Monipuolinen Linda Ronstadt.

Punkin rysähtäessä läpi popmaailman porteista 1970-luvun lopulla se yllätti useimmat vanhan kaartin rocktähdet housut kintuissa. Lihavat vuodet tropiikin auringossa pöhöttyneitä levyjä tehden tai eeppiset stadionegotripit olivat kertaheitolla ohi.

Suurin osa näistä usein alle nelikymppisistä has-beeneistä vetäytyi kartanoihinsa murjottamaan, mutta jotkut veteraanit lähtivät rohkeasti tunnustelemaan uutta ja outoa maaperää. Tulokset eivät aina olleet loistavia, mutta useimmiten vähintäänkin kiinnostavia. Tulipa joistakin näistä veteraanien uutta aaltoa, punkia, post punkia ja aikansa tuoretta tanssimusiikkia kanavoivista albumeista oikeita klassikoitakin. Tässä kymmenen sellaista, tänään viisi ja huomenna loput.

#10 Billy Joel – Glass Houses (1980)

“Don’t waste your money on a new set of speakers,
You get more mileage from a cheap pair of sneakers.
Next phase, new wave, dance craze, anyways
It’s still rock and roll to me”

Billy Joel saattoi kappaleellaan It’s Still Rock and Roll to Me pilkata uuden aallon hipstereitä, mutta tämän uuden jäntevämmän ja yksinkertaisemman musiikin ansiosta hän innostui Glass Houses -levyllään karsimaan sävellyksistään turhan läskin ja löytämään niiden kirkkaimman popytimen. Aikaisemmin lähinnä pehmorockballadeistaan, kuten Honesty, She’s Always a Woman, Piano Man ja Just the Way You Are tunnettu Joel oli pahimmillaan lähes sietämättömän teennäinen, melodramaattinen ja pöyhkeä. Glass Housesilla hän keskittyi simppeliin rockiin ja lopputuloksena oli nasevia uuden aallon muovaamia rock-kappaleita, kuten You May Be Right, It’s Still Rock and Roll to Me, I Don’t Want to Be Alone, Sometimes a Fantasy ja All for Leyna. Teennäisyydestä Joel ei aivan onnistunut pääsemään eroon, mutta tarttuva ja iskevä Glass Houses oli joka tapauksessa kevyesti hänen uransa paras levy.

Ennen: Honesty

Video ei ole enää saatavilla

Jälkeen: It’s Still Rock and Roll to Me

Video ei ole enää saatavilla

#9 Linda Ronstadt – Mad Love (1980)

1960-luvun lopulla Stone Poneys -yhtyeessä aloittaneesta Linda Ronstadtista oli 1970-luvun kuluessa tullut yksi kantrirockin sekä hienoimmista että suosituimmista tulkitsijoista. Ronstadtin suosio ei ollut laskemassa, vaan lakipisteessään, kun hän päätti kokeilla siipiään uuden aallon rockin ja power popin parissa. Taiteellisesti levoton Ronstadt oli jo edellisellä Living in the USA -levyllään versioinut Elvis Costellon Alisonin. Mad Lovelle hän levytti kolme Elvis Costellon sävellystä, kolme kappaletta The Creatonesilta, jonka laulaja-kitaristi Mark Goldenberg myös soitti levyllä, ja pari 1960-luvun klassikkoa, jotka hän esitti riemukkaan blondiemaisella tyylillä. Sellaisilla kappaleilla, kuten How Do I Make You?, I Can’t Let Go ja Girls Talk Ronstadt oli vastustamattoman pop. Hitureilla, kuten Costellon Party Girlillä ja Goldenbergin Justinella hän puolestaan osoitti olevansa yksi aikansa hienoimmista tulkitsijoista.

Ennen: I Can’t Help It If I’m Still in Love with You

Video ei ole enää saatavilla

Jälkeen: How Do I Make You?

Video ei ole enää saatavilla

#8 Ronnie Spector – Siren (1980)

Vaikka Ronnie Spectorin The Ronettesin kanssa tekemillä tyttöbändiklassikoilla oli suuri vaikutus Ramonesin ja New York Dollsin kaltaisiin punkpioneereihin (ja sitä kautta lähes kaikkeen punkiin), oli Spector 1970-luvun loppupuolella tuuliajolla. Väkivaltainen avioliitto The Ronettes -klassikot(kin) tuottaneen Phil Spectorin kanssa oli päättynyt viimein eroon vuonna 1974, mutta Ronnien musiikkiura oli raunioina. Sairaalloisen mustasukkainen Phil ei ollut päästänyt vaimoaan edes ulos kartanostaan, saati sitten levytysstudioon. Poikkeuksena oli vain George Harrisonin kynäilemä single Try Some, Buy Some / Tandoori Chicken vuodelta 1971.

Erottuaan Spectorista Ronnie pääsi viimein käyttämään vaikuttavia laulutaitojaan ensin cover-versiolla Billy Joelin Say Goodbye to Hollywoodista, jonka taustalla soitti Bruce Springsteen & The E Street Band ja kolmisen vuotta myöhemmin täyspitkällä Sirenillä. Levyn tuotti 1960-luvulla vallankumouksellisesti omia soittimiaan soittaneen tyttöbändi Goldie & The Gingerbreadsin ex-vokalisti Genya Ravan, joka oli 1970-luvun lopulla päätynyt tuottajaksi New Yorkin punkpiireihin ja oli vastuussa muun muassa Dead Boysin klassisen Young, Loud and Snottyn soundeista.

Ravan oivalsi, että Spectorin New Yorkin katujen makuinen laulutyyli ja energinen tyttöbändipop olivat kuin tehty rakkausavioliittoon punkin kanssa ja niinpä Sirenillä soittivat muun muassa Dead Boys -kitaristi Cheetah Chrome sekä Mink Devillen ja Johnny Thudersin Heartbreakersin jäseniä. Albumin avainraita on versio Ramonesin Here Today, Gone Tomorrowista, mutta myös sellaiset kappaleet, kuten Tonight, Boys Will Be Boys, Hell of a Nerve ja Let Your Feelings Show saavat toivomaan, että Spector olisi saanut enemmän aikaiseksi 1980-luvulla. Hänen seuraavaa levyään saatiin odottaa seitsemän vuotta, ja sen jälkeen tahti on ollut yhtä verkkaista.

Ennen: The Ronettes – You Baby

Video ei ole enää saatavilla

Jälkeen: Here Today, Gone Tomorrow

Video ei ole enää saatavilla

#7 Neil Young – Trans (1982)

Neil Young on aina osannut muuttua aikojen mukana. Hänen levoton muusansa on vienyt hänet folkrockista kantrirockiin ja rennosta laulaja-laulunkirjoittajasoundista punkin kautta ”grungen isoisäksi”. 1980-luvulla hänen monipuolisuutensa kuitenkin vaikutti lähinnä suunnattomuudelta. Geffen jopa haastoi Youngin oikeuteen ”tyylillisesti epäedustavien” levyjen tekemisestä. Youngin Geffen-aikojen aloittanut futuristisen synteettinen Trans saattaa hyvinkin olla hänen kiistellyin levynsä. Vaikka se ei ole läheskään täydellinen, eikä se todellakaan ole edustava esimerkki Youngin musiikista, on se kuitenkin rohkea ja yllättävä levy, jolta löytyy muutama todellinen Young-klassikko. Little Thing Called Loven ja Like an Incan perinteisen kitararockin väliin on piilotettu sellaisia kiehtovan kauniita vocoder-efekteihin ja syntetisaattoriusvaan upotettuja elektronisia popkappaleita, kuten tanssittava Computer Age, devomainen We R In Control ja leijaileva Transformer Man.

Ennen: After the Gold Rush

Video ei ole enää saatavilla

Jälkeen: Transformer Man

Video ei ole enää saatavilla

#6 Rod Stewart – Tonight I’m Yours (1981)

Harva on pudonnut kriitikkojen silmissä niin kovaa ja korkealta kuin ”Rod the mod”. 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa hän teki hienoja juurevia rock-levyjä sekä soolona että The Facesin kanssa, mutta vuosikymmenen lopulla hän suolsi ulos toinen toistaan laimeampia, tosin kaupallisesti menestyviä levyjä. Tonight I’m Yoursilla Stewart heräsi hetkeksi sitä edeltävien levyjen kokaiinin tahmeasta disco-rock-horroksesta ja päätti kokeilla muodikkaita uuden aallon soundeja. Haikean kauniilla Young Turksilla ja tarttuvasti nakuttavalla Tonight I’m Yours (Don’t Hurt Me):lla hän onnistui paremmin kuin hyvin. Vaikka versio Bob Dylanin Just Like a Womanista on hirveähkö ja Never Give Up on a Dream Stewartin suusta naurettavan falski, on Tonight I’m Yours hauska, raikas ja iskevä levy. Se tulisi olemaan myös Stewartin viimeinen oikeasti hyvä sellainen.

Ennen: Handbags and Gladrags

Video ei ole enää saatavilla

Jälkeen: Young Turks 

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

”And it seems such a waste of time, if that’s what it’s all about /
Mama, if that’s movin’ up then I’m movin’ out”

Movin’ Out on yksi Billy Joelin tarkkanäköisimmistä lauluista; värikkäiden henkilöhahmojen varaan rakentuva vinjetti työväenluokkaisten newyorkilaisten päättymättömästä pyristelystä kohti ”parempaa” elämää. Kannattaako vuosien raataminen ja ylitöiden paiskiminen, jos ainoa palkinto siitä on asunto hiukan paremmalla asuinalueella tai Chevyn vaihtuminen Cadillaciin – tai parhaassa tapauksessa sydäninfarkti-ti-ti-ti-ti-ti-ti-ti?

Vaikka Movin’ Out sijoittuukin 1970-luvun lopun New Yorkiin, eivät vuosikymmenet tai maantiede pysty kahlitsemaan teemoiltaan ajatonta kappaletta. Ei olekaan ihme, että Twyla Tharp loi sen pohjalta yhden 2000-luvun menestyneimmistä Broadway-musikaaleista, yhdeksällä Tony-pystillä vuonna 2003 palkitun Movin’ Outin.

Video ei ole enää saatavilla