ABC oli parhaimmillaan heti esikoisalbumillaan Lexicon of Love, joka poiki The Look of Loven lisäksi hitit Poison Arrow ja All of My Heart.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan seitsemäs osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen soittolistalta puuttuu Joan Jett & the Blackheartsin kappale I Love Rock N Roll. Lisätäksemme karkeaa merisuolaa märkiviin haavoihinne, olemme sisällyttäneet soittolistalle kappaleesta The Rock Mastersin (älkää kysykö) perin hidiöösin version.

Soittolistalla on kaikkea muuta kuin definitiivinen versio kahdesta muustakin kappaleesta: Split Enzin Six Months Leaky Boatsista kuullaan Extravagenza-albumilla julkaistu live-versio vuodelta 1993, kun taas Bow Wow Wow’n I Want Candysta kuullaan myöhemmin uudelleen äänitetty versio.

Näiden kolmen kappaleen alkuperäiset versiot voit kuunnella Youtuben avulla tästä (Joan Jett), tästä (Split Enz) ja tästä (Bow Wow Wow).

Vuoden 1982 Top 30

1. ABC – The Look of Love
2. Michael Jackson – Billie Jean
3. Madness – Our House
4. Violent Femmes – Blister in the Sun
5. The Clash – Rock the Casbah
6. Yazoo – Don’t Go
7. Dexys Midnight Runners – Come On Eileen
8. Grandmaster Flash & The Furious Five – The Message
9. Prince – Little Red Corvette
10. Lords of the New Church – Russian Roulette
11. Roxy Music – More Than This
12. New Order – Temptation
13. Billy Idol – White Wedding
14. Tears for Fears – Mad World
15. Carly Simon – Why
16. Toto – Africa
17. Associates – Party Fears Two
18. Duran Duran – Hungry Like the Wolf
19. Simple Minds – New Gold Dream (81-82-83-84)
20. Prefab Sprout – Lions in My Own Garden (Exit Someone)
21. Blancmange – Living on the Ceiling
22. Orange Juice – Rip It Up
23. Patrice Rushen – Forget Me Nots
24. Split Enz – Six Months in a Leaky Boat
25. Bow Wow Wow – I Want Candy
26. The Rock Masters – I Love Rock N Roll (Joan Jett)
27. Malcolm McLaren – Buffalo Gals
28. The Pale Fountains – Thank You
29. Eurythmics – Love Is a Stranger
30. Kid Creole & The Coconuts – Stool Pigeon

Linkki soittolistaan tästä.

Näyttävätkö nämä miehet siltä, että he empisivät kurottaa pseudoitämaisen diskon aarrelippaaseen? Eivät!

Loppuvuodesta 1982 Libanonin sota oli Beirutin saarron myötä yltynyt verisimmilleen, mutta Blancmange ei empinyt kurottaa samaan pseudoitämaisen diskon aarrelippaaseen, jota David Bowie (The Secret Life of Arabia) ja La Bionda (Sandstorm) olivat jo kolme vuotta aiemmin raottaneet. Myöhäisorientalistisesta pienoisklassikosta tuli duon uran suurin menestys ja se on kieltämättä heidän groovyin tuotoksensa.

Hittiä parivaljakko tuolloin tarvitsikin. B.E.F:n ja Heaven 17:n Martyn Ware oli tuottanut heidän ensimmäisen demonsa, joka jäi vaille suurempaa huomiota. Vuonna 1981 bändi sai lopulta raidan eräälle kaikkien aikojen legendaarisimmiksi muodostuneista sämplereistä, Some Bizzare Rercordsin Some Bizzare Albumille.

Sekään ei vielä tuonut toivottua nostetta, kenties samalla kokoelmalla kuultujen vetovoimaisempien Depeche Moden ja Soft Cellin vuoksi. Blancmange ei lopulta julkaissut yhtään omaa äänitettään Some Bizzarella ja päätyi levyttämään vähemmän seksikkäälle London Recordsille. Näistä lähtökohdista Living on the Ceiling oli huippuhetki. Se nosti Blancmangen brittilistan sijalle seitsemän ja vei heidät toppipoppeihin esiintymään.

“And I’m so tall, I’m so tall
You raise me and then you let me fall
I’m so small, I’m so small
Wrap me round your finger, see me fall ”

Tähän viidentoista minuutin kuuluisuuteensa vokalisti Neil Arthur ja kosketinsoittaja Steve Luscombe olivat edenneet melko vastakkaisista lähtökohdista. Arthurilla oli taustallaan ura punkbändi Viewfindersissa, Luscombella Portsmouthin sinfoniaorkesterissa. Toisaalta Arthur oli soittanut avantgardistisia covereita Beatlesin kappaleista ja Luscombe kuulunut ruohonleikkureita ja pesukoneita instrumentteinaan käyttävään ensembleen.

Näiden omituisuuksien lisäksi pojat huomasivat yhteisiksi kiinnostuksenkohteikseen Kraftwerkin ja nätit vaatteet. Nimivalinnallaan duo halusi ilmaista mielipiteensä aikakautensa populaarimusiikista: maitovanukasta – ja kaikilla on vieläpä rumat kuteet.

Living on the Ceilingin jälkeen Blancmangen suosio lässähti vanukasmaisesti. Boheemimman The Associatesin tavoin he jäivät piilottelemaan kasaripopin eleganttiin, mutta varjoisaan vasempaan siipeen. Eksoottinen herkkuhedelmä, joka putosi palmupuustaan.

Video ei ole enää saatavilla

Vuosi 2011 käynnistyi Birminghamin Duran Duranin kolmannellatoista albumilla All You Need Is Now. Ja katsokaa: (Simon LeBonin knipimäisestä kaulaparrasta huolimatta) se oli hyvä!

Seuraavaksi oli vuorossa Blancmange. Ensin bändin suurin hitti Living on the Ceiling (1982) muistutti olemassaolostaan Berocca-mainoksessa (”And I’m so tall, I’m so tall…”) ja perään ilmestyi Blanc Burn, yhtyeen ensimmäinen albumi 26 vuoteen. Ja katsokaa: sekin oli hyvä!

Kevään syntikkasetätetraptyykin täydensivät John Foxx (ex-Ultravox) kiehtovalla Interplay-albumillaan ja Sheffieldin The Human League, joka palasi vuosikymmenen mittaiselta levytystauoltaan albumillaan Credo. Ja katsokaa: se oli…

No, Credo oli korkeintaan ”ihan okei”, mutta hassusti humppaavan Night People -singlen videolla sentään bailataan kaikista maailman paikoista Tampereen Vastavirta-klubilla!

Ja se, jos mikä, on hyvä se!

Duran Duran Helsingin Kaisanpuistossa 16.6.

Video ei ole enää saatavilla

Duran Duran – All You Need Is Now

Video ei ole enää saatavilla

Blancmange – Drive Me

Video ei ole enää saatavilla

John Foxx & the Maths – Shatterproof

Video ei ole enää saatavilla

The Human League – Night People

71 Elektropunkyhtye Ima Robotin ja indiefolk-kollektiivi Edward Sharpe & the Magnetic Zerosin laulajan Alexander Ebertin sooloesikoinen on leikkisä kokoelma viiden viime vuosikymmenen parasta popmusiikkia. Ilmavasti tuotetulla ja sävellyksiltään luontevan iloisella albumilla lainaillaan milloin folkia, milloin ranskalaista chansonia, mylvitään milloin vereslihaisia soulballadeja, milloin haudanvakavia johnnycashismeja. Omaleimaisillaan Ebert (joka varmasti kokee Devendra Banhartin sukulaissielukseen) on gainsbourgmaisesti keinahtelevassa Truthissa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Alexander – Truth

Blancmange: Blanc Burn
Proper

76 Aika kulkee sykleissä: kun pysähdyt riittävän pitkäksi aikaa, ne, jotka kulkivat edelläsi, ilmestyvät selkäsi taakse. Jos Blancmangesta voi mitään päätellä, kestää yksi sykli neljännesvuosisadan. Brittiläinen konepopin kulttinimi julkaisi kolmannen levynsä vuonna 1985 ja on nyt julkaistulla neljännellä albumillaan ehtinyt vuoteen 1988. Blanc Burnin pulputtavat ja surisevat soundit ja elektroniset tuutulaulut ovat kuin priimakauden Orbitalia tai Underworldia. Melodioiltaan ja rakenteiltaan yhtyeen kappaleet ovat kuitenkin puhdasta, joskin ilahduttavan viistoa popmusiikkia. Blanc Burnin yllä leijuukin Sparksin, Momusin ja Luke Hainesin kaltaisten eksentrikkojen pistävä katku. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Blancmange – Drive Me

bob hund: Det överexponerade gömstället

60Det överexponerade gömstället on bob hundin toinen levy pitkän hiljaiselon jälkeen. Valitettavasti se on edeltäjänsä tavoin epätasainen julkaisu, jolla yhtye hylkää sähäkät ja hurmaavasti kitaroidut rallinsa. Kosketinvoittoinen äänimaailma on kepeänäkin kolkk,o ja monotoniset bassolinjat kuljettavat lähelle krautrockia. Muutamat täsmäiskut, kuten avausraita bob hund 2020 sekä uudella aallolla ratsastava Stumfilm, osoittavat nykyisenkin ilmaisun pukevan skoonelaisten absurdismia. Niiden kylkiäisinä on kuitenkin monta hankalasti sulavaa äänikollaasia, jotka kavaltavat yhtyeen uudistumishalun perustuvan avarakatseisuuden ohella kärsimättömyyteen. Levyn kansi kiteyttää sisällön. Valkoisen kotelon päälle liimatussa Post-it-lapussa graafikko pahoittelee ideoiden puutetta. Sopivassa mielentilassa toteutus tuntuu rohkealta, nerokkaaltakin, mutta vähintään yhtä usein ratkaisun tajuaa jo alkujaan väljähtyneeksi. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

bob hund – Stumfilm (Helsingin Tavastialla 28.3.2011)

Malachai: Return to the Ugly Side
Domino

73 Oletko koskaan miettinyt, miltä Massive Attack mahtaisi kuulostaa, jos Mark Lanegan ja The Roots -rumpali ?uestlove olisivat liittyneet kollektiiviin 1990-luvun alkupuolella? Bristolista – mistäpä muualtakaan – peräisin oleva Malachai-duo antaa kysymykseen vastauksen. Monster ryskyy uhkaavasti kuin Mezzaninen tai U.N.K.L.E:n Psyence Fictionin millenniaaliset painajaiset reilun kymmenen vuoden takaa. Vielä parempi on likaisen funky singlekappale Let ’Em Fall. Malachai hallitsee hommansa, vaikkei soulin ja kevytpsykedelian parissa seikkaillessaan harha-askeleilta vältykään. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Malachai – Let ’Em Fall

Doug Paisley: Constant Companion
No Quarter

95 Kanadalaisen ruutupaita & parta -folkkarin toinen albumi on täysosuma. Mukavan pehmeä 1970-lukulainen folk soljuu rikkaana kuin liian makea maitokahvi lauantai-aamuna. Paisleyä on verrattu Townes van Zandtiin ja James Tayloriin, eikä syyttä: katkeraa kipua ja hippimäistä pehmeyttä on Paisleyllä tasamäärin. Vierailijoiden suhteenkin miehellä on hyvä maku. The Bandin Garth Hudsonin luomupsykedeeliset urut tuovat samaa ekstaattista iloa levyn avausraidalle kuin Neko Casen Fox Confessor Brings the Floodille, ja duetto Leslie Feistin kanssa on yksinkertaisesti vuoden kaunein kappale. Pienieleisen kaunista levyä voikin suositella niille harvoille, mutta ennakkoluulottomille ihmisille, jotka tietävät, että Nashville Skyline ja Self Portrait ovat Bob Dylanin, jos nyt eivät hienoimpia, niin ainakin nautittavimpia levyjä. (Jean Ramsay)