Ihan nyt selvyyden vuoksi: Jennifer Herrema (keskellä) ei ole Kanye West.

Black Bananas ei ehkä nimenä soita kovin suuria kelloja monenkaan korvissa, mutta tosiasiassa se on viimeisin luku rajussa rock’n’roll-saagassa, joka on Jennifer Herreman elämä. Siitä 1980-luvun lopun hetkestä lähtien, kun 15-vuotias Herrema perusti poikaystävänsä Neil Hagertyn kanssa Royal Trux -bändin, meno on ollut hurjaa.

Kahden rakastuneen heroiiniaddiktin sekopäinen ja likainen hardrock nousi 1990-luvulla kulttisuosioon, ja bändi sai tarinan mukaan eräältä suurelta levy-yhtiöltä matkan varrella potkut käytettyään saamansa äänitysennakot kokonaan huumeisiin. Samaan aikaan Herrema paistatteli otsikoissa mallina – hän nimittäin oli, ei enempää eikä vähempää, kuin se alkuperäinen Calvin Kleinin heroin chic.

Vuosituhannen vaihteessa huumeet kuitenkin jäivät, parisuhde päättyi ja bändi hajosi. Herrema perusti uuden bändin nimellä RTX, joka pari vuotta sitten vaihtoi yhtäkkiä nimensä Black Bananasiksi. Jonkilainen ympyrä sulkeutuu seuraavalla Black Bananas -levyllä, jolla Herrema on kuulemma tehnyt yhteistyötä Hagertyn kanssa – ensimmäistä kertaa sitten Royal Truxin hajoamisen.

Hoidetaan tämä kuumin peruna heti alta pois. Tulevalla Black Bananas -levyllä teet pitkästä aikaa yhteistyötä [Royal Trux -aisapari] Neil Hagertyn kanssa. Et käsittääkseni juuri harrasta vanhojen juttujen uudelleen lämmittämistä, mutta yhteistyön myötä arvailut Royal Truxin paluusta noussevat monien huulille. Mitä vastaat heille?

”Minun on melko mahdotonta kontrolloida mitä ihmiset ajattelevat musiikillisista edesottamuksistani. Olen aina painottanut eteenpäin katsomisen tärkeyttä ja sitä, ettei koskaan pidä tehdä samaa levyä kahta kertaa. Royal Trux ei ole palaamassa, mutta kaksi uutta biisiä, jotka kirjoitimme Neilin kanssa, ovat mahtavia! Meidän pitäisikin soittaa ne siellä festareilla! Arvaako kukaan mitkä ne ovat?”

Mikä on edellinen todella hyvä biisi, jonka olet kuullut?

”Run the Jewelsin Get It. Kuulin sen internetissä niinkuin suurimman osan uudesta musiikista nykyään.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä levyn ostit viimeksi?

”Rikki Ililongan Zambian. Todella hyvää rock’n’rollia Zambiasta tai Zamrockista vuodelta 1975. Yksi levyn biisi on käytännössä kertosäe The Rolling Stonesin Heartbreaker-kappaleesta, mutta sen nimi on Hot Fingers. Oikein söpöä ja hauskaa mielestäni.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä levy parantaa tehokkaimmin krapulasi?

”Varmaankin joku iisi, jonka läpi voisi nukkua. Vastaan Alice Coltranen Huntington Ashram Monastery.”

Video ei ole enää saatavilla

Musiikin tekemisen lisäksi suunnittelet vaatteita ja koruja, maalaat, puuhaat levy-yhtiössä ja ties mitä. Mikä on juuri nyt kaikkein siistein yksittäinen juttu elämässäsi?

”Uusi Black Bananas -albumi on ihan kreisisiisti! Sen nimeksi tulee Electric Brick Wall.”

Kuulin, että olet puuhaillut jotain Kim Gordonin kanssa. Kertoisitko siitä jotain?

”Kim piti esityksen eräässä losangelesilaisessa taidegalleriassa ja pyysi minua ripustamaan sinne taidettani. Tein sinne sellaisia taideriepuja ja myin jopa yhden!”

Pidin kovasti Stones-covereista, jotka teit Kurt Vilen kanssa. Onko teillä muita yhteistyösuunnitelmia?

”Ei ainakaan välittömässä lähitulevaisuudessa, mutta mistäs sen tietää. Lauloin taustoja yhdessä biisissä hänen uudella levyllään.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä pidät uudesta Iggy & The Stooges -levystä?

”En ole kuullut sitä vielä, mutta luotan Iggyn pitävän musiikin mielenkiintoisena.”

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”Ghostbustersin.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Asuinpaikkani on inspiroiva. Kaliforniassa pilvi on laillista ja se pitää minut inspiroituneena. Siellä on valtavasti taiteilijoita jotka tekevät inspiroivia juttuja… Sellaisia kuin [Robert] Freeman ja [Nick] Lowe.”

Mitä mieltä olet ”kielletyn nautinnon” käsitteestä popmusiikissa?

”Kuulostaa jotenkin uskonnolliselta. Minusta se on omituinen tapa selittää varsinaista nautintoa.”

Oletko koskaan harrastanut seksiä oman musiikkisi tahtiin?

”Mitä? Että olisin joku Kanye vai? Enpä kuule usko.”

Black Bananas Kuudes aisti -festivaalilla Helsingissä sunnuntaina 7.7.

Video ei ole enää saatavilla

Jennifer Herrema (oik.) valuttaa hunajaa raastinraudan läpi.

Jennifer Herrema onnistui selviämään hengissä 1990-luvusta ja hajotti Royal Truxin ajoissa. Ehkä siksi hän on tällä hetkellä coolimpi kuin koskaan.

Huomaan usein toistelevani, että trendeillä on kymmenen vuoden karenssiaika, jonka ne ovat pannassa. Kymmenessä vuodessa luovan luokan edustajat ehtivät aikuistumaan, etabloitumaan työmarkkinoilla ja ovat lopulta valmiita suoltamaan kierrätystavarana populaarikulttuurin kuvastoon omat kultaiset nuoruusvuotensa, joiden perään nyt loputtomassa oravanpyörässä haikailevat.

Sama toistuu musiikkimaailmassa. Nostalgia on kovaa valuuttaa. Johtuneeko vuosikymmenkeskeinen aikasykli sitten siitä, että moinen jakso sopii passelisti sukupolvikokemukseen: kymmeneen vuoteen mahtuu pitkälti koko ihmisen nuoruus ja kaikki merkittävä, mitä elämässä ehtii tapahtua. Sitä on hyvä sitten kiikkustuolissa muistella.

Kierrättäminen toimii kuitenkin vain hetkellisesti. Hyvän aikaa jatkuneen ysärirevisionismin oli pakko tulla kannibalisoiduksi. Käytännössä tämä on näkynyt vaikkapa slacker-termin aggressiivisena paluuna ja lopulta yliviljelynä: Total Slacker -yhtyeen viime vuonna julkaistu debyyttialbumi Thrashin’ sekä Stuck in ’93 -biisi olivat kerrassaan nerokkaita muistelotrippejä, mutta myös kiusallisen alleviivaavia.

Black Bananasin kohdalla ei kuitenkaan tee mieli puhua nostalgisoinnista negatiivisena määreenä. 40-vuotias Jennifer Herrema yhdistelee yhtyeensä kanssa yllättävän luovalla tavalla tyttövuosiensa rockreliikkejä tämän päivän tuotantotapoihin kuulostaen kopiokissojaan tuoreemmalta, äksymmältä ja ennen kaikkea kontemporaarimmalta.

Pintapuolisin esimerkki tästä lienee Herreman laulutyyli. Royal Truxin legendaarisilla ensilevytyksillä hän kuulosti lähiökaraokessa rääkyvältä white trash -pissisteiniltä, mutta tuossa äänessä oli hätkähdyttävyyden lisäksi aina yllättävää notkeutta. Vaikutelma raastinraudan läpi valutetusta hunajasta on yhä läsnä, mutta Rad Times Xpressin omituisin tehokeino on Herreman äänen käsittely autotunella: se tekee Hot Stupid -kappaleen kertosäkeestä yhtäältä typerimmän ja siisteimmän jutun ikinä.

On herkullista ajatella, että Rad Times Xpress IV on 2000-luvun R’n’B-klubituslevy, jota Royal Trux ei koskaan tehnyt. Joskus varhaisteininä luulin, että Sheryl Crow’n All I Wanna Dossa mainittu ”country club” oli jokin musiikkigenre – se genre kuulostaisi juuri tältä. Kuin Prince coveroimassa ZZ Topin Velcro Flyta.

Haluan kuvitella, että jossain Syvässä Etelässä on olemassa diskoräkälöitä, joissa tanssitaan litran Budweiser-muovimukit kädessä aamuun asti Black Bananasia ja filtterihouse-tyylisiä Lynyrd Skynyrd -remixejä.

On vaikea kiistää, ettei levyä määrittäisi jokin, mitä kärkkäästi kutsutaan nykyindien parissa hypnagogiaksi: kollektiivisen äänimuistimme aukileikkaaminen kertakäyttömusiikin ja kaupallisen roskarockin keinoin synnyttää yllättävän vahvoja elämyksiä. Esimerkiksi alkuvuodesta julkaistu Suzanne Cianin Lixiviation-kokoelma oli mielestäni hieno osoitus siitä, kuinka mainosjinglejä kokoava albumi voi ottaa alitajunnan syöverit valtaansa tehokkaammin kuin mikään puhkisoitettu ja kanonisoitu klassikkolevy, jota on tottunut pitämään muistojensa kulminaatiopisteenä.

Rad Times Xpress operoi hieman samalla tavalla. Menneiden vuosien kuvasto kummittelee jokaisen käänteen takana. Pieni diskanttivoittoinen jakso muskulaarien riffien keskellä on se pakollinen 1980-luvun MTV-kuvastoon kuuluva hetki, jonka aikana musiikkivideossa nähdään korkeajännitelinjoja ja lautasantenneja symboloimassa kuvitetun hittibiisin soimista maailman jokaisessa radiossa. Raskaasti funkkaavat bassokuviot saavat ajattelemaan sitä kliseisintä, savuisinta ja tekokuituisinta 1970-luvun Bootsy Collins -pornoluolaa. Paitsi että radiokanavat ovat nyt menneet sekaisin ja Bootsy soittaa Black Sabbathissa.

Näitä vinjettejä Black Bananas kutoo yhteen yllättävän ehjän kokonaisuuden muodostaen. Ariel Pinkin tai James Ferraron kaltaisiin artisteihin vertaaminen ei tunnu luontevalta, koska heidän tulkintansa pophistoriasta ovat liian hajanaisia ja jättävät näkyviin selvät saumanjäljet. Rad Times taas kuulostaa menneisyyden levyltä yrittämättä vaikuttaa sellaiselta. Luonnottoman ajattomuuden vaikutelma on kuin taidokkaassa väärennöksessä: epätodellinen tunnelma alkaa hypnagogian sijaan lähennellä surrealismia.

Rad Times Xpress ei kuitenkaan tunnu analyyttiseltä tai konstruoidulta. Mutkattomuudessaan sen anti on alusta loppuun varsin putkiaivoista: Kiss ja Poison tekisivät tätä tänä päivänä, jos he olisivat parikymppisiä. Eikä kyse ole mistään hipsterbailurokista, vaan musiikista, jonka myötä juoda kaljaa töllön äärellä. Tallella ovat Royal Truxin kyynisyys ja typeryyden filosofia, joka perustui välinpitämättömyydelle rockmusiikkia ja sen konventioita kohtaan – ehkä Rolling Stonesia lukuun ottamatta.

Ja Stonesilta Black Bananas kuulostaa vain ajoittain. Se olisi liian romanttista. Parempi on kirjoittaa metalliriffin ympärille apokalyptinen päätösraita, joka kommentoi Afganistanin sotaa hampputuotannon näkökulmasta (Killer Weed). Parempi on tehdä TV Trouble -niminen biisi, joka kertoo ihan vain televisionkatselusta.

Ehkä Rad Times Xpress tuntuu minusta mainiolta levyltä juuri näinä aikoina, kun juuri mikään nykymusiikki ei tunnu enää todella pystyvän uimaan ihon alle. Se radiorock, josta ei koskaan piitannut, voi nyt toimia aikakoneen tavoin. Ehkä kuulen Rad Timesilla yhtä aikaa Dire Straitsin turhimmat renkutukset ja Roger Watersin Radio K.A.O.S:in vaikutteita, ehkä 90-luvun Aerosmithiä. Ehkä kuvittelen? Ehkä haluan vain, että eläisin ikuisesti Wayne’s Worldissa, joka on samalla Jurassic Park. Black Bananasin musiikki helpottaa illuusiota. Rad Timesia kuunnellessa on helppo tuntea, ettei halua aikuistua – haluan uskoa nuoruudenlähteeseen, josta suihkuaa kylmää kaljaa.

85 Rad Times Xpress IV on vankka annos popmuseaalisuutta ja vielä tuhdimpi kattaus luovaa typeryyttä. Menneisyys on epävarmaa ja katoavaista – Black Bananas hahmottaa sitä huumaavan, vääristävän ja dementoituneen savusumun läpi.

Video ei ole enää saatavilla