Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 257 Big Wave Riders – Behind These Walls

Tätä energian määrää! Jos yksi biisi kertoo meille mitään, niin Big Wave Riders on viime vuosien lukuisista kitaraa vatkaavista, enimmäkseen 1980- ja 1990-luvuille katsovista indie-bändeistä se lupaavin. Tämä on soundina ja räjähdyksenä täysosuma. Se ampuu yli kaikissa oikeissa paikoissa. Se on röyhkeä silloin kun pitää. Se ei koskaan pyytele anteeksi nuoruuttaan. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 256 Still Corners – Cuckoo

Alkusyksyisiltä päiväuniltaan hunajaan hukutetun kamomillateen ja selittämättömän ikävän tuoksuun heränneeltä Portisheadilta kuulostavassa Cuckoossa ei ole oikeastaan juuri mitään omaperäistä. Monotoniset ja nynnyt komppi ja basso, kosketintäkki, johon kääriytyä sekä huokaileva, taas uneen vaivuttava ääni sattuvat nyt vain olemaan täydellisen vapaapäivän takeet. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 255 Wöyh! – Lokki

Lokkia voi pitää nykykalevalaisena kansanperinteenä. Laulu eli vuosia suusta suuhun Hyyrysen veljesten riemukkailla matkoilla. Itse muistan kuulleeni laulun lukuisia kertoja kesällä 2004. Oheinen video sai ensi-iltansa vanhemman wöyhöttäjän eli Jussin 40-vuotisjuhlilla. Nyt kansa janoaa lisää Wöyh!-lauluja. Julkaisujen esteenä saattavat olla arveluttavat tekstit. (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

# 254 Gatto Fritto – Lucifer Morning Star

Britti Ben Williams pläjäyttää oikeilla synilla ja vocoderillaan elektronista huojuntaa, joka omaksuu myötämielisen kuulijan osaksi organismiaan. Mieleen nousee italoihme Kanon ja miespuolisen Cocteau Twinsin yhteistyö, kakerandelismin ja shoegazingin ristisiitos, jossa jokainen soittaa luontevasti toisten soittimia. Kehtolauluhyminää digitaaliajan lapsukaisille. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 253 Frank Ocean – Swim Good

Odd Future -mies Frank Ocean on eräs vuonna 2011 esiin nousseen uuden, dekonstruktionistisen r’n’b:n tärkeimmistä tekijöistä. Ilmaiselta Nostalgia, Ultra -mixtapelta löytyvä Swim Good oli kappale, joka sai ihmiset höristämään korviaan. Biisi on kuin R. Kellyn musiikista olisi herutettu viimeinenkin hunajatippa, jolloin jäljelle jää vain askeettista robottisoulia. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 252 Gauntlet Hair – Top Bunk

Journalisti Simon Reynolds lanseerasi aikoinaan termin oseaaninen rock. Hän viittasi sillä Cocteau Twinsin ja A.R. Kanen kaltaisiin bändeihin, joiden musiikki karkaa ahtaista raameista esteettömiin luonnonmaisemiin. Gauntlet Hairin voisi väittää tekevän luolarockia. Kaksikon soitanta junnaa, velloo ja kimpoilee isosti pienessä tilassa. Ja kaikuu niin penteleesti. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 251 Nero – Guilt

Olin tietoinen dubstepistä jo sen ollessa cool ja uusi juttu. En vain juurikaan pitänyt siitä. Mielestäni se oli nuivaa ja vieraannuttavaa musiikkia, jossa oli pari hyvää uutta tuotantoideaa. Onnekseni 2010-luku on tuonut nämä hyvät ideat populistisemman musiikin pariin, jotta kaltaiseni niheilijätkin voivat nauttia siitä. Neron Guilt tekee tämän upealla tavalla! (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 250 Miracle Fortress – Raw Spectacle

Graham Van Pelt ei toisella albumillaan yltänyt loistavan Five Roses -debyytin tasolle, mutta eivät kaikki levyn elektroniset yritelmät huteja olleet. Ei etenkään Raw Spectacle, joka klassisen elektropopkappaleen lailla saa uskomaan, että koneessa on sielu. Sen henkäyksiä lienevät äänikuvan laidoilla lipuvat syntetisaattoriarpeggiot ja pehmeät konerumpusykäykset. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 249 Ulver – Providence

Ulver onnistuu maalaamaan niin maagisen tainnuttavia mielikuvia, että tekisi mieli ottaa kokonaan loparit tästä oravanpyörästä, mitä länsimaiseksi elämäksikin kutsutaan, ja karata kaukaisuuteen. Öinen metsä Norjan tuntureilla, yksinäiset tähdet mustalla taivaalla ja viehättävän kaunis yksinäisyys soivat hienovaraisen tyylikkäästi tässä upeassa Ulver-maalauksessa. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 248 Beth Ditto – I Wrote the Book

Ditto on Gossipin tuhti nainen. Gossipilla on noin kaksi hyvää kappaletta. Diton soolouran aloittaneen ep:n tuotti modernin elektropopin superkaksikko, Simian Mobile Disco. Ep:llä on neljä kappaletta, joista I Wrote the Book ei ole paras, mutta ainoa, josta on tehty video. Videosta näkee, mihin Ditto tähtää; suureksi diivaksi, lihavaksi Madonnaksi. Se voi onnistua. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 247 Black Milk & Danny Brown – Zap

Detroitilaiset biittinero Black Milk ja räppäri Danny Brown ovat niittäneet kunniaa omilla tahoillaan. Spin-lehti muun muassa valitsi Brownin XXX:n vuoden rap-albumiksi. Ei siis ihme, että yhteistyössä syntynyt Black & Brown -ep oli niin onnistunut. Zap on optimaalinen sekoitus retrofuturistista biittiä ja Brownin sanat huolella pureksivaa ja sylkevää ulosantia. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 246 Jai Paul – BTSTU

Joskus yksikin kappale voi riittää. BTSTU on liian nuoren britin ainoa single, harsomaisen falsetin, raukean rytmin ja jälkijunassa pörisevän basson liitto, Draken ja Beyoncén samplaamaksi päätynyt avaruuspopin klassikko, joka villitsi musiikkiblogeja jo toissa vuonna, mutta sai virallisen julkaisunsa vasta huhtikuussa. XL Recordingsilla on käsissään kultakimpale. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Drag City

81 Will Oldham, yksi nukkavierun ja natisevan americanan mestareista, pystyy vauhdikkaasta julkaisutahdistaan huolimatta tekemään kerta toisensa jälkeen sydänläppiä väristäviä, omilla jaloillaan seisovia ja kuuntelemaan vaativia teoksia. Tekstittäjänä Oldham on aina ollut naseva ja taiteilee tahallaan sentimentaalisen ikävänpidon ja etäännyttävän ironian kiikkerällä aidalla – esimerkiksi New Tibet -kappaleen näennäisen törkyisessä aloituksessa ”As boys we fucked each other, as men we lie and smile” on jotain perin surullista ja kaunista. Kännijänniä huokuvasta nimestään huolimatta levyn maailmaksi piirtyy vuotava mökkerö helvetin kaukana kaikesta, jonka tuvassa surullinen erakko tasaa tilejään luojansa kanssa kaikessa hiljaisuudessa. Häilyvä usko tuo kuitenkin ajoittaista lämpöä kamiinaan, kuten kehdon lailla keinahtelevassa svengipalassa Quail & Dumplings. Minä tykkään. (Jarkko Immonen

Video ei ole enää saatavilla

Danny Brown & Black Milk – Black and Brown

Fat Beats

90 Vuoden viihdyttävin hiphop-albumi ei sisällä ensimmäistäkään siteeraamisen arvoista riimiä ja kestää vain noin 23 minuuttia. Sattumaako? Black and Brownin kymmenen raitaa ovat vasemmalla kädellä huitaistun oloisia pariminuuttisia, joilla on sellaisia nimiä kuin WTF, Lol, Zap ja Dada. Ne tuskin sytyttävät poleemikkoja liekkeihin tai päätyvät afroamerikkalaista musiikkia esitteleviin antologioihin, mutta yhtään svengaavampia ne eivät voisi olla. Levyn takana ovat detroitilaiset Curtis Cross eli Black Milk, joka vastaa myös erinomaisen esikoisalbumin kesällä julkaisseen Random Axen soundista, sekä Danny Brown, lähinnä seksistä ja huumeista levyillään sähisevä shokeeraaja. Inspiroivan luonnosmainen Black and Brown on ennen kaikkea näyte Black Milkin taidoista; soundiltaan levy risteilee dramaattisen Def Jux -ryskeen (Black and Brown), jämäkin Dre-soundin (Loosie) ja Cunninlynguistsin pehmopsykedelian (Wake Up) välillä, muodostaen samalla hämmästyttävän yhtenäisen kokonaisuuden. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Canyons – Keep Your Dreams

Modular

67 Australian viileimmän levymerkin Modularin (Cut Copy, Ladyhawke) uusimman tulokkaan eväät ovat levällään tavalla, joka varmasti viehättää monia. Mutta vähintään yhtä monia yhtyeen seikkailunhaluisuudeksi naamioitu päämäärättömyys ärsyttää. Keep Your Dreams on albumi, jonka kohdalla ei koskaan voi olla varma, mitä seuraavaksi tapahtuu. Hyvä esimerkki tästä on levyn (lyhyttä Circadia-introa seuraava) avauskappale Under a Blue Sky, joka pakkaa samaan kapsäkkiin diskobassoa, conga-rumpua, viidakkoääniä, ranskankielistä puhetta, saksofoniksinsoitoksikin rietasta saksofoninsoittoa, Art of Noise -änkytystä, vitivalkoista funk-kitaraa ja nakuttavia sekvenssejä. Canyonsilla (Ryan Grieve ja Leo Thomsen) on ideoita, muttei välttämättä riittävästi lahjakkuutta niiden kanavoimiseen. Kun duo yrittää chillata kuin Brian Eno, se kuulostaa laimealta kuin Zero 7 (Land in Between). Kun tavoitteena on luoda tajunnanräjäyttävää psykedeliaa, lopputulos on hahmotonta sekoilua (The Bridge). Remixeillään ansioitunut kaksikko on parhaimmillaan pysytellessään perusasioiden parissa: Ramona Gonzalezin (Nite Jewel) laulama See Blind Through on raukeaa housea Azari & III:n hengessä, Blue Snakes villiintyy lähes !!!:n veroiseksi no wave -paukutukseksi ja Paul Robertsin (Sniff N Tears) on virheetön baleaarinen popkaunokki. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

King Krule – EP

True Panther

86 Archy Marshall on noin 13-vuotiaan näköinen, vaikkakin ensi vuonna kaljanostoiän saavuttava punapäinen brittikuikelo, joka ehti julkaista Zoo Kid -nimellä vain yhden singlen, Out Getting Ribsin (2010), ennen kuin vaihtoi taiteilijanimensä King Kruleksi. Nimetön esikois-EP ei ainakaan laske odotuksia tämän laptop-lapsineron suhteen. Hyvin persoonallisesti mörisevä Marshall yhdistelee vapaamuotoisesti Durutti Columnin avant-kitarakudelmia, Chet Bakerin jazzlaulelmia, Bristolin ja itärannikon hiphop-rytmejä ja Jonathan Richmanin eksentrismiä. Levyn viisi kappaletta ovat järjestään erittäin hyviä, höyhenenkevyesti eteenpäin puksuttava Noose of Jah City ja kieroutunut tuutulaulu Bleak Bake suorastaan erinomaisia. Ensi vuonna räjähtää. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

David Lynch – Crazy Clown Time

Sunday Best

52 Musiikki on aina näytellyt olennaista osaa ohjaajalegenda David Lynchin elokuvissa Blue Velvetin In Dreamsista Twin Peaksin Fallingiin. Kuten odottaa saattaa, Lynchin ensimmäinen varsinainen sooloalbumi Crazy Clown Time on outo levy, jossa vahva tunnelma on etusijalla. Hänen nasaalinen, melkein lapsenomainen äänensä saa elektronisen vääristelyn tuloksena aavemaisia sävyjä, ja kappaleet kelluvat sähköisen eteerisesti kuin kuu hylättyjen junanvaunujen yllä. Suurin osa Crazy Clown Timea on junnaavaa, yhdelle sointukululle, jopa yhdelle soinnulle perustuvaa elektrobluesia tai elektropoppia. Pohjat vetää tuskallisen pitkä, Lynchin harrastaman transsendentaalisen meditaation yksityiskohtia selvittävä Strange and Unproductive Thinking, joka kuulostaa siltä kuin tietoisuuden saanut tietokone olisi tehnyt sävellysdebyyttinsä. Karen O:n laulama Pinky’s Dream ja sellaiset hauraan melodiset kappaleet, kuten Good Day Today ja These Are My Friends, onnistuvat osittain pelastamaan yksitoikkoisen levyn. Suutari pysyköön kuitenkin vielä toistaiseksi lestissään. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Oneohtrix Point Never – Replica

Software

80 Syntikkapop-duo Ford & Lopatinin toinen puolisko Daniel Lopatin on tehnyt viimeisen neljän vuoden sisään jo seitsemän täyspitkää levyllistä abstraktia ambient- ja drone-pohjaista konemusiikkia Oneohtrix Point Never -nimellä. Viime vuoden näennäisellä pulssittomuudellaan koukuttanut Returnal-levy saa jatkoa hieman biittivetoisemmasta Replicasta. Sillä Lopatin maalaa 1980-lukulaisista mainoksista keräämillään sampleilla vääristyneitä äänimaisemia, joihin hukkuminen on joka kerta oma, huumaava seikkailunsa. Lopatin luo lyhyistä sampleista looppeja, joiden repetitiossa on havaittavissa yhtäläisyyksiä Steve Reichiin. Kun näitä looppeja laittaa päällekkäin, ne muotoutuvat Paavoharjun tyylisiksi, fragmentoituneiksi äänitekstuureiksi. Replica on kuin täynnä ääntä oleva säiliö, jonne kuulija heitetään levyn alkajaisiksi. Kun antautuu sen hukuttaviin äänipyörteisiin, tärkeintä on huomata, mihin Lopatin on jättänyt hiljaisuuden hetkiä ikään kuin happikupliksi. Tylsemmät varmasti haukkuvat Replicaa äänitapetiksi, mutta siinä tapauksessa minä haluan liisteröidä kaiken ihopintani. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla