Nuorgam lupaa rahat takaisin lukijoilleen, jos Kate Bush esiintyy milloinkaan Suomessa.

Syksyllä 2011 äänestimme Nuorgamissa järjestykseen olennaisinta 100 artistia ja yhtyettä, jotka eivät olleet käyneet Suomessa. Mikä on tilanne kuusi ja puoli vuotta myöhemmin?

#20 Yeah Yeah Yeahs (+12)

Mikä: Yksi 2000-luvun New York -indien suurimmista ja kauneimmista.

Kauan odotettu: Siitä lukien, kun bändi lunasti valtaisaksi paisuneen hypen vuoden 2003 debyyttilevyllään Fever to Tell.

Tuleeko: Bändi lienee ollut kaikenlaisilla toivelistoilla jo pitkään, mutta tällä hetkellä todennäköisyydet ovat miinusmerkkisiä (sic). Yeah Yeah Yeahsin bänditoiminta oli tauolla vuodesta 2014 solisti Karen O:n äitiydestä johtuen. Tänä kesänä bändi tekee valittuja festivaaleja Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Kunhan seuraava kunnon kiertue julkistetaan, kannattaa olla sormet ristissä, sillä Suomen nykyisessä festivaalikentässä realistisia buukkaajia on enemmän kuin koskaan.

#19 Joni Mitchell (+31)

Mikä: Legendojen legenda.

Kauan odotettu: Vasta siitä asti, kun lehdet ovat listanneet ”kaikkien aikojen parhaita levyjä”. Blue-albumi ilmestyi vuonna 1971 ja päätyi naiskiintiöksi kaanonmiesten klassikkolistoille jättäen Mitchellin muun diskografian aiheetta varjoonsa.

Tuleeko: Ei tule. 74-vuotiaan Mitchellin terveydentilasta on kuultu huolestuttavia tietoja. Vuonna 2015 hän päätyi jopa hetkeksi teho-osastolle. Jo ennen sitä hän on kertonut, ettei pysty lentämään Morgellonin syndroomaksi kutsutun sairauden vuoksi. Viimeiset omat konserttinsa hän on soittanut tiettävästi vuonna 2000.

Video ei ole enää saatavilla

#18 Courtney Barnett (uusi)

Mikä: Australialainen laajaleksikkoisen ja äärilyyrisen indierockin tähti.

Kauan odotettu: Avant Gardener -single hurmasi sivistyssanaindien ystävät vuonna 2013. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi debyyttilevy Sometimes I Sit and Think, Sometimes I Just Sit, jonka jälkeen kaikki tunsivat ”sen tyypin”, joka riimittelee sanoilla erroneous, harmoneous ja sanctimonius ja lausuu ”origamin” taitavammin kuin kukaan rockhistoriassa ennen häntä.

Tuleeko: Olisi voinut tulla jo! Suomalaiset indietyypit ovat varmasti nähneet Barnettin, jos ovat käyneet viime vuosina eurooppalaisilla festivaaleilla. Visiitti Flow’hun tai Sidewaysiin tai – huh – helsinkiläisklubille on vain ajan kysymys.

Video ei ole enää saatavilla

#17 Cardi B (uusi)

Kuka: Bronxin räp-kuningatar – ainakin siihen asti, kun Nicki Minaj julkaisee kesäkuussa symbolistisesti nimetyn The Queen -albuminsa.

Kauan odotettu: Bodak Yellow -läpimurtosingle ilmestyi viime kesänä ja paisui loppuvuoteen mennessä vuoden suurimmaksi biisiksi.

Tuleeko: Ruisrock oli jo tehnyt vuosikymmenen buukkauksen, kunnes Cardin vauvahommat sotkivat suunnitelmat. Nyt vaarana on, että hän nousee pysyvästi supertähtiluokkaan, jossa Suomen kaltaisen laitamarkkina-alueen epäkiinnostavuutta ei voi ylikorostaa.

Video ei ole enää saatavilla

#16 Missy Elliott (uusi)

Mikä: Yhdysvaltain eniten levyjä myynyt naisräppäri ja moninkertainen Grammy-voittaja.

Kauan odotettu: Vuodesta 1997, jolloin Supa Dupa Fly -levy teki niin Missystä kuin levyn tuottaneesta Timbalandista supertähtiä ja muun muassa Destiny’s Childille ja Aaliyah’lle yhdessä kappaleita tehneen tuottajakaksikon.

Tuleeko: Jos Missy Elliott saa seuraajan vuoden 2005 The Cookbook -levylleen julki tänä vuonna – kuten on uhkaillut – ensi vuonna voitaisiin nähdä hänen ensimmäinen kiertueensa sitten vuoden 2010 ja toivoa, että Flow tai Pori Jazz olisi yksi sen pysäkeistä.

Video ei ole enää saatavilla

#15 SZA (uusi)

Mikä: Solána Imami Rowe, Beyoncélle, Rihannalle ja Nicki Minajille lauluja kirjoittanut yhdysvaltalainen neo-soul- ja r&b-tähti, joka julkaisi kolme vuotta valmistellun CTRL-debyyttinsä viime kesänä.

Kauan odotettu: Ennen kuin CTRL-levy myi platinaa ja päätyi kriitikkolistojen kärkipäähän, SZA:n tunnetuin saavutus oli Rihanna-feat tämän ANTI-levyn Consideration-kappaleella. Levyä seuranneen vuoden aikana osakkeet ovat olleet jatkuvassa nousussa. Viimeisin cv-merkintä on Kendrick Lamarin kanssa Black Panther -soundtrackille tehty All the Stars -hitti.

Tuleeko: SZA on varmasti Flow’n toivelistalla sen verran korkealla, että hänen saapumisensa on todennäköisempää kuin monen muun saman kokoluokan r&b-tähden – jos ei sitten Pori Jazz nappaa häntä ensin.

Video ei ole enää saatavilla

#14 Carly Rae Jepsen (uusi)

Kuka: Entinen Idols-kolmonen Kanadasta, joka päätyi tekemään näennäisen höttöä, mutta muotopuhtaudessaan täydellistä poppia.

Kauan odotettu: Hittien ystävät huomasivat, ettei Call Me Maybe olekaan kappale muiden joukossa. Pop-entusiastien rakkauden Jepsen voitti lopullisesti vuoden 2015 kaupallisesti epäonnistuneen Emotion-levyn jälkeen.

Tuleeko: Tähän mennessä Jepsen on tenyt vain kaksi omaa konserttia Euroopassa. Jos ja kun oikea Euroopan-kiertue joskus koittaa, on toivottavaa, että Suomesta löytyisi Jepsenille sopiva paikka. Jäähalleihin hänen suosionsa ei nykyisellään riitä, klubit tuntuvat niin ikään vaikeilta, ja festivaalien profiiliin häntä on vaikea mahduttaa tapauksesta riippuen suosio- tai profiilisyistä. Mitä jää jäljelle? Kulttuuritalo?

Video ei ole enää saatavilla

#13 The Magnetic Fields (+7)

Mikä: Newyorkilaisen Stephin Merrittin pitkäaikainen projekti, joka on viehtynyt pikimustaan sarkasmiin, traagiseen romantiikkaan, lelusoittimiin, megalomaanisiin levykokonaisuuksiin, helinään, surinaan, pärinään, milloin mihinkin.

Kauan odotettu: 69 Love Songs julkaistiin vuonna 1999, ja Merrittistä tuli etabloitu musiikkilehtinimi. Aiemmat levyt ovat vähintään yhtä erinomaista, mutta kuulopuheiden mukaan niiden löytäminen vaati vakavaa postimyynnin ja indien harrastamista läpi 1990-luvun. Viime vuonna Merritt julkaisi 50 Song Memoir -nimisen omaelämäkertatriplalevyn, jota hän kiersi esittämässä kokonaisuudessaan kahden illan mittaisina konserttispektaakkeleina.

Tuleeko: Epätodennäköistä, mutta aina sopii toivoa, kunhan istumakonsertti saadaan järjestettyä. Merritt kärsii hyperakusiasta ja on laiska kiertämään varsinkin Euroopassa – mutta on silti käynyt viimeisen kymmenen vuoden sisällä kolmesti Tukholmassa.

Video ei ole enää saatavilla

#12 Gorillaz (+7)

Mikä: Blurin Damon Albarnin ja parhaiten Tank Girlistä tunnetun sarjakuvataiteilijan Jamie Hewlettin kaksikymmentä vuotta sitten perustama virtuaalibändi, joka kaikkien yllätykseksi tuli jäädäkseen.

Kauan odotettu: Alusta alkaen. Gorillazin konserteista ovat puhuneet haltioitunein sanoin nekin, jotka eivät yhtyeen vaikutteita sieltä täältä kauhovasta hybridipopista niin välitäkään.

Tuleeko: Toivottavasti – tosin pätäkkää pitää lyödää pöytään tukuttain. Gorillaz täyttäisi Suomessa minkä tahansa jäähallin ja voisi olla lukuisien festivaalien pääesiintyjä Flow’sta Ruisrockiin ja Provinssista Pori Jazziin. Keväällä bändi kolusi Etelä-Amerikkaa Para- ja Uruguayta myöten.

Video ei ole enää saatavilla

#11 Nils Frahm (uusi)

Mikä: Saksalainen klassista pianonsoittoa ja elektronista musiikkia yhdistelevä nero, joka pyörii lavalle rahdattavien soitinten ja laitteiden ympärillä kuin lapsi karkkikaupassa.

Kauan odotettu: Vuoden 2013 kokoelmalevy Spaces summasi yhteen hiljalleen kertyneen maineen Frahmista upeana live-esiintyjänä, joka rakentaa kappaleensa vähäeleisesti ja kasvattaa ne kärsivällisesti kliimaksiinsa. Tänä vuonna julkaistu All Melody jatkaa samaa linjaa.

Tuleeko: Löytyykö riittävästi maksavaa kiinnostusta? Frahm olisi täydellinen kiinnitys Flow’lle tai Kulttuuritaloon, mutta promoottoreita varmasti mietityttää, onko Frahm Suomessa riittävän suuri nimi budjettiriskin kattamiseksi. Roudauskustannuksista ja livemaineesta johtuen Frahmin hintalappu ei liene kovin pieni.

Video ei ole enää saatavilla

#10 Boards of Canada (+68)

Mikä: Yksi mysteerisimmistä ellei mysteerisin elektronisen musiikin kokoonpano maailmassa. Vasta vuonna 2005 selvisi, että skottilaiskaksikko on biologista sukua keskenään – eli veljeksiä. Musiikki on upottavaa salatiedettä ja vangitsevaa magiaa.

Kauan odotettu: Music Has the Right to Children -mestariteoksesta (1998) lähtien.

Tuleeko: Vuoden 2013 paluulevy Tomorrow’s Harvest ja sen julkaisukampanja loivat odotuksia, että yhtye olisi tekemässä myös jonkinlaista keikkaa. Mutta ei. Boards of Canada ei ole vieläkään esiintynyt livenä vuoden 2001 jälkeen, eikä uutta musiikkiakaan ole ilmestynyt viiteen vuoteen muutamaa remixiä lukuun ottamatta.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Burial (uusi)

Mikä: Lontoolainen William Bevan, elektronisen musiikin pioneeri ja mysteeri.

Kauan odotettu: Teoriassa siitä lähtien, kun vuoden 2007 Untrue-levy keksi elektronisen musiikin uudelleen. Käytännössä on ollut selvää, ettei Burialiin kuulu keikkoja tai julkisuutta.

Tuleeko: Jos – ja valtava paino sanalla jos – Burial joskus muuttaa julkisuuslinjaansa, niin ihan mahdollista. Monin verroin merkittävämpi este on, ettei hän ylipäänsä ole koskaan edes vihjaillut keikkailevansa.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Solange (uusi)

Mikä: Beyoncén pikkusisko, joka on jo moneen kertaan osoittanut olevansa enemmän kuin vain Beyoncén pikkusisko.

Kauan odotettu: Vuoden 2012 Losing You -indiehitti loi lupaukset, vuoden 2016 A Seat at the Table -levy räjäytti pankit.

Tuleeko: Kertoimet Flow-festivaalien pääesiintyjäpaikoille vuosina 2019–2021 eivät ole erityisen korkeat. Liikkuvat osat ja aikataulut ovat toki asia erikseen.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Lorde (uusi)

Mikä: Uusiseelantilainen Ella Yelich-O’Connor, 21 vuotta, sukupolvensa ääni.

Kauan odotettu: Moni kuunteli vuoden 2013 Pure Heroine -levyä nyökytellen, mutta kukaan ei maininnut Lordea Flow-toiveitaan listatessa tai lähtenyt Eurooppaan tämän keikkojen perässä. Viime vuoden Melodraman jälkeen tilanne on ollut aivan toinen.

Tuleeko: Eiköhän lähivuosina. Lorde olisi luonteva buukkaus mille tahansa suomalaisfestivaalille – tai miksei vaikka Kulttuuritalollekin – ja tällä hetkellä juuri sopivan kokoinen artisti saapuakseen tänne.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Drake (uusi)

Mikä: Meemien mestari ja yksi internet-ajan rap-suuruuksista, joka tietää, millä millenniaalien Instagram-kuvatekstit saa täytettyä.

Kauan odotettu: Take Care -levy löi Draken suureen tietoisuuteen vuonna 2011, ja Hotline Blingin tietää jokainen vähänkin internetiä viime vuosina vilkuillut.

Tuleeko: ”Now I’m on the road, half a million for a show”, räppäsi Drake jo vuonna 2013. Hintalappu lienee noussut entisestään, ja Drakella riittää kysyntää Pohjois-Amerikassa niin, ettei hän joka vuosi Eurooppaan vaivaudu. Lähimpänä hän on käynyt Tukholmassa, viimeksi vuosi sitten keväällä. Jos Drake Suomeen tulee, se ei tapahdu ainakaan kolmeen vuoteen.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Ryuichi Sakamoto (uusi)

Mikä: Kokeellisen popin, elektronisen musiikin, elokuvamusiikin ja ambientin pioneeri, ”Japanin Kraftwerkin” eli Yellow Magic Orchestran perustajajäsen. 66-vuotias, joka on tehnyt yhteistyötä muun muassa David Bowien ja David Sylvianin, julkaisi viime vuonna erinomaisen async-albumin toivuttuaan kaulan alueen syövästä.

Kauan odotettu: Yellow Magic Orchestran, Thousand Knives -soolodebyytin (1978) ja viimeistään vuoden 1983 Merry Christmas, Mr. Lawrence -elokuvan (1983) myötä tietyissä piireissä jo vuosikymmentä. Ja uuden sukupolven taholta 2000-luvun alun Fennesz- ja Alva Noto -kollaboraatioista lähtien.

Tuleeko: Koputettakoon ensin puuta, mitä Sakamoton terveyteen tulee. Hänen edellisestä, sinfoniaorkesterin kanssa tehdystä Japanin-kiertueestaan on neljä vuotta. Sen jälkeen Sakamoto on esiintynyt vain kerran, viime vuoden toukokuussa Brasilian São Paulossa, japanilaisen kulttuurin edistämiskeskuksen Japan Housen avajaisissa. Euroopassa Sakamoto on käynyt viimeksi kesällä 2013, jolloin hän esiintyi Lontoossa Yoko Onon kuratoimalla Meltdown Festivalilla.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Sufjan Stevens (+1)

Mikä: Amerikkalainen indie-folk-popin lippispäinen supernero.

Kauan odotettu: Vuodesta 2003, kun Stevens julkaisi ”The Fifty States Projectin” aloittaneen albumin Michiganin ja etenkin vuoden 2005 jälkeisen Illinoisin jälkeen.

Tuleeko: Yritetty on, mutta hintalappu on kova. Toisaalta Nuorgamin vastaavalla toimittajalla on lippismiehen itsensä antama suullinen lupaus syksyltä 2016! Joten jos ei seuraavalla Euroopan-kiertueella nappaa, niin tiedätte keitä syyttää: keikkapromoottoreita.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Daft Punk (+6)

Mikä: Ranskalainen kypäräkaksikko, jolla on pahana tapana tehdä yksi musiikillinen vallankumous vuosikymmenessä.

Kauan odotettu: Homework-esikoisalbumin (1997) singlet Da Funk ja Around the World nousivat hitiksi vielä aikana, jolloin ”kaikki” näkivät televisiossa musiikkivideoita. Eli alusta asti hyvin laajasti.

Tuleeko: Ei mahdotonta, muttei todennäköistäkään. Daft Punk ei ole keikkaillut sitten Alive 2007 -kiertueen, ja jos duo ”tien päälle” vielä joskus lähtee, varmasti aivan jokainen maailman metropoleista ottaa heidät avosylin vastaan. ”Alive 2017” -kiertueesta liikkui runsaasti huhuja, mutta kaikki vihjailevat verkkosivustot, videotrailerit ja uutiset paljastuivat ankoiksi.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Beyoncé (+22)

Mikä: Queen Bey, pop-ikoni, feministi-ikoni, tyyli-ikoni.

Kauan odotettu: Vuodesta 2003 lähtien. Silloin Beyoncé siirtyi Destiny’s Childistä soolouralle ja julkaisi ensimmäisen singlensä Crazy in Loven.

Tuleeko: Aina saa toivoa, varsinkin, kun Olympiastadionin remontti saadaan valmiiksi. ‘Yoncen Euroopan-kiertueet eivät ole olleet mitenkään harvinaisia. Tänä kesänä Beyoncé kiertää Jay-Z:n kanssa ja esiintyy pitkin Itämeren reunamia Tukholmasta Varsovaan. Edellisestä eurokiertueesta on siitäkin vain kaksi vuotta.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Kate Bush (+10)

Mikä: Yksi popin suurimmista taiteilijoista. Ja yksi levyarvioiden väärinkäytetyimmistä referenssiartisteista.

Kauan odotettu: Wuthering Heights -single julkaistiin tammikuussa 1978. Siitä lähtien.

Tuleeko: Ei tule, koska ei lähtökohtaisesti keikkaile. Bushin esitykset Lontoon Hammersmith Apollossa elokuussa 2014 olivat valtava ihme, Euroopan-kiertue täyttä mahdottomuutta ja Suomen-konsertti vielä mahdotontakin mahdottomampi ajatus.

Video ei ole enää saatavilla

Warp

77 München, 1999. Nimi on Daniel, kavereille Danny, ystäville Nivenmorphic. Ystävät ovat netissä. Minulla on pikkurastat ja insinöörilasit. Päivät kirjoittelen IDM-foorumeille, yöt koodaan. Pöytäni täyttyy tyhjistä virvoitusjuomapulloista, pullot stumpatuista jointeista. Kotoa muutin vuosi sitten, Music Has the Rightin ilmestymisen aikoihin. Vapauden levy. Isän BMW 3 kurvaa pihaan. Hän käy hakemassa pyykit, koska olen anarkisti, enkä ole tehnyt sopimusta vesilaitoksen kanssa. Isä antaa 100 D-Mark. Käytän kaiken budiin. Vuodet vierivät ja pepsipullot kasaantuvat. Geogaddi on upea, mutta Tim Hecker kiinnostaa enemmän. Muutan Berliiniin ja pyörin ug-klubeilla. Tasapainoilen luomusalaattipäivällisdieetin ja öisen MDMA-ketamiini-LSD-cocktailini välillä. Ajoittaiset mielenterveysongelmat helpottavat, kun palaa viikoksi kotiin Baijeriin syömään pihviä: luomusalaatti ei ole hyväksi psyykelle. Campfire Headphase lipuu ohitse. Aliarvostettu levy, mutta myös väkinäistä uusiutumista FSOL:n Isnessin tapaan. Yhtäkkiä huomaan täyttäneeni 30. Vajoan yhä herkemmin nostalgiaan. Kun uusi BOC lähtee soimaan, tuntuu kuin olisin tullut kotiin. Ja siellähän minä olenkin: näyttöruutu edessäni loistaa kalpean heleämpänä kuin mikään värisävy. Vanha foorumikin näkyy olevan yhä pystyssä. Painan Send. (Nivenmorphic)

Video ei ole enää saatavilla

Daughn Gibson – Me Moan

Sub Pop

83 Daughn Gibson olisi omalaatuinen artisti jo pelkästään äänensä takia. Kolmekymppinen pennsylvaniainen laulaa kumealla baritonillaan kuin kuuma peruna kitalakea polttaen, vuoroin Glenn Danzigilta, Dead Can Dancen Brendan Perryltä tai Crash Test Dummiesin Brad Robertsilta kuulostaen. Aidosti ainutlaatuisen Gibsonista tekee kuitenkin hänen musiikkinsa, joka on anakronistinen yhdistelmä pölykeuhkoista erämaacountrya ja viime vuosituhannen lopun triphopahtavaa klubisoundia – ja joka kaiken hyvän lisäksi vieläpä kuulostaa mahdottoman hyvältä. The Sound of Law, Phantom Rider ja Mad Ocean käynnistävät levyn kolmella täysosumalla ja saavat raapustamaan muistilehtiöön artisteja ja genrenimikkeitä, joilla ei reaalimaailmassa pitäisi olla toistensa kanssa mitään tekemistä. Vai ovatko Chris Isaak ja Alan Vega sittenkin jossain vaiheessa hankkineet säkkipillin ja livauttaneet laskuhumalapäissään äänittämänsä demon Massive Attackille remiksattavaksi?(Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Steve iVander – Olen Musta

Monsp

84 Kotimaisesta hiphopista puuttuu edelleen kokeellisuus ja ennen kaikkea kontemporaari ulottuvuus. Toki samaa voi sanoa suurimmasta osasta muutakin kotimaista populaarimusiikkia, mutta hiphop tuntuu väitetystä emansipaatiosta huolimatta yhä homogeeniseltä genreltä. Vaihtelua on yritetty hakea sekä itähelsinkiläisestä inhorealismista että näköalattomasta poliittisten teemojen ymppäämisestä sanoituksiin. Lyriikoiden puolesta Steve iVanderin (Pyhimys, Huge L) Olen musta ei sekään ole mitään ruudinkeksimistä. Pyhimysmäisistä psykoottisuuden pilkahduksista huolimatta räpit ovat keskitasoa ajoittaisilla nerouden hetkillä höystettyinä. Rainbow-ananaksen kertosäe kuulostaa niin lonkaltaheitetyltä, että raivostuttaa. Hammond-taustatkaan eivät ole varsinaisesti mikään cooliuden huipentuma, mutta sitä tuskin on edes yritetty. Yleisvaikutelma on, että albumi lienee nauhoitettu yhdessä illassa tukevassa kaljapöhnässä. Olen musta nouseekin vuoden parhaiden hiphop-julkaisujen pariin kaikessa epätuotannollisuudessaan, rumuudessaan ja häikäilemättömässä memeettisyydessään – samalla se jopa kuulostaa tuoreemmalta kuin moni ulkomainenkaan raplevy pitkään aikaan ollen täydellistä musiikkia 2010-luvulle. Hiphop ei enää ole katujen ääni. Se on makuuhuoneiden, läppärinhuminan ja syrjäytymisen ääni. Jos tämä amotivoitunut sohvaperunaräppi pitäisi myydä kansainvälisille markkinoille, tulisi sitä kuvailla: ”Casual, cashed-ass and totally bummed out.” (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Lightning Dust – Fantasy

Jagjaguwar

58 Jälleen yksi keskinkertainen elektropopduo. Ihanaa! Lightning Dust – joka ei tule New Yorkista niin kuin kaltaisensa yleensä vaan Kanadan Vancouverista – on jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka uskomattoman hakoteille lahjakkaatkin kitaravetoisella musiikilla kannuksensa ansainneet indieartistit lähes poikkeuksetta eksyvät uskaltautuessaan synteettisen popmusiikin reviirille. Sen tekeminen kiinnostavasti kun ei ole niin vaivatonta kuin voisi olettaa. Aiemmilla kahdella albumillaan maanläheisesti folkanneet ja pääbändissään Black Mountainissa juurevasti rockanneet Amber Webber ja Joshua Wells anastavat hidastempoisten ja minimalististen elektroballadiensa konseptin the xx:ltä ja The Chromaticsilta ja yrittävät maustaa sitä Lykke Lin ja Robynin kaltaisten kolmekymppisten skandinaavinaisten vereslihaisella teininostalgiatuskalla. Käteen ei jää juuri mitään, ja ideat on kulutettu niin nopeasti loppuun, että Fantasy-albumin jokainen kappale kuulostaa aina heikommalta kuin edellinen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Chris Schlarb – Psychic Temple II

Asthmatic Kitty

64 Chris Schlarbista on moneksi. Kalifornialainen avantgardisti, joka on verkkosivunsa mukaan ensisijaisesti ”säveltäjä, kuorma-autonkuljettaja ja kulttijohtaja”, on työskennellyt esimerkiksi Sufjan Stevensin, Mike Wattin, Daedeluksen ja Busdriverin kanssa ja tehnyt soundtrackin fysiikan lakeja mallintavaan ongelmanratkaisupeliin NightSky, joka on julkaistu ainakin PC:lle ja Nintendo 3DS:lle. Kolmen vuoden takaisen Psychic Temple -minialbumin jatko-osa on periaatteessa jazz-levy, mutta ammentaa niin paljon amerikkalaisesta perinnemusiikista ja matikkarockista, että sitä sopii myös normaalin kuunnella. Levyn luonteen kiteyttävät hyvin sille valitut lainakappaleet: Schlarb muusikkoystävineen versioi niin Zappaa (Sofa No. 2) kuin Beach Boysiakin (’Til I Die) – ja kaupan päälle vielä Joe Jacksonia, jonka new wave -klassikosta Steppin’ Out kuullaan raukeasti mateleva ja kappaleen melodisen hienouden huomattavasti alkuperäistä paremmin paljastava versio. Valitettavasti se onkin albumin ainoa tähtihetki – jos mukaan ei lasketa durutticolumnmaista ambient-luritusta No Tsurai, joka kestääkin sitten toistakymmentä minuuttia. Kokonaisuutena Psychic Temple II:sta jää harmillisen akateeminen ja etäinen fiilis, eikä se yllä lopulta lähellekään sen paremmin Zappan kuin Beach Boysinkaan sfäärejä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Spectrals — Sob Story

Matador

73 Louis ja Will Jonesin luotsaaman Spectralsin suurin erottautumisvahvuus on ollut hienostuneissa typografioissa. Spectralsin kannet ja ”identiteetin” on designannut brittiläinen graafikko Stephen Duffy (ei se muusikko.) Nyt Sob Storyn kansikuvituksena on ainoastaan albumin nimi, jonka asettelu lähestyy iskevyydessään Robert Indiana -tasoista teoksellisuutta, joskin taiton ja värinkäytön vaikutteet assosioituvat myös 1980-luvun lopun maxi-kansiin, aikakauslehtiin ja mainontaan. Tulos on vavisuttavan kaunis. Sob-osio on ladottu julkean julistavaksi. Sen päälle aseteltu Story sekoittaa perinteikkyyden tuntua tyylikkäästi groteskiin. Kirjasintyyppiä on paisutettu hienovaraisesti terminaaleista ja kärkiin lisätty konkaavit. Syntyvä vaikutelma petit-serifin ja glyphic serifin väliltä yhdistää formaalin informaaliin, mutta silti ollaan yhä kaukana kyllästyttävästä, graafikoiden rakastamasta alankomaisen barokin kirjasintyyppien käytöstä ”nuorekkaissa” yhteyksissä – tässä myydään rehellisesti modernia konseptia. Molemmat tyypit antavat lupauksen luksuksesta ja korskeasta ekspressiivisyydestä. Värien ja muotojen sommitteluna kuva on yhtä katseita kestävä kuin Lontoon maanalaisen kyltti. Musiikki levyllä on melko hyvää ollakseen kitaraindietä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Squarepusherin ensimmäiset Warp-julkaisut ilmestyivät vuonna 1996. Sitä ennen hän oli julkaissut musiikkia omalla nimellään ja muun muassa Spymania-taiteilijanimellä.

Nuorgam esittelee Tom Jenkinsonin eli Squarepusherin sunnuntaisen Ilosaarirock-keikan kunniaksi listan Warp-klassikoita, jotka jokaisen tulisi yhdeltä aikamme merkittävimmistä elektronisen musiikin levy-yhtiöltä tuntea. Lista käy läpi maineikkaan levy-yhtiön julkaisut heti alkuaskelista tälle vuosikymmenelle. Mukana talkoissa olivat Pauli Komonen, Antti Lähde, Antti Piirainen, Tapio Reinekoski ja Niko Vartiainen.

#1 Sweet Exorcist – Testone (Single, 1990)

”If everything’s ready here on the dark side of the moon, play the five tones.” Mikrogenret eivät ole vain tämän vuosituhannen hupia. Jo 20 vuotta sitten saatiin riita aikaan, jos tätä kutsui acid houseksi. Nyrkit nousevat pystyyn edelleen, jos kappaleen määrittää väärin – aitopäiden mukaan tämä on bleep techno housea. Sheffieldistä, tietysti, kuten Warp itsekin. No, mitä sitten? Oman aikansa klubivirrassa Testone oli epäilemättä hyvin virkistävä tapaus ja herätti kiinnostusta julkaisijaansa kohtaan. Kappaleen vähäeleinen melodia ja pelkistetty rumpuraita ovat innoittaneet useita teknotuottajia pitkään julkaisunsa jälkeen. Ei huonosti Warpin kolmannelta julkaisulta. (Niko Vartiainen)

Kappaleen video on muuten erään Jarvis Cockerin ohjaama.

Video ei ole enää saatavilla

#2 LFO – LFO (Single, 1990)

Tuo basso. Kuuntele sitä. Ja koe se. Se räjäytti kaiuttimia varastobileissä vuonna 1990, oli mukana määrittämässä reivisukupolven kokemusta ja nousi klassikoksi lähes heti ilmestyttyään. Kassakone kilisi yhtä mittaa tanssijalan vipatuksen kanssa, sillä LFO:n purppurakantinen ensisingle meni kaupaksi kuin häkä. Samalla se määritti levy-yhtiönsä tulevaisuutta: tällä, jo viidennellä julkaisullaan, Warp Records ylsi Brittien singlelistan top 20:een. Yhteensä sitä on myyty 130 000 kappaletta. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#3 Seefeel – Climactic Phase 3 (Quiquie LP, 1993)

Climactic Phase 3 avaa Seefeelin debyyttilevyn, Quiquen. Se ja levyn lopetus, Filter Dub, tuovat esille eniten bändin homogeenisesta, lähes staattisesta voimasta. Bändi oli vuoteen 1993 muuttunut brittiläisen post-rockin outolinnuksi ja repinyt dubin, ambientin ja shoegazen manifesteistä haluamiaan paloja. Tekstuurien juuret ovat vahvasti Cocteau Twinsin Robin Guthrielta perittyjä, mutta kitaranauhat muuttuvat loputtomiksi, hypnoottisiksi kuiluiksi joita syvä dub-vaikutteinen basso rytmittää muutaman sekunnin mittaisiin osiin. Voisin väittää ainakin M83:n ja Mouse on Marsin kuunnelleen tätä tarkasti, oppineen paljon, ja lähteneen inspiroituina omille suunnilleen. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

#4 Autechre – Glitch (Amber LP, 1994)

Sean Booth ja Rob Brown eivät ole aina tehneet kylmää ja haastavaa musiikkia. Amber, eli Autechren toinen albumi, pysyi vielä pitkälti ensijulkaisu Incunabulan maastossa, jolla hieman synkkäsävyinen mutta pehmeä ja hidas tunnelma saivat pääosan. Keskelle levyä valettu Glitch hyppää niskaan särisevänä ja pomppivana. Siinä hetkessä voi aistia bändin ambient-vaiheen kuolonkorinaa, jota seuraava raita, Piezo, vain lisää entisestään. Elastista äänimattoa riittää vain hieman taustalle, ja vuotta myöhemmin Warp saikin julkaistavakseen täystyrmäyksen nimeltä Tri Repetae. Tuon mestariteoksen – ja oikeastaan myös Chiastic Sliden ja lp5:n – juuret voi jo kuulla Glitchin pahaenteisessä ryminässä. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

#5 Aphex Twin – Flim (Come To Daddy EP, 1997)

“Missä droppi”, huusi valtava lauma brosteppaajia internetissä joulukuussa 2011. Sonny Moore eli Skrillex oli juuri kertonut Facebook-faneilleen, että Aphex Twinin Flim on hänen suosikkikappaleensa ikinä. Tuo lauma saattaisi nauttia enemmän Come to Daddy EP:n nimiraidasta, mutta hyvä, että Skrillaaja pyrkii laajentamaan heidän horisonttiaan. Flim on kaunis, tuudittava melodianpätkä, jolla mieslapsi nimeltä Richard D. James aikansa tyynesti leikkii ja heittää pois, kun on aika ryhtyä taas räyhäämään. Käytin taskusinfonia-sanaa jo kerran Boards of Canadan Roygbivistä kirjoittaessani. Se sana käy hyvin myös kuvaamaan Flimiä. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#6 Boards of Canada – Amo Bishop Roden (In a Beautiful Place Out in the Country EP, 2000)

In a Beautiful Place Out in the Country EP saatetaan nähdä usein Boards of Canadan välityönä kahden pääalbumin, Music Has the Right to Childrenin ja Geogaddin välissä. Sitä se ei kuitenkaan missään nimessä ole, vaan se on itsenäinen, tarkkaan harkittu teos, joka johtaa tarinaa yhtyeen debyyttikokopitkästä vuoden 2002 Geogaddi-levyyn. Temaattisesti EP vei Boards of Canadaa mystisempien aiheiden äärelle, jotka näkyvät myös Geogaddilla. Paras esimerkki siitä on Amo Bishop Roden, kappale joka on nimetty Daavidin oksa -uskonlahkon merkittävän jäsenen mukaan. Geogaddin kappale 1969 viittaa samaan henkilöön. Musiikillisesti Amo Bishop Rodenilla debyytin kauneus yhdistyy kuulaan syntetisaattorimelodian hahmossa Geogaddin tummiin sävyihin, jotka kuuluvat pahaenteisinä bassoniskuina. Se vie kauniiseen, unenomaiseen tilaan, jossa synkeä pohjavire muistuttaa jostakin etäisestä ja uhkaavasta. Nuo kauneus ja uhkaavuus ovat se, mikä Boards of Canadassa jaksaa niin usein viehättää, ja se on Amo Bishop Rodenilla löydettävissä puhtaimmillaan. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#7 Squarepusher – My Red Hot Car (Go Plastic LP, 2001)

Alussa kuulostaa vielä turvalliselta. Sitten lähtee. My Red Hot Car on Squarepusherin eli Tom Jenkinsonin tunnetuin kappale todennäköisesti siksi, että ulkonäkö pettää. Arkikuluttajan on helppo lähestyä sitä, sillä kappale alkaa melko turvallisen tuntuisena breakbeat-IDM:nä, sellaisena mitä Britanniassa yleisö oli jo 2000-luvun alkuun mennessä oppinut kuuntelemaan. Kahden minuutin kohdalla Jenkinson laittaa sekoiluvaihteen päälle – siis pop-mittakaavassa. Go Plastic -levyn avausraitana My Red Hot Car on erittäin petollinen, sillä silloin kun Jenkinson laittaa jo heti seuraavana järjestyksessä olevalla Boneville Occidentilla rytmit ja melodiat heittämään kolmoisvoltteja kierteellä, ei mikään pop-mittakaava ole enää käytössä. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#8 Brothomstates – Adozenaday (Qtio EP, 2001)

Lassi Nikko eli Brothomstates teki Warpille kaksi upeaa julkaisua vuosituhannen alussa. Nikon äänenkäsittelytaidot ja rytmiikan hallinta kuulostavat edelleen paikoin hämmästyttäviltä. Adozenaday on poiminta Brothomstatesin ensimmäiseltä Warp-levyltä eli Qtio-EP:ltä. Brothomstatesin tuotannossa se edustaa helpoimmin lähestyttävää puolta: sympaattinen, tarttuva melodiakierto säilyy pitkälti samana koko kappaleen ajan ja pohjalla puksuttaa muhkea biitti. Kenties tästä syystä myös limujätti Sprite poimi biisin mainoskampanjaansa. Warp-levyt olivat epäilemättä Nikon uran merkkipaalu, mutta monet muistavat myös hänen Dune-aliaksensa Orange-demoskeneporukasta. (Pauli Komonen)

Video ei ole enää saatavilla

#9 Prefuse 73 – Choking You (One Word Extinguisher LP, 2003)

Scott Herren sai huomattavasti kritiikkiä tavastaan repiä rap-osuudet pieneksi silpuksi ja kasata niistä foneettisesti särkyneitä korvamatoja. One Word Extinguisher on harvoja erolevyjä, joita kokeellisen teknon ja hip-hopin risteyksestä käsin on kasattu. Nopeasti miettien vain RJD2:n Since We Last Spoke muistuttaa sitä edes etäisesti. Perverted Undertonen stalker-tunnarin ja Storm Returnsin itkuisan mikrosirusoulin välistä löytyy Choking You, jonka korroosion nakertava särinä on naitettu liiankin helposti nyökyttelyä aiheuttavalle rytmille. Se kuulostaa hajoamispistettä lähestyvältä patoutumalta. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

#10 !!! – Must Be the Moon (Myth Takes LP, 2007)

Vuosituhannen vaihteen jälkeen Warp on signannut yhä enemmän yhtyeitä ja artisteja, jotka soittavat ns. oikeita soittimia. Tulokset ovat olleet vaihtelevia: haaviin on tarttunut grizzlybeareja, mutta myös jokunen bornruffians. Warp otti oman osansa myös 2000-luvun alun tanssipunk-buumista ja kiinnitti sen tärkeimmän ja näkemyksellisimmän yhtyeen, !!!:n. Bändi oli kenties jo nähnyt parhaat päivänsä vuoden 2007 Myth Takes -albumiin tultaessa, mutta löytyi siltäkin muutama helmi: kirkkaimpana ja kiimaisimpana bassohirviö Must Be the Moon, miehenpoloille ”kylmää olkapäätä” tarjoava kuvaus hedonismintäyteisestä klubi-illasta, jonka varoittavien säkeiden tulisi kuulua jokaisen vonkamiehen perussivistykseen: ”Sometimes it’s just one of those nights”. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

#11 Battles – Atlas (Mirrored LP, 2007)

Warpin 2000-luvun soitinyhtyebongauksista epäilemättä warpmaisin on Battles. Yhtyeen kokoonpano on perinteisistä perinteisin: rumpali, basisti, kitaristi, laulaja… Tai niin voisi ainakin luulla. John Stanier saa paukuttaa rumpuja ja perkussioita sen minkä ehtii, mutta muut kolme, tai nykyään enää kaksi, jäsentä tekevät kaikkea mitä kuvitella voi. Esikoisalbumi Mirroredilla Battles vei progressiivisen rockin jonnekin kauas avaruuteen, minne edes Stanley Kubrick ei olisi voinut ihmisenkuvitella seikkailevan. Samplet, tekninen kitaransoitto, marssirytmi ja oravavokaalit lyövät Atlasilla kättä niin ilmiömäisen groovaavalla tavalla, että se, jonka lanne ei nytky edes vähän, on vähintäänkin lievästi turta jostakin kohtaa. Innovatiivisuus, tanssittavuus ja täydellinen yllätyksen tunne – kuulostaako tutulta? Warp teki sen taas. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#12 Rustie – After Light (Glass Swords LP, 2011)

Warp väläytti huumorintajuaan ja edelleen erehtymätöntä pelisilmäänsä nalkittamalla vuonna 2010 skottiuottaja Russell Whyten eli Rustien julkaisemasta musiikkia ympäri pikkulevymerkkejä. Rustien ensialbumi Glass Swordsin (2011) kreolielektro on yhtä aikaa uuvuttavan kokeilevaa ja lyhytpinnaista sekä koukuttavan aivotonta – Warpin mittakaavassa poikkeuksellisen pöljää. After Lightilla kyrväkkään grimen kanssa soivat täydessä kohtuuttomuudessa auringonlaskutrance-kiihdyttelyt, energiajuomajungle ja se Mega Man 7:n taso, jota et koskaan päässyt läpi. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Squarepusher esiintyy Ilosaarirockissa sunnuntaina 14. heinäkuuta.

Michael Sandison ja Marcus Eion.

Vuosia sitten jonotin Stupidon kassalle Belle & Sebastianin If You’re Feeling Sinister -vinyyli kädessäni. Edessäni ollut mies kyseli myyjältä Boards of Canadan uutukaisen The Campfire Headphase -vinyylin perään.

En silloin juuri välittänyt yhtyeestä. Enemmänkin kummastelin yhtyeen jonkinlaista kulttisuosiota. ”Kuka ihme haluaisi kuunnella Boards of Canadaa vinyylinä”, muistan miettineeni.

Aika moni haluaa. Sen huomaa, kun katsoo levykeräilysivusto Discogsin kauppapaikalla yhtyeen levyistä pyydettyjä hintoja. Niin The Campfire Headphasen kuin yhtyeen kahden mestariteoksen, Geogaddin ja Music Has the Right to Childrenin vinyylipainosten hinnat pyörivät sadan euron tietämillä.

Mikäli moiset hinnat olisin osannut tuolloin Stupidon kassajonossa arvata, hämmästykseni olisi ollut suuri. Olisin varmaankin ostanut The Campfire Headphasen vinyylinä itsekin, mutta korkeisiin pyyntihintoihin en olisi ymmärtänyt syytä.

Nyt ymmärrän, sillä harva se viikko katselen kaihoten erityisesti lempilevykseni nousseen Geogaddin hinnan kehitystä, unelmoiden saavani levyn omakseni edes jonkinlaisella kohtuuhinnalla.

Nykyään hurahtaneena voin selittää, että kahden skottiveljeksen, Michael Sandisonin ja Marcus Eoinin muodostama Boards of Canada on kuin kultti ja levyt sen pyhiä artefakteja. Vaikka yhtye käyttää laulua tai edes selkeää puhetta musiikissaan melko harvoin, ovat sen kappaleet ladattu täyteen mystiikkaa ja symbolismia. Yhtyettä on syytetty jopa satanismista, erityisesti Geogaddi-levyn kohdalla. Viitteitä ovat muun muassa Geogaddin kesto (66 minuuttia ja 6 sekuntia) sekä CD-levyltä tietokoneen kovalevylle kopioitujen puhtaiden .wav-tiedostojen koko (666 megatavua).

Viitteitä on rittämiin. Erityisesti numerot ovat tärkeitä. Veljesten musiikin äärellä viettämieni wikipediamaratonien aikana olen oppinut muun muassa runsaista, puolitäydellisistä ja oudoista luvuista. Outo luku on luku, joka on runsas muttei puolitäydellinen – 70 on pienin outo luku, ja se toistuu usein yhtyeen musiikissa ja sen ympärillä. Tietoa on myös karttunut Daavidin oksa -kultista, Wacon piirityksestä ja numeroasemista.

Kultin voima selittyy myös sillä, että tietoa Boards of Canadasta tihkuu vähän ja harvoin. Haastatteluja ilmestyy tipoittain, eikä duo ole tehnyt juuri mitään julkisuudessa vuoden 2006 Trans Canada Highway -EP:n jälkeen (jonka alkuperäinen julkaisupäivä muuten oli 6.6. 2006). Ja silloin kun yhtye edes liikahtaakaan, kultistit vauhkoontuvat.

Kun yhtyeen virallisille sivuille ilmestyi keväällä uusi musta neliö Trans Canada Highwayn kuvan viereen, fanifoorumit täyttyivät spekuloinneista. Sitten, kun yhtye vastasi Facebook-sivulla fanin kysymykseen uudesta levystä yksinkertaisesti ”Yes.”, alkoi mylly pyöriä täydellä teholla. Niin, kenties jo tänä vuonna fanit voivat odottaa kultin johtajien ilmoittavan uudesta artefaktista. Tai ensi vuonna. Geogaddikin ilmestyi aikanaan lyhyellä varoitusajalla.

Palataan Stupidon jonoon. Olin kummastunut Boards of Canadan kiinnostavuudesta, mutta yritin silti. Muutamien kappaleiden avulla suhde alkoi orastaa. Alkuvaiheessa lämpenin Turquoise Hexagon Sunille ja Everything You Do Is a Balloonille, Geogaddiin tien minulle avasi 1969.

Aivan ensimmäisenä oli tietysti Roygbiv. Suomalaiselle kappaleen nimi näyttää pelkältä kirjainrykelmältä, mutta englanninkielinen tunnistaa sen Roy. G. Biv -rimpsuksi, jonka avulla lapset opettelevat sateenkaaren värien järjestyksen punaisesta violettiin.

Mainitsin tällä sivustolla vuosi sitten pitäväni Roygbiviä maailman parhaana kappaleena. Sanoin silloin, että ”sanat ovat liian viallisia maailman parhaaseen kappaleeseen, sillä ilman niitäkin voi kahdessa ja puolessa minuutissa tavoittaa täydellisesti sekä kaipuun että toiveikkuuden”. Toteamus sanattomuudesta on turhan pömpöösiä, mutta Roygbivin asema maailman parhampana kappaleena on totta edelleen suurimman osan ajasta. Eihän mikään kappale ole koko aikaa paras ja täydellisin.

Parhaudestaan huolimatta minun on vaikea sanoa Roygbivista mitään. Se on täynnä vangitsevia melodioita, jotka jäävät päähän. Se on kuin kaunis auringonsäteiden ja vesiroiskeen synnyttämä valoilmiö, sateenkaaren (!) välähdys, joka häipyy näkyvistä yhtä äkkiä kuin se ilmestyikin jättäen silti kuvan verkkokalvoille palamaan. Se matkaa tummasta bassosyntetisaattori-introsta kimalteleviin kaikuihin ja menneisyyden aurinkoisiin päiviin häipyäkseen sitten pois. Niin lyhyessä ajassa se saa ajatukset niin kauas.

Roygbiv on Boards of Canadan helpoimmin lähestyttävä ja varmasti tarttuvin kappale. Se on yhtyeen auditiivinen tunnusmerkki, symboli, vaikka kappaleen symboliikka ei ole kovin syvää verrattuna yhtyeen muihin tekemisiin. En ole varmasti ainoa, jolle Roygbiv oli se ensimmäinen Boards of Canada -kappale, johon sai tarttumapintaa ja joka antoi vastakaikua kiinnostukselle.

Roygbiv on helppo, se on popkappale, mutta kovin omalaatuinen sellainen. Se on pienoissävelmä, Brian Wilsonia lainaten todellinen taskusinfonia. Sen rakastamisessa yhdistyvät kiintymys sekä populaarimusiikin helppouteen ja nautittavuuteen että kokeellisen musiikin innovaatioihin ja älylliseen kiehtovuuteen. Siitä kannattaa aloittaa – tervetuloa kulttiin.

(Roygbiville ei ole virallista videota. Fanin tekemä, 1980-luvun televisiomainoksista koottu video tavoittaa kuitenkin sekä kappaleen tunnelman että yhtyeen estetiikan oivallisesti.)

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Roygbivin Alpha Quest -miksaus on tehty Andy Soosay -nimisen henkilön opinnäyte-elokuvaan. Se alkaa Bocuma-kappaleella.

Bonus II!

Alun perin Roygbivin tunnusmelodia ilmestyi vain yhtyeen lähipiirille jaetulla Closes vol. 1 -kokoelmalla Numerator Original -nimisessä kappaleessa.

Video ei ole enää saatavilla

Vaadimme Suomeen muun muassa Portisheadin ja Beth Gibbonsin.

Olkaa hyvä, yhtä vaille sata yhtyettä ja artistia, joiden ensimmäisestä Suomen-keikasta Nuorgamin torilla on tähän päivään asti saatu vain haaveilla.

Kymmenosaiseen artikkeliimme perustuvalta soittolistalta puuttuu ainoastaan Bill Callahan, jonka musiikkia ei Spotifystä löydy.

Tartu siis lähipromoottoriasi kraivelista ja vaadi häntä hankkimaan paikalliseen kuppilaasi joku alla olevista artisteista, niin Nuorgam kiittää!

Heitä me odotamme Top 100 (okei, 99):

1. Portishead – Machine Gun
2. Pixies – Where Is My Mind?
3. My Bloody Valentine – Only Shallow
4. OutKast – Ms. Jackson
5. Sufjan Stevens – For the Widows in Paradise, for the Fatherless in Ypsilanti
6. The Knife – We Share Our Mother’s Health
7. Beck – Gamma Ray
8. Bon Iver – Skinny Love
9. Daft Punk – One More Time
10. PJ Harvey – Let England Shake
11. Kate Bush – Flower of the Mountain
12. Justin Timberlake – LoveStoned/I Think She Knows
13. Arctic Monkeys – Piledriver Waltz
14. Feist – 1234
15. Guided by Voices – Everywhere With Helicopter
16. Yo La Tengo – You Can Have It All
17. The Divine Comedy – Absent Friends
18. Gorillaz – On Melancholy Hill
19. The Magnetic Fields – The Book of Love
20. Mission of Burma – Academy Fight Song
21. Neu! – Neuschnee
22. Coldplay – Clocks
23. Beyoncé – Best Thing I Never Had
24. The Strokes – You Only Live Once
25. Stereolab – Cybele’s Reverie
26. The Fall – Totally Wired
27. Mariah Carey – Fantasy
28. My Morning Jacket – Victory Dance
29. Kasabian – Fire
30. The Blue Nile – Tinseltown in the Rain
31. Yeah Yeah Yeahs – Heads Will Roll
32. Hot Chip – One Life Stand
33. Magazine – Definitive Gaze
34. Aretha Franklin – (You Make Me Feel Like) A Natural Woman
35. Gary Numan – Are ’Friends’ Electric?
36. Basement Jaxx – Raindrops
37. Death Cab for Cutie – I Will Follow You into the Dark
38. Wire – Adapt
39. Beirut – Santa Fe
40. Wild Beasts – We Still Got the Taste Dancin’ on Our Tongues
41. Doves – Winter Hill
42. Devendra Banhart – Baby
43. Built to Spill – Liar
44. Spoon – You Got Yr. Cherry Bomb
45. Gang Gang Dance – MindKilla
46. Dolly Parton – Jolene
47. The Avalanches – Frontier Psychiatrist
48. The Decemberists – O Valencia!
49. Joni Mitchell – Coyote
50. Camera Obscura – Lloyd, I’m Ready to Be Heartbroken
51. The Hold Steady – Your Little Hoodrat Friend
52. The Shins – Phantom Limb
53. Ennio Morricone – L’Estasi Dell’oro
54. St. Vincent – Cruel
55. Happy Mondays – Kinky Afro
56. Stars Of The Lid – Dungtitled (In A Major)
57. Orchestral Manoeuvres in the Dark – Messages
58. Bat for Lashes – Daniel
59. Grizzly Bear – Two Weeks
60. British Sea Power – Waving Flags
61. Mount Eerie – Between Two Mysteries
62. Okkervil River – The Valley
63. Noel Gallagher’s High Flying Birds – If I Had a Gun…
64. Sunset Rubdown – You Go On Ahead
65. Guillemots – Walk the River
66. Rob Zombie – Dragula
67. Sun Kil Moon – Carry Me Ohio
68. Eminem – Lose Yourself
69. The Walkmen – The Rat
70. Archie Bronson Outfit – Dart for My Sweetheart
71. The Rapture – How Deep Is Your Love?
72. Cat Power – The Greatest
73. The Black Keys – Tighten Up
74. Marc Almond – Tears Run Rings
75. Tyler, the Creator – Yonkers
76. The The – Uncertain Smile
77. Boards of Canada – Music Is Math
78. Beady Eye – The Roller
79. A Sunny Day in Glasgow – Close Chorus
80. Conor Oberst – Cape Cañaveral
81. Charlotte Gainsbourg – IRM
82. Drive-By Truckers – Used to Be a Cop
83. Explosions in the Sky – Your Hand in Mine
84. Luke Haines – Love Letter to London
85. Christina Aguilera – Beautiful
86. Metronomy – The Look
87. Richard Hawley – Tonight the Streets Are Ours
88. Steve Mason – Boys Outside
89. White Denim – Let’s Talk About It
90. Adele – Rolling in the Deep
91. The Get Up Kids – Holiday
92. Nelly Furtado – I’m Like a Bird
93. Clinic – Walking With Thee
94. Dead Can Dance – The Host of Seraphim
95. Death In Vegas – Your Loft My Acid
96. Aimee Mann – Save Me
97. Daniel Johnston – Life in Vain
98. The Besnard Lakes – Albatross
99. Silversun Pickups – Lazy Eye

Pääset soittolistaan tästä.

#80 A Sunny Day in Glasgow

Mikä? Philadelphialaisen Ben Danielsin johtama, vuonna 2006 perustettu kokeellista usvapoppia soittava yhtye.

Odotettu? Viimeistään vuoden 2009 Ashes Grammar -mestariteoksesta lähtien.

Tuleeko? Mikäli sattuu osumaan Fullsteam Agencyn kokeellisen kulttuurin lähettilyyden kiikariin.

Video ei ole enää saatavilla

#79 Beady Eye

Mikä? Oasis ilman Noel Gallagheria.

Odotettu? Vuodesta 2000, jolloin Oasis esiintyi Suomessa viimeksi – tuolloinkin ilman Noel Gallagheria.

Tuleeko? Tietääksemme Liam Gallagherilla ole Suomeen yhtä erityistä tunnesidettä kuin veljellään, joten keikka lienee mahdollinen.

Video ei ole enää saatavilla

#78 Boards of Canada

Mikä? Maailman huikeimpia elektronisen musiikin kokoonpanoja – klassikko.

Odotettu? Music Has the Right to Children -mestariteoksesta (1998) lähtien.

Tuleeko? Never say never, vaikka skottiduo ei ole esiintynyt livenä sitten vuoden 2001 All Tomorrow’s Parties -festivaalin.

Video ei ole enää saatavilla

#77 The The

Mikä? Brittipopin Jouko Turkan eli Matt Johnsonin 32-vuotias yhtye, jonka riveissä on soittanut muun muassa Johnny Marr.

Odotettu? Ei enää aikoihin, mutta 1980- ja 1990-lukujen taitteessa bändi olisi ollut toivottu vieras.

Tuleeko? Comebackia odotellessa, sillä viimeksi The The on nähty lavalla vuonna 2002.

Video ei ole enää saatavilla

#76 OFWGKTA

Mikä? Shokeeraavista sanoituksistaan tunnettu hiphop-kollektiivi. Koko nimeltään Odd Future Wolf Gang Kill Them All.

Odotettu? Ainakin alkuvuodesta 2011 lähtien, jolloin hype kiehui yli äyräiden. Edelläkävijät kiihkoilleet jo vuodesta 2008, jolloin ilmestyi ryhmän ensimmäinen mixtape.

Tuleeko? Hurjasteli viime kesänä muun muassa Primaverassa. Ei erityistä syytä, miksei voisi saapua meillekin asti.

Video ei ole enää saatavilla

#75 Marc Almond

Kuka? Syntikkapopin törkysieluinen kultakurkku, josta on vuosikymmenten saatossa kuoriutunut melodramaattisten soihtuballadien ja kirjallisten laulelmien esittäjä.

Odotettu? Soft Cellin keulamiehenä Tainted Loven (1980) päräyttävistä alkutahdeista saakka, mutta nykyisen rockilmaisun rajat rikkovan esiintyjähahmonsa siemenet Marc istutti 1980-luvun puolivälin soololevyillään.

Tuleeko? Ei kannata pidättää hengitystään, sillä vuoden 2003 moottoripyöräonnettomuudessa saadun päävamman jälkeen “Manteli-Markku” (anteeksi) on kiertueiden sijasta panostanut ajoittaisiin yksittäisiin keikkoihin, useimmiten Englannissa tai Keski-Euroopassa.

Video ei ole enää saatavilla

#74 The Black Keys

Mikä? Kaikista maailman paikoista juuri Ohion osavaltiossa syntynyt duo, joka tekee rummuilla ja kitaralla klassikkoriffejä vilisevää bluesin, soulun ja rockin sekoitusta.

Odotettu? Ainakin vuodesta 2003, jolloin Thickfreakness tarjosi aavistuksen bändin potentiaalista. The Rubber Factory -levystä (2004) eteenpäin bändi on vain petrannut otettaan.

Tuleeko? Ehkä. Bändi kiertää pohjoista Eurooppaa vuoden 2012 alussa.

Video ei ole enää saatavilla

#73 Cat Power

Mikä? Chan Marshall on ailahtelevasta ja melankolisesta musiikistaan sekä itsetuhoisesta käytöksestään tunnettu lauluntekijä.

Odotettu? Ainakin vuodesta 2003 asti, jolloin hän julkaisi ylistetyn You Are Free -albumin.

Tuleeko? Ehkä, mutta täytynee odottaa vuosia. Cat Power keikkailee Euroopassa harvakseltaan ja on ilmoittanut julkaisevansa uutta materiaalia aikaisintaan ensi vuonna.

Video ei ole enää saatavilla

#72 The Rapture

Mikä? Vuosituhannen alun ”post punk revival” -buumin kansikuvapojat, jotka eivät muutamasta hitistään huolimatta koskaan nousseet valtavirtasuosioon.

Odotettu? House of Jealous Lovers -singlen (2002) ja sitä seuranneen Echoes-albumin (2003) julkaisusta lähtien.

Tuleeko? Syksyn Euroopan-kiertue skippaa Pohjoismaat. Bändin tähti on himmenemässä, joten voi olla, että laittaa pillit pussiin ennen kuin ehtii Suomen kamaralle.

Video ei ole enää saatavilla

#71 Archie Bronson Outfit

Mikä? Lontoolainen, hypnoottista kraut-blues-indierockia jurnuttava karvanaamatrio.

Odotettu? Tosissaan hurmaavan kakkoslevyn Derdang Derdangin (2006) julkaisun jälkeen

Tuleeko? Syytä olisi. Hinta–laatu-suhde on taatusti kohdallaan, ja tänäkin vuonna bändi on keikkaillut muun muassa Tsekissä ja Afganistanissa!

Video ei ole enää saatavilla