Suede – kokettimaista poseerausta ja ahdistunutta kengäntuijotusta.

Englannin rockmaailmassa elettiin ankeita aikoja vuonna 1992. Madchester oli hiipumassa Stone Rosesin talvehtiessa ja Happy Mondaysin nauttiessa crackin iloista Barbadoksella. Ruokkoamattomat grungepojat säälivät itseään ruutupaidoissa, englantilaisbändit etsivät itseään tuijottamalla omia kenkiään.

Tähän tyhjiöön pärähti Suede, neljä lontoolaiskeikaria, joilla oli naama ajeltuna, vaatteet kuosissa ja kvartetin kesken yhteensä pelottava määrä hyvin kammattuja hiuksia. Vaikutteet olivat jos eivät omaperäisiä niin ainakin omasta takaa: Bowie, Bolan, Roxy Music, The Smiths.

Eläköön paheet, eläköön seksuaalinen liikkuvuus: laulaja Brett Anderson mainosti itseään biseksuaalisena miehenä, jolta ihan sattumalta olivat jääneet homoseksuaaliset elämykset hankkimatta. Kitaristi Bernard Butlerilla oli oma soundinsa ja sopivan nyrpeä asenne haastatteluihin. Rumpali Simon Gilbert oli ihan oikea homo, vaikka sitä ei kukaan tuolloin vielä tiennytkään, ja basisti Mat Osman osasi pysyä promokuvien laitamilla.

”Paras uusi bändi Britanniassa!” Melody Maker kirkui kannessaan jo ennen ensimmäisen singlen ilmestymistä. Suede ennakoi brittipoppia, tavallaan käynnisti sen, jäi hetkeksi sen jätkäsakin alle jolle tulvaportit avasi, pomppasi takaisin kuin Lazarus-in-a-box, sekosi huumeisiin, selvitti päänsä, työsti liudan epäoleellisia soololevyjä – ja on taas palannut kuin ei olisi koskaan pois ollutkaan, kuin lähteneen rakastajan parfyymi, kuin sinnikäs lehtitilaus, kuin ihottuma jota rakastaa (kuten Brett itse varmasti tilanteen sanoiksi pukisi).

Mutta mitä ostaa, mitä kuunnella, mistä aloittaa? Voih! Ei hätää, Nuorgam auttaa.

Suede – emoalus & kultasuoni

Suede (1993)

Kuinka ollakaan, tämän artikkelin julkaisupäivänä Sueden debyytistä on kulunut kahta viikkoa vaille 20 vuotta. On kiinnostavaa, kuinka nuhruiselta ja paheelliselta debyytti tätä nykyä kiinnostaa: tuotanto on kireää ja tunkkaista, Anderson laulaa pakotetun naukuen ja kireästi, kuin yrittäisi pujottaa kissanpentua neulansilmästä, ja paikoin teennäisellä cockney-aksentilla, Butlerin kitara soi kuivasti ja 1970-lukuisesti.

Ja, ennen kaikkea, kuinka pinnistetyn pahamaineinen Suede vielä tuolloin yritti ollakaan: singlet So Young, The Drowners ja Animal Nitrate viittaavat kaikki kolme eri huumeisiin jo nimessään tai viimeistään kertosäkeessään. Androgyynisyys ja homoseksuaalisuus ovat läsnä jokaisessa pahetta tihkuvassa säkeessä, ja kaksimielisyyksiä riittää: Breakdownin hokema ”Does your love only come? Does your love only come? Does your love only come in a Volvo?” on joko nujertavan typerä tai freudilaisen nerokas – riippuen siitä olettaako automerkin ääntämyksellisen samankaltaisuuden vulva-sanan kanssa olevan vahinko vai ei.

Vaihtamalla puolet kappaleista sinkkujen b-puoliin Suede olisi voinut julkaista kymmentä pinnaa paremman debyytin, mutta tämän me saimme, ja onhan sinkkujen lisäksi The Next Lifen elegisyydessä ja Pantomime Horsen surullisessa tahraisuudessa niissäkin sulateltavaa.

Video ei ole enää saatavilla

Dog Man Star (1994)

Onko Dog Man Star 1990-luvun paras rock-albumi? Keskustelu alkakoon. Ja loppukoon saman tien. Sillä Dog Man Star on 1990-luvun paras rock-albumi.

Introducing The Bandin pervomotorik-junnaus esittelee meille heti bändin, joka on jättänyt debyyttinsä Bowie/Roxy Music-maneerinsa taakseen ja on valmis roikkumaan kattokruunuissa ja kylpemään suihkulähteissä. We Are The Pigs on William S. Burroughs vierailemassa Bryan Ferryn kuumehoureissa, The Wild Ones on Scott Walker laulamassa a-han kauneinta balladia ja The New Generation on Morrissey esittämässä Echo And The Bunnymenia – ja siinä ovat vasta singlet.

Neljän viimeisen kappaleen jatkumo on puolestaan rockhistorian huikeimpia 25-minuuttisia. Ensiksi on The 2 Of Us, joka albumin ilmestyessä oli helppo tulkita bändin jäsenten erolauluksi – Butler lähti kävelemään kesken nauhoitusten, hänen viimeiset sanansa Brettille yhdeksään vuoteen olivat ”you’re a fucking cunt”. Sitten Black And Blue, valssi halki Lontoon, sen jälkeen 9-minuuttinen The Asphalt World, romanttista progea taksin takapenkillä J. G. Ballardin ja kaurissilmäisen mallitytön välissä, ja lopulta Still Life, sinfoninen kliimaksi, joka saa viimeisenkin korpin singahtamaan lentoon vartiotornista.

Ei ihme, että Sueden jäsenet pitkään vihasivat Dog Man Staria. Itselleen on mahdotonta antaa anteeksi sitä, että on tehnyt jotakin mitä ei enää pysty ylittämään.

Video ei ole enää saatavilla

Coming Up (1996)

Jos syksyn 1996 voisi runtata mp3-tiedostoksi, sen nimeksi pitäisi antaa Coming Up, niin kaikkivoivalta ja alati läsnä olevalta Sueden kolmosalbumi silloin tuntui. Se oli yhtä aikaa comeback ja todellinen läpimurto, sillä goottinen Dog Man Star oli ajanut Sueden brittipopin sivuraiteelle, jolta albumin vähärasvaiset pophitit palauttivat sen vaihteet kirskuen luotijunien reitille. Andersonin epätodennäköisenä biisinkirjoittaja-apurina oli alle 20-vuotias Richard Oakes, joka oli oppinut Bernard Butlerilta kaiken muun paitsi kärttyisyyden.

Hittejä riitti. Trash oli täydellinen ”luistinrataklassikko”, kuten Neil Tennant sitä kuvasi, laulu jonka pitäisi soida joka talvi koko ajan Helsingin rautatietorin jääkentällä isoista kaiuttimista. The Beautiful Ones oli ohjelmanjulistus kauniille sukupolvelle, Lazy taas unenpöpperöinen triumfi. She saalisti kuin pantteri ja Saturday Night päätti bileet kutkuttavan ambivalentilla nuotilla: ”oh, whatever makes her happy, on a Saturday night”, Brett lauloi kummallisen surullisena aivan kuin olisi jo aavistanut oman ikääntymisen ja syksyn tuulien tulevan. Ja tulossahan ne olivat.

Muutama laiskempi sävellys ja paikoin muovinen tuotanto estävät albumia nousemasta kestoklassikoksi, mutta sinkkukokoelmana se toimii vailla vertaa.

Video ei ole enää saatavilla

Sci-Fi Lullabies (1997)

Jos Suede julkaisi b-puolia, mitäköhän sitten muut yhtyeet tekivät? Z-puolia? Aakkoset eivät riitä. Sci-Fi Lullabies sisältää 27 b-puolta vuosilta 1992–97 ja lienee yhdessä Pet Shop Boysin Alternativen kanssa kaikkien aikojen paras bonusbiisialbumi.

Se onkin heittämällä Sueden toiseksi paras albumi ja harrastuneille kiinnostavan seurapelin ponsi. Loputtomiin voi siirrellä kappaleita tältä levyltä studioalbumeille ja pohtia mitä siitä seuraisi. Kuinka paljon parempi albumi debyytti olisikaan, jos sille olisi tungettu mukaan debyyttisinglen klassinen My Insatiable One (”on the escalator / we shit paracetemol”) ja taivaita kurotteleva High Rising? Olisiko Dog Man Star Nuorgamin myyttisen täyden sadan pisteen arvoinen, jos yhtyeen livesetissä vuosikaudet viihtynyt aggro-draama Killing of a Flash Boy olisi sivuuttanut jonkin albumiraidoista. Kuinka paljon värikkäämpi ja ravitsevampi kokonaisuus Coming Up olisi ollutkaan, jos sille olisi muutaman rutiininomaisen poprypistyksen sijasta laitettu Bowien Berliinin-kautta mukaileva elektroninen Europe Is Our Playground ja W.S.D.:n nyrjähtänyt diskofunk?

Video ei ole enää saatavilla

Head Music (1999)

Yksi maailman kahdeksasta ihmeestä: The Incredible Shrinking Album. Kun Head Music ilmestyi 1999, me kaikki – allekirjoittanut mukaan lukien – olimme niin innoissamme jo ihan vain uuden Suede-albumin ilmestymisestä, että puolustelimme sen pienissä päissämme ihan hyväksi levyksi. Aika raikkaita nuo elektroniset soundit! She’s in Fashion – siinäpä vasta hyvän mielen kesähitti! Ehkäpä b-puolet ovat parempia!

Nyt on totuuden aika. Brettin crack-kauden tuloksena syntynyt Head Music on aivan hirvittävän huono levy, täynnä Sueden uran heppoisimpia biisejä ja pophistorian huonoimpia tekstejä (usein siteerattu ”She lives in a house / she’s stupid as a mouse” on vain jätevuoren huippu). Steve Osbornen tuotanto osoittaa, että pökälettä ei voi kiillottaa – päinvastoin, jos Head Musicia kuuntelee kuulokkeilla, kuten yhtye toivoi, paskaa saa kaivaa sukkapuikolla korvakäytävistä.

Komeat soundit vain alleviivaavat niin nopeiden rytistysten (Electricity, Can’t Get Enough) kuin glossattujen slovarien (Indian Strings, Everything Will Flow) täydellistä onttoutta. Nykykuuntelussa vain unelias Asbestos sekä nätit Down ja He’s Gone saavat armon.

Kosketinsoittaja Neil Codling sairastui äänitysten aikana krooniseen väsymystautiin. Ei ihme, sillä muita uhkaa sama ihan vain albumin kuuloetäisyydelle joutumalla.

Video ei ole enää saatavilla

A New Morning (2002)

Yhtyeen viidettä albumia on pitkään pidetty jäävuorena, johon Suede lopullisesti kosahti, mutta jälkiviisaasti tarkasteltuna vaikutelma ei ole täysin reilu. A New Morning on varsin vaatimaton levy mutta loppujen lopuksi aika sympaattisella tavalla. Obsessions, Lonely Girls ja Lost in TV ovat arkkityypillisiä kolmosketjun Suede-lauluja: romanttiset sanoitukset, joissa Brett banaalisti listaa milloin ihastuksensa oikkuja tai yksinäisten tyttöjen tapoja viettää aikaansa, Oakesin hämähäkkimäiset riffikuviot, romanttisen toismaailmallinen mutta silti kummallisen mundääni tunnelma.

Kolme ja puoli vuotta pettymyksen tuottaneen Head Musicin jälkeen A New Morning vain oli liian vähän liian myöhään, aivan muuta mitä ihmiset toivoivat. Suurieleisten comeback-orgioiden sijasta fanit saivat pastoraalisen piknik-hetken, eikä asiaa auttanut Stephen Streetin pikkusievä ja varman päälle pelaava tuotanto – Street oli hälytetty apuun, kun Beck-tuottaja Tony Hofferin kanssa tehty elektrofolk-versio albumista ei bändin mielestä toiminut.

Lisäksi albumin ensimmäinen single Positivity elähdytti kuin heräisi siihen, että joku suihkuttaa Rexonaa suoraan suuhun.

Video ei ole enää saatavilla

Bloodsports (2013)

Definitiivistä pistemäärää Sueden kuudennelle albumille olisi vaarallista antaa parin päivän kuuntelun perusteella, ellei se tuntuisi niin ilmeiseltä. Bloodsports ei ole mitään sen kummempaa kuin lisää Suede-musiikkia, mutta toisaalta se on lisää hyvää Suede-musiikkia – mikä edeltävän 17 vuoden kontekstissa tuntuu aivan järisyttävältä konseptilta.

Yhtye kertoo haastatteluissa hylänneensä 40 kappaletta ennen kuin löysivät mielestään kymmenen tarpeeksi hyvää. Se kuuluu. Barriers, Sabotage ja For The Strangers ovat hitti-Suedea parhaimmillaan, mutta soundi on juuri sopivasti Coming Upin brittipop-campia lihaksikkaampi ja pelkistetympi. Albumin loppupuoli keskittyy rauhallisempaan ja maleksivampaan materiaaliin, kuten What Are You Not Telling Me? ja Faultlines, jotka itse asiassa kuulostavat siltä millaista tavaraa yhtye tässä vaiheessa uraansa ja jäsentensä elinkaarta mieluiten väsäisi.

Video ei ole enää saatavilla

Singles (2003) & Best Of (2010)

2000-luvulla Sueden tuotannosta on julkaistu kaksi kokoelmaa. Singles sisältää nimensä mukaisesti kaikki hitit, mutta Suede sattuu olemaan niitä yhtyeitä, joiden tuotannosta pelkät 4-minuuttiset sinkut kaikessa muotopuhtaudessaan antavat hieman puuduttavan ja yksioikoisen kuvan 80 minuutin mittakaavassa. Vuonna 2010 ilmestynyt Best Of paikkaa tilannetta mainiosti ymppäämällä sinkkujen kylkeen toisen albumillisen parhaita albumiraitoja ja b-puolia.

Bernard Butler – kitaristin identiteettikriisi

People Move On (1998)

Butlerin soolodebyytin ilmestyessä Creation-levy-yhtiön Alan McGee vertasi albumia siihen kun Neil Young jätti taakseen Buffalo Springfieldin ja kaikkien vedonlyöntikertoimien vastaisesti käynnisti yhä jatkuvan soolouransa. People Move On sen sijaan osoitti, että jos Butlerilla on oma ääni, se kuuluu hänen kitaralleen, ja mies itse on laulajana ja sanoittajana tuomittu vain säestämään sitä – kummassakin roolissa mies kuulostaa lähinnä kuohitulta Noel Gallagherilta. Vaikka Stay-single kolkutti sinkkulistan kärkikymmenikköä ja Not Alone oli kaikkensa yrittävä Butler-miinus-McAlmont-pastissi, yleisö noudatti albumin nimen esittämää toivetta turhankin kirjaimellisesti ja siirtyi eteenpäin, sivuilleen vilkuilematta.

Video ei ole enää saatavilla

Friends And Lovers (1999)

Butlerin toiseksi ja toistaiseksi viimeiseksi jääneestä soololevystä voisi kirjoittaa vaikka mitä. Jos sen siis olisi kuunnellut edes kerran tällä vuosituhannella tai katsoisi tarpeelliseksi etsiä Spotifysta.

The Tears – ”you can never go home again”

Here Come The Tears (2005)

Brett Andersonin ja Bernard Butlerin paluuta yksiin 11 vuoden vihanpidon jälkeen odotettiin kuin ylösnousemusta, mutta kuten niin usein moisissa tapauksissa, monen mielestä se tapahtui väärällä jalalla. The Tearsin ainoaksi jäänyt levy ei kaikkien yllätykseksi ollutkaan jatkoa Dog Man Starin melodramaattiselle paisuttelulle vaan se on pikemminkin myöhäiskauden Suede-levy yhdistettynä tuottajana häärineen Butlerin suosimaan ”Motownia peltitynnyrissä” -soundiin.

Eikä Butlerkaan onnistunut sysäämään Brettiä pois automaattiohjaukselta: kun Suede oli jo julkaissut kappaleet nimeltä Filmstar, Superstar ja Popstar sekä The Beautiful Ones ja Beautiful Loser, moni pyöräytti silmänsä taivasta kohden nähdessään albumin biisilistalla sellaisia biisinnimiä kuin Co-star ja Beautiful Pain.

Nopeasti unohtuneiden sinkkujen Refugeesin ja Loversin sijasta Here Come The Tears kannattaa muistaa loppupuolen isoista balladeista sekä Southern Rainin kaltaisista b-puolista, jotka nauhoitettiin albumin valmistumisen jälkeen. Ne viittoittivat tietä toiselle, kiinnostavammalle The Tears -albumille, joka jäi tulematta.

Video ei ole enää saatavilla

Brett Anderson – vakavan sedän vaihdevuodet

Brett Anderson (2007)

Brettin soolodebyytti on muotokuva taiteilijasta varhaiskeski-iän vuosilta. Menneitä ovat oodit katujen kauniille roskaväelle, tilalle on tullut vakavia ja pohdiskeluja uskonnosta, kuolemasta – ja kapitalismista: The More We Possess The Less We Own Of Ourselves on omistuspoliittisena lausuntona verrattavissa Valvomon neronleimaukseen ”kaikki omaisuutesi on jonkun toisen omaisuudesta pois”.

Video ei ole enää saatavilla

Wilderness (2008)

Brettin ohkaisen soolodebyytin pelastivat Fred Ballin ilmeikkäät sovitukset, mutta pelkän pianon, viulujen ja satunnaisen akustisen kitaran säestämä kakkoslevy on suorastaan barbaarisen ikävystyttävä ja julmasti paljastaa tekijänsä rajat laulunkirjoittajana. Albumin kylkeen pitäisi olla painettu punainen varoituskolmio.

Slow Attack (2009)

Leo Abrahams auttaa Brettiä biisinteossa ja onnistuukin varsinkin albumin alkupuolella puhaltamaan henkeä laulajan meditaatioihin luonnosta, vuodenaikojen vaihtumisesta ja kaiken katoavaisuudesta. Silti Slow Attack on albumina kuin lumisadelevy: ravista, ihaile hetkisen ajan ja siirrä sitten iäksi syrjään.

Black Rainbows (2011)

Luojan kiitos! Kuin pohjustaakseen nurkan takana olevaa Suede-comebackia Brett kasaa ympärilleen taas yhtyeen ja ensimmäisen kerran viiteen vuoteen kuulostaa siltä kuin ei laulaisi tohvelit jalassa ja korvakarvat trimmaamatta. Ainakin Unsung, Brittle Heart ja This Must Be Where It Ends ovat kappaleita, joilla olisi tarpeeksi kyynärpäitä raivatakseen itselleen tilaa jopa Sueden kultakauden julkaisuilta.

Video ei ole enää saatavilla

Antti Piirainen arvioi kymmenen suurirustoisen artistin musiikilliset ja kuonolliset ansiot ja rankkasi heidät tieteellisen tarkasti määritellyn ”nenä/musiikki-indeksin” mukaan. Kirjoittaja myöntää kokeneensa pientä kateutta pienehkön klyyvarinsa vuoksi tehdessään tutkimustyötä.

#10 Barry Manilow

Nenä: Varren paksuus pysyy suunnilleen samana ennen päätä. Muodoiltaan kuitenkin varsin pehmeä. 80/100.

Musiikki: Pehmeämpää kuin nenän muodot. Soft rock kuulostaa varsin hyökkäävältä Manilow’n sokeriballadeja vasten. 48/100.

64 Särmättömyys tulee esille kummassakin, niin nenässä kuin musiikissa. Pehmeitä muotoja etsiville tämä ei tule yllätyksenä.

#9 Riki Sorsa

Nenä: Tämän listan – ja samalla myös populaarimusiikin historian – suurimpia. Päätä kohti ulkoneva ja levenevä. Ei ihmekään, että monet lempinimet ovat liittyneet juuri tähän. 90/100.

Musiikki: Hyvin yleisessä tiedossa olevaa iskelmää. Kirjoittaja ei ehkä pienehkön nenänsä takia ole siihen erityisen mieltynyt. 50/100.

70 Ehkä kookas nenä on aina osoittanut sinne, minne Sorsa on tahtonut musiikkiaan viedä, ja kauanhan tuollaista kestäisi kääntää uuteen suuntaan.

#8 Roger Waters


Nenä: Yksi rockmusiikin kuuluisimmista. Menestyksen myötä käynyt monissa samppanjalaseissa. Kookas, mutta vailla yksilöllisiä piirteitä. 70/100.

Musiikki: Niin, tietänette Pink Floyd -nimisen yhtyeen? Soolourallaan hieman harhailevampaa. 78/100.

74 Varsin diktaattorimainen käytös Pink Floydissa näkyy nenässäkin: optimoitu toimimaan kuten nenän kuuluukin.

#7 Tiny Tim

Nenä: Hurja koukku, jonka luulisi jäävän jumiin ties minne. Varressa häkellyttävä ulkonema. 83/100.

Musiikki: Lähinnä hupaisaa ja lapsenomaista ukulele-materiaalia. Levytti myöhemmin myös Current 93:n David Tibetin levy-yhtiölle huomattavan erilaista materiaalia. 65/100.

74 Tiny Tim koukki varsin erilaisia vaikutteita uransa aikana. Kaikki tapahtui tuskin sormin.

#6 Markku Arokanto

Nenä: Siis katsokaa nyt, hyvät ihmiset. Mihin se ei vaikuttaisi? 99/100.

Musiikki: Vain yhden iskelmälevyn 1980-luvulla levyttänyt Arokanto ei ole kokenut musiikillisesti samaa menestystä kuin geenirintamalla. 51/100.

75 Drag-artistinakin 1980-luvulla ansioitunut Arokanto on sittemmin todistanut vainuaan teatteriohjaajana.

#5 Karen O

Nenä: Pitkä ja ohut. Myös tavallista terävämpi tapaus – voisi tuottaa vammoja törmätessä. 72/100.

Musiikki: Yeah Yeah Yeahsin keulakuvana popularisoinut indierockia vuosituhannen alusta. 80/100.

76 Nenän terävyys viittaa selvästi pääprojektin soundiin.

#4 Bernard Butler

Nenä: Kaikin puolin muotovalio, kritisoitavaa on hankala löytää. 87/100.

Musiikki: Ehkä paras kitaristi 1990-luvun Englannissa. Soitti kuolemattomat kitaraosuudet Sueden kahdelle ensimmäiselle levylle, nosti Duffyn tähtiin ja on sittemmin palannut Brett Andersonin yhteistyökumppaniksi. Kahden ensimmäisen levyn jälkeistä loistoa ei ole kuitenkaan löytynyt. 71/100.

79 Syyt musiikillisen tuotannon hiipumiseen eivät löydy ainakaan nenästä, elleivät mahdolliset nenään liittyvät vaivat ole aiheuttaneet hiljaiseloa. Mutta toivottavasti emme ole kuulleet viimeistä kertaa tästä klyyvarista.

#3 Jay-Z

Nenä: Varsin jykevä tapaus. Enemmän leveyttä kuin ulkonevuutta. 76/100.

Musiikki: Vuosituhanteen vaihteen menestynein räppäri. 94/100.

85 Jay-Z teki pitkän taiston noustakseen New Yorkin kuninkaaksi. Tällainen nenä pystyy ottamaan vastaan useammankin iskun vastustajilta ja on selvästi ollut äärimmäisen arvokas apuri huipulle noustessa – ja siellä pysyessä.

#2 Pete Townshend

Nenä: Varsinainen peruna. Epäkesko ja epäsymmetrinen, mutta röyhkeydessään varsin vaikuttava. 86/100.

Musiikki: Townshendin biisinkirjoitus hallitsi yhtä 1960-luvun tulenarimmista yhtyeistä. Kaikki The Whon jäsenet olivat jonkinasteisia rasavillejä, mutta musiikki iskee yhä lujaa. 92/100.

89 Rujot piirteet ja The Whon korviasärkevä kakofonia – moinen ei olisi tapahtunut muunlaisen nenän hallitessa kasvoja.

#1 Rod Stewart

Nenä: Kookas, muttei liian iso. Näkyvä, muttei liikaa tilaa vievä. Jopa pieni mutka nenän varressa onnistuu näyttämään karismaattiselta. 96/100.

Musiikki: Stewart lauloi maailman ensimmäisella heavy metal -levyllä (Jeff Beck Groupin Truth, 1968) ja oli tärkeässä roolissa brittipunkin synnyssä The Facesin nokkamiehenä. Sittemmin työntänyt nenänsä myös moniin vähemmän sopiviin paikkoihin, mutta ainakin kaikki vuotta 1975 edeltävä on kestänyt aikaa erinomaisesti. Myöhemminkin on syntynyt ajoittaisia täysosumia. 84/100.

90 Lähes loputtoman mukautuva nenä kuvastaa Stewartin uraa täysin, ja kaikki siihen liittyvät mahdollisuudet on myös käytetty.

Lahjoita rahaa hyväntekeväisyyteen Nenäpäivän merkeissä osoitteessa www.nenapaiva.fi.