Black Sabbath: Epäkuolleita.

Black Sabbath plays Black Sabbath.

Minulla on teoria. Tämän teorian mukaan itsetietoisuus on yksi rockyhtyeen tai -artistin pahimmista vihollisista. Kuten Ryhmä-X-sarjakuvan hahmo Punainen Kommando, rockissa täytyy toimia selkäydintasolla eli niin, etteivät aivot pääse idean ja toiminnan väliin sotkemaan asioita. Poikkeuksia toki löytyy (esim. Radiohead, Brian Eno), mutta yleensä paras rockmusiikki toimii vaistonvaraisesti, liikaa miettimättä.

Tähän perustuu myös rockkritiikin klisee siitä, että yhtyeen tai artistin ensimmäinen levy on sen paras. Debyytille on ihannetapauksessa tallennettu musiikki raaimmassa muodossaan, ennen kuin kaupallinen tai taiteellinen ylimiettiminen ja arvailu astuvat peliin. Tässä tilanteessa bändi on parhaimmillaan mutkattomasti ja puhtaasti oma itsensä.

Debyytin vastakohta on reunion-levy. Se on yhtyeen uran vaihe, jossa sen on lähes mahdoton olla olematta itsetietoinen esimerkiksi musiikillisesta menneisyydestään, levy-yhtiönsä ja fanien odotuksista sekä muuttuneista trendeistä ja maailmasta.

Tästä syystä reunion-levyt ovat harvoin onnistuneita. Pahimmassa tapauksessa yhtye/artisti on niillä hyvin kaukana alkuperäisistä lähtökohdistaan ja/tai kokoonpanostaan, liikkeellä väärillä (yleensä kaupallisilla) motiiveilla ja (edellä mainituista syistä) taiteellisesti epäinspiroitunut ja/tai hukassa.

Usein lopputuloksena syntyy yhtyeen uran häpeäpilkku, joka muistuttaa vain kaukaisesti sen huippuhetkiä. Parhaassa tapauksessa reunion-levyt ovat harmittomia nostalgiamatkoja, pahimmassa kasa musiikillista ydinjätettä, joka saastuttaa yhtyeen aiemmankin tuotannon.

Loppujen lopuksi kaikki vastalauseet tätä teoriaa vastaan kilpistyvät kysymykseen: kuinka monta reunion-levyä keksit, joka on parempi tai tärkeämpi tai edes yhtä hyvä ja yhtä tärkeä kuin yhtyeen alkuperäinen tuotanto? Pystytkö edes nimeämään monta oikeasti hyvää reunion-levyä? Minä en.

Tällaisista lähtökohdista sitä sitten tullaan Black Sabbathin reunion-levyyn 13, jota yhtye on yrittänyt saada aikaiseksi melkein albumin nimen määrän vuosia. Ensimmäinen yritys tuottaja Rick Rubinin kanssa tapahtui vuonna 2001, vuosina 1997–1999 tehtyjen yhtyeen alkuperäisen kokoonpanon paluukiertueiden jälkeen. Tuolloin hommasta ei kuitenkaan tullut mitään, ja väliin jääneisiin 12 vuoteen on mahtunut Black Sabbathin Ronnie James Dio -vuosiin keskittynyt (sekä myös uutta materiaalia julkaissut) Heaven & Hell -projekti, Ozzy Osbournen sitcom-hahmoksi muuttanut The Osbournes -tosi-tv-sarja sekä toistuvat kähinät Sabbath-rumpali Bill Wardin kanssa.

Heaven & Hellin toiminta loppui toukokuussa 2010 Dion kuolemaan, ja marraskuussa 2011 Ozzy, Tony Iommi, Geezer Butler ja Ward ilmoittivat jälleen tehneensä sovinnon. Kiertueen ohella he lupasivat jälleen kerran myös uutta albumia. Lopulta Tony Iommin imusolmukesyöpädiagnoosi vuoden 2012 alussa tuntui antavan yhtyeelle potkun perseelle, ja se alkoi todella valmistella tätä nyt käsillä olevaa levyä.

Albumilla ei soita Bill Ward, jonka kanssa yhtyeen muilla jäsenillä meni välit poikki niin pahasti, että Orwellin Totuuden ministeriöstä muistuttavalla tavalla rumpali photoshopattiin pois Black Sabbathin virallisten nettisivujen kuvista. Hänen tilallaan levyllä soittaa muun muassa Rage Against the Machinesta ja Audioslavesta tuttu Brad Wilk.

Kaikki nämä mutkat ja umpikujat eivät povanneet kovin hyvää 13:n onnistumisen kannalta, eivätkä sitä tehneet myöskään levyn julkaisua ennakoineet haastattelut. Mojo-lehdessä Ozzy, Iommi ja Butler tuntuivat suhtautuvan nihkeästi siihen, että Rubin oli komentanut veteraanit jammailemaan ja pakkosyöttänyt heille inspiraatioviagrana yhtyeen varhaistuotannon klassikkoja. Sue-lehden haastattelussa Ozzy ei tiennyt kenestä on kyse, kun haastattelija kyseli häneltä Wilkistä.

Siksi onkin melkoinen ihme, että 13 on varsin onnistunut levy. Se pelaa niin hyvin Black Sabbathin klassisen materiaalin vahvuuksilla, että hetkittäin unohtaa kuuntelevansa yhtyeen 1970-luvun tuotannon sijaan reunion-levyä. Tämä on samalla sekä levyn vahvuus että heikkous. 13 on hyvin itsetietoinen levy – sillä Black Sabbath pyrkii kaikin voimin kuulostamaan Black Sabbathilta.

Levyä kuunnellessa palaa jatkuvasti ajatukseen, että yhtye yrittää Rubinin avustuksella ennakoida, mitä siltä odotetaan ja toimia sen mukaan. 13:n ongelma on oireellinen reunion-levyille – albumin onnistuminen määräytyy sen mukaan, kuinka paljon se kuulostaa yhtyeen klassikoilta. Asetelman tragedia syntyy siitä, että lopulta yritys on tuomittu epäonnistumaan. Siitä ei pääse mihinkään, että tällä levyllä ei esiinny enää sama yhtye kuin niillä yli 40 vuoden takaisilla levytyksillä. Kun Black Sabbathin jäsenten lisäksi myös maailma sekä yhtyeen suhde siihen on muuttunut, kävellään varsin upottavalla juoksuhiekalla. 13:lla soittavat yli 60-vuotiaat rocklegendat, eivät nälkäiset ja lohdutonta teollisuuskaupungin tulevaisuutta pakenevat parikymppiset karvapäät.

Kaikesta edellisestä huolimatta on kuitenkin väistämätön tosiasia, että hyvin toteutettuna klassinen Sabbath-soundi tuottaa varsin jykevää musiikkia. 13:lla yhtye on onnistunut toisintamaan klassisen soundinsa hämmentävän hyvin, vaikka varsinkin Iommin tiluttelevat soolot rikkovat illuusion tuon tuostakin.

Etenkin levyn aloittava kappalekvartetti End of the Beginning, God Is Dead?, Loner ja Zeitgeist toimii loistavasti. End of the Beginning kulkee komeasti 8-minuuttisen kestonsa aikana tummasta riffittelystä melkein beatlesmaiseen melodisuuteen. Vauhdikkaammin runnova Loner puolestaan käsittelee varsin kirjaimellisesti jo Iron Manista lähtien Black Sabbathia kiinnostanutta katkeran yksinäisen suden teemaa. Leijaileva Zeitgeist toisintaa onnistuneesti Planet Caravanin tyylisten rauhallisempien Sabbath-klassikoiden vedenalaisen huuruilun.

Albumin toinen puolisko ei aivan vedä vertoja sen alulle, mutta etenkin Damaged Soulin paluu bluesahtavaan jamitteluun miellyttänee yhtyeen varhaisten levyjen juurevamman soundin ystäviä.

Olennainen ero Black Sabbathin menneisyyden klassikoihin kuitenkin on, että 13 toimii ja on olemassa vain suhteessa yhtyeen vanhaan tuotantoon. Se ei ole albumilla soittavien muusikoiden uran luonnollinen kehitysaskel, vaan ikään kuin kunnian päiviin haikaileva museonäyttely. On täysin mahdollista nauttia tästä näyttelystä täysin rinnoin ja iloita sen tekijöiden onnistumisesta. Silti kaiken hienon ja kauniin taustalta sieraimiin tunkeutuu mullan tuoksu, hämähäkinseitit tarttuvat kasvoihin ja pöly saa aivastelemaan.

70 13 mallintaa yllättävän onnistuneesti Black Sabbathin menneisyyden huippuhetkiä. Väistämätön tosiasiasta kuitenkin on, ettei Black Sabbath ole samalla lailla elävä yhtye kuin se oli 40 vuotta sitten. Epäkuolleenakin se on silti varsin varteenotettava vastus.

Video ei ole enää saatavilla

Jess and the Ancient Ones vei okkultismin Suomen albumilistan top 10:een.

Lost in Music -festivaaleilla esiintyvä kuopiolainen Jess and The Ancient Ones ei ole suinkaan ainoa yhtye, joka on viime vuosina kertonut esittävänsä occult rockia. Termi on kuultu mainittavan muun muassa sellaisten nyky-yhtyeiden, kuten Blood Ceremonyn, Jex Thothin, Devil’s Bloodin sekä Jess and The Ancient Onesin tavoin suomalaisella Svart-levy-yhtiöllä levynsä julkaisevien Hexvesselin, Seremonian ja Sabbath Assemblyn yhteydessä.

Kaikki nämä yhtyeet ovatkin ammentaneet vaikutteita 1960- ja 1970-luvun taitteen okkultistisen rockin ensimmäisestä aallosta. Jess & the Ancient Onesin Lost in Music -esiintymisen kunniaksi Nuorgam on valinnut viisi alan varhaista klassikkoa, joiden avulla sinäkin voit ottaa ensiaskeleesi pimeälle puolelle. Ei muuta kuin loitsukirjat esiin, uhrialttari valmiiksi ja stereot täysille!

Coven: Witchcraft Destroys Minds & Reaps Souls (1969)

Amerikkalainen Coven syntyi siitä keitoksesta, jossa 1960-luvun hippien kiinnostus mystiikkaan (sekä toki seksiin ja huumeisiin) alkoi suuntautua kohti satanismia ja okkultismia. Useimmille hipeille ja rockyhtyeille flirttailu pimeyden voimien kanssa oli vain ohimenevä vaihe, mutta Coven suhtautui okkultismiin ja satanismiin astetta vakavammin. Sen kappaleilla oli suorasukaisia nimiä, kuten Pact With Lucifer, Dignitaries of Hell ja Satanic Mass (joka on juuri sitä, mitä nimi lupaa), ja konserttinsa se muutti okkultististen riittien kuvaelmiksi. Vaikka Covenin saatanallista Jefferson Airplanea muistuttava musiikki on parhaimmillaan loistavaa, se taidetaan kuitenkin muistaa parhaiten yhtyeenä, jonka debyyttilevyn Witchcraft Destroys Minds & Reaps Souls kansien kuvissa näytettiin ensimmäisen kerran hevirockin symboliksi myöhemmin muodostunutta klassista pirunsarvikäsimerkkiä (tosin jos tarkkoja ollaan, piirretty John Lennon ehti ensin).

Witchcraft Destroys Minds & Reaps Souls aiheutti heti ilmestyttyään ennalta arvattavasti kohua. Todelliset ongelmat kuitenkin alkoivat, kun Esquire-lehti julkaisi vuonna 1970 artikkelin Evil Lurks in California, jossa vastakulttuurin okkultismikiinnostus ja Coven yhdistettiin Charles Mansoniin ja Tate–La Bianca -murhiin. Covenin levy-yhtiölle tämä oli liikaa ja se veti albumin markkinoilta.

Vaikka Coven onnistuikin saamaan vielä hitin vuonna 1971 sodanvastaisella kappaleella One Tin Soldier, oli se tuomittu kulttisuosion kiirastuleen. Sekään ei auttanut, että mahdolliset levynostajat sekoittivat Covenin Birminghamista tulevaan vielä tuntemattomaan, murskaavan raskaalla soundillaan jyräävään yhtyeeseen nimeltään Black Sabbath. Covenilla nimittäin oli samanniminen kappale, ja sen basistin nimi oli, uskokaa tai älkää, Oz Osbourne.

Video ei ole enää saatavilla

Jacula: In Cauda Semper Stat Venenum (1969)

Italialaisen Jaculan tarina on legendojen ja mysteerien verhoama. On melko varmaa, että yhtyeen perustivat vuonna 1968 säveltäjä-kitaristi Antonio Bartoccetti ja laulaja-kosketinsoittaja-viulisti Doris Norton. Jacula ei kuitenkaan ollut mikään aivan tavallinen rockyhtye – siihen kuuluivat myös meedio Franz Parthenzy ja kirkkourkuja soittanut Charles Tiring.

Tarinoiden mukaan kvartetin ensimmäinen albumi In Cauda Semper Stat Venenum äänitettiin englantilaisessa linnassa ja sitä painettiin vain noin 300 kappaletta, jotka jaettiin okkultistille ryhmille. Kerrotaan myös, että urkuri Tiring olisi ollut 70–80-vuotias ja tehnyt sopimuksen Saatanan kanssa. Lisäksi on väitetty, ettei In Cauda Semper Stat Venenumia olisi edes äänitetty vuonna 1969, vaan itse asiassa paljon myöhemmin. Epäilykset ovat syntyneet siksi, ettei kellään tunnu olevan albumin alkuperäistä vinyyliversiota (ihmekös tuo, kun ne poltettiin okkultistisissa uhrimenoissa!).

Oli miten oli, Jaculan In Cauda Semper Stat Venenum on eriskummallinen progressiivisen okkultistisen rockin mestariteos jostain Goblinin ja Hammer-kauhuelokuvien soundtrackien välimaastosta. Levyn hallitsevin instrumentti on Tiringin urut. Perinteistä laulua ei kuulla, ainoastaan italian- tai latinankielistä messuamista ja sanatonta naisääntä. Monissa kappaleissa kuullaan myös Bartocettin särötettyä sähkökitaraa, jonka modernin kuuloinen sointi on epäilemättä herättänyt epäilyt levytyksen aitoudesta. Ehkäpä Jacula yksinkertaisesti oli aikaansa edellä.

Kysymykset aitoudesta sikseen – salaperäinen, aavemainen ja tummasävyinen In Cauda Semper Stat Venenum on albumi, joka jää kummittelemaan mieleen pitkään sen jälkeen, kun musiikki on loppunut.

Video ei ole enää saatavilla

Black Sabbath: Black Sabbath (1970)

Siitä, oliko Black Sabbathin debyytti ensimmäinen heavy metal -levy, voidaan kiistellä maailman tappiin asti. Kukaan ei kuitenkaan voi kieltää, että se on yksi tyylilajin tärkeimpiä varhaisteoksia, eikä ainoastaan hitaan, lyijynraskaasti takovan musiikkinsa, vaan myös kuvastonsa ja aihepiiriensä ansiosta. Pelkästään albumin aavemainen kansi riittää viemään ajatukset pimeyden voimien pariin, puhumattakaan levyn sisäkanteen kuvatusta rististä väärin päin.

Kun sateen ja kumisevien kirkonkellojen ääni vaihtuu Tony Iommin murskaavaan kitarasointuun ja Ozzy Osbournen nasaali ujellus aloittaa: “What is this that stands before me”, voi melkein kuulla rockin historiankirjojen sivujen kääntyvän. Black Sabbath suorastaan kihelmöi kielletyn hedelmän tuntua, vaikka monet albumin sanoitukset ovatkin lähemmässä tarkastelussa enemmänkin humoristisia kuin paheellisia. Käyköön The Wizard esimerkistä:

“Misty morning, clouds in the sky
Without warning, the wizard walks by
Casting his shadow, weaving his spell
Funny clothes, tinkling bell”

Oli miten oli, vielä nykyäänkin voi aistia tämän levytyksen sähköistävän auran – kuinka se on vaikuttanut sukupolviin toisensa jälkeen ja toiminut yhtenä alkupisteenä lukemattomille raskaan rockin genreille, myös okkultistiselle rockille.

Video ei ole enää saatavilla

Black Widow: Sacrifice (1970)

Kun Black Widow’n debyyttialbumi Sacrificen ensimmäinen raita In Ancient Days lähtee soimaan, sen hienostuneesta Hammond-urun ja saksofonin johdattamasta jazzahtavan sielukkaasta rockista ei heti tule mieleen okkultistiset rituaalit. Tarkempi kuuntelu kuitenkin paljastaa hyytävän totuuden – kappaleen sanoitukset kertovat omaa H.P. Lovecraftin kosmisista painajaisvisioista muistuttavaa tarinaansa:

“Deep underground where no light dared to come
beneath my pyramid
I stood in Hell, a mortal man
between Belial and Satan
And still before my audience
entranced with stark, cold fear
I cured or struck with sickness, death
or made insane my foes”

Pesky Gee! -nimellä aloittanut leicesteriläisyhtye herätti kohua esittämällä keikoillaan uhraavansa alastoman naisen okkultistisessa rituaalissa ja konsultoimalla pahamaineista englantilaista noitaa Alex Sandersia. Kohu auttoi Sacrificea nousemaan brittilistan sijalle 32, ja yhtye jopa suunnitteli muuttavansa lava-show’nsa Broadway-musikaaliksi (!).

Black Widow päätti kuitenkin suunnata toisella nimettömällä levyllään pois pimeyden voimien parista, ja ostavan yleisön kiinnostus lopahti lyhyeen. Nykyään groovysti progeilevaa Sacrificea pidetään ansaitusti okkultistisen rockin klassikkona – jälleen yksi todiste siitä, että kaikki hyvä musiikki kuuluu pirulle.

Video ei ole enää saatavilla

Comus: First Utterance (1971)

Brittiläinen folk rock -yhtye Comus on nimetty (John Miltonin naamionäytelmän lisäksi) kreikkalaisen juhlinnan ja hauskanpidon jumalan mukaan. Comuksen välillä aavemaisen haikea, välillä suorastaan pelottava debyytti First Utterance ei tuo niinkään mieleen perinteistä hauskanpitoa, vaan kummallisia valoja pimeän metsän keskellä, verisiä alttareita ja juhlien pyörteissä välkkyviä vääristyneitä kasvoja, joista kaikki eivät näytä aivan inhimillisiltä.

Yhtyeen eriskummallinen progressiivinen folk yhdistelee aavemaista seesteisyyttä ja maanista, villisilmäistä euforiaa sanoituksiin, jotka käsittelivät väkivaltaa, hulluutta, murhia ja uhrijuhlia oudoille jumalille. First Utterancea ei ymmärretty sen ilmestymisen aikoihin, ja sitä seurannut toinen albumi To Keep From Crying (1974) oli paljon perinteisempi folkrock-levy.

Albumin maine kuitenkin kasvoi vuosien varrella, ja nykyään se on yksi genren vaikutusvaltaisimmista levyistä – ja edelleen värisyttävän ainutlaatuinen kokemus.

Video ei ole enää saatavilla

Jess and The Ancient Ones esiintyy Lost in Music -festivaaleilla Tampereen Klubilla lauantaina 20.10. klo 21. Liput 22 euroa ennakkoon, 25 euroa ovelta.