Big Wave Riders, Black Twig, Cats On Fire, Astrid Swan, The New Tigers, Paperfangs, Delay Trees, Black Lizard

Helsinkiläinen indielevy-yhtiö Soliti on tullut tunnetuksi tuoreiden nimien nostajana. Ensi viikolla Nick Trianin johtama yhtiö suuntaa Soliti Roadshow -minikiertueelle esittelemään osaamistaan.

Kiertueen kunniaksi Nuorgam julistaa yhteistyössä Solitin kanssa kilpailun. Kerro meille:

Mikä on tämän hetken paras signaamaton, Soliti-levy-yhtiön rosteriin sopiva kotimainen indiebändi tai -artisti?

Anna ehdotukseksi tämän jutun kommentteihin. Laita mukaan lyhyt perustelu sekä linkki, jonka kautta yhtyettä on mahdollista kuunnella.

Kaikkien ehdotusten jättäneiden kesken arvotaan täydelliset Soliti-albumikatalogit (sisältäen vasta helmikuussa julkaistavan Paperfangs-albumin) sekä tietenkin lippuja Soliti Roadshown keikoille.

Lisäksi Nick Triani on luvannut kuunnella ja kommentoida hänen mielestään mielenkiintoisimpia ehdotuksia. Ties vaikka hän löytäisi Solitille uuden signauksen sinun ansiostasi?

Kilpailu on ohi!

Soliti-albumikatalogit ja liput Soliti Roadshow-keikoille voittivat:
Päivi Anita Ristell (Nick Trianin valinta)
Henna Marika

Paperfangs-levyt:
Henri Turunen
Anna Kauranen
Pietu Sepponen
Tuomas Kaitanen
Jussi Kaskia

KIITOS KAIKILLE OSALLISTUNEILLE!

Soliti Roadshow:
16.1.2013 Tavastia, Helsinki: Cats On Fire, Astrid Swan, Delay Trees, Big Wave Riders (special guests Black Twig Dj’s)
18.1.2013 Yo-Talo, Tampere: The New Tigers, Big Wave Riders, Paperfangs
19.1.2013 Dynamo, Turku: Cats On Fire, The New Tigers (Nick Triani Dj)

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 245 Lil B – Open Thunder Eternal Slumber

Internetin ihmelapsi julkaisi viime vuonna vaivaiset kuusi omakustannealbumia, joista etenkin I’m Gay heijasteli aikuistumisen paineita: Lil B nousee hetkeksi läppärinsä äärestä ja luopuu hyperaktiivisesta nettipersoonastaan. Open Thunder Eternal Slumberilla matkustetaan Kaliforniaan ja katsotaan todellista maailmaa silmiin Slowdive-samplen pauhatessa taustalla. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 244 Junior Boys – Banana Ripple

Banana Ripple on yksi viime vuoden parhaista kappaleista pelkästään sen takia, että se on Howard Hughesin jäätelöpakkomielteen mukaan nimetty yhdeksänminuuttinen elektropopodysseia. Toki se on sitä myös siksi, että noiden yhdeksän ihanan minuutin aikana kanadalaisduo esittää enemmän musiikillisia ideoita kuin mitä keskivertoyhtye keksii koko levytysuransa aikana. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 243 The Weeknd – High for This

Abel Tesfaye valtasi blogosfäärin keväällä ja julkaisi vuonna 2011 jopa kolme mixtapea. High for This avaa The Weekndin debyytin ja on sen jyhkein kappale. Muiden laulujen itseääntoistavat Beach House -samplet tai ylitsevuotava drakemaisuus eivät tunnu miltään sen jälkeen, kun Tesfaye kehottaa kohdassa 2:32 avamaan käden ja ottamaan lasin, mitä se tarkoittaakaan. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 242 Zomby – Natalia’s Song

Dubstepin, raven, Lontoo-teknon (?) ja ties minkä karkkikauppias Zomby tekee lapsuutensa musiikille samaa kuin Tarantino teininä ahmimilleen roskaelokuville: repii juuret irti, oikoo mutkat ja maustaa e-koodeilla. Natalia’s Song on maskimiehen toistaiseksi hävyttömin korvamato. Kolmen vuoden päästä koko maailma ostaa Pepsiä tai Renault’ita tämän kappaleen takia. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 241 War on Drugs – Best Night

Hetkinen, onkos Pomon makkarin ikkuna jäänyt yöksi auki? Tarkemmin kuunneltuna musiikki ei kantaudukaan New Jerseyn kaduilta, vaan Philadelphiasta. Tämä Phillyn yö on lempeä ja lämmin. Sellainen, josta ei enää myöhemmin ole varma, oliko se unta vai totta. Siellä War on Drugs valvoo kunnes vaivut takaisin siihen ihanaan uneen, josta et milloinkaan haluaisi herätä. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 240 Niki & the Dove – DJ Ease My Mind

Epätoivoa tanssilattialla – hieno perinne. Repetitiiviset biitit ja sokaisevat valot loiventavat sydänsuruja ja maailmantuskaa. Mutta mikä ihmeen disko tämä on? Kuulen laahaavia ketjuja, näen laukkaavia kasakoita. Rituaalirummut paukkaavat. Ja eksoottisen skenaarion luojiksi paljastuvat ihmiset kantavat niinkin arkisia nimiä kuin Malin Dahlström ja Gustaf Karlöf. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 239 Caveman – Great Life

Yhden vuoden parhaista albumeista tehnyt Caveman on yhtä vähän singlebändi kuin sen nimekkäämmät hengenheimolaiset The National tai Fleet Foxes. Coco Beware -esikoinen kannattaakin ottaa kuunteluun kokonaisuutena. Mutta aloita kuitenkin tästä. Great Life on niin kaunis kappale, että jos et liikutu sitä kuunnellessasi, tarkista mielenterveyslääkkeitteisi vahvuus. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 238 Pink Skull – Hot Bubblegum

Puolikorvalla ensin kuunnellessani Hot Bubblegum kuulosti ruotsiksi lauletulta, mikä on saavutus sekin. Philadelphialaisporukan laulumuminat ovat petollisen miellyttäviä. Instrumenteista on vaikea sanoa mikä on syntetisaattoria ja mikä kitaraa. Jossain hälvähtää lämmin kuva Tom Verlainesta, ja vielä lämpimämpi Lindsey Buckinghamista säestämässä tätä kellopelillä. (Gaius Turunen)

Pink Skullin kokoonpanoon kuului kuin sattumalta kuusi universumin seksikkäintä miestä.

Kappaleen voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 237 Minä ja Ville Ahonen – Jumalalta

Ville Ahonen esitteli kesällä rockimpaa osaamistaan parin minuutin verran ja aivan erinomaisin tuloksin. Jumalalta kuulostaa aivan siltä, miltä trubaduurimaisen esikoisen tehneen artistin pitääkin punkia esittäessään kuulostaa: ei päälleliimatun raivokkaalta, mutta sopivan energiseltä. Ahosen laulaessa kuuntelija tarttuu jokaiseen sanaan tyylilajista riippumatta. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 236 Jay-Z & Kanye West – No Church in the Wild (feat. Frank Ocean)

Räpin kuninkaalliset tekevät juonen selväksi heti yhteislevynsä avauksella. Jumalaan ei ole enää syytä uskoa: kyse on vain siitä, voitko perustella itsellesi omat tekosi. Jokainen on näin ajateltuna oma jumalansa. ”We formed a new religion / No sins as long as there’s permission”. Sitten nokkelia riimejä kokaiinista ja naisista, ja Frank Oceanin eleetön kertosäe. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 235 Black Twig – Lake Song

Olen niitä, joiden sielu on helppo ostaa delay-pedaalien ja feedback-myräköiden avulla juuri kuten Black Twig tekee. Lake Song kuulostaa siltä kuin sen tekijöiden kanssa voisi keskustella tuntikaudet Kim Dealin ja Gordonin välisistä ihanuuseroista, aliarvostetuimmista shoegaze-bändeistä sekä arvuutella Kevin Shieldsin silmälasien vahvuuksia ja muuta supertärkeää. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Soundcloudista.

# 234 Mogwai – You’re Lionel Richie

Skottipoikien biisien toimivuus on niitä henkimaailman asioita, kaikkein subjektiivisimmillaan. Bändi tekee aika usein tappavan tylsää jööttiä, mutta silloin, kun sävellys, nimi ja draaman kaari kohtaavat oikean kuulijan oikeassa mielentilassa ja oikeaan aikaan, Mogwai jyrää kuin William ’The Refrigerator’ Perry. Tässä 1,9 metrin, 173,3 kilogramman edestä massaa. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Tämä valokuva on vedetty samojen pedaalien läpi kuin kitaramme.

Kotimainen albumidebytantti surisee ja henkii lämpöä.

Nick Trianin luotsaama Soliti-levy-yhtiö on vasta pieni ja uusi toimija, mutta se on lyönyt Suomen musiikkikentälle jo oman leimansa. Aloittaessaan se imi suojiinsa indieyleisön vanhat tutut Cats on Firen ja Astrid Swanin, mutta kiinnitti sitten kolme uudempaa lupavaa yhtyettä: The New Tigersin, Big Wawe Ridersin ja Black Twigin. Vaikka yhtyeitä onkin vasta viisi ja julkaisuja vähän, voi Solitin tuotantoon jo liittää sellaisia attribuutteja kuin elegantti, tyylikäs ja ennen kaikkea laadukas.

Black Twig edustaa jokaista näistä luonnehdinnoista. Bändin kiinnittäessä ensi kertaa huomiota joutuivat musiikkimediaa seuraavat suomalaiset sellaisen namedropping-putouksen alle, ettei paraskaan lainapeite pitänyt kuivana. Sonic Youth, Teenage Fanclub, My Bloody Valentine ja niin edelleen ja niin edelleen. Ensin omakustanne-ep:tä (Swans at Tea), ja sitten debyyttialbumi Paper Treesiä lähestyvä kuulija voikin jo joutua vaikeuksiin. Kuinka tavoittaa Black Twigin oma olemus kanonisoidun kitararockin kivireen alta?

Helposti. Black Twig osoittaa Paper Treesillä olevansa niin hyvä bändi, ettei esitettyä ongelmaa pääse syntymään. Kappalemateriaali nostaa harteilleen kaiken sen painolastin, jota kriitikot sille yrittävät asettaa, vapautuen hengittämään omilla ehdoillaan.

Paper Treesin kappalet noudattelevat pitkälti samaa kaavaa. Konsepti on seuraavanlainen: kaksi sähkökitaraa aloittaa riffillä, rummut ja basso seuraavat. Jossain vaiheessa potkaistaan pedaalit pohjaan ja kadotaan efektiavaruuteen, jossa jälleen kootaan homma kasaan ja puserrutaan takaisin teeman pariin. Biisit kuljetetaan loppuunsa intensiivisinä ja energisinä. Ne surisevat ja pörisevät, sekä vieraannuttavan, mutta käyttökelpoisen anglismin mukaisesti ”janglaavat”. Albumin primusraita Death Scene noudattaa edellä mainittua kaavaa par excellence.

Mieliraitani levyllä on sen päättävä Antichrist. Se erottuu muusta aineksesta rockaamalla voimakkaimmin, suoraviivaisimmin ja koherenteimmin. Siinä on ehkä selkeimmin havaittavissa Black Twigin velka eräälle jo mainitulle ja juuri hajonneelle newyorkilaisryhmälle.

Kouvola (Slow) on puolestaan delay- ja reverb-efekteineen loistava krautveto, jonka bassolinjasta Risto Joensuukin olisi ylpeä. Keikoilla alati vaikutuksen tekevä basisti, Janne M., on muutoin joutunut miksauksen yhteydessä ikävästi hieman muiden soitinten kätkemäksi.

Kaiken kaikkiaan myös levyn tuottajana toiminut Triani on työssään onnistunut. Efektikikkailun aiheuttaman puuroutumisen sudenkuopat on onnistuneesti vältetty ja esiin on nostettu niin nyanssit kuin kappaleiden paljaat runkorakenteetkin.

Black Twigin materiaalilla on kansainvälistäkin relevanssia, mutta ennen Euroopan lämmittelykiertueita kiinnostaa, miten se sijoittuu Suomen indiekartalle. Vastaus on yksinkertainen: se raivaa oman tilansa.

Black Twig on kypsempi kuin The New Tigers. Siitä ei huou Siinain väliaikaisuuden tuntua. Se ei pyri ja tungettele kuten French Films. Se ei selittele tai uhoa, vaan esittää kappaleensa ja vakuuttaa. Jäljelle jääkin enää jo Solitin nettisivujen bändiesittelyssä heitetty kysymys: kuinka monta pedaalia voi liittää yhteen 7,5 wattin vahvistimeen?

88 Yksi vuoden 2012 parhaista kotimaisista indielevyistä on tässä – kyllä, jo tammikuussa. Black Twig surisee, henkii lämpöä ja luo esikuviaan vasten jotain uutta ja mielenkiintoista.

Video ei ole enää saatavilla

Tämä valokuva on muokattu samoilla pedaaleilla kuin soundimme.

Seuraavaksi povaamme lämmintä ja ylistyspitoista tulevaisuutta Black Twigille, joka kuuluu Soliti-levy-yhtiön kitaravetoisten indiebändien katraaseen. Luvassa on lempeitä ja melodisia kaikuja, jotka pedaalinpolkaisulla yltyvät säröisäksi myräkäksi vain laantuakseen entiselleen.

Bändin jäsenet:
Janne M. (basso)
Janne V. (kitara, taustalaulu, koskettimet)
Aleksi (rummut)
Aki (kitara, laulu)

Perustettu:
”Bändin jäsenet ovat kotoisin Hyvinkäältä, Pyhtäältä, Vantaalta ja Kuopiosta. Vuonna 2006 Janne M. ja Aki päätyivät soittamaan samaan yhtyeenalkuun, joka nauhoitti loputtomia pop-psykedeelisiä haahuilujaan stereokasettinauhureille. Black Twig -nimellä on tehty musiikkia vuodesta 2008 alkaen, ja nykyinen kokoonpano muodostui vuonna 2010.”

Julkaisut:
Swans et Tea (ep, omakustanne, 2010)
Paper Trees (albumi, Soliti, ilm. 11.1.2012)

Todennäköisimmin Black Twig…
…pelastaisi tulipalossa ensimmäisenä kitarapedaalit.

Epätodennäköisimmin Black Twig…
…on Suomen Nickelback.

Levyhyllyssä Black Twig sijoittuu…
…sinne missä on indierockia.

Miksi Black Twig on hyvä?

Jos Suomessa olisi college-radioita, niissä soitettaisiin nyt Black Twigiä. Meluisan janglaavasti huokaileva musiikki tuo mieleen Deerhunterin, Sonic Youthin, The Pastelsin ja Teenage Fanclubin kaltaisia nimiä. Black Twigin livesoitto on vahvaa, ja sisäänpäinkääntyneiden kappaleiden hyvyyttä ei tarvitse todistella ontolla ysäriretromanialla.

Kuvailkaa itse musiikkianne kolmella sanalla:

Aleksi: ”Särkynyt, suriseva, viettelevä.”

Mitä kappaletta toivot dj:ltä, kun olet hyvin, hyvin humalassa?

Janne V: ”Joko Bruce Springsteenin Dancing in the Darkia tai mikä tahansa Guided by Voicesin biisiä.”

Aleksi: ”Tyydyn yleensä paikan musa-antimiin enkä häiritse dj:n työtä.”

Aki: ”Ennen tapanani oli aina toivoa My Bloody Valentinea, jota yksikään dj ei ikinä soittanut. Viimeksi taisin vaatia Stoogesin kappaletta 1969, joka ei myöskään soinut.”

Mitä albumia olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

Aleksi: ”Varmaankin Rancidin Out Come the Wolves -albumia, joka toimii nykyisessä punk-nostalgiahumussakin täydellisesti. Kuuntelin kyseistä cd:tä junnuna niin paljon, että levy rupesi pätkimään ja jouduin ostamaan tilalle uuden.”

Aki: ”Neil Youngin After the Gold Rush ja The Smashing Pumpkinsin Pisces Iscariot olivat ensimmäiset levyt, jotka itse ostin. Niitä tuli kuunneltua paljon. Uudemmista julkaisuista olen kuunnellut eniten ehkä Devendra Banhartin esikoislevyä. Ja kotikaupunkia kohti kumartaakseni täytyy mainita, että osaan Raptorin Moe-levyn lyriikat vieläkin ulkoa.”

Janne M: ”Suurella todennäköisyydellä Iron Maidenin Seventh Son of the Seventh Sonia, jonka ostin 1988 ensin c-kasettina, mutta myöhemmin myös vinyylinä ja cd:nä. Mikseivät perhanat ole vieläkään julkaisseet levyn kiertueella taltioitua Maiden England -VHS:ää virallisena, laadukkaana DVD:nä?!”

Janne V: ”Kai se on My Bloody Valentinen Loveless.”

Mikä yhtye tai artisti tekee tällä hetkellä maailman tärkeintä musiikkia? Miksi?

Aleksi: ”Real Estate. Yhtyeen low tempo -biisit tarttuvine melodioineen vain toimivat kaikessa yksinkertaisuudessaan ja kestävät enemmän kuin kymmenen kuuntelua. Real Estate on hyvä esimerkki juuri sellaisesta kiireettömästä musiikista, josta pidän. Lokakuussa ilmestynyt Days-levy on yksi kuluneen vuoden lemppareistani.”

Janne M: ”Pitäisi varmaan ensin hieman perehtyä tämän hetken bändeihin! Elän aika vankasti menneessä ajassa musiikin suhteen, ja uusia julkaisuja tulee hankittua aika vähän. Ostin tosin The New Tigersin levyn ja pidän siitä kovasti.”

Janne V: ”Pienet, omaperäiset ja omaehtoiset yhtyeet ilahduttavat, joten vastaukseni on Merries.”

Mikä on suosikkisäkeesi pop-musiikissa?

Janne M: ”Darkthronen Raised on Rock kokonaisuudessaan.”

Aleksi:

”Saattaa / tää unta olla saattaa.”
(Riki Sorsa – Haaveissa vainko oot mun)

Video ei ole enää saatavilla

Janne V:

“I’m just looking for one divine hammer
I’d bang it all day
Oh the carpenter goes bang
Bang bang”
(The Breeders – Divine Hammer)

Mitä yhtyettä tai artistia suosittelet todennäköisimmin uudelle tuttavuudelle?

Janne M: ”Hard rock -osastolle menee. Thin Lizzyä voin tietysti aina suositella kaikille.”

Aki: ”Riippuu henkilöstä ja omasta mielentilasta. Real Estate, Still Corners, Six Organs of Admittance, Current 93… Viimeksi tajunnan räjäytti Judas Priestin DVD.”

Kuka tai mikä on ehdottoman yliarvostettua?

Aleksi: ”Lukemattomat valtavirran radiobändit, joiden musiikissa ei ole mitään omaperäistä.”

Aki: ”Vastataan nyt hieman vakavamielisesti, että asiat, joita pidetään laadukkaina suurten myyntilukujen tai korkean hinnan perusteella.”

Janne V: ”Jos katsotaan vaikkapa viime vaalien tulosta, niin onhan joku Kokoomus aika karkeasti yliarvostettu!”

Mihin yhtyeeseen tai artistiin musiikkisi vertaaminen imartelisi sinua kaikkein eniten?

Janne M: ”Vertailu toiseen yhtyeeseen ei imartele minua. Pikemminkin se imartelisi, jos joku sanoisi: ’en tiedä mitä bändiä muistutatte, mutta kuulostaa hyvältä!'”

Aki: ”Vertailu on toisinaan imartelevaa, toisinaan hämmentävää. Emme ole koskaan halunneet kopioida tai hakea jotain tietynlaista soundia. Jokainen kuulee toki musiikissa eri asioita ja yhdistää ne eri yhtyeisiin tai artisteihin. Kaikki taide taitaa olla enemmän tai vähemmän tiedostettua perinteen kommentointia.”

Mikä on suosikkiäänesi maailmassa?

Aleksi: ”Pelle Hermanni -soittoääni puhelimessani. Se on ärsyttävän ylipirteä ja huvittava soittoääni. Kun puhelin soi yleisillä paikoilla, ensiksi hävettää, sitten naurattaa ja lopulta vielä tietää, että joku kaipaa.”

Aki: ”Hiljaisuus. Tai sähkökitara, jota soitan itse, yksin ja aivan liian kovalla äänenvoimakkuudella. Mielellään vielä pimeässä. Se on kuurouttavaa, mutta mukavaa ajanvietettä.”

Janne V: ”Kahvinkeittimen porina. Siihen ääneen on mukava herätä.”

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka toimisi tuottajana?

Aleksi:
”John Matthias
Justin Vernon
Thurston Moore
Teppo Mäkynen

Tuottaja: Beck”

Aki:
”Ginger Baker
Nick Drake
Bilinda Butcher
Kim Deal

Tuottajana lankoja pitäisi käsissään elämänilosta päihtynyt Kevin Shields.”

Janne M:
”PJ Harvey
Fenriz
Rudolf Schenker
Tzöötz Kettula

Tuottaja: Scott Burns”

Janne V:
”Laulu ja kitara: Kim Deal
Laulu ja kitara: Kelley Deal
Rummut: Steven Drozd
Basso: Greg Demos

Tuottaja: Robert Pollard”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

Aleksi: ”Villasukat, C-kasettinauhuri, kynttilänvalo.”

Aki: ”Hyvä kahvi, muutot, akustisen kitaran uusien kielien terävä helinä.”

Janne V: ”Kaupungit, kylät, maaseutu.”

Black Twigin levyjulkkarit 4.1. Säpinää-klubilla Helsingin Kuudennella linjalla. Illan levymusiikista vastaavat NRGM dj:t OO))) ja Ville Aalto.