Mötkö on suuri. Mötkö on kaunis. Mötkö on oikeamielinen. Kuva: Arttu Rantakärkkä / Wikimedia Commons.

1980-luvun mötkösoundin isot hiuspehkot, leveät olkatoppaukset ja valtavat yleisömeret loivat hyvät edellytykset sosiaalisen vastuun toteuttamiselle. Tai sellaisen teeskentelylle.

Perinnetietojen mukaan 1970-luvulla pilvi muuttui kokaiiniksi ja viimeistään 1980-luvulla maailmanparannus veristen räkäklönttien omasta nenästä kaiveluksi. Mutta itsekeskeisyyden hyvään yöhön ei menty sovinnolla, vaan kirkasotsaisesti valtavaa basaripoljinta potkien ja avaruuteen saakka kuuluvaa kaiutettua virveliä olan takaa hakaten, 20 000 ihmisen laulaessa eeppisen kertosäkeen mukana…

1980-luvun big music oli viimeinen yritys säilyttää kovaa vauhtia teollistuvassa taiteenlajissa jokin omaatuntoa, henkisyyttä ja vastuullisuutta etäisesti muistuttava ulottuvuus. Onneksi oli ylitarjontaa Yhdysvaltojen tukemista, kehitysmaita väkivaltaisesti hallitsevista operettikenraaleista sekä Neuvostoliiton kanssa käytävistä proxy-sodista, joista kirjoittaa aina silloin kuin kyllästyi epämääräisten metaforien viljelyyn.

Reilun kaupan tuotteita ostava kuluttaja uskoo, että ne on tuotettu eettisesti ja tuottajille on maksettu asiaankuuluva korvaus. Reilun kaupan rockin kohdalla tuottajat saivat tosiaan asiaankuuluvan korvauksen. Ja vähän vaivanpalkkaa päälle. Eettisyydestä on sitten vaikea mennä sanomaan.

Vaikka uskoisin taiteilijan vilpittömiin tarkoitusperiin tämän kömpelöissä yrityksissä vaikuttaa yhteiskuntaan politiikan tai hengellisyyden kautta, hän oli silti osa koneistoa, joka oli mitä oli, ajassa, joka oli mitä oli.

Arveluttavaa menoa, mutta tuotti hienoa musiikkia.

Big music oli usein paradoksien laulua, ainakin parhaimmillaan: kirkasotsaista maailmanparannusta yksityiskoneissa ja stadioneilla; aitouden tavoittelua soundeilla, joissa haisi raha; maanläheisyyttä valtavilla, kymmeniä metrejä korkeilla lavoilla; hölynpölyn laulamista äärimmäisellä vilpittömyydellä; henkisen yhteyden hakemista maailmankaikkeuteen äärimmäisen vieraantuneisuuden tilassa.

Jumalauta mikä mötkö.

#1 Waterboys – The Whole of the Moon

Tautivektori lähtee tästä. U2, Simple Minds ja monet muut saivat tartunnan. Skotlantilais-irlantilainen folkrock-yhtye viehättyi kerrostalokorttelin kokoisista Phil Collins -rumpusoundeista ja loppu on historiaa. Kaiutettu ja noise gatella kuristetu virveli olikin mystinen pakanallisuuden ylistys.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Simple Minds – Alive and Kicking

Simple Mindsin Jim Kerr syntyi vuonna 1959, neljä vuotta virallisten baby boomer -vuosien loputtua, mutta hän toimikoon avatarina tuon suuren sukupolven viimeiselle darralle. Skotlantilainen bändi kulki sen verran hienon ja pitkän tien Kraftwerkin, motorikin ja ranskalaisen kirjallisuuden lumoissa eurooppalaisissa metropoleissa taivastelevista skottipunkkareista Amnesty International -rockin kruununjalokiveksi. Jokin tähän kiteytyy.

Video ei ole enää saatavilla

#3 The Alarm – Rain in the Summertime

Walesilainen The Alarm oli ainoa bändeistä, joka olisi voinut soluttautua aikansa ruotsalaisten heavy-bändien hyväntekeväisyyslevyn sessioihin jäämättä kiinni. The Alarmin musiikissa kuuluu muita enemmän The Clashin vaikutus, mutta ei tämä ole punkia nähnytkään – varsinkaan myöhempinä vuosinaan. Mötkösoundin juhlaa.

Video ei ole enää saatavilla

#4 The Call – I Still Believe (Great Design)

The Call on tämän mötkösoundikatsauksen kenties vähiten yksityiskoneissa aikaa viettänyt bändi. Sanfranciscolainen orkesteri jäi ikuiseksi lupaukseksi. Bändi toi hyvesignalointiinsa kristillisen vireen ja tuli näin lisänneeksi sakeaan keitokseen yhden, harvinaisen puhuttelevan patetian tason.

Video ei ole enää saatavilla

#5 The Hooters – All You Zombies

Amerikkalainen The Hooters avasi Live Aidin Philadelphian-konsertin. Bändi yhdisteli AOR:ää, folkia ja takakireää reggaeta upealla tavalla naurettavaksi kokonaisuudeksi. Jos The Call oli kulttibänditason versio kristillisesti virittäytyneestä maailmanparannusmötköstä, oli The Hooters astetta sliipatumpi luenta samasta. Bändin lauluntekijäkaksikon kynistä syntyivät myös muun muassa Cyndi Lauperin Time After Time ja Joan Osbournen One of Us.

Video ei ole enää saatavilla

#6 INXS – Need You Tonight

INXS oli hedonistinen mötkö. Siinä oli ripaus – mutta vain ripaus – diskon paheellisuutta. Bändinä se teki jotenkin kokonaisen uran sillä ”tatsilla”, jolla The Rolling Stones soitti parhaat diskomörssärinsä, kuten Miss Youn. Eli kuulosti helvetin hyvältä! Bändi ei koskaan täysin antautunut new waven muoville vaan piti yhden jalan pubin oven välissä, silloinkin kun virveli kasvoi sietämättömän isoksi.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Big Country – In a Big Country

Skotlantilainen Big Country osasi yhden tempun: tehdä suureellisia festarikertsejä ja soittaa biisiin suuren määrän kitaraa soundilla ja melodioilla, jotka antoivat kriitikoille mahdollisuuden käyttää säkkipillivertauksia. Sen maanläheinen kelttiläisyys ja country- sekä kilttikitarat verhottiin AOR-brokadiin aina kun mahdollista.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Tears for Fears – Everybody Wants to Rule the World

Jumalauta mikä terapiamötkö! Tears for Fears kääntyi sisäänpäin ja löysi sisältään saatanan ison kaikukammion, josta purkaa elämän prosenttipelin suhdannetraumoja tavalla, joka kattoi kalliit rumpusoundit sekä duon terapiakulut ja jätti vielä vähän sukanvarteenkin.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Midnight Oil – Beds Are Burning

Reilun kaupan rockin implisiittisten lupausten täyttyminen oli aina lähimpänä Midnight Oilissa. Se lauloi globaaleista ongelmista tavalla, joka juurtui lokaaleihin australialaisiin ongelmiin, eli astetta luontevammin. Laulaja Peter Garrett päätyi Australian parlamenttiin toteamaan poliitikon liikkumavaran rajallisuuden. Bändin soundipaletti oli astetta monipuolisempi ja dynamiikan taju hiukan parempi kuin monilla muilla tässä mainituilla bändeillä – punkin läpi suodatettu dub kuuluu erityisen vahvana – mutta se iso halonhakkausvirveli kakkosella ja nelosella kyllä raikaa. Mötkö!

Video ei ole enää saatavilla

#10 In Tua Nua – Seven into the Sea

Mötkösoundin globaalin hyväntahdon lähettilään Bonon löytämä, soundiansa perinnesoittimilla maustava kelttirockbändi teki uransa aikana yhden kovan biisin, mutta se onkin sitten oikea arkkityyppi. Siihen on hyvä lopettaa.

Video ei ole enää saatavilla

Soittolista: Jumalauta miten mötkö estetiikka!

Big Country vuonna 2013: Bruce Watson, Jamie Watson, Mike Peters, Derek Forbes ja Mark Brzezicki.

Big Country kutsuu matkalle – ilman edesmennyttä kippariaan Stuart Adamsonia.

Täytyy myöntää, että suhtauduin Big Countryn paluuseen ilman keulakuva Stuart Adamsonia (1958–2001) aluksi suurella varauksella. Kun bändi loppuvuodesta 2010 ilmoitti aloittavansa keikkailun The Alarmista tuttu Mike Peters uutena laulajanaan sekä kitaristi Bruce Watsonin poika Jamie toisena kitaristinaan, ajattelin, että tehdäänkö tässä nyt hallaa Stuart Adamsonin muistolle. Yhtye kuitenkin vaikutti olevan vilpittömällä asialla, vaikkei se kaikkia vanhoja faneja miellyttänytkään.

Uusi single Another Country julkaistiin elokuussa 2011. Se vaikutti olevan ihan ok, ja toi vähän vanhoja kaikuja mieleen. Katselin tuolloin internetistä uusia livepätkiä ja tutustuin Dreams Stay With You -livealbumiin. En kuitenkaan ollut oikein vakuuttunut. Mike Petersin lauluääni on eri rekisterissä kuin Adamsonin, joten hänen tulkintansa Big Countryn klassikkobiiseistä olivat jollain tapaa liian erilaisia. Tiedostin, että tietenkään Peters ei yrittänyt kuulostaa Adamsonilta, mutta kun bändin soitto tuntui muutenkin jotenkin tökkivältä ja haparoivalta. Osittain kai siksi, että Adamson oli myös kitaristina niin hallitseva osa Big Countrya, että isä- ja poika-Watsonilla oli täysi työ hoitaa kahdestaan hänen tonttinsa, saati isä-Brucen vielä omansakin.

Reilu vuosi Another Countryn julkaisun jälkeen uutta albumia ei ollut lupauksista huolimatta kuulunut. Kenties bändillä oli vaikeuksia biisien kirjoittamisessa, ajattelin, olihan Adamson ollut bändin pääasiallinen lauluntekijäkin aikanaan. Joulukuussa basisti Tony Butlerin ilmoitettiin vetäytyneen kokonaan musiikkibisneksestä, ja Big Countryn uudeksi basistiksi valittiin entinen Simple Minds -mies Derek Forbes.

Viimeistään tässä vaiheessa alkoi tuntua siltä, että Big Countrysta oli tulossa surullinen tribuuttiversio itsestään. Vain uuden musiikin tekeminen voisi pelastaa bändin joutumasta siihen entisten suuruuksien joukkoon, jotka kiertävät muutaman alkuperäisjäsenen voimin veivaamazza vuodesta toiseen puolivillaisesti vanhoja hittejään. Bruce Watsonin lisäksi Big Countryn klassisesta kokoonpanosta oli jäljellä vain rumpali Mark Brzezicki, joka hänkin oli poissa bändin riveistä vuodet 1989–1994. Toisin sanoen mukana oli vain yksi jäsen, joka oli ollut bändissä koko sen olemassaolon ajan.

Samoihin aikoihin Forbesin kiinnityksen kanssa Big Country kuitenkin julkaisi yllättäen uudet nettisivunsa, jotka julistivat: ”The journey starts here!” Sivuilta paljastui, että bändi on menossa studioon ja uusi albumi julkaistaisiin keväällä 2013.

Olin iloinen, että bändi jatkoi ja teki uutta materiaalia. Olin myös tietoinen siitä, että Mike Peters oli elävä esimerkki Stuart Adamsonin ”Stay alive” -sloganista voitettuaan syövän kahteen otteeseen – ja muutenkin ainoa mahdollinen vaihtoehto täyttämään Adamsonin saappaat keulahahmona. Derek Forbes on myös yksi omista basistisuosikeistani. Miksi en siis innostunut tämän enempää?

Asenteeni muuttui, kun kuulin netissä raakamiksausversion tulevan albumin nimikappaleesta. Vaikka soundit olivatkin tuhnuiset, aistin uudenlaista innokkuutta, jota en aiemmissa livetallenteissa ollut havainnut. Soittokin tuntui rullaavan kevyesti. Ehkä tämä oli juuri sitä, mitä Big Country oli kaivannut: uutta verta, uutta luomista, uutta matkaa. Päätin noudattaa Mike Petersin kutsua lähteä mukaan tälle matkalle: ”Don’t be afraid to make this journey, here with me.”

Kun levyn julkaisupäivä varmistui huhtikuulle, päätin tilata sen ennakkoon heti, kun se olisi mahdollista. Kaksitoista päivää ennen levyn julkaisua Big Countryn YouTube-kanavalle alkoi ilmestyä videoita, joissa bändin jäsenet kertoivat albumin synnystä, biisi per päivä -tahdilla. Pätkissä kuultiin myös lyhyitä näytteitä kappaleista. Innostukseni alkoi kasvaa koko ajan suuremmaksi kuullessani näitä pieniä musiikin sirpaleita. Viimein sain levyn postissa, kolme päivää virallisen brittijulkaisun jälkeen. Levy soittimeen, volume-napin hienoinen vääntö oikealle ja painallus play-napista.

Heti In a Broken Promised Landin ensimmäiset tahdit saavat hymyn huulilleni. Bruce Watsonin rouhea kitara, joka saa kohta seurakseen Mark Brzezickin omintakeisen, tomeissa ja symbaaleissa vaeltelevan rumpukompin. Mike Petersin ääntä on miellyttävämpi kuunnella uuden materiaalin yhteydessä, eikä se tunnu häiritsevän enää juuri yhtään. Nimikappale The Journeyn kuulen nyt koko komeudessaan, kunnolla miksattuna. After the Flood kalkattaa eteenpäin kuin höyryveturi Forbesin nauhattoman basson mourutessa taustalla.

Albumin ensimmäiseksi singlelohkaisuksi valittu Hurt ei kuulosta tyypilliseltä Big Countryn biisiltä, vaikka bändi onkin sanonut hakeneensa siihen Chancen kaltaista herkkää tunnelmaa. Ennemminkin Mike Peters on lainannut siihen The Alarmin Terms and Conditionsin kertosäettä. Kappale on siitä huolimatta tarttuva ja koskettava ja sen pohdiskelevat lyriikat viittaavat Stuart Adamsoniin. Myös Angels and Promises on rauhallisempi ja tunteikas kappale, joka tuo jostain syystä mieleen U2:n. Petersin lauluääni kieltämättä kuulostaa paikoin Bonolta, myös joillain muilla kappaleilla.

Strong (All Through This Land) herättää rautalankakitaroillaan: missä Big Countryn aiemmassa biisissä olikaan tämänkaltaista? Aivan, totta kai, The Teacherissä. Reippaammat rykäisyt Last Ship Sails sekä Home of the Brave ovat puolestaan kumarruksia Adamsonin aiempaa bändiä, The Skidsiä kohtaan. Jamie Watson jopa kertoi napanneensa ensin mainitun alussa kuultavat neljä napautusta kitaralla suoraan The Skidsin Charles-kappaleesta.

Another Countryn päivitetty versio potkii paremmin kuin Tony Butlerin kanssa tehty aiempi single. Se jäi mielestäni silloin vähän viimeistelemättömäksi, vaikka sen tuotti bändin kaksi ensimmäistä albumia 1980-luvulla tuottanut Steve Lillywhite. Biisi onkin uuden käsittelyn jälkeen oikeutettu saamaan BC-klassikon statuksen. Toinen saman statuksen ansaitseva biisi levyllä on Return. Se on kuin suoraan Adamsonin kynästä, kuin One Great Thingin vastalöydetty pikkuveli. Winter Fire on albumin ainoa biisi, joka ei ensikuulemalta heti säväytä. Ehkä sekin kasvaa ajan myötä kiinni kuuntelijaan.

Kiitos ja kunnia albumin äänityksestä, miksauksesta ja masteroinnista kuuluu Andrea Wrightille ja Mike Cavelle, jotka ovat onnistuneet saamaan lähes täydellisesti esiin kaiken sen, mitä klassinen Big Country -soundi edustaa. Tärkeimpänä tietenkin ne säkkipilleiltä kuulostavat kitaramelodiat. Brzezickin rumpusetinkin jokaikinen kolahdus ja kilahdus erottuu, eikä huku muun musiikin sekaan, kuten tasapaksuksi pötköksi kompressoiduilla nykyäänitteillä. Samaa voi sanoa myös Forbesin bassosta ja Watsonien kitaroista.

Voin vilpittömästi todeta, että pitkään aikaan en ole nauttinut näin paljon uuden levyn kuuntelemisesta nimenomaan siitä syystä, että pystyn kuulemaan selvästi kaiken, mitä on äänitetty. The Journey tuo tuulahduksen 30 vuoden takaisesta Big Countrysta, mutta mistään pastisseista tai pelkästä nostalgiasta ei ole kyse. Uusiakin latuja on lähdetty varovasti aukomaan.

Jos jotain negatiivista täytyy The Journeysta sanoa, on sen ulkoasu hieman halvan oloisesti toteutettu. Kolmisivuiseen kansilehtihaitariin ei ole painettu laulujen sanoituksia, pahvikanteen jokaisesta biisistä vain pari riviä. Kansissa käytetyt fontit näyttävät siltä, että ne on valittu sen enempää miettimättä. Toisaalta, pääasiaan eli itse musiikkiin käytetty raha ei todellakaan ole mennyt hukkaan.

The Journeyn kappaleet on merkitty koko bändin kirjoittamiksi. Noin kolmasosa biiseistä on tosin kirjoitettu aikana, jolloin Tony Butler vielä oli bändissä, ja hän saa niistä ansaitsemansa krediitit. Derek Forbes on ollut mukana neljän biisin tekemisessä. Mike Petersin lyriikoissa viitataan useasti Stuart Adamsoniin ja hänen sanoituksiinsa. Selvimmin tämä ilmenee Angels and Promises -kappaleen lopussa kuultavassa lyriikkapätkässä, joka on alun perin vuoden 1983 Chancesta:

”Oh Lord, where did the feeling go
Oh Lord, I never felt so low”

Ylipäätään kaikesta huokuu tunne, että levy on tehty rakkaudella ja Stuart Adamsonin muistoa vaalien. Keikallakin bändi on jättänyt tyhjän paikan lavalla sille kohdalle, missä Adamson aikanaan seisoi. Stuart Adamsonia ei kukaan voi korvata, ja bändi tietää sen, samoin fanit. Mutta kuten The Journey -kappaleessa todetaan:

”Time to move on, to let it bleed
What will be… will be”

Suruaika on nyt reilun kymmenen vuoden jälkeen viimein ohi, ja Big Country on ottanut valtavan rohkean askeleen halutessaan pitkän tauon jälkeen jatkaa bändin ja Stuart Adamsonin perintöä säilyttäen osan vanhasta, mutta uusien jäsenten myötä myös urheasti eteenpäin katsoen. Bändi on parissa vuodessa hitsautunut soittamaan paremmin yhteen, ja Derek Forbes on ottanut paikkansa Tony Butlerin tilalla basson varressa.

Kun Hail and Farewell -päätöskappaleen viimeiset kaiut ovat vaienneet, olen onnellinen ja tyytyväinen siitä, että päätin lähteä uudistuneen Big Countryn kanssa tälle matkalle. Ja painan play-painiketta uudelleen…

83 Big Countryn comeback-albumi on bändin kunnianosoitus Stuart Adamsonin elämäntyölle, mutta myös hieno alku uudelle matkalle, jonka soisi jatkuvan vielä pitkään.

Video ei ole enää saatavilla

Big Country. Oman käden kautta vuonna 2001 kuollut laulaja-kitaristi Stuart Adamson toisena oikealla.

Skottilainen Big Country on pysytellyt tavalla tai toisella hengissä jo yli 30 vuoden ajan. 1980-luvun alkupuolella saavutettu suosio oli vuosikymmenen loppuun mennessä himmennyt ja bändi kävi lähellä hajoamista, mutta jatkoi kuitenkin toimintaansa läpi 1990-luvun uskollisen ja omistautuneen fanijoukon kannustamana.

Keulakuvansa Stuart Adamsonin traagisen kuoleman (2001) jälkeen bändi on viettänyt hiljaiseloa, mutta on viimeisen kolmen vuoden aikana ollut enemmän toiminnassa kuin aikoihin. Kuinka elinvoimainen bändi tänä päivänä on, siitä voidaan olla montaa mieltä. Jäljellä kun on enää kaksi yhtyeessä 1980-luvulla soittanutta jäsentä, joista vain toinen on ollut bändissä koko sen uran ajan.

Lähes koko 2000-luvun Big Country pysyi fanien tietoisuudessa harvinaisuus- ja livejulkaisujen kautta. Vuonna 2007 kitaristi Bruce Watson, basisti Tony Butler (hoitaen tällä kertaa myös laulajan pestin) ja rumpali Mark Brzezicki tekivät triona lyhyen kiertueen juhlistaakseen bändin 25-vuotista taivalta. Kolme vuotta myöhemmin Big Country aktivoitui jälleen: laulajaksi oli pestattu bändin hyvä ystävä, The Alarm -yhtyeen Mike Peters ja toiseen kitaraan Bruce Watsonin poika Jamie. Tällä kokoonpanolla tehtiin pari menestyksekästä kiertuetta Britanniassa ja muutama keikka Saksassa sekä uusi single Another Country, kunnes loppuvuodesta 2012 Tony Butler ilmoitti eläköityvänsä musiikkibisneksestä ja näin ollen myös Big Countrysta. Myös bändin pitkäaikainen suhde manageri Ian Grantin kanssa tuli tiensä päähän.

Big Country on kaikesta huolimatta ilmoittanut jatkavansa: basson varteen on tarttunut tuttu mies skottipiireistä, ex-Simple Minds -basisti Derek Forbes. Uusi levykin on valmisteilla ja ilmestynee tänä vuonna. Tänä vuonna on myös kulunut 30 vuotta yhtyeen ensialbumin julkaisusta.

Nämä seuraavat kappaleet kertovat Big Countryn musiikillisesta kehityksestä alkuvuosien säkkipillikitaroista tavanomaisemman rockin kautta Adamsonin kantrivaikutteisiin.

#1 FIELDS OF FIRE (THE CROSSING, 1983)

Big Country perustettiin vuonna 1981 Dunfermlinessä, Skotlannissa kitaristi-laulaja Stuart Adamsonin (ex-Skids) sekä kitaristi Bruce Watsonin toimesta. Muutamien miehistökokeilujen jälkeen kokoonpano vakiintui basisti Tony Butlerin ja rumpali Mark Brzezickin astuessa remmiin. Bändi kehitti parin vuoden kuluessa omalaatuisen, säkkipilleiltä, viuluilta ja muilta kansanmusiikki-instrumenteilta kuulostavan kitarasoundinsa tuottaja Steve Lillywhiten avustuksella. Ensimmäinen albumi The Crossing oli menestys ympäri maailman, myös Amerikassa, ja se nosti Big Countryn hetkeksi maailman suosituimpien bändien joukkoon. Big Countrylle uransa alkuvaiheessa niin tunnusomaiset ”säkkipillikitarat” ovat tässä biisissä hyvin hallitsevassa osassa. Kappaleen virallisessa musiikkivideossa bändi joutuu sotilaiksi sonnustautuneina keskelle pikkupojan junarataleikkejä…

http://vimeo.com/53115963

#2 IN A BIG COUNTRY (THE CROSSING, 1983)

Esikoisalbumi The Crossingin avauskappaleesta, jossa kehotetaan seuraamaan unelmiaan ja pysymään elossa, muodostui varsin pian yhtyeen ”tunnusbiisi”. Biisi onkin säilynyt alusta saakka yhtyeen keikkaohjelmistossa, yleensä keikan lopetuskappaleena.

Video ei ole enää saatavilla

#3 CHANCE (THE CROSSING, 1983)

Stuart Adamson oli lyriikoissaan parhaimmillaan tiivistämisen mestari. Chance-kappaleessa on vain kahdeksan riviä tekstiä (kertosäe mukaan luettuna), mutta ollessaan täynnä tunnelatausta se riittää. Tällä kertaa kitaroista on loihdittu säkkipillien lisäksi myös steelpan-soundeja.

Video ei ole enää saatavilla

#4 WONDERLAND (SINGLE, 1984)

Yksi Big Countryn suurimmista hiteistä, vaikkei koskaan päätynytkään millekään albumille. Silti kokoelmalevyjen ja keikkojen vakiokalustoa. Adamsonin optimismi on tässäkin kappaleessa vahvasti läsnä.

Video ei ole enää saatavilla

#5 FLAME OF THE WEST (STEELTOWN, 1985)

Stuart Adamson kirjoitti tämän kappaleen Ronald Reaganin ensimmäisen Britannian-vierailun jälkeen. Sen on arveltu olevan kannanotto siihen, kuinka Yhdysvallat aina onnistuu sekaantumaan asioihin, jotka eivät maalle kuulu. Keikoilla biisiä ei ole kuultu kuin muutaman kerran.

Video ei ole enää saatavilla

#6 JUST A SHADOW (STEELTOWN, 1984)

Steeltownin päätöskappaleessa Adamson on huolissaan siitä, että vaikutamme olevan vain varjoja siitä, mitä meidän pitäisi olla. Emme käytä täyttä potentiaaliamme, vaan olemme ”kuin puutarha metsässä, jota maailma ei milloinkaan tule näkemään”.

Video ei ole enää saatavilla

#7 RESTLESS NATIVES (SOUNDTRACK, 1985)

Vuonna 1985 Big Country teki ääniraidan Restless Natives -nimiseen (Klovni ja susimies) skottikomediaan. Ääniraita käsitti lähinnä äänimaisemia, mutta joukosta erottuu yksi bändin uran hienoimpia kappaleita. Koko ääniraita julkaistiin cd:llä vasta vuonna 1998, harvinaisuuskokoelmalla Restless Natives and Rarities.

Video ei ole enää saatavilla

#8 THE SEER (THE SEER, 1986)

Vuonna 1986 julkaistu The Seer jatkoi The Crossingin ja Steeltownin viitoittamaa menestystä. Vierailipa Big Country tällöin myös Suomessakin (Provinssirock 1986). Kolmannella albumillaan yhtye etääntyi hieman juuristaan, mutta säilytti silti osan skottitraditiostaan. Esimerkkinä albumin nimikappale, jolla vierailevana laulajana itse Kate Bush.

Video ei ole enää saatavilla

#9 THE TEACHER (THE SEER, 1986)

Kappale opettajaansa tukeutuvasta, tiedonjanoisesta nuorukaisesta. Musiikissa kuullaan tuttujen sävyjen lisäksi hiukan fiftarityylistä kitaraa. Tässä vaiheessa yhtyeen ulkoinen look oli jo vaihtunut ylös asti napitetuista ruutupaidoista pastelliväreihin ja Miami Vice -tyylisiin, olkatoppauksilla varustettuihin pukuihin. Tämän playback-esityksen lopussa vilahtaa myös samankaltaisiin pukuihin mieltynyt Genesis, joka on ilmeisesti esiintymisvuorossa seuraavana.

Video ei ole enää saatavilla

#10 BROKEN HEART (THIRTEEN VALLEYS) (PEACE IN OUR TIME, 1988)

Neljännellä albumillaan Big Country alkoi muistuttaa soinniltaan enemmän keskitien rockbändiä kuin omaperäistä yhtyettä. Tuottaja Peter Wolf yritti saada bändin kuulostamaan sopivammalta amerikkalaisyleisölle lisäten levylle muun muassa kosketinosuuksia. Lopputulos kuulostaa kuitenkin aika ohuelta, eikä levy menestynyt sen paremmin Amerikassa kuin Euroopassa, jossa listasijoitukset jäivät kahdenkymmenen huonommalle puolelle Britanniaa lukuun ottamatta (sija 9.).

Broken Heart (Thirteen Valleys) oli kansanlaulumaisuudessaan niitä harvoja kappaleita, jotka muistuttivat enemmän yhtyeen aiempaa tyyliä. Näihin aikoihin Big Country esiintyi Euroopan lisäksi (tämän vuoden Suomen-keikka oli Saapasjalkarockissa) ensimmäistä kertaa rautaesiripun toisella puolella, muun muassa Itä-Berliinissä ja Moskovassa, mistä oheinen taltiointi on peräisin. Klipissä Adamson yhtäkkiä tajuaa, ettei yleisö taida ymmärtää, mitä hän oikeastaan sanoo. Eikä se johdu pelkästään paksusta skottiaksentista.

Video ei ole enää saatavilla

#11 THE HOSTAGE SPEAKS (NO PLACE LIKE HOME, 1991)

Peace in our time -kiertueen jälkeen rumpali Mark Brzezicki jätti yhtyeen siirtyäkseen sessiomuusikoksi, jollaisena hän soitti muun muassa Procol Harumin ja Pete Townshendin albumeilla. Big Country jatkoi virallisesti kolmimiehisenä, vaikka Brzezicki soittikin bändin vuoden 1991 albumilla No Place Like Home.

Albumin sillisalaattimainen materiaali osoittaa, kuinka hukassa Big Country oli uutta suuntaa etsiessään. Levyllä kuullaan muun muassa kapakkajatsikappale Beautiful People, kevyitä popkappaleita, kuten Keep on Dreaming, You Me and the Truth sekä pelkän pianon säestämä Ships. Keskitempoinen The Hostage Speaks kertoo yhden näkökulman Persianlahden sodasta ja on ajankohtainen myös tämän päivän kontekstiin sijoitettuna. Albumi oli lähes täydellinen kaupallinen floppi, eikä sitä julkaistu Yhdysvalloissa lainkaan.

Video ei ole enää saatavilla

#12 WINDING WIND (THE BUFFALO SKINNERS, 1993)

Big Country jatkoi kolmimiehisenä vielä seuraavalla albumillaan, jolla rummut soitti muun muassa Totosta tuttu Simon Phillips. Bändi oli selkeästi löytänyt uuden suunnan, joka oli hieman keskitien rockia raskaampaa, melodista rockia. Tällä albumilla Big Country olisi voinut nousta uuteen suosioon, mutta osittain olemattoman markkinoinnin tajua albumi ei noussut listoille Brittein saarten ulkopuolella, ja sielläkin korkein sijoitus oli 25.

Video ei ole enää saatavilla

#13 SHIPS (THE BUFFALO SKINNERS, 1993)

The Buffalo Skinnersille Big Country teki uudelleen kaksi No Place Like Homen kappaletta. Toinen niistä oli jo edellä mainittu Ships, joka sai osakseen bändikäsittelyn. Biisissä voi kuulla vaikutteita Stuart Adamsonin kiinnostuksesta countrymusiikkiin. Mark Brzezicki palasi lopullisesti yhtyeeseen albumin promokiertueella.

Video ei ole enää saatavilla

#14 YOU DREAMER (WHY THE LONG FACE, 1995)

1990-luvun puolessavälissä Big Country ei enää saanut aikaiseksi omia isoja kiertueita, mutta oli kysytty lämmittelyakti (ja mukana muun muassa Rolling Stonesin Voodoo Lounge -kiertueella). Vuoden 1995 albumi Why the Long Face jatkoi tavallaan siitä, mihin The Buffalo Skinners jäi, tosin hieman heikommin eväin.

1990-luvun puolivälissä Stuart Adamson erosi vaimostaan ja muutti Amerikkaan. Siellä hän meni uusiin naimisiin, kiinnostui entistä enemmän countrysta ja muusta paikallisesta perinnemusiikista ja perusti Marcus Hummonin kanssa The Raphaels -yhtyeen.

Video ei ole enää saatavilla

#15 FRAGILE THING (DRIVING TO DAMASCUS, 1999)

Adamson palasi Big Countryn pariin kokoonpanon viimeiseksi jääneellä albumilla Driving to Damascus (1999). Albumi poikkeaa hieman bändin yleisestä linjasta muun muassa Adamsonin kantrivaikutteiden johdosta, mutta on ainakin allekirjoittaneen mielestä kokonaisuutena vahvin Big Country -levy 1990-luvulla.

Fragile Thing sai taustalaulutukea Fairground Attractionin Eddi Readerilta, joka esiintyy myös kappaleen musiikkivideolla. Albumi ei menestynyt odotusten mukaisesti, mikä vei Adamsonin vielä syvempään masennukseen ja alkoholismiin, joiden uuvuttamana hän päätti elämänsä hirttäytymällä 16.12.2001 Honolulussa Havaijilla.

Stuart Adamsonin laulut olivat usein olleet elämänmyönteisiä, mutta laulaja ei kuitenkaan lopulta itse pystynyt pitämään yllä laulujensa positiivista elämänasennetta. Toisaalta hänen kappaleensa käsittelivät myös vakavampia aiheita, kuten yksinäisyyttä ja poliittisia teemoja.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Big Countrylta julkaistiin vuonna 2001 Under Cover -niminen albumi, jolle oli koottu lainakappaleista. Osa kappaleista oli julkaistu aiemmin esimerkiksi singlejen b-puolilla. Käsittelyyn pääsivät muun muassa Fleetwood Mac (Oh Well), CCR (Down on the Corner), Blue Öyster Cult (Don’t Fear the Reaper), Neil Young (Hey Hey, My My), Black Sabbath (Paranoid) sekä Roxy Music, jonka tässä kuultava Prairie Rose julkaistiin alun perin vuonna 1984 East of Eden -singlen kääntöpuolella.

Video ei ole enää saatavilla

BIG COUNTRY 30 VUOTTA – Staying Alive

Toveri Korvela uskoo Lemmyn olevan olemassa.

www.kommarikorvela.blogspot.com

Mikä on soittolistasi nimi?

”Ytimekkäästi Top 10, eli 10 suosikkibiisiä vuosien varrelta, jotka ovat kulkeneet mukana vuodesta toiseen.”

Millä perusteella valitsit juuri nämä biisit soittolistaasi?

”Sellaisen 15 minuuttia kestäneen pohdinnan jälkeen mutu-tuntumalta.”

Keille ihmisille suosittelet soittolistaasi ja miksi?

”Kenelle tahansa, joka pitää rockista.”

Mikä on soittolistasi sinulle kaikkein tärkein kappale ja miksi?

”Se voisi olla Joy Divisionin Shadowplay, joka on yksinkertaisen kaunis ja pelottava kappale. Ian Curtisin hahmo vetoaa, mahtava taiteilija, traaginen kohtalo.”

Olisitko halunnut listallesi jonkun kappaleen, jota ei kuitenkaan Spotifyssa ollut?

”Mustan Paraatin Romanssi olisi ollut mahtava biisi saada mukaan, mutta ei löydy Spotifysta.”

Millainen musiikinkuuntelija olet?

”Kuuntelen paljon musiikkia, mutta niin, että pyrin keskittymään kuuntelemiseen. Töissä soi kylläkin taustalla radio. En kuuntele liikkuessani musiikkia. Pari tuntia päivässä, vähintään.”

Kuka artisti tai mikä bändi on kaikkien aikojen suosikkisi?

”Se voisi olla The Clash, jolla on hieno kirjo musiikkia aina räkäpunkista discoon ja dub-reggaeen asti. Innovatiivinen, ei liian helppo, mahtavat soittajat, ja aatetta löytyy myös. En koskaan kyllästy kuuntelemaan. Ostin Sandinista-levyn teini-iässä ja ihastuin kovasti.”

Minkä uuden artistin tai yhtyeen musiikin löysit viimeksi?

“A Place To Bury Strangers, shoegazing-rockia. Bongasin yhtyeen Open House -nimisestä kauhuelokuvasta, jossa päähenkilöt kuuntelevat yhtyeen hittiä.”

Ostatko vielä fyysisiä äänitteitä?

”Ostan etenkin käytettyjä lp- ja cd-levyjä, ja joskus uusiakin cd-levyjä. Pidän siitä, että on olemassa fyysinen levy, ja haluan tukea artisteja myös ostamalla levyjä.”

Spotify vai iTunes?

”Spotify, en ole koskaan käyttänyt iTunesia.”

Milloin viimeksi kävit kuuntelemassa livemusiikkia?

”Itse asiassa lauantaina 26.3. oli omankin yhtyeen keikka Helsingissä Ravintola Wäiskin Synapsi-goottiklubilla, mutta tuli tsekattua myös tamperelaisten tuttujen goottiorkesteri Murnau’s Playhouse, joka oli erittäin hyvä.”

Bonus: Jos Jumala ja Lemmy tappelisivat, kumpi voittaisi?

”Katsoin vastikään Lemmystä kertovan dokumentin, ja Lemmy voittaisi varmasti. Sitäpaitsi Lemmy on oikeasti olemassa, Jumala ei.”

Marko Korvelan soittolista

1. The Doors – Break on Through (to the Other Side)
2. The Velvet Underground – Venus in Furs
3. Pixies – River Euphrates
4. Mana Mana – Maria Magdalena
5. Joy Division – Shadowplay
6. The Clash – Ghetto Defendant
7. The Cure – Disintegration
8. Clan of Xymox – Back Door
9. Depeche Mode – Black Celebration
10. Big Country – Rememberance Day

Kuuntele Marko Korvelan soittolista.