Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 293 They Might Be Giants – When Will You Die

Liki kolme vuosikymmentä toiminut kulttinimi julkaisi jälleen viime vuonna uutta musiikkia, eikä tapaus aiheuttanut minkäänlaista reaktiota, ainakaan meillä Suomessa. Yhtye saattaa olla liian linjaton ja näsäviisas suomalaiseen makuun. TMBG on tosin ollut pitkään Conan O’Brienin musiikkivieraista ahkerimpia, joten josko ura urkenisi sitä kautta viimein täälläkin. (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

# 292 Brian Eno & Rick Holland – Bless This Space

Tuottajavelho Brian Eno todisti jälleen kerran olevansa parhaimmillaan yhteistyöhankkeissa. Drums Between the Bells -albumin avaavalla Bless This Spacella Eno luo jatsahtavan ja harkitun, mutta poikkeuksellisen aggressiivisen äänimaailman, jossa Rick Hollandin kirjoittamaa siunausta luetaan kosmos kumisten. Tuloksena kolme minuuttia 46 sekuntia siunattua tilaa. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 291 The Caretaker – Camaraderie at Arms Length

Turha väittää, ettei umpikäsitteellinen musiikki voisi olla riemastuttavaa, kaihoisaa, pelottavaa tai mitä tahansa tunneadjektiivia. Leyland Kirbyn mystisiä ballroom-savikiekkoja – tai niiden uria ja kulumia – soittavan The Caretaker -aliaksen (kyllä, The Shining) levyt soivat kadonnutta aikaa. Puistattaa ajatellakin, miltä oma Alzheimerini kuulostaa vuonna 2062. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 290 Yuksek – Dead or Alive

Ranskalainen elektropoppari kanavoi kakkosalbumillaan inasen liian terhakkaasti Elton Johnia. Suoraviivainen päätöskappale kuitenkin sammuttaa valot vastaansanomattomasti. Gallilogiikalla laadituista enkkulyriikoista on paha hahmottaa draaman kaarta, mutta musiikin loppunostatus antaa ymmärtää, että kyse on elämästä ja sen vastakohdasta. Mahtia ja pontta piisaa. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 289 Someone Still Loves You Boris Yeltsin – Yellow Missing Signs

Kitaravetoisen voimapopin parissa puuhastelevan yhtyeen riemastuttava pistäytyminen synapopin puolelle on ylijäämäkappaleista koostetun Tape Club -albumin helmi. Ja mikäli musiikissa ei ole vielä riittävästi koukkuja, kappaleen aihe se vasta kutkuttaakin: Yellow Missing Signs käsittelee yhtyeen kotikaupungissa 90-luvulla tapahtunutta, yhä ratkaisematonta rikosta. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 288 …And You Will Know Us by the Trail of Dead – Summer of All Dead Souls

Nimihirviöyhtye tarjoaa jälleen kerran hengästyttävää post-hardcoren intensiteettiä ja taivaita kurottelevaa pop-sensibiliteettiä. Aurinkoinen melodia saa mainiosti kontrastia vimmaisesti kasvattelevasta paukutuksesta. Tarttuvuuden ja rytisevän mekkaloinnin tasapaino pysyy kuitenkin hallinnassa tuottaen yhtyeelle tyypillistä ainutlaatuisen riehaannuttavaa jälkeä. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

# 287 Pusha T – Raid (feat. 50 Cent & Pharrell)

Juhlitun rap-veljespari Clipsen toinen puoli, ”räppärien räppäri” Pusha T ei jäänyt lepäämään laakereilleen duon edellislevyn jälkeen, vaan hankkiutui Kanyen GOOD Music -levymerkin hoteisiin ja julkaisi ensimmäisen soolo-mixtapensa. Raid on ihastuttavan bullshit-vapaata nykyräppiä: vain kuivausrummun säälimättömyydellä funkaava biitti ja päälle ladeltuja riimejä. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 286 Kathleen Edwards – Change the Sheets

Ensimmäiset sanani Nuorgam-kollegalle Jean Ramsaylle olivat: “Meillä oli tänä vuonna sama suosikkilevy.” Tuo levy oli Failer, Kathleen Edwardsin rosoinen countryrock-helmi (2003). Yhdeksän vuotta myöhemmin laulaja on yhä tilanteessa, jossa Billboardin Top 100 -kynnys on ylittämättä. Change the Sheetsin perusteella pian ilmestyvä albumi Voyager muuttaa asian tolan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 285 Blitzen Trapper – Love the Way You Walk Away

Blitzen Trapper on onnistunut Love the Way You Walk Away -kappaleella vangitsemaan jotain olennaista 1970-lukulaisen amerikkalaisen southern rockin ja folkin ytimestä. Melankolinen ja herkkä kappale kaihoisine steel-kitaroineen, soljuvine banjoineen ja huuliharppuineen jättää kaikenmaailman fleetfoxesit lähtöruutuun. Perinnetietoisuutta oivaltavilla sovituksilla. (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 284 A$AP Rocky – Bass

A$AP Rockyn narkoottiset räpit ja Clams Casinon tuotanto iskivät kultasuoneen ja ison levydiilin myötä undergroundhitit nousivat ansaitusti valtavirtaan. Bass on toivottavasti esikoislevyn seuraava singlelohkaisu: notkutunnelman kyllästyttäessä voi sitten soittaa biisin 78 kierroksen nopeudella ja fiilistellä kaiuttimien vuotaessa mahlanmakeaa purppurasiirappia. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 283 Faarao Pirttikangas & Kuhmalahden Nubialaiset – Unta se vain on

Tein Pekalle, tai hänen inspiroimanaan, kolme sanoitusta ja yhden käännöksen. Sanoituksista yksi päätyi aivan eri bändin käyttöön ja kaksi viruu käyttämättöminä (yksi niistä ihan syystä), mutta käännös meni läpi ja päätyi levylle sekä bändin settiin. Ihan syystä. Unta se vain on tuo Kuhmalahden Nubialaisten levylle pienen pilkahduksen taivasta. Ei se synti riitä. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 282 Canon Blue – Indian Summer (Des Moines)

Nashvilleläinen Daniel James osoittautui toisella albumillaan Owen Pallettin ja Sufjan Stevensin kaltaiseksi barokkipoplahjakkuudeksi. Jylhää, dynaamista, matikkarockin ja musique concreten koskettamaa orkestraalista popmusiikkia soivan Rumspringa-levyn hienoin hetki käy höyhenenkevyine rytmeineen musiikillisesta vastineesta kimmoisalle parille ballerinatossuja. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Portlandilaisen Blitzen Trapperin kaikilla jäsenillä on joko aito tai henkinen parta.

Amerikkalaisyhtye tarjoilee kuudennella levyllään rockia, joka on perinteistä melkein raivostuttavuuteen saakka.



Blogimerkinnässään Rock Music Goes the Way of the Beard vuodelta 2009 entinen Sleater-Kinney-kitaristi Carrie Brownstein pohdiskelee pehmeän pörröisten, muhkeapartaisten laulaja-laulunkirjoittajien tekemän indiepopin nousua 2000-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Brownsteinin mielestä näiden yhtyeiden ja artistien kaunis, rauhallinen, harmoninen, enimmäkseen akustistinen ja perinteinen musiikki oli reaktio 2000-luvun alkupuoliskon mielikuvituksettomaan postpunkin ja uuden aallon kopioimiseen, mutta yhtä hyvin voisi ajatella, että heidän musiikkinsa oli aikansa tuote.

Perinteinen ja rauhallinen, kantri- ja folkvaikutteinen kitarapop soveltui kulttuuriseen ilmapiiriin edellisen kerran 1970-luvun alkuvuosina, jolloin The Bandin ja Crosby, Stills & Nashin johdolla 1960-luvun hyökyaallot laantuivat lempeästi lipuviksi laineiksi.

1970-luvun laulaja-lauluntekijöiden musiikki oli kuin krapulahoitoa koko länsimaista kulttuuria järisyttäneiden tapahtumien jälkeen. 1960-luvun kapinallinen sukupolvi asettui aloilleen, teki lapsia ja rauhoittui Jackson Brownen, James Taylorin ja Joni Mitchellin sulosävelten tahdissa.

Nykypäivän indie-kolmikymppisille tarjoillaan samaa sielunhoitoa terrorismin, sotien, laman, informaatioähkyn ja äärioikeiston nousun keskellä. Vaikkei Blitzen Trapperin laulusolistilla, kitaristilla ja pääasiallisella säveltäjällä Eric Earleyllä olekaan partaa, yhtye kuuluu samaan jatkumoon. Sen kuudes levy American Goldwing suorastaan hehkuu nostalgiaa, lempeyttä ja harmoniaa. Se taputtaa päätä ja silittää poskea, kun näkymät näyttävät yhä ahdistavammilta.

American Goldwingillä ei kuule paljon 1970-luvun jälkeisiä vaikutteita, vaan sen juurevan folkin, kantrin ja southern rockin ristisiitoksen esi-isät ovat The Bandin ja Lynyrd Skynyrdin lisäksi Bob Dylan, Little Feat, Rod Stewart, Elton John ja Leon Russell. Joitain suhteellisen tuoreitakin nimiä tulee mieleen, mutta ne ovat lähinnä Son Voltin, Golden Smogin ja Ryan Adamsin kaltaisia yhtälailla menneestä ammentavia, vaihtoehtokantrin vähiten vaihtoehtoisia edustajia. Herkempien indiepoppareiden kannattaa ehkä jättää seuraava lukematta, mutta Might Find It Cheapista ja Fletcheristä tulee mieleen The Black Crowesin rehvasteleva retrorock.

Perinteisyys ei toki tarkoita, että pitkän matkan moottoripyörän mukaan nimetty American Goldwing olisi huono levy. Love the Way You Walk Awayn katkeransuloinen kantrimaalailu on kaunis kuin ilta-aurinko, Your Crying Eyes ja Street Fighting Sun rokkailevat muhkeasti ja valssin tahtiin askeltava Girl in a Coat lumoaa vaivattomasti.

American Goldwing on hyvä levy, mutta väärässä mielentilassa sen perinteisyys on melkeinpä raivostuttavaa. Earley osaa kirjoittaa hyviä, jopa loistavia kappaleita, kuten John Prineä muistuttava päätösraita Stranger in a Strange Land osoittaa. Sillä hän tuntuu laulavan koko väsyneelle, pettyneelle ja eksyksissä harhailevalle sukupolvelleen:



“I’m weary from this river
That flows far
But never nearer to my home
And the wars upon the shores
Keep the single girls indoors
And so my love songs fall on wasted ears”

Lopussa rakkaus on kaiken ytimessä – viesti, johon lukemattomat laulunkirjoittajat ja taiteilijat ovat Earleytä ennenkin päätyneet:

”‘Cause I’m a stranger in a strange land
Guess I left the world behind
Yeah, my love is like the galaxies
Seems slow but sure does shine
And when I’m gone you know me by
Friends I leave behind”

Ehkä homma menee, kuten Raamatun Vanhan testamentin Saarnaajan kirja (sekä Pete Seeger ja The Byrds) tiesivät kertoa: “Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla.”

73 American Goldwing on sellainen toisinaan kaunis ja surumielinen, toisinaan reteästi rokkaileva levy, jollaisia tehtiin viimeksi 1970-luvulla. Se tarjoilee balsamia nykymaailman vaikeuksien keskellä, muttei vastauksia niiden herättämiin kysymyksiin.

Video ei ole enää saatavilla