Soliti

78 Kitaran rämpyttelyyn pohjaava anglofiili-indie on minulle aika vieras kenttä. Muutamat ihan oikeasti englantilaiset bändit ovat iskeneet, kuten Lloyd Cole & The Commotions, mutta harvemmin sitä jaksaa 1980-luvun jälkeen ja jossain kaukana saarivaltakunnasta tehtyä kuunnella… Big Wave Ridersin ensimmäinen netissä levinnyt biisi siis yllätti. Energialataus oli valtava ja eteenpäin juostiin pää edellä esteistä huolimatta. Tästä on noin vuosi. Bändin debyytti Life Less Ordinary lunastaa suurelta osin kaikki hieman hämmästyneet odotukseni. Kymmenen biisiä 36 minuutissa, ja jokaisessa raidassa paistaa aurinko. Yleensä kun sanotaan, että orkesterin laulajan ääni on persoonallinen instrumentti, sillä viitataan ääneen, sen väriin. Big Wave Ridersissa kyseessä on laulajan tapa korostaa englantia. Suomalaisesti. Toimii kuin PK Keränen konsanaan. Usein kuunnellessa tulee mieleen rationaalisempi Happy Mondays tai vähemmän klubiorientoitunut Jesus Jones. Joka tapauksessa esteettisen avaruuden määrittelevät 1990-luvun brittibändit. Levyllä on tarpeeksi monta halolla kuuntelijaa päähän lyövää kertsiä sekä aivojen poimuihin syöpyvää kitara- ja synariffiä, että kuunteleminen on aina nautinto. Levyn lusmuilevan ysärifunkin ja nostatuskertsien suhde on aika lähellä optimaalista. (Arttu Tolonen)

The Darkness – Hot Cakes

Canary Dwarf

51 Ensiksi on päästävä yli siitä, että The Darkness on maailman typerin yhtye. On myös päästävä yli siitä, että tämän albumin kannessa makaa vaahterasiirapilla valeltuja puolialastomia naisia allaan valtava läjä pannukakkuja (eli The Darkness on edelleen maailman typerin yhtye). Jos nyt kuitenkin tarkastellaan pakettia musiikillisesti, niin ei tämä levy kelvoton ole, mutta eipä aivottomalla tasolla operoivaa
pastissiformaattia liiemmin uudistetakaan. Siinähän bändin vahvuus on. Kullirokkia ei keksitä uudelleen, ja ostaja tietää tasan tarkkaan mitä saa. Omituisinta on, että 40 vuotta sitten julkaistuna tämä albumi olisi möhömahojen klassikko. Ei tätä ole sen tuskallisempaa kuunnella läpi kuin Mott the Hooplen levyjä, noita rockmusiikin ”virstanpylväitä”. Mutta miettikää nyt: pannukakkuja! (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Eva & Manu – Eva & Manu

Warner Music Finland

66 Aikoinaan yliopistossani opiskeli jumalattoman söpö ja fiksu korealainen tyttö, johon halusin hirveästi ihastua, mutta eihän siitä mitään tullut, kun se oli niin hiljainen ja minä olen savolainen suupaltti. Joskus sitä vain tutustuu johonkin tyyppiin, josta periaatteessa pitäisi tykätä, mutta jonka seurassa juttu ei luista ja tilanteista tulee kiusallisen hiljaisia. Mutkatonta ja söpöä folkia soittavan Evan & Manun esikoisalbumin kuunteleminen on kuin tuo kiusallinen hetki uuden tuttavuuden seurassa. Livenä tunteisiin vetoavaksi ja vivahteikkaaksi havaitun musiikin pitäisi saada indieherkistelyyn mieltynyt arvioija haikeaksi, mutta jotain puuttuu. Evan ääni on kyllä kaunis ja Manukaan ei vedä huonosti. Biiseistä Feet In The Water, Raise Your Head ja Melancholia osoittavat, että annettavaa voi jatkossa olla enemmänkin. Duon folk-massasta alun perin esiin nostanut heleästi soiva juurevuus on kuitenkin hukkunut jonnekin studioon. Tästä haluaisi innostua niin paljon enemmän kuin voi. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Exlovers – Moth

Young and Lost Club

69 Esikoisalbuminsa julkaiseva lontoolaisyhtye hallitsee hommansa, mutta ei saa puhallettua aivan riittävästi henkeä Starsin, The Pains of Being Pure at Heartin ja Cats on Firen hengessä helisevään indiepoppiinsa. Kuten niin monelta vastaavalta yhtyeeltä, myös Exloversilta puuttuu kunnollinen laulaja. Bändin moniääniset lauluosuudet on kyllä sovitettu harvinaisen taidokkaasti, mutta elliottsmithmäisesti (kuuntele vaikka I Wish We’d Never Met) uikuttavasta Peter Scottista ei ole niitä riittävän hyvin kannattelemaan. Kaksi levyn kymmenestä kappaleesta (You Forget So Easily, Just a Silhoutte) on julkaistu singleinä jo viime vuosikymmenellä, mikä kielii levyn olevan pikemminkin rakkaan ja pitkäaikaisen harrastustoiminnan tulos kuin suurilla odotuksilla ladattu pelinavaus. Uusista kappaleista onneksi sentään yksi onnistuu päihittämään vanhat hitit: This Love Will Lead You Onissa bändin vaivattoman reipas poljento yhdistyy viettelevästi vääntelehtivään MBV-kitarasoundiin ja kerrassaan erinomaiseen popmelodiaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Invisible – Rispah

Ninja Tune

49 Että osaa taiderock joskus olla tylsää. Eponyymillä esikoisellaan (2009) Mercury Prize -ehdokkaaksi nousseen lontoolaisyhtyeen kakkosalbumi on täynnä tilkettä ja kuorrutusta, mutta se tärkein – varsinainen sisältö – jää puuttumaan. Kenialaistaustaisen Dave Okumun johtamaa yhtyettä on verrattu Bloc Partyyn ja TV on the Radioon (ilmeisesti kaikki mustaihoiset indiemuusikot näyttävät samalta?), mutta yhtyeen Radiohead-kitaroilla ja elektronisilla elementeillä höystetty avaruuspop on lähempänä Statelessin ja Porcupine Treen kaltaisia kevytprogetosikkoja tai tuottaja Richard Filen elektrorock-projekteja, UNKLEa ja We Fell to Earthia. Jos maailma ei Rispahista innostu (kuten todennäköistä on), ei The Invisiblen jäsenillä ole hätää: Okumu on kirjoittanut biisejä Jessie Waren tuoreelle esikoisalbumille ja rumpali Leo Taylor lyönyt tahtia Adelelle. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

JJ Doom – Key to the Kuffs

Lex Records

90 Pyhä yrtti lienee räppäreille samanlainen työturvallisuusriski kuin rikkivety Talvivaaran duunareille. Holtiton altistuminen kronarille ei sentään vie henkeä, mutta aivon se voi toki nyrjättää pahemman kerran – niin hyvässä kuin pahassa mielessä. Onneksi Jneiro Jarelin ja DOOMin yhteisprojektissa on kyse ensimmäisestä (DOOM ei ole ainakaan vielä ilmoittanut olevansa Bob Marleyn reinkarnaatio). Key to the Kuffsin biisit ovat pahuksen hienolla tavalla tolkuttoman kreisejä, räpeistä puhumattakaan. On selvää, ettei juuri sopivasti skitsofreeninen levy aukea kaikkein paatuneimmille hiphop-konservatiiveille. Mutta muille äänite on esimerkki siitä, kuinka pitkälle voi päästä auraamalla omia latuja. Key to the Kuffs vie modernin hiphopin sille kuuluisalle seuraavalle tasolle. Missio on ollut alusta saakka selvä: ”Go conquer and destroy the rap world like the white men.” (Teemu Purhonen)

Video ei ole enää saatavilla

Lorn – Ask The Dust

Ninja Tune

69 Flying Lotusin Brainfeeder-levymerkiltä perinteikkäälle Ninja Tunelle siirtynyt Marcos ”Lorn” Ortega paljastuu toisella albumillaan yhden tempun poniksi, jonka kyydissä kelpaa kaikesta huolimatta jolkotella. Ask the Dustin laiskasti ryskyvät rytmit, vatsanpohjassa pörisevät bassot ja tummanpuhuvassa synkkyydessään varsin yksipuoliset äänimaisemat ovat sinällään vaikuttavia, mutta tekevät levyn kuuntelemisen hiukan raskaaksi; kuin kuuntelisi El-P:n tai Dälekin albumin instrumentaaliversiota. Möhömahaiselle kuuntelijalle levy tuo väistämättä mieleen myös Brasilian Amon Tobinin, jota Lorn onkin remiksannut. Levyn kohokohdaksi nouseva Ghosst-single puolestaan on vellovine bassoineen kuin 1990-luvun lopun Add N to (X):ää dubstep-sukupolvelle. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Micachu & The Shapes – Never

Rough Trade

78 Mitä syntyy jos yhteen sotketaan The B-52s -yhtyeen sovinnaisuuden kahleista vapaata karnevaalia, perinteisiä popkappalerakenteita, 1980-luvun tsekkiläisiä tv-animaatioita, etäisesti Beckiä tai jopa Beatlesia muistuttavia melodioita, kilkatusta, kalkatusta ja mielisairaita surinoita – ja heitetään mukaan vielä keittiön tiskiallas? Syntyy omalaatuista popmusiikkia, joka on samanaikaisesti sekä kiinnostavaa että nautittavaa. Syntyy kokeellista musiikkia, joka ei – kuten tarkasti ottaen 96 prosenttia nykypäivän kokeellisesta musiikista – vaivuta kuulijaa uneen ja/tai saa häntä kaivamaan korvakäytäviään ulos ruosteisella lusikalla kolmen minuutin kuluessa. Siitä huolimatta, että albumilla soitetaan itsekyhätyillä soittimilla – muun muassa sängynpäädyn kerrotaan näytelleen osaa – Never ei kuulosta siltä, että sen tekijät ovat olleet kiinnostuneempia ruokkimaan narsistista erikoisuudentavoittelun haluaan kuin viemään popmusiikkia eteenpäin. Albumilla kuuluu tekemisen riemu ja populaarimusiikin huuma. Lisäksi levy on sen pituinen kuin poplevyn tuleekin olla – rapiat 35 minuuttia! Never osoittaa, että vuoden 2009 Jewellery-albumi ei ollut katinkultaa. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Nas – Life is Good

Island Def Jam

68 Hohhoijaa. Nasin kymmenes studioalbumi todistaa, että laatu on ikuista, kekseliäisyys ei. Life Is Good on kaikkea, mistä Nasir Jones opittiin tuntemaan jo legendaarisen Illmatic-debyytin aikaan: riimejä katujen koitoksista, läskejä biittejä ja kovia tarinoita, mutta kaikessa laadukkuudessaan ja vaivattomuudessaan se on myös kuin uusinnan uusinta. The Wire on nerokas sarja, mutta ei senkään yksittäistä jaksoa jaksa viittätoista kertaa peräkkäin uudelleen katsoa. Reiluuden nimissä todettakoon, että levy ei ole missään nimessä huono, ja biisiaihioissakin on ajoittain hyvää hajontaa. Kun 38-vuotias artisti heittäytyy muisteluihin 1980-luvun R’n’B-soundeja lainaavassa You Wouldn’t Understandissa tai herkistyy jazzahtavassa Stayssa, välittyy levyltä pilkahdus kaikesta siitä monialaisuudesta, joka tekee Nasista edelleen yhden alansa mestareista. Jos joukkoon olisi osunut edes muutama hiukan raja-aitojen yli rohkeammin hyppivä biisi tai näkökulmaltaan yllättävämpi katutarina, olisi Life Is Good yksi artistin pitkän uran kohokohdista. Nyt se on vain korkealaatuinen kopio aiemmista. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Yeasayer – Fragrant World

Mute

79 Yeasayer on niitä bändejä, jotka eivät voisi olla mistään muualta kuin Brooklynistä. Yhtye on kulttuurinen sulatusuuni niin musiikin kuin sen soittajien tasolla. Kuten tähänkin asti, Yeasayer on yhtä lähestyttävä kuin eklektinen. Tämä johtuu siitä, että bändi on psykedeelisyyteensä nähden hyvin kykeneväinen kirjoittamaan ässäkertosäkeitä, mistä todisteeksi käyvät Fingers Never Bleed, Henrietta, Blue Paper ja täsmähitiltä vaikuttava Reagan’s Skeleton. Toisin kuin edellislevy Odd Bloodilla, suihkumoottoroinnin sijaan tarttuvimmatkin melodiat soivat jännitteisinä ja pidätellen. Samoin kimaltavaksi huurrettu pop-sokerointi on vaihdettu kirpeämpiin ja kulmikkaampiin säksätyksiin. Albumin aiempaa vellovampia rytmejä kuunnellessa luulee kerta toisensa jälkeen, että Spotifyssa soi tanssilattiaoptimoitu light-versio Peaking Lightsin lisäainedubista. Koukuttavinta on silti tunnelma: Fragrant Worldin psykedelia on kuin ilmanlämpöpumppuja täyteen asennettu viidakko. Tropiikki on läsnä, mutta siitä on koneellisesti viilennetty kosteus ja hikisyys pois silkan viihtyvyyden vuoksi. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 257 Big Wave Riders – Behind These Walls

Tätä energian määrää! Jos yksi biisi kertoo meille mitään, niin Big Wave Riders on viime vuosien lukuisista kitaraa vatkaavista, enimmäkseen 1980- ja 1990-luvuille katsovista indie-bändeistä se lupaavin. Tämä on soundina ja räjähdyksenä täysosuma. Se ampuu yli kaikissa oikeissa paikoissa. Se on röyhkeä silloin kun pitää. Se ei koskaan pyytele anteeksi nuoruuttaan. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 256 Still Corners – Cuckoo

Alkusyksyisiltä päiväuniltaan hunajaan hukutetun kamomillateen ja selittämättömän ikävän tuoksuun heränneeltä Portisheadilta kuulostavassa Cuckoossa ei ole oikeastaan juuri mitään omaperäistä. Monotoniset ja nynnyt komppi ja basso, kosketintäkki, johon kääriytyä sekä huokaileva, taas uneen vaivuttava ääni sattuvat nyt vain olemaan täydellisen vapaapäivän takeet. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 255 Wöyh! – Lokki

Lokkia voi pitää nykykalevalaisena kansanperinteenä. Laulu eli vuosia suusta suuhun Hyyrysen veljesten riemukkailla matkoilla. Itse muistan kuulleeni laulun lukuisia kertoja kesällä 2004. Oheinen video sai ensi-iltansa vanhemman wöyhöttäjän eli Jussin 40-vuotisjuhlilla. Nyt kansa janoaa lisää Wöyh!-lauluja. Julkaisujen esteenä saattavat olla arveluttavat tekstit. (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

# 254 Gatto Fritto – Lucifer Morning Star

Britti Ben Williams pläjäyttää oikeilla synilla ja vocoderillaan elektronista huojuntaa, joka omaksuu myötämielisen kuulijan osaksi organismiaan. Mieleen nousee italoihme Kanon ja miespuolisen Cocteau Twinsin yhteistyö, kakerandelismin ja shoegazingin ristisiitos, jossa jokainen soittaa luontevasti toisten soittimia. Kehtolauluhyminää digitaaliajan lapsukaisille. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 253 Frank Ocean – Swim Good

Odd Future -mies Frank Ocean on eräs vuonna 2011 esiin nousseen uuden, dekonstruktionistisen r’n’b:n tärkeimmistä tekijöistä. Ilmaiselta Nostalgia, Ultra -mixtapelta löytyvä Swim Good oli kappale, joka sai ihmiset höristämään korviaan. Biisi on kuin R. Kellyn musiikista olisi herutettu viimeinenkin hunajatippa, jolloin jäljelle jää vain askeettista robottisoulia. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 252 Gauntlet Hair – Top Bunk

Journalisti Simon Reynolds lanseerasi aikoinaan termin oseaaninen rock. Hän viittasi sillä Cocteau Twinsin ja A.R. Kanen kaltaisiin bändeihin, joiden musiikki karkaa ahtaista raameista esteettömiin luonnonmaisemiin. Gauntlet Hairin voisi väittää tekevän luolarockia. Kaksikon soitanta junnaa, velloo ja kimpoilee isosti pienessä tilassa. Ja kaikuu niin penteleesti. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 251 Nero – Guilt

Olin tietoinen dubstepistä jo sen ollessa cool ja uusi juttu. En vain juurikaan pitänyt siitä. Mielestäni se oli nuivaa ja vieraannuttavaa musiikkia, jossa oli pari hyvää uutta tuotantoideaa. Onnekseni 2010-luku on tuonut nämä hyvät ideat populistisemman musiikin pariin, jotta kaltaiseni niheilijätkin voivat nauttia siitä. Neron Guilt tekee tämän upealla tavalla! (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 250 Miracle Fortress – Raw Spectacle

Graham Van Pelt ei toisella albumillaan yltänyt loistavan Five Roses -debyytin tasolle, mutta eivät kaikki levyn elektroniset yritelmät huteja olleet. Ei etenkään Raw Spectacle, joka klassisen elektropopkappaleen lailla saa uskomaan, että koneessa on sielu. Sen henkäyksiä lienevät äänikuvan laidoilla lipuvat syntetisaattoriarpeggiot ja pehmeät konerumpusykäykset. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 249 Ulver – Providence

Ulver onnistuu maalaamaan niin maagisen tainnuttavia mielikuvia, että tekisi mieli ottaa kokonaan loparit tästä oravanpyörästä, mitä länsimaiseksi elämäksikin kutsutaan, ja karata kaukaisuuteen. Öinen metsä Norjan tuntureilla, yksinäiset tähdet mustalla taivaalla ja viehättävän kaunis yksinäisyys soivat hienovaraisen tyylikkäästi tässä upeassa Ulver-maalauksessa. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 248 Beth Ditto – I Wrote the Book

Ditto on Gossipin tuhti nainen. Gossipilla on noin kaksi hyvää kappaletta. Diton soolouran aloittaneen ep:n tuotti modernin elektropopin superkaksikko, Simian Mobile Disco. Ep:llä on neljä kappaletta, joista I Wrote the Book ei ole paras, mutta ainoa, josta on tehty video. Videosta näkee, mihin Ditto tähtää; suureksi diivaksi, lihavaksi Madonnaksi. Se voi onnistua. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 247 Black Milk & Danny Brown – Zap

Detroitilaiset biittinero Black Milk ja räppäri Danny Brown ovat niittäneet kunniaa omilla tahoillaan. Spin-lehti muun muassa valitsi Brownin XXX:n vuoden rap-albumiksi. Ei siis ihme, että yhteistyössä syntynyt Black & Brown -ep oli niin onnistunut. Zap on optimaalinen sekoitus retrofuturistista biittiä ja Brownin sanat huolella pureksivaa ja sylkevää ulosantia. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 246 Jai Paul – BTSTU

Joskus yksikin kappale voi riittää. BTSTU on liian nuoren britin ainoa single, harsomaisen falsetin, raukean rytmin ja jälkijunassa pörisevän basson liitto, Draken ja Beyoncén samplaamaksi päätynyt avaruuspopin klassikko, joka villitsi musiikkiblogeja jo toissa vuonna, mutta sai virallisen julkaisunsa vasta huhtikuussa. XL Recordingsilla on käsissään kultakimpale. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Universal

70 Paljon on vettä Vantaanjoessa virrannut sitten Eminemin kultavuosien. Royce da 5’9″:n kanssa muodostetun Bad Meets Evilin kesällä julkaistu äänitys valaa kuitenkin toivoa siitä, että oikeassa seurassa Marshall Mathers on yhä kova luu purtavaksi. Hell: The Sequel käy päälle valtavalla voimalla ja on helposti vuoden parhaita mainstream-levyjä genressään. Tai olisi, ellei siinä olisi jotain kovin häiritsevää. Alkuvuodesta Tyler, the Creator uhosi puukottavansa Bruno Marsia ruokatorveen. Eminem ja Royce taas päättivät tehdä tämän kanssa biisin. Lighters soi parhaillaan radioissa. Saako tätä diggailla? (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Big Troubles – Romantic Comedy

Slumberland

82 Big Troubles levyttää samalle levy-yhtiölle kuin twee-revivalin lippulaiva The Pains of Being Pure at Heart, mikä kertookin varsin paljon yhtyeen estetiikasta. Lähimpänä henkistä isoveljeään newjerseyläiskvartetti on vaivattomalla Minor Keys -pophelmellä, joka kuuluukin Romantic Comedy -esikoisalbumin ehdottomaan parhaimmistoon. Big Troublesin sokerisesti ja raukeasti naukuvassa indiepopissa on runsaasti varhaista Smashing Pumpkinsia ja ropsaus Olivia Tremor Controlin ja Gorky’s Zygotic Myncin 1990-lukuista pehmeää folkpsykedeliaa. Ilmeinen vaikute on myös softrock-kauden Fleetwood Mac, jonka Gypsy-hitti (1983) kummitteleekin enemmän kuin vahvasti You’ll Be Laughingin kitaramelodioissa. Tosi kivalta levyltä ei löydy yhtään likimainkaan heikkoa hetkeä, mutta pieni tujaus rohkeutta ja omaa ääntä ei tekisi Big Troublesille hallaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Big Wave Riders – EP

Soliti

68 Nick Trianin luotsaaman Solitin julkaisupolitiikka hahmottuu levy levyltä. Samalla käy selväksi, kuinka tervetullut tällainen indierockille omistautunut, väljäksi genreotsikoksikin kelpaava levy-yhtiö on. Soliti tarjoaa turvapaikan muun muassa helsinkiläiselle Big Wave Ridersille, joka nakuttelee uuden aallon palikoista terhakkaa ja sympaattista kitarapopia. Narskuvien kitaroiden, kulmikkaiden rumpujen ja asianmukaisen elektrosilauksen alkulähteitä on helppo hakea 1980-luvun Manchesterista, mutta orkesteri tuo mieleen myös Suburban Kids With Biblical Namesin ja Kameran kaltaiset ruotsalaisartistit, jotka valloittivat yliopistoradioita 2000-luvun puolivälissä. Länsinaapurien tavoin Big Wave Ridersin ansiokasta pillifarkkupoljentoa latistaa kappalemateriaalin hienoinen yksioikoisuus. Vaikka orkesteri rikastaa musiikillista taustaansa riemukkaalla läsnäolollaan, se tuo tyylilajiinsa vain vähän uutta. Hetkessä eläviä trendejä Big Wave Riders rytmittää loistavasti, mutta pysyvämpiä jälkiä kovertaakseen yhtye kaipaisi vielä hieman syvyyttä, arvaamattomuutta tai ainakin yhden ylittämättömän sävellyksen. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Class Actress – Rapprocher

Carpark

69 Class Actressin ensimmäinen albumi antaa vaikutelman varsin pätevästä elektropoptriosta, joka haluaa kovasti kuulostaa Italians Do It Better -lafkan etäisen viileältä diskoposeeraamiselta, mutta sekoittaa mukaan pieniä annoksia päiväkirjamaista hempeilyä. Yhtälö ei ole mahdoton, mutta biisinkirjoitus tuntuu useimmiten jämähtäneen puolitiehen. Elizabeth Harperin ääni miellyttää, samoin laskelmoidun coolit syntikkataustat, mutta kappaleet junnaavat varsin mielikuvituksettomasti ja vailla tarvittavaa mysteerin tuntua. Kohokohdaksi nousee napakka, viikonlopun lähestymisen tunnelmia tehokkaasti summaava Weekend. Singlenä kuultu Keep You tarjoaa puolestaan levyn ainoan merkityksellisen koukun. Kokonaisuudessaan Rapprocher sisältää liikaa kimallusta ja liian vähän kitkaa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Cykles – Cykles

OreMansion Records

86 Cyklesin toukokuinen debyytti ohitti ilmestyessään korvani, mutta onneksi hyvä musiikki ei ole kuukausista kiinni – varsinkaan kun sen sukupuu ulottaa juurensa vuosikymmenien taakse. Helsinkiläisviisikon väljänä viitekehyksenä on Editorsin kaikuja toistava laajakuvaindie, johon haetaan väriä ja syvyyttä 1970-luvun glam-rockista, takaa-ajon tunnelmaa huokuvasta rautalangasta sekä tietenkin uuden aallon kolkosta kauneudesta. Välillä orkesteri yläotsikoi kappaleitaan tietyllä tyylilajilla, mutta useammin aikakaudet ja musiikilliset teemat sekoitetaan vallattomasti rönsyileviksi kokonaisuuksiksi. Cykles voikin onnitella itseään vaikutepaketin ensiluokkaisesta hyödyntämisestä. Yhtyeen kiihkeässä dramatiikassa ja perimänsä tiedostavassa luovuudessa on samaa henkeä kuin vaikkapa Rubikin debyyttilevyssä tai harmillisen vähälle huomiolle jääneen Palman soinnissa, mutta verrokeistaan Cykles erottuu pinnistelemättömällä otteellaan. Suureellisuudessaankaan orkesteri ei tyrkytä melodisuuttaan tai nerokkuuttaan, vaan hiipii ovelasti ihon alle valmistelemaan yhtä vuoden hurmaavimmista yllätyksistä. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Future Islands – On the Water

Thrill Jockey



87 Viime vuonna baltimorelainen Future Islands yllätti ja vakuutti loistavalla In the Evening Airilla – kauniilla levyllä täynnä New Orderin ja The Curen sukuista dramaattista ja leijailevaa synapoppia. Toisin kuin monet elektronisempia soundeja viljelevät virkaveljensä, Future Islands ei ollut etäinen, kylmä tai virtaviivainen, vaan etenkin nokkamiehensä Samuel Herringin elämän iskuissa parkkiintuneen äänen ansiosta enemmänkin surumielinen ja nukkavieru – kuin polvilleen lyöty piruparka, joka jaksaa kammeta itsensä pystyyn vielä yhtä epätoivoista taistelua varten. Jos voit kuvitella Tom Waitsin esiintymässä jossain Twin Peaksin seutuvilla taustallaan uuden aallon elektropopyhtye, alat olla aika lähellä Future Islandsin soundia. On the Waterilla on siirrytty elementistä toiseen, mutta muuten yhtye on ennallaan – tällä kertaa varustettuna vieläkin hienommilla kappaleilla. On the Water, The Great Fire ja Where I Found You ovat upean kuulaita slovareita, jotka tuovat mieleen loputtomat valtatiet syksyn kirkkaassa, mutta vähitellen himmenevässä auringonvalossa. Nopeammilla kappaleilla, kuten Before the Bridge, Balance ja Close to None Herring yhtyeineen johdattaa tanssimaan kyyneleet silmäkulmassa diskoon öisen kaupungin salatussa sydämessä. On the Water tarjoaa lyödyille, hylätyille, surusilmäisille haaveilijoille ja särkyneitä sydämiään hoivaaville lämpimän olkapään, jota vasten on hyvä nojata.

 (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Joakim – Nothing Gold

Tigersushi

84 Joakim Bouaziz on julkaissut omaa musiikkiaan Tigersushi-levymerkin pyörittämisen ja remix-töiden (Annie, Goldfrapp) lomassa jo lähes kymmenen vuotta – ilman mainittavaa menestystä. Miehen neljäs albumi parantaa monta pykälää sympaattisista, mutta kovin raakilemaisista Monsters & Silly Songsista (2007) ja Milky Waysista (2009). Nothing Goldilla Bouaziz pyörittää melko rajallista soundipalettiaan erinomaisen näkemyksekkäästi ja onnistuu luomaan yli tunnin mittaisesta albumista yhtenäisen kokonaisuuden. Kalkattavat perkussiot, upottavat syntetisaattorimatot, syvät bassot ja hiukan kolhot laulumelodiat toistuvat biisistä toiseen hyvin samanhenkisinä, mutta kuitenkin riittävästi varioituina. Levyn huippuhetkiksi kohoavat hypnoottisen rytmikäs In the Cave valtameren ylittävine pianosoundeineen, ruotsalaisen Studion baleaarisesta raukeudesta muistuttava Nothing Gold sekä Kraftwerkia ja Chicago-housen hektisiä pimputuksia yhdistelevä New How Love Life. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

William Shatner – Seeking Major Tom

Cleopatra



46 Musiikillisen uransa puolesta lähinnä The Transformed Man -levyn (1968) camp-klassikoista (Mr. Tambourine Man, Lucy in the Sky With Diamonds) tunnettu William ”kapteeni Kirk” Shatner julkaisi vuonna 2004 puun takaa samalla sekä hauskan, koskettavan, kypsän että syvällisen Has Been -albumin. Seeking Major Tomilla tv-legenda kuitenkin ampaisee suoraan takaisin camp-avaruuteen. Tyyli on tuttu: Shatner ei laula, vaan lausuu kappaleiden sanat dramaattisesti ylinäytellen. Tällä kertaa materiaali koostuu avaruusaiheisista popklassikoista, Space Odditystä Silver Machineen ja Space Cowboysta Rocket Maniin. Vierailijoita piisaa heavy-legendoista proge-sankareihin ja… Sheryl Crow’hun. Parhaimmillaan Shatner on hilpeä ja yllättävät vierailijat huvittavat (vaikka harvoin erottuvat selvästi), mutta lopulta tämä tupla-cd on pitkä kuin matka avaruuden kylmässä tyhjiössä ja yrittää liikaa tiedostavassa hassuttelussaan. Kun Seeking Major Tom päättyy yli 90 minuutin jälkeen Steve Howen jammaillessa Shatnerin kanssa Duran Duranin Planet Earthia, pöllämystynyt kuuntelija ei oikein tiedä mikä häneen osui. Eikä todellakaan ole varma haluaako kokea saman uudelleen. Soveltuu vain kaikkein pelottomimmille avaruusmatkaajille.

 (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Zola Jesus – Conatus

Sacred Bones

71 22-vuotias Nika Roza Danilova on ehtinyt suoltaa reilussa kahdessa vuodessa kunnioitettavan määrän musiikkia. Kolmea singleä, kolmea ep-levyä ja kahta splittiä seuraa nyt jo kolmas albumi, Conatus, joka ei ennakkotiedoista poiketen poikkea paljoakaan artistin aikaisemmasta tuotannosta. Danilova hoilottaa yhä kolhoon ja etäiseen tyyliin ja jatkaa musiikillisesti tyylipuhtaan 4AD-avantpopin linjoilla, joka on silkkaa mannaa Kate Bushin, This Mortal Coilin ja Dead Can Dancen aikakaudelle haikaileville. Yksittäisinä annoksina Zola Jesusin keskiaikainen goottidisko saa höristämään korviaan, mutta albumimitassa artistin yksipuolisuus paljastuu armottomasti. Esimerkiksi Ruotsin Lykke Li synnyttää samankaltaisista aineksista huomattavasti monipuolisempaa ja notkeampaa musiikkia. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla