leijuvia Kanye Westin ja Billy Corganin päitä maailmaa hauskuuttivat leijuvat Neil Tennantin ja Chris Lowen päät hattuinaan Go West -videossa nähdyt aivan järkyttävät puolipallot. Veryn kasettiversion sinikeltaisesta lipareesta nähdään yhä painajaisia – varsinkin, kun sisäkansissa komeilevat vielä ne kuuluisat tötteröhatut ja kummalliset kakkulat. Ymmärrän, että 1990-luvulla otettiin monia harha-askelia, mutta koko Very-kauden ilme karmeine haalareineen oli pikemminkin hyppy kanjoniin. Onneksi bändi itsekin osasi nauraa sille I’m With Stupid -videolla (2006). Daniel Weilin suunnittelema yleisimmän cd-version oranssi legokansi on sen sijaan hauska. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Teenage Fanclub – Grand Prix (1995)

86

Miksi erinomainen albumi: Skottibändin viides albumi oli bändin laulunkirjoituksellinen huippuhetki eli aikamoinen pop-musiikillinen Alain Prostin, Ayrton Sennan ja Michael Schumacherin yhteensulauma. Vai sanokaa yksikin toinen albumi, jolla Versimilituden kaltainen kappale jää parhauspalkintopallin ulkopuolelle Sparky’s Dreamin, Mellow Doubtin ja Neil Jungin viedessä shampanjanruiskutuspaikat. Mielipide, jonka mukaan Grand Prix olisi tylsä levy täynnä keskitempoista länkyttelypoppia, on ehkä ymmärrettävä, mutta niin väärä, että siitä ansaitsee tuskaisan rangaistuksen.

Miksi karmea kansi: On onni, että digiaikana yhä harvempi bongailee levyjä kirjastojen ja kauppojen hyllyiltä kansien perusteella. Grand Prix’n kansi ei ole räikeällä tavalla mauton kuten vuoden 1991 Bandwagonesquen. Sen sijaan kannen tummanvihreä formula ja kökkö sporttifontti huokuvat innottomuutta, joka suorastaan sanoo kuulijalle: ”Hei, minuun ei kannata käyttää aikaa.” Jos kanteen oli pakko änkeä formula, olisivat laittaneet edes Ferrarin, koska laulunkirjoitukseltaan Grand Prix on todellinen kuninkuusluokan maailmanmestari. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Sielun Veljet – Suomi-Finland (1988)

87

Miksi erinomainen albumi: Sielun Veljet oli yksi Suomen historian parhaita bändejä ja Suomi-Finland on yksi sen parhaita levyjä. Eksyttyään kasarirocksoundien ryteikköön pariksi levyksi, bändi tavoitti alkutaipaleensa räyhäkkyyden, mutta sävykkäämillä ja akustisemmilla soundeilla eikä puhaltaja Jorma Tapion osuuden merkitystä pidä aliarvioida. Mutta aivan yhtä hurjaa se meno oli kuin akselilla 1983–1984. Punkin, funkin ja etnon sekä mellakan ja punnitumman kantaaottavuuden ristiaallokossa surffaava bändi osui napakymppiin.

Miksi karmea kansi: Suomi-Finlandin kansi on ruma. Siinä ei ole yhtään edes etäisesti hyvän näköistä yksityiskohtaa. Etukannen gradient valkoisesta siniseen on kuin painajaisten yritysbrosyyristä ja lihasta veistetty pää on kauheata katseltavaa. Kun ostin levyn vuonna 1988, kantta pidettiin pilkallisena potrettina Raimo Ilaskivestä. Takakannessa on sama lihapää, mutta ilman rillejä jolloin silmien kuopat näyttävät entistä irvokkaammilta. Takakannen väritys on häiritsevä, koska se tavoittelee jonkinlaista ihmisihon sävyä. Bändin ja levyn nimi on sutattu sinne samalla tussilla, jota K-kauppias käytti niihin aikoihin päivän erikoistarjousten mainostamiseen. Mutta kannen rumuudessa on jotain tarkoituksenmukaista… (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Toro Y Moi – Underneath the Pine (2011)

89

Miksi erinomainen albumi: Chazwick Bundickin yhden miehen orkesteri Toro Y Moi on jäänyt liian vähälle huomiolle tylsempien chillwavereiden kustannuksella. Underneath the Pine -albumin sydämessä sykkii disko ja veikeä proge; se väreilee ihanasti sielua lämmittävissä sävyissä unohtamatta ihan oikeita biisejä.

Miksi karmea kansi: En ymmärrä vieläkään, millainen mielenhäiriö on suistanut Bundickin valitsemaan viime vuosien oudoimman kannen. Sen kuitenkin tiedän, että minua alkaa fyysisesti puistattaa joka kerta, kun katson kantta. Tämä ei ole liioittelua. Luonnottoman vaaleanpunaisten, märkinä kiiltävien töröhuulten ja harvana rehottavien partakarvojen yhdistelmä on liikaa minulle. Vaikutelmaa eivät ainakaan laimenna huulien väliin ujutetut hede(l)mäiset ällötykset. Tämä on kuin katselisi eroottisia valokuvia Alien-elokuvien vastakuoriutuneista, limasta kiiltelevistä otuksenperkeleistä. Olenko liian sulkeutunut mieleltäni ymmärtääkseni sen homoeroottista lumoa? Onko sen lumo edes homoeroottista sorttia? En tiedä, mutta jos homoerotiikka on tätä, ehkä se ei ole minua varten. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

The Birthday Party – Junkyard (1982)

90

Miksi erinomainen albumi: Nick Cave, Mick Harvey ja kumppanit manaavat demoneja ulos. Pahaenteisessä energisyydessään rajoja rikkoneen kulttibändin parhaalla levyllä Cave syöksee ulos abstrakteja tekstejään armottomien taustojen päälle uskonnon, väkivallan ja kauhukuvaston käydessä käsi kädessä. Esikuvabändinsä Iggy & The Stoogesin Raw Power -albumin tavoin Birthday Partyn Junkyard enteili mahdottomaksi käyneen projektin kovalla rytinällä lähestyvää loppua ja viimeistä messua toteutettiin hautausmaan hiljaisissa värisävyissä, joita väritti pelkkä raivokkaiden energiapurkausten valkoinen hehku.

Miksi karmea kansi: Junkyard on malliesimerkki siitä, kun markkinoitavan tuotteen henki ja pakkauksen kuvaohjelma eivät kohtaa toisiaan millään tasolla. Popnörtti osaa tunnistaa 4AD-laatulevynsä Vaughan Oliverin pahveilla tai ilman, mutta satunnainen levykaupan asiakas jättää luultavasti Junkyardin koskemattomana hyllyyn. Ja se on sääli. Birthday Party oli aina paljon persoonallisempi yhtye kuin Ed Rothin piirroskansi antaa ymmärtää. Junkyardilla ei soita räkäinen punkbändi tai roskaheviyhtye, ei edes mikään The Cramps, vaan ryhmä, jonka tehokeinot olivat aina paljon ekspressionistisempia kuin… ööh… syntymäpäiväkakku kädessä dragsterilla kaasuttava zombi. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Mansun – Six (1998)

92

Miksi erinomainen albumi: Chesteriläinen Mansun oli brittipopin outolintu. Kakkosalbumillaan Sixillä yhtye vapautui lopuistakin estoistaan ja loi hullunrohkean proge-eepoksen, jolla on vain kolmetoista kappaletta, vaikka niitä voisi vannoa olevan vähintään kymmenkertainen määrä. Six on läpisävelletty potpuri The Beatlesin Abbey Roadia, Rushin ja King Crimsonin huuruisimpia visioita, goottirockin häpeilemätöntä teatraalisuutta ja millennium-ahdistuksessa marinoitua electronicaa. Laulut ilmestyvät kuin tyhjästä – vain kadotakseen tai toisiinsa sulautuakseen. Radiohead kuunteli ja ihasteli kateudesta vihreänä, ostava yleisö katsoi muualle – ja viisi vuotta myöhemmin Mansun olikin valmis eläkkeelle.

Miksi karmea kansi: Se mikä voi toimia musiikkina, ei välttämättä toimi kuvataiteena. Max Schindler upotti Mansunin vaatimuksesta levyn kanteen kaiken, mistä yhtyeen jäsenet olivat milloinkaan inspiroituneet. Siksi mestariteosta koristaa mahtipontinen kuvakollaasi, josta liialla vapaa-ajalla siunattu yksilö voi bongailla viitteitä tv-sarjoihin (Dr. Who, Saarroksissa), kirjallisuuden klassikoihin (Orwellin 1984), salaliittoteorioihin (Raamattukoodi), lastenkulttuuriin (Nalle Puh), teologiaan (Kolme etikan maistajaa -maalaus) ja skientologiaan (L. Ron Hubbardin Dianetics). Ja löytyy sieltä myös leijona, seepranperse, sininen puhelinkoppi, nunna ja Eero Aarnion pallotuoli. Tietysti. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Mercury Rev – Boces (1993)

92

Miksi erinomainen albumi: Toinen täysosuma Mercury Revin tappavassa kolmen levyn sarjassa, Boces, laajensi debyytin äänimaailmaa positiivisempaan ja värikkäämpään suuntaan pysyen yhä helvetin ennalta-arvaamattomana. Lopputuloksena 1990-luvun ilkeimmät freakoutit kuten Trickle Down kohtaavat eeppisiä mestariteoksia kuten Meth of a Rockette’s Kick ja noisepop-täydellisyyttä Bronx Cheerin ja Something for Joeyn tyyliin.

Miksi karmea kansi: Niin. Isotissinen suuri nukke, jonka varjossa pieni lelusankari voi paistatella päivää. Voi hyvää päivää, eikö riitä että debyyttilevyn kannessakin oli selvästi kuvattu rintavarustusta? Onko aivan pakko tehdä se vielä paljon typerämmällä tavalla, ja kaiken lisäksi vielä levylle, joka on uinuva klassikko? Kansi voi pahimmillaan karkoittaa uteliaat herkullisen aarreaitan luota. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Smog – Knock Knock (1999)

94

Miksi erinomainen albumi: Bill Callahan kypsyi 1990-luvun jälkipuoliskolla Amerikan kiinnostavimmaksi lauluntekijäksi. Tuottaja Jim O’Rourken Knock Knock -levylle loihtima lakoninen countryrock-soundi tukee parhaalla mahdollisella tavalla Callahanin viiltävän tarkkanäköisiä vinjettejä, jotka käsittelevät muun muassa lapsuuden traumoja (Cold Blooded Old Times), läheisyyttä (Held) ja downshiftaamisen houkuttelevuutta (Let’s Move to the Country).

Miksi karmea kansi: Callahanin mukaan levyn kansi viittaa zeniläisyyden opinkappaleisiin, joissa elämän kuvaillaan olevan kuin ”salaman välähdys tai villikissan karjaisu”. Ehkä niin. Varmaa on ainakin, että kansi on hirvittävän näköinen; juuri sellainen, jonka Photoshop-aloittelija saa aikaan kahdessa minuutissa hakemalla Googlen kuvahausta ”salaman välähdyksen” ja ”villikissan karjaisun” ja liittämällä kaksi ensimmäisenä löytämäänsä kuvaa rujosti yhteen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Markus Hilden ei tunne Bob Dylania, vaan eipä Bob Dylankaan Markus Hildeniä.

Vapaaehtoistyötä vanhusten parissa.

En ole koskaan kuunnellut Bob Dylanin albumia, mutta en myöskään voi sanoa, että en tiedä hänestä mitään. Tiedän Dylanista sen, minkä useimmat. Tiedän joitakin hänen kappaleitaan. Tiedän myös, että hän on iäkkäin Iso-Britannian albumilistan uudella materiaalilla valloittanut artisti. Listakirjoista voin pohjustukseksi tutkia, miten suosittu hän on ollut. On ollut suosittu, mutta esimerkiksi Yhdysvaltojen Hot 100 -listan top 40:ssä Dylan ei ole käynyt vuoden 1979 jälkeen.

Minua neljä vuotta vanhempi siskoni syntyi samana vuonna.

Nyt edessäni on kaakaota ja koneessa Bob Dylanin Tempest. Kirjoitin ylös kysymyksen, johon haen vastausta: Onko vuonna 2012 julkaistu Tempest niin hyvä, että se antaa aiheen alkaa Dylan-diggariksi? Eli innostunko minä, 1980-luvulla syntynyt radio- ja tanssipopin, listahittien ja laadukkaan populaarimusiikin eri genrejen suurkuluttaja 71-vuotiaan lauluntekijän 35. studioalbumista?

Ideaalitilanteessa jokainen albumi olisi helposti avautuva uusi portti artistin maailmaan. Jokaisen albumin tulisi toimia itsenäisesti johdattaen syvemmälle artistin musiikkiin.

Heti aluksi tajuan, että Tempest vaatisi kaakaon asemesta viskiä. Ja minä en edes pidä viskistä. Nyt tarvitsisin sitä, vaikka vain pari senttilitraa. Onko kukaan tutkinut viskinjuojien suhdetta Bob Dylaniin?

No, mutta viskiä ei siis nyt ole. Duquesne Whistle svengaa silti hyvinkin miellyttävästi ja arvokkaasti. Soon After Midnight voisi jonkun muun tulkitsemana se olla jopa pieni kantrihitti. Alan ajatella, että pidän tästä levystä. Pidän Bob Dylanista.

Olin kirjoittamassa siitä jo Facebook-statuksen, kunnes Narrow Wayn blues-kertomus ei mitenkään kanna seitsemää ja puolta minuuttia. Ymmärrän, että sanoitukset ovat tärkeä osa Dylanin musiikkia, mutta ei mikään tarina ole seitsemän ja puolen minuutin arvoinen. Sitten huomaan, että nimikappale kestää lähes 14 minuuttia. Huh.

Pay in Bloodin sävellyksessä on hauska koukku ja Scarlet Town hämyisellä tavalla kaunis – joskin ylipitkä. Tämä kaksikko osoittautuu albumin sydämeksi, joka sykkii silloinkin, kun ansiokkaasti käynnistynyt, Titanicista kertova nimikappale alkaa vaatia veroaan kymmenen minuutin kohdalla.

Koko Tempestissä, etenkin Tin Angel -kappaleessa, on jotain samaa kuin sympaattisen vaarin horinoissa siitä, miten ennen ei ollut autoja, kouluun kuljettiin talvella hiihtäen tai potkukelkalla ja maahanmuuttaja tarkoitti Karjalasta tullutta. Kiva kuunnella hetken, mutta kuuntelepa kaksi päivää. Tältäkö tuntuisi ruveta vapaaehtoistyöhön vanhusten parissa?

Tempest on siis yhtäältä vaikea, mutta toisaalta hyvin helppo albumi. Miltei äänitapettia. Onko Dylan supertähti vuonna 2012, koska hän osaa olla yhtä aikaa vaikea ja helposti lähestyttävä? Vai vain siksi, että hän on vanha? Kärttyisä vanhus, joka itsessään on nähtävyys. Ostavatko ihmiset hänen uusia levyjään, koska mikä tahansa niistä voi jäädä hänen viimeisekseen?

Perinteisesti diggarit suosittelevat tutustumaan ensin niihin klassikkolevyihin tai kokoelmiin, mutta miksi? Miksi uusin levy ei olisi tutustumisen arvoinen? Senhän pitäisi olla kaikkein ajanmukaisin. Miksi Tempest ei olisi se Dylan-albumi, johon kaltaiseni kokemattoman kuuntelijan pitäisi ensimmäiseksi tarttua? Miksi se ylipäätään on tehty?

Se on tehty siksi, koska maailmassa on pari miljoonaa ihmistä, joille riittää se, että 34 albumin jälkeen ilmestyy vielä ainakin yksi. Tempest edustaa ainoastaan mennyttä aikaa, mikään ei viittaa tulevaisuuteen. Se ei olisi ollut moderni levy edes 20 vuotta sitten. Jos Tempest on kunnianhimoinen albumi, en löydä sitä kunnianhimoa.

Ensikertalaisena en osaa pettyä Tempestiin, mutta en myöskään ihastu – saati rakastu. Ehkä ihastun Dylanin musiikkiin vasta, kun uutiset hänen menehtymisestään musertavat miljoonat ihmiset ympäri maailmaa ja media tukehtuu päiväksi muistokirjoituksiinsa. Silloin ehkä kuuntelen Dylanin kokoelmaa tippa linssissä.

Ehkä. Todennäköisesti en.

62 Tempest on kuin ylistetyn, mutta ajan myötä väljähtyneen draamasarjan viimeinen tuotantokausi: kalmanhajuinen palanen jotain, josta ummikon on mahdoton lumoutua, koska ei ole seurannut sitä alusta lähtien.

Video ei ole enää saatavilla

Dylan-kloonien kulta-aikaa oli 1960-luvun puoliväli. The Byrdsin debyyttilevyllä (1965) kahdestatoista raidasta neljä oli Dylan-sävellyksiä. Jopa Nancy Sinatran ja Sam Cooken kaltaiset artistit versioivat miehen tuotoksia. Irwin Goodmaninkin oli laulettava rotestinsa nasaaliäänellä uskottavuus(!)pisteiden saamiseksi.

Vaikka huumorimusiikin puolelle luisuvat parodiat jätettäisiinkin laskuista (riemastuttava Dylan Hears a Who -albumi tai Frank Zappan Flakes), välillä on vaikeaa erottaa, milloin kopiolevytysten kohdalla kyse on epätoivoisesta yrityksestä ratsastaa folkrockbuumilla, milloin taas satiirista. Parhaimmillaan ne osoittavat, kuinka helppoa Dylanin tyylin imitoiminen oli jo aikalaiskuulijoille, ja kuinka muodon jäljittelystä saattoi myös seurata jotain uutta.

Sonny – Laugh at Me (1965)

Sonny Bono onnistui 1960-luvun mittaan toistuvasti tekemään tahatonta parodiaa omasta imagostaan. Osuvasti nimetty Laugh at Me kääntyy sekin itseään vastaan. Sonny yrittää soololevynsä alussa vakuuttaa kuulijoilleen, että hänellä on vaihteeksi painavaa asiaa:

“I never thought I’d cut a record by myself but I got somethin’ I wanna say. I want to say it for Cher and I hope I say it for a lot of people.”

Seuraa dylanilaisella määkimisellä läpiviety hölynpölysanoitus individualistisen ajattelun hyveistä ja toisten vaatteille nauramisen typeryydestä. Sonnyn uuden introspektiivisemman tyylin ”syvällisyys” on niin haparoivaa, että kyse voisi olla Spinal Tap -läpästä. Ei aivan sukupolvensa ääni.

Video ei ole enää saatavilla

Simon & Garfunkel – A Simple Desultory Philippic (or How I Was Robert McNamara’d into Submission) (1966)

Yleensä hyvän maun rajoissa pysyneen duon arvostelukyky petti Parsley, Sage, Rosemary and Thyme -albumin omituisella täyteraidalla. Nimihirviö kuulostaa akustisen rämpytyksen ja kännisen fuzzkitaran säestämältä beat-runoudelta harrastelijatason improvisaatioillassa. Kommunistivainoharhoista ja nimenpudottelusta koostuva sanoitus yrittänee toimia folkrock-satiirina maalitaulunaan eritoten Dylan, mikä käy ilmi Paul Simonin kenties väkinäisimmästä koskaan kirjoittamasta rivistä:

”When you say Dylan, he thinks you’re talking about Dylan Thomas, Whoever he was”

Väkivaltaisen huuliharppusoolon päätteeksi Simon mumisee Bobia imitoiden “I lost my harmonica, Albert” – viittaus manageri Albert Grossmaniin ja Dylanin vuoden 1964 Phillharmonic-keikalla päihtyneenä kadottamaan huuliharppuun. On vaikea sanoa, onko raita ilkikurista hupailua vai oikeasti katkeraa naljailua maestrolle.

Video ei ole enää saatavilla

Stealers Wheel – Stuck in the Middle with You (1972)

Dylan-pastissien kruununjalokiviin kuuluva biisi oli Joe Eganin ja Gerry Raffertyn yhtyeen kansainvälinen tähdenlento, joka noteerattiin myös Dylanin kotimaassa. Slide-kitara ja lehmänkello soivat skottibändin letkeässä countryrockissa yllättävän uskottavasti. Astmaattisine vokaaleineen sekä lyriikoissa esiintyvine klovneineen ja jokereineen kappale kuulostaa ilmetyltä esikuvaltaan, mutta on myös tarpeeksi omaperäinen ja svengaava toimiakseen omillaan. Sittemmin tarttuva renkutus on alkanut assosioitua kyllästymiseenkin asti Quentin Tarantinon Reservoir Dogsiin.

Video ei ole enää saatavilla

Mouse – Public Execution (1966)

Texasilaisen Mouse & The Trapsin nokkamies Ronnie Weiss oli kaikesta päätellen kova Highway 61 -kauden soundin fani. Weissin alter-egon alla julkaistu ensisingle nosti bändin hetkeksi paikallisradiolistoille. Billboardilla sijoitus oli kohtalainen 121.

Osoitus siitä, että popmusiikissa suora kopiointi yleensä avittaa lentoon vain hetkeksi. Uskollinen Like a Rolling Stone -plagiaatti ei ehkä yltänyt esikuvansa suosioon, mutta jälkeen jäi silti viihdyttävä garage-kuriositeetti.

Video ei ole enää saatavilla

The Hombres – Let It Out (Let It All Hang Out)

The Hombresin ainokaiseksi jääneen pitkäsoiton takakansiteksti on hellyttävää luettavaa. Yksi tyypillinen 1960-luvun teinisensaatiotarina muiden joukossa: Memphis High’n poikien suosikkiharrastuksiin kuuluvat vesiurheilu, metsästys ja tyttöjen vahtaaminen. Bändin laulaja on uimajoukkueen kapteeni ja saanut stipendin useisiin huippuyliopistoihin, mutta päättänyt lähteä tavoittelemaan mainetta ja kunniaa viihdemaailmaan. Toisin kävi, mutta ehkä sujuvasti sanailevan dylanilaisen fratrock-anthemin perinnökseen jättäneestä bändistä olisi täydellisessä maailmassa kehittynyt oman aikansa Beastie Boys?

Video ei ole enää saatavilla

David Bowie – Unwashed and Somewhat Slightly Dazed (1969)

Identiteettiään haeskellessaan nuori Bowie rämpytteli keikoillaan akustisella kitaralla ja otti tukkaansa vaikuttavan afropermanentin, jonka esikuvasta ei ole epäilystä, ainakaan tämän raidan perusteella. Jatkuvasti kiihtyvällä tajunnanvirralla ladattu lyriikka osoittaa Bowien kykyä imitoida luontevasti kohteensa liirumlaarumeja ja intonaatiota, mikä näkyy myös täytesanoilla ladatussa kertosäkeessä.

Saman ironian Bowie ilmaisi myöhemmin vakavamielisemmällä Hunky Doryn kappaleella Song for Bob Dylan, jossa hän väittää minkä tahansa muistikirjaraapustuksen tyydyttävän herran faneja.

Video ei ole enää saatavilla

The Beatles – You’ve Got to Hide Your Love Away (1965)

Lennonin definitiivinen Dylan-pastissi. Jo valmiiksi perinteisen rakkauslaulun kaavoja pessimismillään horjuttanut synkistelijä-beatle löysi Dylanista hengenheimolaisensa ja loihti folkahtavaan balladiin aavemaisen lannistuneen tunnelman, joka myös enteilee molempien tuotannoissa näkyviä misogynisiä teemoja. Historioitsija Ian MacDonald näkee kappaleen Lennonin kasvupyrähdyksenä täyteen mittaan taiteellisessa ilmaisussaan ja yleisön sijoittamisen pellen osaan tyypillisenä dylanilaisena tyylikeinona. Paul McCartney muotoili saman yksinkertaisemmin: ”It was basically John doing Dylan”.

Video ei ole enää saatavilla