Maailman kaunein poikabändi, Scooterstatusquo.

Musiikin historia on täynnä esimerkkejä artistien upeista musiikillisista kohtaamisista, joissa kipinät lentävät, sielut kokevat sympatiaa ja taivaat aukeavat äänten harmoniassa. Näissä yhteenliittymissä muusikot täydentävät toisiaan ja tulevat synnyttäneeksi jotain koskettavaa, yllättävää tai jopa ennenkuulumatonta.

Elämä olisi vähän köyhempää, jos Marvin Gaye ja Tammi Terrell eivät koskaan olisi lyöneet hynttyitä yhteen, jos Nick Cave olisi vähät piitannut purkkapoptähdestä nimeltä Kylie, tai jos Public Enemy ja Anthrax olisivat olleet sitä mieltä, että rapin ja metallin ristisiitos on idioottimainen ajatus (mitä se toki useissa tapauksissa onkin).

Tämä artikkeli ei kerro sellaisista yhteistyöprojekteista.

Tämä artikkeli kertoo tapauksista, joissa musiikillinen naimakauppa on aiheuttanut kuulijakunnassa enimmäkseen hämmennystä, vieroksuntaa ja raivoa – unohtamatta tietenkään huvittuneisuutta.

Tämä artikkeli kertoo epäpyhistä liittoumista, kuningasideoista jotka eivät toimineet käytännössä, toivottoman suuruudenhulluista projekteista sekä yleisestä suhteellisuudentajuttomuudesta ja huonosta mausta.

Yhteistöiden taustalta hahmotettavat motiivit ovat sekalaiset, eivätkä kaikki niistä ole erityisen mairittelevia osallistuneiden kannalta – rahan, uskottavuuden ja listamenestyksen tavoittelu ovat usein näytelleet suurta roolia, mutta niin ovat myös taiteellinen kunnianhimo, turhamaisuus ja halu tehdä jotain yhdessä oman idolin kanssa.

Viime aikoina maailman lehdistössä on kurmotettu kilpaa Metallican ja Lou Reedin yhteisalbumia Lulu. Kirjailija Frank Wedekindin näytelmiin perustuva levy on turhamaisuusprojekti par excellence: on vaikea kuvitella kenenkään muun kuin Metallican jäsenten ja Reedin kaivanneen intohimoisesti 1800-luvun saksalaisen esi-ekspressionistin teksteihin pohjautuvaa, toivottoman tosissaan tehtyä ahdistustaidemetallieeposta – saati sitten haluavan kuunnella sitä.

Mutta Reed ja Metallica eivät suinkaan ole ensimmäisiä, jotka ovat kunnostautuneet erikoisten yhteistöiden saralla. Some Kind of Monster -dokumentin jatko-osaa odotellessa Nuorgam listasi 10 hämärintä musiikillista yhteistyöprojektia meiltä ja maailmalta.

Beats and Styles ja Jari Sillanpää

Video ei ole enää saatavilla

Listaa ei voi koostaa sisällyttämättä sille outojen kimppakappaleiden Suomen mestareita eli Beats and Styles -kaksikkoa. Heidän levyillään ovat esiintyneet kaikki Bomfunk MCs:in Raymond Ebanksista Dannyyn.

Kaikkein erikoislaatuisin yhteistyössä syntynyt kappale taitaa kuitenkin olla epäonnekkaasti nimetty Chameleon Casanova vuodelta 2005. Sen videolla kappaleen lauluosuuksista vastaava Jari Sillanpää tekee hämmentävän metatekstuaalisen kaksoisroolin kansainvälisenä mestarivarkaana ja ”Jari Sillanpäänä”.

Musiikissa koko kansan tangokuningas ja junttidiskon erikoismiehet yrittivät tavoittaa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen klubihittien feromonintäyteistä hinkkaustunnelmaa tehden kuitenkin päistikkaisen mahalaskun tanssilattialle. Jari
Sillanpäästä voi olla moneksi, mutta Usheriksi hänestä ei aivan ole.

Happy Mondays ja Karl Denver

Video ei ole enää saatavilla

Happy Mondaysin toimintaa seuranneille yhteistyö 1960-luvun jodlaavista hittitulkinnoistaan tunnetun skottilaulaja Karl Denverin kanssa ei liene suuri yllätys. Valinnassa oli niin vähän järkeä, että Shaun Ryderin ja kumppaneiden crack-huuruisissa aivoissa siinä on täytynyt olla kosolti järkeä. Enimmäkseen unohdetulle Denverille yhteistyö toi myöhäisen urapiikin ennen hänen liittymistään taivaiseen vuohipaimenkuoroon vuonna 1998.

Lazyitis-kappaleen alkuperäisversio edustaa perushyvää Madchester-soundia, mutta remix-versiolla, jolla Denver esiintyy, hänen ja Ryderin yhteiset lauluosuudet kuulostavat siltä kuin toverukset olisivat valinneet karaokessa laulettavakseen eri kappaleet alkavan laskuhumalan kourissa.

Scooter ja Status Quo

Video ei ole enää saatavilla

Tekno- ja tranceaktit ovat toki ”tehneet yhteistyötä” (lue: naittaneet vanhaan hittiin elektroniset taustat ja nopeamman rytmin) lukuisten bändien kanssa, mutta Saksan dance-nihilistien ja pubirockin vanhempien valtionpäivämiesten yhteentörmäys on silti huomion arvoinen. Kappale kuulostaa siltä kuin se olisi sädetetty meidän aikaamme tulevaisuudesta, jossa musiikin pienimmätkin epätarkkuudet on lain nojalla kielletty, ja jossa jo ennestään tarttuvat kertosäkeet on nopeutettava, jotta kolibrin pitkäjänteisyydellä varustetut kuulijat säilyttäisivät mielenkiintonsa.

Status Quon jäseniä tämä ei kuitenkaan olisi voinut vähempää haitata. Päinvastoin: lehtitietojen mukaan he olivat yhteistyöstä varsin innoissaan, sillä heidän mielestään yhtye ”kuuluikin listoille ja konserttisaleihin”. Yhtyeen Francis Rossi meni jopa niin pitkälle, että vertasi yhteiskappaletta jokseenkin suhteettomuudentajuttomasti erääseen kaikkien aikojen crossover-hiteistä – Aerosmithin ja Run-D.M.C.:n klassiseen Walk This Way -kappaleeseen.

Kapasiteettiyksikkö ja Hector

Video ei ole enää saatavilla

Suomiräppärit ovat hyödyntäneet useastikin kotimaisen viihdemusiikin rikasta perintöä. Vanhoja kappaleita on sämplätty omaa musiikkiperimäänsä lainaavien jenkkiräppärien mallin mukaan. Joissain tapauksissa eläkeikää lähestyviä laulajia on raahattu fyysisesti studioon. Spesialistin vuosituhannen alun kappaleella vieraili Anita Hirvonen, kun taas Suomen Virallisen Beatboxerin Felix Zengerin Pitkät päivät täällä -biisin kertosäkeen lauloi viimeisenä levytyksenään edesmennyt Kari Tapio.

Kapasiteettiyksikkö onnistui rekrytoimaan vuoden 2002 raidalleen Tää on mun Stadi itsensä Hectorin. Kappaleessa on erityisesti kaksi huomionarvoista asiaa. Ensimmäinen on se, kuinka paljon suomalainen hiphop kehittyi sekä taidossa että tyylissä seuraavan kymmenen vuoden aikana.  Toinen on se, että Hector onnistui mahduttamaan pelkkään kertosäkeeseen lähes kaikki mahdolliset Stadin slangi -latteudet. Säe ja kertosäe ovat lajityypille uskollisesti kuin kaksi eri kappaletta.

Eddie Murphy ja Michael Jackson

Video ei ole enää saatavilla

Moni muistaa Eddie Murphyn ja Rick Jamesin viraaliklassikoksi muodostuneen yhteisraidan Party All the Time, jolla Murphy valittelee jokseenkin epäuskottavan oloisesti, että hänen tyttöystävänsä on liikaa biletyksen perään.

Harvemmalle sen sijaan taitaa olla tuttu tämä viihteen jättiläisten kohtaaminen vuodelta 1993. Murphyn kuoliaaksi vaietulta kolmannelta albumilta irrotetulla raidalla Komedian kuningas yrittää kuulostaa sensuellilta samettikurkulta laulamalla nenäänsä, kun taas Popin kuningas on yllättäen muuttunut 1990-luvun pehmometalliyhtye Ugly Kid Joen laulajan r&b-versioksi.

Video ja kappale edustavat kuitenkin 1990-luvun alkupuolen miedosti surrealistisessa MTV-hippipöhinässään listamme viihdyttävintä antia.

Waltari ja Kamariorkesteri Avanti!

Video ei ole enää saatavilla

Waltari ansaitsee kunniapaikan listalla, sillä Kärtsy Hatakan kyberhippieetoksen mukaisesti yhtye on sulkenut pitkän historiansa varrella metalliseen syliinsä musiikkigenrejä listateknosta kansanmusiikkiin. Kaikista yhteistyöprojekteista hämmentävin lienee kuitenkin vuonna 1996 Kamariorkesteri Avanti!:n kanssa äänitetty Yeah! Yeah! Die! Die! (Death Metal Symphony in Deep C).

Projekti oli sikälikin erikoinen, että Waltarin oma musiikki ei ollut sen paremmin sinfonista kuin death metaliakaan. Tekohetkellä metallia ja klassista musiikkia ei oltu ehditty vielä juurikaan naittaa, joten kyseessä oli eittämättä kunnianhimoinen yritys. Valitettavasti lopputulos on suurinpiirtein yhtä onnistunut sekasotku kuin nimensäkin; musiikissa varsin päämäärättömät sinfoniset osuudet seuraavat vähintään yhtä osoitteetonta death metal -kaahausta ja päinvastoin. Väleissä kuullaan Hatakan raakuntaa.

Beavis & Butthead ja Cher

Video ei ole enää saatavilla

Jos puhutaan oudoista yhteistyökumppaneista, lienee vaikeaa löytää erikoisempia kuin vastikään ruutuun palanneet suorasanaisen musiikkikritiikin piirretyt sanansaattajat ja globaali poptähti, kaikkien drag queenien pyhimys ja Oscar-voittaja Cher. Beavis ja Buttheadin suosion aallonharjalla he kuitenkin esittivät yhdessä Sonny & Cherin vuoden 1965 megahitin I Got You Babe.

Jos sivuutetaan kokonaan se seikka, että yhdistelmän toisia osapuolia ei ole olemassa, yhteistyön tekee oudoksuttavaksi myös se, että Cherin musiikki olisi luultavasti saanut Beavisiltä ja Buttheadilta tutun ”Uhuhuh, this sucks” -tuomion . Sitä eivät edes kappaleen kevythevikitarat pysty peittämään. Ikinuoren rautamatamin olisivat saattaneet kaksikon silmissä pelastaa vain hänen silloiset esiintymisasunsa. Oli miten oli, Cherin osallistuminen osoittaa jälleen kerran hänen itseironian tajunsa.

Jay-Z, Linkin Park ja Paul McCartney

Video ei ole enää saatavilla

Harvoin törmää yhteistyöhön, jonka elementit ovat enemmän keskenään ristiriidassa, kuin Jay-Z:n, Linkin Parkin ja Paul McCartneyn vuoden 2004 Grammy-esityksessä. Ja ihmekös tuo: performanssi yhdisti kolme kokonaan eri kappaletta, joista McCartneyn ikivihreällä Yesterdaylla ei ollut mitään tekemistä Jay-Z:n ja Linkin Parkin jo aiemmin kootun Numb/Encore-hybridin kanssa.

Artistien yhteensopimattomuus kiteytyy tuokioon, jolloin McCartney ja Chester Bennington laulavat Yesterdayta, eikä eksyneen oloinen Jay-Z osaa tehdä muuta kuin ynähdellä pakonomaisesti mikrofoniinsa.

William Shatner, Henry Rollins ja Ben Folds

Video ei ole enää saatavilla

Olisiko tämä lista mitään ilman psykedeelisten ja rehellisesti ottaen selittämättömien musiikkiprojektien isoisää, William Shatneria, joka parhaiten kapteeni Kirkinä tunnetaan?

Shatner on kuulusti tulkinnut omalaatuiseen tyyliinsä lukuisia klassikoita Elton Johnin Rocket Manistä Black Sabbathin Iron Maniin ja Pulpin Common Peoplesta Eminemin The Real Slim Shadyyn. Shatnerin levytysten arvoa nostaa, että hän puuhasteli tällaisten kanssa jo silloin, kun ”viraalihitti” oli jotain, minkä saattoi saada bussissa päälle yskivältä kanssamatkustajalta.

Oheinen kappale löytyy Shatnerin levyltä Has Been, jonka tuotannosta, sovituksesta ja joistain sävellyksistä vastasi pianomies Ben Folds. Levyn pohjalta luotiin Common People -niminen baletti, josta tehtiin puolestaan dokumentti – William Shatner’s Gonzo Ballet. Biisillä Shatner yhdistää voimansa vanhan poleemikon Henry Rollinsin kanssa.

Puff Daddy ja Sting

Video ei ole enää saatavilla

Rap-muusikoiden ja popparien yhteistyössä on yleensä kyse yhteisen hyödyn logiikasta: usein uransa ehtoopuolelle ehtinyt popmuusikko saa ajankohtaisen ja vähintään näennäisesti katu-uskottavan piristysruiskeen ja rap-artisti kappaleeseensa hyväksi havaitun koukun, joka lienee eräs lyhimmistä oikopoluista hittilistoille.

Toisin kuin monien muiden tämän listan petikaverusten, Puff Daddyn ja Stingin yhteistyössä ei ollut musiikillisesti mitään erityisen hämmentävää. Kappale oli toki mukana ajamassa sisään pienimmällä yhteisellä nimittäjällä ratsastavan poprapin aaltoa, mutta siinä ei ole mitään varsinaisesti outoa.

Ei, se mikä yhteistyöstä tekee niin hämmentävän on yhteistyökumppanien täydellinen hävyn puute. Puffy ei ole koskaan suostunut minkäänlaiseen yhteistyöhön poliisin kanssa Notorious B.I.G.:n murhaajien yhyttämiseksi, mutta oli kyllä valmis rahastamaan ystävänsä kuolemalla vain puolitoista kuukautta murhan jälkeen kyseisen ”tribuutin” muodossa. Sting tantrajoogisine bisnesvaistoineen ei puolestaan epäröinyt hetkeäkään ymmärtäessään kappaleen kaupallisen potentiaalin.

Ben Folds, jo kaksikymmentä vuotta kurkkuakuristavia balladeja ja näsäviisaita nokkeluuksia.

Popmaestron lähes 20 vuotta kestänyttä uraa valoitetaan tuoreella kokoelmalla, joka sisältää Ben Foldsia sekä soolona että “kvintettinsä” kanssa.

Ben Folds on aina ollut ristiriitainen hahmo. Hän nousi esiin 1990-luvun vaihtoehtorockbuumin aikana Ben Folds Five -trionsa (tirsk!) kanssa, joka ei oikeastaan soittanut vaihtoehtorockia laisinkaan. Aikaansa ja X-sukupolveen yhtyeen (Foldsin lisäksi Robert Sledge ja Darren Jessee) sitoi kyynisyys ja ironinen maailmankuva, mutta jo sen instrumentaatio – piano, basso ja rummut – erotti sen aikansa särökitaran kurittajista.

Ben Folds Fiven musiikilliset juuret olivat toisaalta 1970-luvun laulaja-lauluntekijöiden musiikissa (Paul McCartney, Todd Rundgren, Elton John ja ikuisesti epä-cool Billy Joel) ja toisaalta Burt Bacharachin, Brian Wilsonin ja Phil Spectorin orkestraalisissa popvisioissa. Yhtyeen musiikissa oli myös aimo annos jazzia, minkä ei todellakaan olisi pitänyt taata hittejä 1990-luvun puolivälissä.

Toisin kuitenkin kävi. Pienlevy-yhtiölle tehty nimetön debyytti ei vielä noussut listoille, mutta toinen pitkäsoitto Whatever and Ever Amen teki yhtyeestä radion ja MTV:n vaihtoehto-ohjelmien vakiokasvon. Vaikka Ben Folds Fiven suurimpiin hitteihin lukeutuva Brick oli raastavan surumielinen kuvaus teini-ikäisen pariskunnan suhteen hajoamisesta abortin jälkeen, tuli yhtye kuitenkin tunnetuksi ironisesta hassuttelustaan ja nokkavasta huumoristaan.

Näin jokaista kyyneleet silmäkulmaan tuovaa Brickiä, Don’t Change Your Plansia ja Smokea kohden oli yksi sellainen harha-askel, kuten jätetyn sovinistinen kiukkukohtaus Song for the Dumped, pöhkö One Angry Dwarf and 200 Solemn Faces tai For Those of Ya’ll Who Wear Fannie Packsin ja Satan Is My Masterin tapainen yhden kuuntelun kestävä genre-hassuttelu.

Vuonna 1999 Ben Folds Five hajosi viimeisen ja parhaan levynsä The Unauthorized Biography of Reinhold Messnerin jälkeen. Levy myi yhtä hyvin kuin kadunmies muisti sen nimen, ja Folds siirtyi juonimaan soolouraansa. Koska Folds oli ollut niin selkeä yhtyeensä nokkamies, oli ennalta-arvattavaa, ettei hänen soolouransa juuri eronnut Ben Folds Fivesta.

Soololevyillään hän taiteili yhä upean melodisen ja koskettavan popin ja upean melodisen ja ärsyttävän näsäviisaan popin välillä. Pientä keski-ikäistymistä toki oli havaittavissa, kun laulunaiheisiin tuli mukaan vaimoja, ex-vaimoja ja lapsia. Silti Folds oli yhä kykeneväinen mitä keskenkasvuisempiin lyriikoihin, kuten vuonna 2008 ilmestyneen epätasaisen Way to Normalin kappaleet Hiroshima (B-B-B-Benny Hit His Head) ja Bitch Went Nuts osoittivat. Toisaalta levyn seesteisen kauniit laulut, kuten You Don’t Know Me ja Cologne sekä vuonna 2005 julkaistu Songs for Silverman -albumi näyttivät, että parhaimmillaan Folds saattoi kantaa ylpeänä popneron titteliä. Toisinaan, kuten vaikkapa Ben Folds Fiven Armylla tai soolona tehdyllä Dr. Dre -lainalla Bitches Ain’t Shit, hänen huumorinsakin osui maaliinsa.

Video ei ole enää saatavilla

Viime vuodet Folds on viettänyt erinäisten sekalaisten projektien parissa (yliopistokuorojen kanssa tehty a capella -levy, yhteistyö sekä William Shatnerin, Nick Hornbyn että Amanda Palmerin kanssa), ja ehkäpä kiireisen popkäsityöläisen nykyhommien projektiluonteisuus on vaikuttanut myös ensimmäiseen Ben Folds -kokoelmaan. The Best Imitation of Myself: A Retrospective on nimittäin harmillisen tilkkutäkkimäinen.

Levy olisi voinut olla suora hittikokoelma, mutta Folds on päättänyt tehdä siitä jonkinlaisen harvinaisuuskokoelman ja best ofin välimuodon. Näin ollen Brickistä kuullaan single-versio (joka tosin saattaa olla tuolloin radiota kuunnelleille albumiversiota tutumpi), Landedista “strings version” ja Smokesta Länsi-Australian sinfoniaorkesterin kanssa vuonna 2005 äänitetty liveversio. Lisäksi albumilta löytyy harvinaisuuksia muun muassa Still Over the Hedge -piirroselokuvan soundtrackilta ja Nick Hornbyn kanssa tehdyltä yhteislevyltä sekä jopa yksi uusi Ben Folds Five -kappale, House.

Tämä on kuitenkin vasta alkua. Kokoelman kolmen cd:n pituinen Expanded Edition heittää soppaan yhden kokonaisen levyllisen live-materiaalia ja toisen harvinaisuuksia. Kolmannelta levyltä löytyy myös kaksi kappaletta lisää hiljattain uudelleen kasatulta Ben Folds Fivelta.

No, onko herra Folds sitten tällaisen panostuksen arvoinen? On ja ei. Yhden cd:n versio tuntuu hiukan liian kitsaalta kattaukselta Ben Foldsin ja hänen yhtyeensä materiaalia. Useampi hitti ja huippubiisi loistaa poissaollaan ja etenkin hieno The Unauthorized Biography of Reinhold Messner on aliedustettu – vain Don’t Change Your Plans on päässyt varsinaiselle levylle. Koska Regina Spektorin kanssa laulettu You Don’t Know Me on vaihtoehtoinen versio Stems & Seeds -levyltä, ei Way to Normalilta ole mukana yhtään kappaletta. Myös Songs for Silvermanin huippukohtia, kuten Bastard, Jesusland ja Elliott Smithille omistettu Late, jää kaipaamaan.

Yksi levy ei riitä tyhjentävästi vangitsemaan Ben Foldsia, mutta harvinaisuuksien ja live-vetojen sillisalaatti ei aja samaa asiaa kuin toinen levyllinen studiossa äänitettyä priimamateriaalia. Runsailla harvinaisuuksilla topattu Expanded Edition on aivan liikaa muille kuin Foldsin hardcore-faneille, mutta yhden levyn peruskokoelma taas antaa hänen urastaan puutteellisen kuvan. Parhaiten olisi toiminut tuplalevy, jossa toisella olisi ollut Ben Folds Fiven kappaleita, toisella taas materiaalia hänen soolouraltaan.

Heikkouksistaan huolimatta The Best Imitation of Myself: A Retrospective sisältää paljon hienoa musiikkia. Parhaimmillaan Ben Folds oli sukupolvensa parhaita laulunkirjoittajia ja tämän osoittavat aukottomasti sellaiset pianopopin mestariteokset kuin Philosophy, Brick, Landed, Don’t Change Your Plans, Still Fighting It ja Smoke.

Loppujen lopuksi Foldsista on kasvanut erikoisuuksineen ja ärsyttävyyksineen yksi aikansa persoonallisempia poplaulaja-laulunkirjoittajia. Hän on invidualisti, jonka vaakakupissa ei ole kriitikkojen ininä koskaan juuri painanut. Annetaan siis viimeinen sana Foldsille itselleen The Best Imitation of Myself –kappaleen myötä – jota tältä kokoelmalta ei tietenkään löydy:

”The ’problem with you’ speech
You gave me was fine
I liked the theories about my little stage
And I swore I was listening
But I started drifting
Around the part about me acting my age
Now if it’s all the same
I’ve people to entertain
I juggle one handed
Do some magic tricks and
The best imitation of myself”

76 Sekava ja rönsyilevä läpileikkaus urasta, joka on sekin ollut sekava ja rönsyilevä. Jos intoa ja rahaa piisaa, kannattaa hankkia kolmen cd:n erikoispainos, joka syventää epätyydyttävää peruskokoelmaa huomattavasti. Virheineen kaikkineen kokoelma sisältää paljon hienoa musiikkia, jonka pitäisi kuulua jokaisen popfanin peruskoulutukseen.

Video ei ole enää saatavilla