omakustanne

79 Softest Wave etc. on miellyttävimpiä tänä vuonna kuulemiani uutuusjulkaisuja. Siksi tuntuu vähän nololta todeta se noin puoli vuotta levyn julkaisun jälkeen. 23:23 -nimen makuuhuoneprojektilleen antanut Rami Vierula (Delay Trees) on levyttänyt lyhyen ja ehyen kokonaisuuden. Ensin koin Vierulan laulut liiankin luonnosmaisiksi. Levyltä vahvana välittyvä nukkavieru tunnelma sai levyn tuntumaan hiukan etäiseltä ja keskeneräisiltä. Vaikka levy kuulostaakin useampien kuunteluiden myötä spontaanilta ja vapautuneelta, välittyy myös tunne siitä, että raidoille ei ole vain roiskittu ääniä. Vierulan sävellykset ovat harkittuja ja soundien suttuisahko estetiikka hälvennä sitä piirun vertaa. Albumi kärsii selkeiden huippukohtien puutteesta. Vaikka levyn kappaleet ovatkin kautta linjan valloittavia pop-teoksia, ovat ne keskenään tasavahvoja. Kappaleista New Town on kuitenkin virkistävä poikkeama rokatessaan ujosti haara-asennossa, kun levyn muu materiaali on melankolisempaa pop-maalailua. Sattuvimmillaan ja parhaimmillaan levy on kuitenkin New Yearin soidessa. Loppua kohden kasvava äänivalli soi merkkinä toivolle, joka tuntuu kappaleen kertojanäänellä loppuneen jo aikaa sitten. Softest Wave etc. on oiva laastari niille päiville, joina kotoa poistuminen ei ole vaihtoehto. Vierulan läheisyydenkaipuuta henkivät lyriikat luovat oivia merkityksiä tälle raukealle musiikille. Jos levylle päätyneelle musiikille olisi olemassa joku fyysinen vastine, se olisi lämmin kainalo. (Vilho Pirttijärvi)

The 69 Eyes – X

RCA

60 Vuosia sitten tapasin Punavuoressa aamuyöstä nuoren naisen, joka oli varsinainen kauneuskuningatar. Tämä tietysti selittyi sillä, että hän oli itänaapurista kotoisin. Siellä nämä jutut osataan; tyylikäs nainen, ei mikään goottisotku. Ongelmana oli, että hän oli suuri 69 Eyes -fani. Oli jopa tullut Helsinkiin asti 69 Eyesia katsomaan. Mitä siihen oikein voi sanoa, jos joku on 69 Eyes -fani? Jaoimme taksin ja toivoin pääseväni saatille, mutta en ilmeisesti ollut tarpeeksi entusiastinen 69 Eyes -fani. Taksin maksoin kyllä. Jo valmiiksi mitätön miehinen egoni oli saanut jälleen 69 Eyes -kolhun ja menin kotiin suremaan ja bloggaamaan ainoasta asiasta, josta mitään tiedän, eli rockista, haaveillen samalla soittamisesta 69 Eyesissa. Soittaisin vaikka tamburiinia, se ei voi olla kovin vaikeaa? Muistelen tuota tapausta vielä tänäkin päivänä: vaikka X on ihan ok rocklevy, niin kyllä suoraan sanottuna ärsyttää koko 69 Eyes ja koko niiden fanikunta aivan suunnattomasti. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Brother Ali – Mourning in America and Dreaming in Color

Rhymesayers Entertainment

59 Poliittisesti tiedostavan musiikin ongelma on usein paatoksellisuus ja asioiden yksinkertaistaminen. Aivan kuten poliitikkojen puheissa tai mediassa, monimutkaiset yhteiskunnalliset ilmiöt ja poliittiset visiot typistyvät useimmiten myös muusikkojen käsittelyssä latteuksiksi. Brother Alin uutukainen ei valitettavasti ole poikkeus, joka vahvistaisi säännön, vaan laimea yritys tehdä tiedostavaa hiphopia. Obaman ja Romneyn vaaliväittelyitä seuranneet tunnistavat helposti levyltä tutun ongelman: sanottavaa kyllä riittää, mutta se kaikki esitetään korneina kielikuvina ja pintapuolisesti. Onkin ironista, että Brother Alin retoriikka on yhtä tyhjää kuin hänen arvostelemansa yhteiskunnan johtajien. Kun pakettiin vielä lisätään tuotanto, joka saa kappaleet kuulostamaan laimennetuilta versioilta 2000-luvun alun Just Blazen parhaimmistosta, menettää koko homma makunsa aika äkkiä, vaikkei levy teknisesti mikään sysipaska olekaan. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Mac Demarco – 2

Captured Tracks

84 Mac DeMarco on langanlaiha montrealilainen, jolla on lempeän runkkarin katse ja optimaalinen rako etuhampaidensa välissä. Katsokaa vaikka. DeMarcon maaliskuussa ilmestynyt debyytti Rock and Roll Night Club oli niin pistämätön paketti rockabillyä, loungea, suhinaa ja seksiä, ettei lakonisesti nimetty 2 voi kaikesta erinomaisuudestaan huolimatta olla kuin pikkuriikkinen pettymys. Miksi? Siksi, että DeMarco on putsannut yhtälöstä huulipunan ja spermatahrat ja korvannut ne raukeilla kotoilufiiliksillä. Musiikki itsessään ei ole muuttunut mihinkään; DeMarcon kappaleet noudattavat yhä yhtä ja samaa kaavaa. Basso ja rummut synnyttävät vaivatonta, tuhnuisesti sykkivää svengiä, jonka päälle omalaatuiseksi kitaristiksi osoittautuva kanadalainen valuttaa epävireisiä triolilirkutuksiaan ja puolihorteisia muminoitaan. Toimii joka kerta. Rakastan – ja vaadin Kuudenteen Aistiin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

King Dude – Burning Daylight

Dais

70 Mervi Vuorela kirjoitti aiemmin Nuorgamiin kattavan jutun neofolkin
vanhoista parroista. Nuorempaan polveen kuuluvan T.J. Cowgillin eli King Duden materiaalissa on kuulunut aiemmin muun muassa hyvin uskollista Death in June -lainailua, joka on tapahtunut niin kookkaiden lainausmerkkien sisällä, että välillä on ollut hankalaa erottaa, missä pastissi loppuu ja parodia alkaa. Burning Daylight on yksiselitteisempi ja omaäänisempi levy. Kuningasjätkä on vaihtanut tyylilajikseen americanaisen hillbilly-farkkuhaalari-latotanssivitutus-murharockin (jota ei keksitä uudelleen) ja eurooppalaisen neofolkin sijaan levyllä kuuluvat enemmän John Deere -vaikutteet. Cowgillin laulu on brutaalia, musiikki rujoa ja tunnelma synkeä kuin itseripustusta harrastavan alabamalais-aikamiespojan mielenmaisema. Väkevä albumi, vaikkei originellius satukaan olemaan King Duden valtteja. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Benjamin Gibbard – Former Lives

Barsuk Records

76 Former Livesin laadukkuus ei yllätä. Onhan Death Cab for Cutie -pomo Benjamin Gibbard osoittanut sävellystensä tason pysyvän korkeana silloinkin kun kappaleissa kaikuu pikemmin työhuoneen kuin tuskaisen sydämen kumina. Luonnonmukaisesti soiva soolodebyytti sinetöikin Gibbardin aseman aikamme Paul McCartneyna – pop-nerona, joka kirjoittaa melodisesti näppäriä ja harmittomia laulelmia kuin liukuhihnalta. Vaikka Gibbard tukeutuu lävitse tuttuihin tehokeinoihin luodessaan sydänalaa ravistavia sävelkulkuja, tekee hän myös pesäeroa emoyhtyeeseensä. Letkeästi soiva Former Lives tulvii vapautunutta tunnelmaa ja tyylillistä leikittelyä. Levyllä käydään läpi päättyneitä suhteita, yksinäisyyttä ja muistoiksi puristuneita paikkoja, mutta kipeimmät ja ahdistavimmat tuntemukset Gibbard kiertää tällä kertaa matkojen päästä. Albumin huokoisa yleistunnelma perustelee lähestymistavan. Death Cab for Cutie -julkaisuksi Former Lives olisi epäilemättä turhan harmiton ja pinnallinen, mutta soololevyksi erotettuna se löytää nopeasti paikkansa. Maailmassa on kyllä tilaa levylle, joka saa kitkerimmätkin erot tuntumaan leppoisalta päiväkävelyltä. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Mokoma – 180 astetta

Sakara Records

72 Mokoman edellinen levy oli selkeä sivupolku, mutta tällä uudella levyllä muutosta haetaan vaihtelevalla menestyksellä bändin varsinaisella ydinosaamisalueelle. Eli ei akustisia sovituksia tai Pekka Kuusiston viulua. Parhaiten soundin laventamisessa onnistuu kappaleessa Kuinka kävi näin, joka sopisi lauluna aika monen pop- tai iskelmäpuolen tähden suuhun. Tunteikas sanoitus ja kaunis melodia yhdistettynä yllättävän raskaaseen taustaan toimii sovituksena, mutta biisi toimisi myös Jenni Vartiaisen tai Marko Haaviston versiona. Levyn päättävä Vapaa on toinen esimerkki bändin kehittyvistä kyvyistä toimivien melodioiden kirjoittajina. Hienosti toimii myös Illan henki, jossa rämmitään black metal -pajukossa brutalisoimassa. Toimii kuin Ruthless Review’n klassikkoartikkeli black metal -promokuvista, vaikka ei nauratakaan. Heikoin yritys raivata lisää lääniä bändin tontille taitaa olla Punamultaa, joka sopisi Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksen levylle. Kitaristi seisoo haara-asennossa routaisella pellolla. Levyltä löytyy irtiottojen lisäksi runsaasti hienoa perus-Mokomaa eli kyseessä on kaikin puolin tutustumisen arvoinen levy, vaikka ei tälle klassikkostatusta voi antaa. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Pinback – Information Retrieved

Temporary Residence

62 Vielä vuoden 2004 Summer in Abaddonilla Pinback kuulosti raikkaalta ja omaperäiseltä. Kalifornialaisduon lakonisen mekaaninen indierock oli kuin kaikesta emotionaalisuudesta riisuttua emoa. Se soi kuin rauhoittavia täyteen pumpattu Fugazi tai fysiikan luokkaan eksynyt The Police, maailmaa mikroskoopin läpi tutkaillen ja jokaista liikettään pitkään harkiten – ja oli yksi julkaisuvuotensa pienistä mestariteoksista. Kahdeksan vuotta ja kaksi albumia myöhemmin taika on lähes haihtunut Pinbackin musiikista. Ei niin, että mikään olisi erityisemmin muuttunut, ehkä korkeintaan maailma yhtyeen ympärillä. Rob Crow’n kitarat kutovat entiseen tapaan hienovaraisia verkkojaan Zach Smithin täsmällisen toteavien bassomelodioiden ja kellontarkasti nakuttavien rytmien ympärille, mutta vain hetkittäin, kuten sahaavien jousien höystämällä True Northilla, kuulijan sielussa liikahtaa. Mutta mihinkään muuhun yhtyeeseen Pinbackia ei voi vieläkään sekoittaa – jos et ole bändiä aikaisemmin kuunnellut, ihastut Information Retrievediinkin todennäköisesti enemmän kuin 65 pisteen edestä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Soft Moon – Zeros

Captured Tracks

71 Kun VHS-pesään tuikkaa takkatulivideon, tietää täsmälleen mitä saa: elävää kuvaa takkatulesta ilman minkäänlaisia taka-ajatuksia tai piilomerkityksiä. Kun cd-pesään tuikaa Soft Moonin levyn, tietää silloinkin täsmälleen mitä saa. Sanfranciscolaisyhtyeen toinen albumi on kuin coldwaven auraalinen vastine takkatulivideolle. Zeros sisältää hieman yli kolmekymmentäminuuttia silkkaa asiaa: kaikkien taiteen sääntöjen mukaan tehtyä coldwave-musiikkia (postpunkia jääkylmillimmään, siis), joka ei viittaa millään tavalla itsensä ulkopuolelle. Zeros ei merkitse yhtään mitään – mutta kuulostaa mahtavalta. Se on instrumentaalimusiikkia silloinkin, kun laulaja Luis Vasquez päättää avata suunsa ja mylviä maailmalle ahdistustaan. Levyllä on kymmenen kappaletta, mutta ei biisin puolikastakaan. Ikimuistoisilla melodioilla tai koskettavilla säkeillä ei bändin viimeistä piirtoa myöten kylmäpuristetussa ilmaisussa ole tilaa. Tavallaan ihan mahtavaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Kuva: Tomi Palsa

Jos minun pitäisi summata käsitykseni musiikista yhteen videoon, marssittaisin ruudulle Death Cab for Cutien Soul Meets Body -sulokin. Kappale on säveleltään, rakenteeltaan ja toteutukseltaan täydellinen ja sen tueksi ohjattu kuvaelma yksiselitteisen hurmaava.

Videolla Ben Gibbard kävelee metsässä, jonka keskellä luonto kirjoittaa itsensä säveliksi. Nuotit heräävät puiden juurista, lehtien alta, ujoina, venytellen. Ne nousevat ilmaan, lentävät maailmalle, tarttuvat voimalinjoihin, jäävät vangeiksi, mutta leijuvat myös kohti avomerta, kohti uusia ihmisiä, uusia maailmoja.

Näin musiikki puhuu meille. Ja mies, jonka kulku herättää metsän ääniksi, on mitä tavallisin. Hieman pulska, silmälasipäinen, pehmeä, mukava. Hän kulkee metsän läpi mökkiin, ottaa tilkan kahvia ja kertoo löytämänsä äänet kitarallaan kuin se olisi maailman luonnollisin asia. Äänistä syntyy yhtye, yhtyeestä syntyy lisää ääniä. Ja uudet nuottisukupolvet kohoavat kohti taivaita.

Juuri tällaiseksi haluan musiikin mieltää. Ja juuri tällaisena olen nähnyt Gibbardin musiikin jo ennen videota. Siksi luulenkin, että ajattelemme asioista samalla tavalla. Tunteemme ovat samankaltaisia, Gibbard vain osoittaa ne minulle. Hän kertoo, että kaunosieluisuus ja herkkyys ovat hyveitä, että maailma on pohjimmiltaan kaunis, että mollisoinnun reunassa on ripaus aurinkoista kultaa, ja että tunteet ovat totta silloinkin, kun niitä ei tahtoisi hyväksyä.

Nämä kaikki ovat tärkeitä viestejä.

Kuva: Tomi Palsa

Sanomaa voi toki moittia toisteisuudesta, jopa kaavamaisuudesta. Samoin sen välittävää musiikkia. Gibbardin kappaleilla on muutama arkkityyppi, jotka kiertävät levystä toiseen pienin varianssein.

Kritiikki tuntuu kuitenkin saivartelulta. Jokaisella levyllä on oma identiteettinsä, jokaisesta teoksesta löytyy personoiva piirteensä. Se voi perustua sointiin, soiton sulavuuteen, tuotantoon tai arkkityyppien keskinäiseen suhteeseen. Vaikka erot ovat pieniä, ne synnyttävät kokonaan omia värejään.

Gibbardin levyt voi laittaa myös paremmuusjärjestykseen. On täysosumia ja on ”vain” hyviä levyjä. On vilpittömiä levyjä ja levyjä, joista paistaa vilpitön yritys. Toisia levyjä kuuntelen sydämellä, toisia korvilla. Kumpikin tapa tuo hyvän olon.

Suoranaisia erehdyksiä miehen tuotantoon ei ole vielä osunut.

En ole tunteitteni kanssa yksin. Jos pop-musiikista tuotettaisiin joskus äärimmäinen ensyklopedia, johon musiikin suurkuluttajat saisivat kirjoittaa tekstin, mainittaisiin Gibbardin sävellykset todennäköisesti ensimmäisenä ja puhtaimpana esimerkkinä 2000-luvun amerikkalaisesta indiepopista.

Tunnusomaisuudestaan huolimatta Gibbardin taidetta on hankala määritellä muutamalla lauseella. Jotakin jää aina sanojen ulkopuolelle. Tuntomerkit – pehmeä laulu, sulava sävel, harkitut kitarat, ihmisläheiset tarinat – on helppo listata, mutta laulujen varsinaista henkeä nuo määritelmät eivät vangitse.

On siis katsottava ihmistä laulujen takana. Kappaleiden varsinainen aura syntyy Gibbardin läsnäolosta, hänen äänensä piirtämästä olemuksesta. Sävellysten pohjat ja soittajat voi vaihtaa, taustalle voi sovittaa Death Cab for Cutien pehmorockia tai Postal Servicen haikeaa elektroa, mutta Gibbardia itseään ei voi syrjäyttää. Ilman häntä hyvätkin kappaleet saattavat latistua tavanomaisiksi ja kaavamaisiksi, mutta hänen seurassaan tavanomaisesta ja kaavamaisestakin kappaleesta kasvaa tunnetta tihkuva pop-kaunokki.

Kuten videokin kertoo. Gibbardilla on poikkeuksellinen kyky saada nuotit lentämään.

Video ei ole enää saatavilla

Amerikkalaisen indierockin jättiläinen tekee sitä, minkä parhaiten osaa.

Death Cab for Cutien kertomus on ollut viime vuosien ajan kuin suoraan rockin oppikirjoista.

Tasaisesti kasvanut suosio huipentui läpilyöntialbumiin Plans (2005), joka teki yhtyeestä tutun jopa suomalaiselle televisioyleisölle Anna Puun laulettua akustisen pikkuhitin I Will Follow You into the Dark Idols-kilpailussa.

Sitä seurasi vaikea, pakonomaisen kokeellisen kuuloinen ja kaupallisesti edeltäjälleen kalvennut Narrow Stairs (2008), jonka myyntipuheeseen kuului laulaja Ben Gibbardin luomisen tuska ja alkoholiongelma.

Uutta levyä nelikko on puolestaan alustanut puheilla elektronisesta kokonaisuudesta, jolla kitarat on jätetty taka-alalle.

Se on pitkälti puppua, mutta muuten Codes and Keys on yhtyeeltä oikea levy oikeaan aikaan. Sen suoraviivainen, kiiltävä ja lihaksikas indierock on suoraa jatkoa hittilevy Plansille. Musiikissa on kuitenkin kiitettävästi uusia sävyjä, ja Ben Gibbardin sanoituksista tihkuva kappaleiden ydinmehu on mehevää ja paksua.

Death Cab for Cutie on kiusallisen otollinen kohde ura-analyysille, sillä sen taiderockimpulsseista, soittajien hillityn taidokkaasta otteesta ja kappaleiden raa’asta tunteellisuudesta huolimatta – tai tietenkin juuri niiden takia – yhtyeen yllä leijuu epäilys huijariudesta.

Amerikkalaisesta indierockista on viime vuosina tullut äänitapettia lukemattomiin mainoksiin, elokuviin, peleihin ja tv-sarjoihin. On helppo kuvitella, että jos tuota tapettia suoltamaan keksittäisiin yhtye, se kuulostaisi juuri Death Cab for Cutielta.

Vaan edellä mainitusta piittaamattomalle kuuntelijalle yhtyeen musiikin universaalius näyttäytyy ainoastaan hyveenä, samoin kuin taiderockimpulssit, osaava mutta ei koskaan briljeeraava soitto sekä kappaleet, joille on valmis antamaan sentimentaalisuuden anteeksi jo puolen sekunnin kuuntelemisen jälkeen.

Doors Unlocked and Open saattaa olla olemukseltaan yksi tämän vuosituhannen suurista rock-kliseistä: satoja tuhansia levyjä myyvän yhtyeen krautrock-trippi. Se on silti äärimmäisen hieno kappale, joskaan ei niin hieno kuin edellisellä levyllä kuultu ilmeinen sisarteos I Will Possess Your Heart.

Elektroniset lupaukset osittain lunastetaan jännittävällä avausraidalla Home Is a Fire ja brianenomaisella (Siinä toinen suuri klisee, kolmas lienee elämäniloinen akustinen päätöskappale!) balladilla Unobstructed Views.

Suurimpia herkkuja ovat kuitenkin siekailematta etenevät popeepokset, albumin nimikappale Codes and Keys sekä Underneath the Sycamore, joka on uusin versio jonkinlaisesta äärimmäisestä Death Cab for Cutie -kappaleesta.

Kaikkine jännittävine äänimaisemoineen ja suurine tunteineen Codes and Keys on vähän liikaa, kuten kaikki yhtyeen albumit tapaavat olla. Taidokkaan ja tunteikkaan amerikkalaisen indierockin ystäville se lienee silti parhaita asioita, joita tänä vuonna on tarjolla.

70Jos tunneähky ei pelota, ja virtaviivaisen tehokas amerikkalainen vaihtoehtorock maittaa, Codes and Keys tarjoaa iloa todennäköisesti ainakin koko kesäksi.