Antti H, Sami ja Tiskijukka hekumoivat bailukulttuurin ytimessä.

Nuorgam onnittelee tässä kuussa viisi vuotta täyttävää tamperelaista Hang the DJ -klubia mitä sydämellisimminsydämellisesti! Juhlan kunniaksi pyysimme HTDJ-kolmikkoa Antti H, Sami & Tiskijukka valitsemaan viisikymmentä klubin kaikkien aikojen suurinta hittiä.

Hang the DJ juhlii syntymäpäiviään ytimekkäällä maailmankiertueella, joka piipahtaa Pietarista (13.10. Club Griboedov) ennen palaamistaan kotipesään Tampereen Klubille, jossa 14.10. on mukana menossa Nuorgaminkin jututtama Marissa Nadler ja 15.10. puolestaan Magenta Skycode. Hang the DJ tanssittaa myös Helsingin Kuudennella Linjalla lauantaina 22.10.

1. Familjen – Det snurrar i min skalle
2. Two Door Cinema Club – Something Good Can Work [The Twelves Remix]
3. Kings of Convenience – I’d Rather Dance With You
4. Mark Ronson feat. Amy Winehouse – Valerie
5. ESG – Dance
6. Robyn – Dancing On My Own [Fred Falke Remix]
7. Arctic Monkeys – When the Sun Goes Down
8. ZZ Top – Sharp Dressed Man
9. Justice – Phantom Pt. II [Soulwax Remix]
10. Cut Copy – Out There on the Ice
11. The Cure – Close to Me
12. Suede – Beautiful Ones
13. Breakbot – Baby I’m Yours
14. M.I.A. – Paper Planes
15. Risto – Rakkauden rock
16. Cats on Fire – Your Woman
17. Nik Kershaw – The Riddle
18. Jackson 5 – I Want You Back [Dimitri from Paris Supa Funk Brakes Mix]
19. TV on the Radio – Wolf Like Me
20. The Strokes – Someday
21. Beck – Loser
22. Radio Dept. – Heaven’s On Fire
23. Lykke Li – I Follow Rivers [The Magician Remix]
24. Prince & the Revolution – Raspberry Beret
25. Blondie – Hanging on the Telephone
26. Pet Shop Boys – Being Boring
27. Boston – More Than a Feeling
28. Jenny Wilson – Let My Shoes Lead Me Forward
29. The Rapture – House of Jealous Lovers
30. Caesars – Jerk It Out
31. Vampire Weekend – A-Punk
32. Caribou – Odessa
33. Phoenix – If I Ever Feel Better
34. PMMP – Pariterapiaa [Uusi Fantasia Remix]
35. Depeche Mode – Enjoy the Silence
36. Bloc Party – Banquet
37. The Cardigans – Lovefool
38. The Knife – Heartbeats
39. Maskinen – Alla som inte dansar
40. Regina – En tiennyt että osaan tanssia
41. Dizzee Rascal – Dance Wiv Me
42. Daft Punk – One More Time
43. Jay-Z – 99 Problems
44. Snoop Dogg – Drop It Like It’s Hot
45. New Order – Bizarre Love Triangle
46. The Police – Roxanne
47. Mylo – Drop the Pressure
48. The Streets – Fit But You Know It
49. Gossip – Heavy Cross [Fred Falke Remix]
50. MGMT – Kids [Soulwax Mix]

Kuuntele soittolista tästä.

Blondien uusi albumi Panic of Girls ilmestyi kesäkuun alussa.

Blondien neljäs brittiykkönen ja Eat to the Beat -albumin kolmas single Atomic on pulppuileva klassikko, jonka ehdoton nerokkuus kulminoituu loistavaan sävellykseen ja kipinöivään tunnelmaan. Sillä, mitä sanoo, ei ole popmusiikissa väliä vaan sillä, miten sanomansa esittää.

Atomicin tunnistettavin elementti lienee kitarakuvio, joka kumartaa hieman rautalangan ja 1960-luvun suuntaan. Sen ympärille ei kuitenkaan tyydytty rakentamaan normaalia diskohittiä vaan polveileva new wave -kauden pophelmi, joka on innostanut poppareita jo kolme vuosikymmentä.

Vaatii rohkeutta nimetä biisinsä Atomiciksi, mutta kliimaksissa kappaleeseen saadaan tehoa ydinlatauksen verran ja paperilla niinkin mitätön säe kuin ”your hair is beautiful” muuttuu Debbie Harryn suussa huumaavaksi intohimon osoitukseksi.

”Your hair is beautiful/
Oh tonight/
Atomic”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Atomic on kuultu monissa populaarikulttuurillisissa yhteyksissä. Muun muassa lyhytikäiseksi jäänyt brittibändi Sleeper levytti sen Trainspotting-elokuvaa varten.

Video ei ole enää saatavilla

“Once I had a love and it was divine /
Soon found out I was losing my mind /
It seemed like the real thing but I was so blind /
Mutual mistrust, love’s gone behind”

1970-loppuun mennessä discokomppiin sovitettua musiikkia esittivät niin vanhat kuin nuoret, Frank Sinatrasta Blondieen. Heart of Glass oli Blondien ensimmäinen seikkailu discon maailmassa. Syyskuussa 1978 Parallel lines -albumilla ja tammikuussa 1979 singlenä julkaistu Heart of Glass on hyvä esimerkki siitä, kuinka rock- ja poptaustainen yhtye klaaraa discokompin.

Blondien musiikissa huumori ja säväyttäminen ovat tärkeitä elementtejä, ja Heart of Glassissa toteutuvat molemmat. Debbie Harryn alun perin kappaleessa laulama ”soon turned out big pain in the ass” -riimi oli joillekin tahoille liian roisi, joten se korvattiin herkemmällä säkeellä ”soon turned had a heart of glass”.

Blondien siirtyminen discomusiikkiin tehtiin selväksi kappaleen videolla, joka kuvattiin Studio 54 -klubilla peilipallojen kiilteessä ja kieli poskessa. Vaikutelma on sellainen kuin yhtye ilmeisesti halusikin: rockyhtye pelleilemässä discoilmiön pyhimmässä. Yhtyeen liikehdintä on mahdollisimman kaukana tavanomaisista discotanssiliikkeistä.

Instrumentaali-välikkeessä yhtye hukkaa iskun. Ehkäpä siksi, että discotanssijalta menisi tätä tanssiessa kuvio sekaisin. Se on pieni muistutus siitä, että Blondie etenee laulun eikä discokompin ehdoilla.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Blondie oli demottanut Heart of Glassia jo pitkään ennen sen julkaisua. Kappaleen ensimmäinen versio vuodelta 1975 (Once I Had a Love) paljastaa sen alkuperäisen idean. Siitä ei voi olla huomaamatta yhteyttä George McRaen vuotta aikaisemmin julkaistuun Rock You Baby -hittiin.

Video ei ole enää saatavilla

Secretly Canadian

79 Tunnetta pursuavan avantgardepopin mestari Antony Hegarty on niitä artisteja, joiden tekemisiä on vaikea verrata mihinkään muuhun kuin tämän omaan tuotantoon. Antony & The Johnsonsin viime vuotinen Swanlights-pitkäsoitto oli selkeä yritys laajentaa bändin repertuaaria niin soundillisesti kuin tunnelmallisestikin. Parhaimmillaan tulokset olivat loistavia, kuten elämänmyönteinen Thank You for Your Love -biisi sielukkaine puhallinsovituksineen, mutta albumin yleisilme jäi ehkä hieman etäisemmäksi ja kylmemmäksi kuin yhtyeen aiemmilla albumeilla. Swanlights EP jatkaa samoilla linjoilla ja esittelee nimikappaleen ja kahden uuden sävellyksen lisäksi Swanlights OPN Edit -remixin, jonka on tehnyt Oneohtrix Point Never -nimellä tunnettu elektroartisti Daniel Lopatin. Ensimmäinen uutuus, Find the Rhythm of Your Love, on varsin perinteinen Antony-tunnelmapala hieman keskivertoa perinteisemmästä instrumentaatiostaan huolimatta. Kissing No One taas on hieman väkevämpi esitys ja vie ajoittain jopa yhtyeen läpimurtolevyn I Am a Bird Now’n tunnelmiin, vaikka aivan samaa sydänveren vuodattamisen meininkiä ei saavutetakaan. Swanlights OPN Edit ei kompastu remixien helmasyntiin (olemalla täysin turha lisäke), vaan yllättää positiivisesti surisevalla elektrosovituksellaan, joka sopii kappaleen mystisen jylhään perusvireeseen hienosti. Version kuulisi mielellään jopa jonkin öisen ja tähtikirkkaan ulkoilmafestarin showstopperina. Kaiken kaikkiaan Swanlights EP on mallikas jatke albumille, mutta ei tämäkään ui ihon alle yhtä aseistariisuvalla voimalla kuin bändin aikaisemmat tuotokset. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

Blondie – Panic of Girls

Eleven Seven

36 On yhtyeitä, joiden toivoisi soittavan jokaisella keikalla vain Greatest Hits -setin. Usein nämä yhtyeet ovat tiettyyn aikaan tai muotiin sidottuja, eivätkä ole joko kyenneet tai halunneet uusiutua. Comebackinsa jälkeen vain yhden nerokkaan singlen (Good Boys) julkaissut Blondie tuskin on enää palaamassa popmaailman aatelisiin, sillä veteraanibändin yritys päivittää itsensä vuodelle 2011 kuulostaa kymmenen vuotta sitten parasta ennen -päivämäärän ylittäneeltä elektrohutulta. Kuuntelijaa hemmotellaan myös täysin tarpeettomilla ja mauttomilla reggaepastisseilla, joiden paikkaa levyllä on hankala perustella. Levyn ensimmäinen ja viimeinen vähänkään mielenkiintoinen kappale, Love Doesn’t Frighten Me at All, kuullaan vasta puolivälissä, eikä sekään olisi päässyt Blondien heydayna edes täyteraidaksi. Parhaimmillaan Panic of Girls on niin hyvä, ettei sitä edes huomaa kuuntelevansa – käytännössä kyseessä on vain albumillinen sliipattua keskitien popmusiikkia. Blondie teki levyn, jota kukaan ei kaivannut. (Juho Äijö)

Video ei ole enää saatavilla

Sophie Ellis-Bextor – Make A Scene

EBGB

51 Valitse numeroni. En voi taistella tätä tunnetta vastaan. En luovuta tämän rakkauden suhteen. Listapop on esperantoa, ja Sophie Ellis-Bextor hallitsee kielen hyvin neljännellä albumillaan. Tyypillinen kappale kun kertoo sisältönsä jo nimellään, minkä jälkeen Ellis-Bextorille annetaan aikaa keskimäärin kolme minuuttia ja kaksikymmentäseitsemän sekuntia perustella kuulijalle biisin nimi rutinoitujen trendirytmien tahdissa. Make A Scenellä on yhteensä peräti neljätoista tuottajaa, mikä johtaisi hajanaisuuteen, ellei Sophie Ellis-Bextoreita olisi vain yksi. Sophiella on mukavan omintakeinen ääni, yläluokkainen aksentti, kummallisen ovaalit kasvot ja muutenkin hän on poptähtenä muistuma ajoilta, jolloin Madonnaa pidettiin oikeasti uskaliaana ja jolloin naislaulajien musiikkivideot eivät olleet kuin käyntikortteja tankotanssijan uralle. Bittersweet ja Synchronized ovat onnistunutta esipornografisen ajan listapoppia, mutta muuten Sophien kannattaisi satsata yhteistyökumppanien suhteen enemmän laatuun kuin määrään. (Samuli Knuuti)

Video ei ole enää saatavilla

Ford & Lopatin – Channel Pressure

Kemado

84 Aiemmin Games-nimellä tunnettu amerikkalaisduo löytää esikoisalbumillaan ilahduttavasti vielä yhden tulokulman räikeästi ryöstökalastettuun 1980-luvun poppiin. Channel Pressure on yksi taidokkaimpia ja sydämellisimpiä kunnianosoituksia pilkottujen samplejen ja Fairlight-syntetisaattorien aikakaudelle, jolloin kuumimmat soundit olivat vain Trevor Hornin ja Jan Hammerin kaltaisten supertuottajien lompakon ulottuvilla. En päässyt koskaan kurkistamaan Joel Fordin tai Daniel Lopatinin (yllä Antony-arviossakin mainittu Oneohtrix Point Never) teinivuosien levyhyllyihin, mutta on suoranainen ihme, jos kunniapaikalla eivät loistaneet Jean-Michel Jarren Zoolookin, Art of Noisen Who’s Afraidin ja Grace Jonesin Slave to the Rhythmin kaltaiset kiiltävän ja kalliin konepopin luksustuotteet. Channel Pressure on tuotannollinen mestarinäyte, mutta hienointa albumissa on, ettei se toimi vain estetiikkansa ansiosta; Scritti Polittille kumartava Emergency Room, M83:n tähtipölypopista muistuttava The Voices ja levyn hataran retro-scifi-teeman kiteyttävä Joey Rogers olisivat erinomaisia popkappaleita tuiki tavallisen kitararockbändinkin esittäminä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Foster the People – Torches

Columbia

66 Losilainen Foster the People on saanut kunnon kesähitin vallan mainiosta Pumped Up Kicksistä, vaikka siinä lauletaan nuorukaisesta, joka aikoo lahdata hipstereitä. Torchesilta löytyy myös toinen napakymppi, sillä Houdini on mitä kirkkain pophelmi. Bändin esikoinen on muutenkin tasokas julkaisu, mikä kertoo sekä bändin johtohahmon Mark Fosterin että nimekkäiden yhteistyökumppaneiden (mm. Greg Kurstin, Paul Epworth) kyvyistä. Esimerkiksi avausraita Helena Beat pörisee kuin MGMT:n parhaat palat, ja Life on the Nickelin kertosäkeelle riittäisi varmasti ottajia. Torchesiin on siis panostettu, ja lopputulos kuplii kesäisesti. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Kid Congo & The Pink Monkey Birds: Gorilla Rose

In the Red

81 Kid Congo Powersin (Brian Tristan) meriittiluettelo on niin painavaa luettavaa, että hiki tulee: ikään kuin ei olisi tarpeeksi perustaa Gun Clubin kaltainen legendaarinen punk-bluesin ja psychobillyn pioneeriyhtye, mies on soittanut muun muassa The Crampsissa ja Nick Cave & The Bad Seedsin klassikkoalbumeilla Tender Prey ja The Good Son. Mitä tällaisen uran jälkeen voi enää tehdä? Mitä päristävämpää voi enää saavuttaa? No, ei ehkä suurempaa tai yhtä uraauurtavaa, mutta kunnon garagerockia ainakin. Kid Congo & The Pink Monkey Birdsin kolmas albumi Gorilla Rose (nimi on tribuutti Los Angelesin punk-ympyröissä 1970-luvulla pyörineelle taiteilijalle) jatkaa edellisten levyjen linjaa: raa’asti rullaavaa 1960-luvun garagea hienovaraisilla surf- ja Motown-mausteilla. Ja miksi pitäisikään muuttua? Näin rock’n’rollia kuuluukin tehdä. Edellisen albumin tapaan Gorilla Rose on äänitetty koulun liikuntasalissa. Yksittäinen detalji kertoo paljon Congon ja kumppaneiden terveestä asenteesta materiaaliaan kohtaan: rock’n’rollissa fiilis on kaikki kaikessa, ja jos jumppasalissa on hauskempi soittaa kuin studiossa, kannattaa levy tehdä jumppasalissa. Ja soittoalbumi nimenomaan onkin kyseessä: Congo ei laulajana suuremmin elvistele, vaan jättää tilaa svengaavalle soitannalle. Ja silloinkin kun hän laulaa, on se lähempänä lakonista lausahtelua tai kiimaista ulvahtelua, ja soitto pysyy pääosassa. Soundit eivät ole aivan yhtä raa’at kuin aiemmilla albumeilla, mikä on pääosin hyvä asia. Lopputulos on hieman lämpimämpi, eikä niin lofi-estetiikan sääntökirjan mukainen; bändi kuulostaa yksinkertaisesti muhkeammalta. Gorilla Rose ei todellakaan mullista maailmaa – eikä edes yritä – mutta se on juuri sellainen, levy jonka haluaa laittaa hyvissä kotibileissä loppuillasta vielä kerran soimaan liian lujalla, ettei hyvä meno loppuisi. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

The Ladybug Transistor – Cluthing Stems

Merge

71 The Ladybug Transistorin nokkahahmo Gary Olson on tottunut siihen, että miehistö vaihtuu hänen ympärillään. Siitä huolimatta Clutching Stems lienee ollut hänelle poikkeuksellisen vaikea albumi. Orkesterin pitkäaikainen luottorumpali San Fadyl menehtyi edellisen kiekon (Can’t Wait Another Day, 2007) julkaisun aattona, ja yhtye oli hetken aikaa valmis lopettamaan toimintansa. Lopulta Olson kasasi rivit uudelleen voidakseen käsitellä ystävänsä menetystä musiikin keinoin. Surutyöstä kumpusi hahmotelmamainen, mutta samalla koherentti sikermä sydämellistä popmusiikkia, jossa laulaja kaipaa ja musiikki lohduttaa. Jälki on samanaikaisesti nukkavierun kodikasta ja huolitellun ilmavaa, aivan kuin rutinoitunut yhtye tahtoisi mukailla The Magnetic Fieldsistä ja The Smithsistä innostunutta harrastelijakomboa. Levyn lauluista noin puolet vilahtaa ohi korvien ja puolet jättää suloisen jäljen. Joka kuuntelukerralla näihin kategorioihin päätyvät eri kappaleet. Valloittavaa, koskettavaakin. (Hannu Linkola)

Paradise Oskar – Sunday Songs

Warner

51Paratiisin poika olisi helppo maali. Varsinkin näin lauantai-iltana, kun kuohuviiniä on valunut reippaanoloisesti tämmöiseen amerikkalaistyyliseen laakeaan lasiin. Mutta okei, siis tää eka biisi. Da da dam. Aika James Bluntia. Jotain tuotantonappulaa olis varmaan voinut painaa, että kokonaisuus olis jossain toisessa sfäärissä. Toisessa biisissä alkaa muistua miksi Fool’s Gardenin ainoa hitti vituttaa vuosi vuodelta enemmän. Ei tässä pahemmin kyllä suomiklangi kuulu, muttei tämä mitään brittipoppiakaan ole. Vähän sama asia kuin latvialainen Brainstorm, joka sai aikanaan Turun Säätämössä Dingo-tasoisen vastaanoton. Sunday Songs on jotenkin hetkessä kiinni olematta siinä kiinni ollenkaan. Akustinen ja lähellä, mutta jotenkin ihan yhtä lähellä kuin Paradise Oskar promokuvissaan. Se pirullinen virne. Ärsytysmittari alkaa mennä biisi biisiltä enemmän punaiselle. Ensin soi akustinen kitara ja sitten alkaa maneerilaulu, joka saa minuutin kohdalla taakseen laiskan ammattiorkesterin. Dear Mother -biisin pateettisuuden jälkeen näen Brainstormin Euroviisu-lavalla ilman sitä flirttailevaa ties monenko lapsen isää. Enkä enää mitään James Bluntia. Hyvä Oskar, mieti mikä Sarah the Sparrow -biisissä meni nappiin. Ja lähde siitä eteenpäin. Siinä kertosäkeessä on paljon jotain ihan muuta kuin mitä edellisillä riveillä on itketty. (A. Arvaja)

Video ei ole enää saatavilla

”Oh when we walk it always feels so nice /
and when we talk it seems like paradise”

Blondie rykäisi itsensä kansainvälisille popmarkkinoille pop-helmellä Denis. Kappale nousi Iso-Britannian singlelistan toiseksi ja niitti menestystä myös Saksassa ja Australiassa. Yhdysvalloissa kappale ei kuitenkaan menestynyt. Tuskin kahden ja puolen minuutin mittaan ehtivä kappale on laina doowop-yhtye Randy & The Rainbowsilta.

Billboard-listan kymmenenneksi vuonna 1963 kivunnut alkuperäisteos kulkee nimellä Denise. Debbie Harry yhtyeineen teki laulun otsikon henkilölle sukupuolenvaihdoksen ja pudotti nimestä e-kirjaimen pois. Blondie ei jättänyt vanhan hitin tohtorointia tähän, vaan sisällytti kappaleeseen alkuperäisestä poiketen myös ranskankielisen säkeistön.

Debbie Harryn improvisoima pop-kielikylpy viittaa kintaalla kieliopille. Levy-yhtiö vaatikin yhtyettä levyttämään version, jossa ranskankieliset osat olisivat oikein. Yhtye ja tuottajansa Richard Gottehrer olivat kuitenkin mieltyneitä Harryn hölynpöly-ranskaan, joten säkeistö jäi alkuperäiseen kuosiinsa.

Reippaasti kitaroiden vauhdittamana kulkeva popjuoksutus voisi lähtökohtansa huomioon ottaen olla hermoja repivää hömppää. Lähes esanssinen melodia on kuorrutettu Jimmy Destrin hattaranohuilla syntetisaattorikilkutuksilla, ja meininki on muutenkin niin makeaa, että yhtään pidempänä kappale varmaankin aiheuttaisi lähinnä ketutusta. Blondie kuitenkin hoitaa homman kotiin niin vetoavasti, ettei kappaleen hölmöstä tunnelmasta voi olla pitämättä.

Kymmenen vuotta myöhemmin kappaleesta julkaistiin kasaripop-henkinen tamppaus-remix, joka ei yllä Blondien alkuperäisen levytyksen tasolle. Kappaleen ajaton charmi katoaa ähinä-sampleihin ja levottomiin purkka-taustoihin.

Blondie sai myöhemmin kaksi muutakin suurta hittiä cover-versioilla: Denisin jälkeen listoille nousivat näkemykset The Nervesin Hanging on the Telephonesta (1978) ja The Paragonsin The Tide Is Highsta (1980).

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Alkuperäisen Denisen kirjoitti vuonna 1963 Neil Levenson ja sen siis levytti Blondien tavoin newyorkilainen doowop-yhtye Randy & The Rainbows.

Video ei ole enää saatavilla